Peace of Dark stream
Sivu 1 / 1
Peace of Dark stream
Erin Blackburn
Tämä on kokoelma roolipeliin perustuvia canon kirjoitelmia, keskittyen hahmooni Eriniin.
Osa kirjoitelmista voi olla juonilisäyksiä, osa jonkinlaista ajatusten virtaa.
Mikäli jonkun hahmo toimii aktiivisena toimijana canonissa, on asiasta kysytty hahmon pelaajalta ensin.
Toivottavasti joku näitä tykkää lukea ja syventyä hahmooni myös roolipelin ulkopuolella c:
Tämä on kokoelma roolipeliin perustuvia canon kirjoitelmia, keskittyen hahmooni Eriniin.
Osa kirjoitelmista voi olla juonilisäyksiä, osa jonkinlaista ajatusten virtaa.
Mikäli jonkun hahmo toimii aktiivisena toimijana canonissa, on asiasta kysytty hahmon pelaajalta ensin.
Toivottavasti joku näitä tykkää lukea ja syventyä hahmooni myös roolipelin ulkopuolella c:
.pannu.- Rehtori
- Viestien lukumäärä : 755
Join date : 27.08.2020
Ikä : 25
Paikkakunta : Lahti
Vs: Peace of Dark stream
KIELLETTYJÄ KIRJOJA
“Paljonko kello?”, kyllästynyt pojan ääni kysyi sohvan uumenista. Erin Blackburn nosti kättään lähemmäksi kasvojaan lukeakseen isältään saaman rannekellon ajan. Se oli melko arvokas, ainakin näin Erinille oltiin nuoresta pitäen väitetty. Maahisen tekemää, isä oli aina sanonut. Mutta tyttö uskoi toisen vain puijaavan. Hieno se silti oli.
“Varttia yli puolenyön”, Erin sanahti ja vilkaisi kohti sohvaa. Uutisen saanut Zachariah Quinton ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Brunette vaikutti sulavan sohvaan kun hän päästeli jo kuolonkorauksilta kuulostavia kyllästyneitä äännähdyksiä.
Erin silmäili muuta oleskeluhuonetta. Kaksikko ei toden totta voisi lähteä tuvasta ennen kuin viimeinenkin oli siirtynyt nukkumaan. Tämä oli niitä harvoja hetkiä kun Erin toivoi kaikkien poistuvan, ja mahdollisimman äkkiä. Miten yhtäkkiä jokaikinen luihuinen tuntui haluavan hengata tekemässä jonnin joutavuuksia kuten lukemassa kirjaa, tekemässä läksyjä tai luoja paratkoon naureskelemassa ystävien kanssa puuskupuhin uudesta komeasta pitäjästä. Juuri nyt mikään ei olisi tehnyt Eriniä iloisemmaksi kuin Athena Devine joka saapuisi piparminttunaamiossaan käskemään kaikki välittömästi petiin.
Luihuisten tuvanjohtajaa ei kuitenkaan tarvittu ratkaisemaan ongelmaa. Viimein Erinin ja Zachin pelattua pisimmän tuntuisen korttipelin, viimeinenkin oppilas siirtyi makuusalin puolelle. Erinin katse terävöityi kun hän huomasi Hrafn Drekasonin nousevan nojatuolistaan. Hiljainen poika oli puuhastellut omiaan turhankin pitkän aikaa. Erin seurasi tarkasti kun mustatukkainen kolmasluokkalainen vaikutti painuvan unten maille. Kun viimein pojasta ei näkynyt jälkeäkään, Erin läpsäisi Zachin suuntaan.
“Mmh?”, korttejaan selannut Zach vilkaisi ylöspäin. Hän nousi puolittain istumaan sohvalle ja katseli ympärilleen. Kaikki hänen ympäriltään olivat kaikonneet. Näky tyhjästä oleskeluhuoneesta tuntui herättävän uutta puhtia Quintonissa ja hän nousikin välittömästi pystyyn.
“Sit mennään!”, Zach virnuili tyytyväisenä.
Tyrmissä tiilin muurattu ovi aukeni ja paljasti salaisen sisäänkäynnin. Sen liikkuminen tuntui kaikuvan normaalia kovempaa, kuin se tahtoisi ilmoittaa juuri heidän tulleen paikalle. Erin ja Zach askelsivat ulos koleaan tyrmiin ja jatkoivat välittömästi matkaa kohti linnan yläkertaa. Erinin kädessä lepatti kynttilä liekkeineen, hän oli sitä mieltä sen olevan huomaamattomampi vaihtoehto. Kynttilällä hän heijasti valoa kohti Zachin pitelemää pergamentinpalasta.
“Tyrmissä ei ole ketään...”, poika supatti kohti rikoskumppaniaan, “Ehkä.”
Niin, heidän karttansa ei ollut vielä täydellinen. Tyrmien kohdalla ei näyttänyt liikkuvan kukaan, mutta sitä ei ikinä tiennyt vaaniko varjoissa joku merkkaamaton vahtimestari Vulpe. Kuitenkin kaksikko oli pian hiippaillut ilman ongelmia portaikkoon johtavalle ovelle. Erin laski katseensa karttaan jota Zach jo tutkaili. Hetken hahmoteltuaan tyttö tajusi portaikossa liikkuvan pisteen. Aron Lacethorn. Piste liikkui pitkin portaiksi piirrettyä käytävää, reaaliajassa. Mikäli joku katsoisi mustekiemuroita laajemmin, näkisi hän toimistoissa ja käytävillä nuokkuvien professorien ja oppilaiden nimiä. Erin keskittyi oleellisimpaan nimeen. Taikuuden historian professorin nimen näkeminen sai hänen vatsassaan muljahtamaan.
Vastikään viidennellä luokalla valvojaoppilaaksi ristitty Erin oli hanakka pitämään asemastaan kiinni. Se ei ollut helppoa, hän oli joutunut jo puhutteluihin milloin mistäkin. Nytkin hän odotti potkuja järjestämiensä juhlien vuoksi. Sen takia hän varmaan suostuikin tähän älyttömään ideaan- hänellä ei ollut mitään menetettävää. Mutta se silti hermostutti häntä. Jos he jäisivät kiinni, siinä menisi alta niin valvojaoppilaan virka kuin isän viimeisetkin kunnioituksen rippeet. Ja rauhallisuus. Vatsasta kivisti niin kuin olisi mättänyt viisikymmentä peikonräkäpasteijaa peräjälkeen.
“Ei hätää, minä kyllä hoitelen sen jos on pakko”, Zach kuiskasi leikkimielinen virne kasvoillaan. Ruskeatukkainen poika sohi jo lehtikuusisauvaansa ilmassa Erinin naaman edessä. Vaikka tehokas hämäytysloitsu olisikin ehkä toimiva saamaan Lacethornin pois paikalta, ei Eriniä houkutellut suuremmin ajatus professorin loihtimisesta. Se onneksi ei ollut tarpeellistakaan.
Professori Lacethornin piste oli siirtynyt partioimaan eteishalliin, ja nyt heidän täytyi vain toivoa kartan suoma tieto oli riittävä kuljettamaan heidät ensimmäiseen kerrokseen turvallisesti. Lokakuinen Tylypahkan linna oli pimeä, ja Erin varoi askeliaan liikkuvissa portaissa kynttilän ohuen valokaistaleen turvin. Kaksikko hiippaili ensimmäisen kerroksen käytävään askeleet kaikuen. Vasta kirjaston suurille oville päästyään he pysähtyivät, ja Erin huokaisi syvään. Tyttö oli varma, että hänen sydämensä yritti takoa tiensä rintalastasta läpi. Zach sen sijaan oli keskittynyt kaivelemaan taskujaan, ja pian esille kilisi raskas nippu avaimia.
Avaimet olivat vaikuttavan kokoiset, juuri sopivat suuriin linnan oviin. Niiden pinta oli hapettunut arvokkaasti, selkeästi vuosien saatossa. Zach oli lähtenyt arpomaan avaimista kieli pilkistäen suupielestä.
“Kiitos Grendel uhrauksestasi”, Erin kuiskutti seremoniallisesti kun Zach alkoi sovittamaan yhtä avaimista kirjaston oveen. Vaikka kaksikko oli käytännössä aiheuttanut vanhan surkkiparan potkut, oli mies silti lahjoittanut heille linnan ja tilusten avainnipun. Se oli pakko käyttää hyödyksi, harvoin sellaista tilaisuutta aukeni vastaan.
“Hei, minähän sen pakoon autoin!”, Zach sanahti kun ensimmäinen avain osoittautui vesiperäksi. “Ja olisin voinut lähteä mukaankin, melkein olin jo lähdössä…”
Vastausta ei ehtinyt kuulua Erinistä kun jokin kilahti. Käytävässä narahti kun massiivinen ovi avautui hiljakseen toisen avaimen voimasta. Kaksikko hymyili toisilleen, ja jopa Erinissä kasvoi nyt positiivinen jännitys ahdistuksen sijaan. He hiippailivat kirjastoon ja sulkivat oven perässään.
Autio kirjasto tuntui suuremmalta ja hartaammalta kuin ikinä päiväsaikaan. Sen korkeista ikkunoista jopa kajasti hieman kuunvaloa. Tämä oli varmasti niin täydellinen hiljaisuus jota kirjastonjohtaja Monday havitteli työpaikassaan. Britannian suurin velhokirjasto ei kuitenkaan ollut heidän kohteensa, vaan viidesluokkalaiset kipittivät kiireenvilkkaa erään tietyn oven luokse. Kirjaston perällä nimittäin sijaitsi se himoittu riippulukolla suljettu ovi. Erin silmäili kiellettyjen kirjojen osaston ovea kun Zach ryhtyi taas avauspuuhiin.
“Ei juma, avainten kuningas”, Quinton pihisi innoissaan kun kiellettyjen kirjojen osasto aukesi hänen edessään tuossa tuokiossa.
Pian ovi naksahti kiinni kaksikon selän takana heidän astuttua osastolle. Erin yritti katsella kirjahyllyjä ja niissä näkyvien pölyisten kirjojen selkämyksiä kynttilänvalossa. Pieni valonkaistale vaan tuntui olevan riittämätön.
“Äh, valois”, kaksi ääntä lausui yhtäaikaa. Kun kaksi voimakasta valonlähdettä syttyi, näki Erin nyt paremmin osaston. Se näytti lähes siltä miltä hän oli kuvitellutkin. Sotkuiselta, sillä kukapa vaivautuisi siivoamaan osastoa joka oli lähes kaikilta kielletty. Erin tiesi, että professorilta saattoi saada luvan lainata osaston kirjoja. Mutta vain hyvästä syystä. Eikä Pilkkeen syyt varmastikaan laskettu sellaisiksi.
Erin oli niin keskittynyt silmäilemään ensimmäisiä näkemiään kirjoja, että hän oli jo onnistunut hukkaamaan Zachin.
“SAATANA”, kaikui toiselta hyllyriviltä. Erin otti nopeita huolestuneita askelia äänensuuntaan. Sauvansa valokeilassa näkyi, kun Zach heilutteli sormiaan ilmassa irvistellen.
“Oon varma että toi kirja yritti purra mua!”, poika sanahti nyt melkein jopa vaikuttuneena. Hän katseli nyt kiinnostuneena kirjan nimeä- hyvän välimatkan päästä.
“Sehän syö Kaivurin…”, Erin sanahti varoittavasti ja he palasivat selaamaan.
Selaaminen jatkui. Erin näki monenlaisia kirjoja. Osa oli hieman viattomampia, osa ansaitusti kiellettyjä. Pimeän taikuuden salat. Hirwittäwä Cuolema. Taikapetojen pennuttaminen. Paljon myös sellaisia kirjoja, joiden tekstejä Erin ei osannut lukea sanaakaan. Sillä hetkellä tyttö katui laiskaa riimujen opiskelujaan.
Noin aamukolmelta Erinin kellon mukaan kaksikko tapasi taas, sylissään muutama kirjaehdotus.
“Phineas Bournea”, Erin esitteli käsissään kulunutta liemikirjaa “Sen nimi mainitaan jopa meidän oppikirjoissa. Ei vaan yhtäkään reseptiä”.
“Mä otin jotain lukilitiksesta ja okklumeuksesta”, Zach sanoi katse kannessaan. Erinin kulma nousi hieman kysyvänä, mistä lähtien he olivat kiinnostuneet lukilitiksesta? Pojan katse oli paljon puhuvan innostunut. Erin vannoi kuulevansa jotakin yksinäistä mutinaa ystävänsä suusta kun he kävelivät edelleen tyhjän ja pimeän kirjaston poikki.
Tuvassa turvallisesti vällyjen välissä tyttöjen makuusali joutui hetken aikaa sietämään kynttilänvaloa ja vanhan liemikirjan kahinaa.
.pannu.- Rehtori
- Viestien lukumäärä : 755
Join date : 27.08.2020
Ikä : 25
Paikkakunta : Lahti
Viikuri likes this post
Vs: Peace of Dark stream
JOULUN ALLA
Kuului korvia huumaava vihellys ja kuljettajan sepustuksia. Tulenpunainen pikajuna ilmoitti saapumisestaan määränpäähän. Lämpimään villapaitaan sonnustautunut Erin vei katseensa ulos huurteisista ikkunoista. Monen tunnin junamatka oli viimein vaihtanut maisemansa valkeista pelloista kaupungin hälinään. Juna hidasti vauhtiaan, se oli saapunut taioin suojatuin salaiselle laiturille- 9 ja ¾. Erin hyvästeli matkaseuransa Titon, Cattin ja Emilyn ennen kuin suuntasi kohti junan ovea.
Erinin kotoa vierailusta oli vierähtänyt yli vuosi, eikä hän muistanutkaan kuinka hankalaa oli kulkea kahden kodin välillä. Tyttö puhisi vetäessä pitkästä aikaa raskasta matka-arkkuaan ulos junasta. Sen päällä roikkui häkki, eikä sen asukas näyttänyt kovin iloisesta. Lemmikkihaisku Puklu oli nukkunut suurimman osaa matkasta rauhallisesti nenänpää tuhisten. Nyt se tarrasi häkin kaltereihin ja ryskytti niitä kuin aggressiivinen linnakundi. Siniseen kiiltävän mustan olion suusta kuului kimeää parkumista. Kertaakaan aikaisemmin ei Erin ollut sitä näin julmasti teljennyt. Tylypahkassa tilaa ja vapautta juoksennella pitkin käytäviä ja tiluksia. Koruja ja kimmellyksiä riitti kasakaupalla. Nyt se oli lukittu pieneen ahtaaseen koppiin ilman virikkeitä, ettei happikin jo loppuisi… Haisku kuristi käpälillään pörröisestä kaulastaan ja tuupertui dramaattisesti häkin pohjalle.
Erinillä oli turhan kiire kävellä pitkin ruuhkaista asemalaituria, yrittäen löytää tuttuja kasvoja. Puklu tajusi että sen murhenäytelmää ei huomioita ja se käpertyi taas huokaisten kolkon häkkinsä nurkkaan.
“Erin!”, huikkasi pian miellyttävän oloinen miesääni. Tyttö pysähtyi aloilleen ja kääntyi katsomaan. Jossakin pikajunan päästämän höyryn ja hätäisten kulkevien ihmisten keskellä seisoi hänen vanhempansa. Leveä hammashymy levisi nuoren tytön kasvoille ja hän kiirehti kohti heitä. Välittömästi päästyään lähemmäksi Erinin äiti kaappasi hänet halaukseen. Naisen kihara hius kutitti poskesta, ja Erin tajusi olevansa saman pituinen kuin hän. Milloin se oli tapahtunut? Isänsä taas katseli häntä jäykän hymyn ja nyökkäyksen kera, päässään äärimmäisen tuttu ruskea trilby-hattu. Erin hymyili lähes yhtä jäykästi takaisin, vaikka olikin aidosti iloinen nähdessään molemmat pitkästä aikaan.
***
Koti Chesterfieldissä tuntui edelleen kodilta, mutta samalta niin vieraalta. Kuin sata muistoa iskisi Eriniin samaan aikaan, mutta hän tuntui turhan venähtäneeltä niiden muistojen keskelle. Sehän oli typerää, olihan hän ollut vain vuoden poissa. Erin hymyili yksinään tyhmän oloisena olohuoneen valokuville. Vieressä raksutti kirjeitä itsestään lajitteleva härveli, joka sijoitti jokaisen isän saaman pöllöpostin oikeaan kategoriaansa. Erinin tummat silmät lukivat muutaman kategorian. “Sukulaiset”, “ulkomaat”, “kiireelliset”, “juorupalsta”, “taikaministeriö”, ja sitä rataa. Hänen isänsä, Aden, työskenteli päivän profeetassa toimittajana ja kirjeitä lenteli niin kollegoilta kuin uutisvinkkaajilta.
“Noh, tulehan auttamaan pöydän kattamisessa!”, kuului hänen äitinsä Imogenin käsky sivummalta. Käsky oli kuitenkin täynnä hymyä ja innostusta, eikä Erin voinut olla pahoillaan kotitöiden tekemisestä.
“Tein lemppariasi”, Imogenin hehkutti posket piukeina kun hän heilautti taikasauvaansa ja servetit alkoivat taittumaan kauniiseen kukkamuotoon. Erin tiesi että ei edes nostaisi kättään sauvataskulleen. Hänen itkupajusauvansa makaisi huoneessaan turvassa, eihän hän saanut taikoa Tylypahkan ulkopuolella.
“Kalapaistosta?”, Erin hymähti kasaten kolme lautasta, lasia ja settiä ruokailuvälineitä pinoon.
“Huomasit jo sen tuoksun, etkös vain?”, hänen äitinsä virnisti ja heilui toiselle puolelle keittiötä jatkamaan tiskaamista.
Erin siirtyi ruokasaliin kattamaan pöytää. Ovi kävi ja hänen isänsä saapui paikalle, katsellen jo keittiön suuntaan.
“Ruoka taitaakin olla valmista…”, henkseleihin pukeutunut velho sanoi kuin hiljaisuuden täytteeksi. Erin nyökkäsi pienesti ja sipaisi rannettaan jota peitti kello. Hänen katseensa kävi isänsä ranteessa, jossa oli samanlainen kello. Se teki Erinin olon turvalliseksi. Pian hänen äitinsä jo leijutti paikalle höyryävää astiaa.
“Ihanaa, ensimmäinen yhteinen illallisemme vuoteen!”, noita hehkutti. Erin istuutui kuunnellen samalla pientä sananvaihtoa vanhempiensa välillä siitä, kannattiko uunista tullutta kuumaa vuokaa lennätellä ilman halki vai ei.
Illallinen tuntui sujuvan normaaliin tapaan. Aluksi kaikki keskittyivät nälän tunteen tyydyttämiseen, ehkä välillä isä heitti jonkun kommentin mielenkiintoisesta ilmiöstä liittyen ilmiskooppi-bisnekseen, ehkä välillä äiti naurahti kuulemastaan jutusta. Vasta kun haarukoiden kilinä taukosi, Erin tajusi että hänelle oltaisiin puhumassa. Tyttö nosti ruskeiden silmiensä katseen ylöspäin. Hänen äitinsä tuijotti häntä oudon.. liikuttuneena.
“Minä pesin koulukaapusi aikaisemmin. Tiedäthän, tuleehan niistä silloin pehmeämpiä kuin siellä koulun pesulassa..”, Imogen höpötti ja kaiveli jo taskujaan. Pian noita näytti nyrkkinsä sisältöä kohti Adenia ja hihkui Erinille: “Miksi et kertonut että sinusta on tullut valvojaoppilas!”
Erin katsahti hopeista merkkiään joka oli varmaankin jäänyt irrottamatta junamatkan aikana. Erin kohautti olkiaan, pohtien asiaa itsekin. Miksi hän ei ollut kertonut? Kyllähän niin suuri uutinen kuuluisi kertoa heti vanhemmilleen. Mutta tyttö ei muistanut mitään. Ei kirjoittaneensa kirjettä, eikä mitään syytä miksi hän ei ollut kirjoittanut.
Aden köhäisi ja pyyhki suupieltään nyt rypistyneeseen kukanmuotoiseen servettiin.
“Kas, Erin. Sehän on… hienoa! Tuskin tuvanjohtajasi sinua valvojaoppilaaksi olisi nostanut ilman syytä. Olet selkeästi tsempannut ja osoittanut olevasi kuin uusi ihminen. Hienoa”, mies hymyili tyttärelleen. Erinin hymy oli vaivaantunut, eikä kovinkaan otettu. Miten niin tsempannut? Ainahan hän oli ollut hyvä koulussa. Hänen vaitonaista reaktiotaan ei tunnuttu kuitenkaan huomioitavan, sillä keskusteltavana oli ja paljon.
“Mites V.I.P-kokeet? Mitä suoritit?”
“Liemet tietty. Taikuuden historian, loitsut, pimeyden voimilta suojautumisen, ennustuksen ja numerologian”
“Aah, hienoja aineita. Hyödyllisiä. Entäpä Nia? Oletteko yhteyksissä?”
“Pöllöpostilla joskus”
Erin tökki ruokaansa haarukalla. Hänen äitinsä tuntui kohottavansa asentoaan tuolilla.
“Entäpäs pojat?”, Imogen uteli silmät uteliaisuudesta kiiluen. Erin nyrpisti nenänvarttaan, hänestä tuntui että hän oli huonossa teiniromaanissa joita lainasi koulun kirjastosta vain kolmasluokkalaiset.
“Imogen, hänellähän on kädet täynnä koulun kanssa!”, Aden puuskahti, enemmänkin tuoden ilmi oman mielipiteensä asiaan. Tämä reaktio yhdistettynä kommenttiin valvojaoppilaan pestistä ärsytti Eriniä.
“Sen nimi on Milo”, Erin totesi oikopäätä, tunkien ruokaa suuhunsa. Pureskellen hän jatkoi “mun poikaystävän siis. Se on rohkelikon valvojaoppilas. Ja pelaa huispausta. Helvetin hyvä siinä.”
“Erin”, kuului turhaantunut huokaisu voimasanan kohdalla. Keskustelu tuntui kuitenkin raukeavan hyvin sen jälkeen- osittain Imogenin painostuksesta- ja illallinen saatiin suoritettua loppuun kuulumisten vaihtamisen kera.
Siirtäessä tiskejä keittiöön Erin sai seurakseen äitinsä. Imogen siirtyi tyttärensä luo hymyillen pienesti. Hänen äänenvoimakkuutensa oli matala, lähes kuiskauksen tasolla. Hän otti Eriniä kiinni olkavarresta ja puristi hellästi.
“Ihanaa, että kykenit antamaan isällesi anteeksi viime vuodesta. Olen varma että hän katuu sitä.”
Erin jäi tuijottamaan äitinsä perään hölmistyneenä kun toinen marssi sauva heiluen siivoamaan ruokailutilaa.
***
Erin istui olohuoneen lattialla käpertyneenä. He olivat sopineet huomiseksi joulupuun haun ja muuta mukavaa puuhaa. Puklu sekä rehtorilta saatu sininen puhpallura leikkivät keskenään mauttoman kirjavalla matolla. Pienen pörröisen pallon pitkä kieli oli Puklun korvassa, ja haisku tuntui hirnuvan naurusta- jos sitä kykeni nauruksi kutsumaan. Käpälissään sillä oli Erinin valvojaoppilasmerkki.
Tyttö itse ei seurannut kovinkaan paljon lemmikkiensä touhuja. Hänen katseensa kävi vähän väliä isässään, joka joi laadukkaan oloista viskiä ja luki kirjaa. Erinin käsissä lojui rasia. Välillä hän oli kuiskannut sille sanan “pilke”, ja hän oli katsonut sen muuttumista sulkakynän muotoon. Rasia kuin kutistui ilmassa tylsäksi sulkakynäksi. Välillä tylsyyksissä hän muutti sen takaisin rasiaksi, ja sitten taas sulkakynäksi. Vaikka rasia toisi ties mitä mahdollisuuksia, oli Erin enemmän keskittynyt pohtimaan isäänsä.
Mitä hän oli mukamas antanut anteeksi? Tai miksi isä kommentoi tiettyjä asioita niin? Hän epäili tämän jotenkin liittyvän viimeaikaisiin muistinmenetyksiin. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin olla muistamatta asioita. Ja vielä tietää että jotakin oli unohtanut! Viimeiset pari kuukautta Erinin yllä oli kuin leijaillut muistipallo joka oli kirkunut punaista savua vasten hänen naamaansa. Erin risti kätensä puuskaan ja vajosi makuuasentoon.
Illan kuluessa hän rupesi miettimään enemmän rasiaa ja ystäviään. Kunpa hänellä olisi ollut tämä rasia monta kertaa aikaisemmin. Knoxilta kyllä löytyi aina parhaat ideat… Kuka muu ajattelisi piilorasian olevan hyödyllinen? Hän hymyili katsoessa rasian koristeluita. Tyttö kurotti kättään pipareihin jotka lojuivat vieressä lattialla. Ne olivat noidanpadan muotoisia, ja suussa sulavia. Zachariahin leipomia. Erin toivoi että ei saisi samanlaisia vatsanväänteitä kuin kurpitsajuhlan pasteijoista.
Tämän lisäksi hänen ajatuksensa kulkivat muissakin tovereissa. Erityisesti koulussa viimeisimmäksi todistamassaan Titon ja Lilyn tappelusta. Erin oli varma, että kaksikko sopisi. Hänen ymmärryksensä mukaanhan he olivat olleet ystäviä kauan. Tilanteesta teki hieman epämieluisaa se, että Erin tiesi olevansa yksi osapuoli riidan syyssä. Tyttö huokaisi ja painoi leukaansa lattialla lojuvaan käsivarteen.
Ajatuksiinsa vellominen oli vienyt Erinin huomiota niin paljon, ettei hän ollut noteerannut Puklun kiipeävän nyt verhoja kohti kiiltäviä pidikkeitä. Puhpallura hyrisi yksinään matolla, sen nappisilmät seurasivat haiskun päättäväistä menoa. Olennon paino ja verhon repiminen valitettavasti ei ollut hyvä yhdistelmä. Kuului repivää ääntä kun kangas irtosi pidikkeistään, kimakka kirkaisu olennon suusta sekä humalainen karjaisu:
“JUMALAUTA!!!”
Erin ponkaisi pystyyn säikähtäneenä kun hänen isänsä oli paiskannut lasinsa vasten pöytään ja lähestyi nyt verhon alla räpistelevää haiskua. Tyttö kompuroi hädissään lemmikkinsä luokse, nappasi sen syleilyynsä ja katsoi isäänsä joka näytti vihaiselta.
“Pitääkö tuollainen taikaolento tuoda tänne!? Se on ihan syystäkin kielletty lemmikki Taikaministeriön toimesta! Saatanan saatana...”, mies nappasi lasinsa ja huikkasi loput viskinsä kurkkuunsa. Erin änkytti vastalauseita osittain pelästyneenä, osittain vihaisena.
“Se vain leikki! Ei se tarkoittanut pahaa!”
Ennen kuin Puklulle kerettäisiin huutamaan enempää Erin nappasi puhpalleronsa matkaan ja ryntäsi huoneeseensa itku kurkussa. Hän paiskasi oven perässään ja vei lemmikkinsä sängylleen. Tyttö istahti päiväpeitteelle ja nyyhkäisi. Hän ei ollut koskaan nähnyt isäänsä vihaisena. Mistä lähtien se on alkanut juomaan!? Ja raivoamaan yhdestä verhosta… Erin silitti Puklun korvantaustaa. Koruvaras tuhisi ja työnsi kuonoaan tytön reittä vasten, selkeästi pelästyneenä pudotuksesta.
“Hyvää joulua vain”, kuului pieni tuhahdus Erinin suusta.
.pannu.- Rehtori
- Viestien lukumäärä : 755
Join date : 27.08.2020
Ikä : 25
Paikkakunta : Lahti
Piru=l likes this post
Vs: Peace of Dark stream
Seitsemäs vuosi, syksy
“Et ole hakenut liemikarsintoihin. Miksi?”
Näitä sanoja Erin oli jäänyt miettimään poistuttuaan uuden tuvanjohtajansa Gytmooren kansliasta. Tapaaminen oli hänen mielestään sujunut jokseenkin hyvin. Kuumottavalta, mutta ei vielä toivottomalta. Gytmoore vaikutti ankaralta, mutta eiköhän se siitä. Niin Erin itselleen toisteli, nyökytellen jokaisella henkäyksellä itsevarmempana. Oli tässä koulussa paljon toivottomampiakin tapauksia. Eiköhän tuvanjohtajan hurmaaminen käynyt käden käänteessä kun hän pääsisi näkemään muiden luihuisten toilailut.
Kuitenkin kysymys liemikarsinnoista oli vielä ilmassa. Nainen oli antanut huomiseen asti aikaa vastata ilmottautumiseen. Erin luki ilmoitustaululta nyysimäänsä esitettä. Liemikarsinnat jotka huipentuisivat Mahoutokoroon. Erin ei ollut koskaan käynyt ulkomailla, ja tämä kuulosti hirvittävän jännittävältä. Puhumattakaan minkälaisen lähtömaineen asiasta saisi liemipiireissä. Ainakin Erin oletti olevan jonkinlaiset piirit. 17-vuotiaana voittamaan omasta koulusta, ja ehkä jopa ulkomailla. Ja miten isäkin asiaan reagoisi. Erin oli rullannut sängylleen auki pergamentin, ja ottanut viereen rispaantuneen sulkakynän sekä mustepullon. Noniin, ei kun ilmottautumaan.
Kun vanha sulkakynä oli kädessä, ei Erin kuitenkaan saanut itseään kirjoittamaan mitään. Hän oli jäänyt pohtimaan. Mitä jos hän epäonnistuisi, jotakin huonoa tapahtuisi. Mitä jos jokin kolmasluokkalainen peittoaisi hänet jo koulun sisäsissä karsinnoissa. Mitä jos hän pääsisikin Japaniin, ja unohtaisi miten tehdä yksinkertainen paiseenhoitojuoma. Hänelle naurettaisiin päin naamaa! Rationaalisesti tarkasteltuna nämä pelot eivät käyneet järkeen. Erin ei osannut nimetä yhtään toista oppilasta, jonka koki uhkana. Ehkä Zach, mutta hän sentään oli ystävä. Tämä ajatus sai Erinin kallistamaan päätään. Tämä oli asia jota hän ei ollut edes muistanut ajatella. Zach aivan varmasti hakisi kisaan, ja he olisivat vastakkain. Olivathan he ennenkin kisanneet toisiaan vastaan liemissä, mutta kursseilla tapahtuva kokkisota oli vielä leikkiä tällaiseen verrattuna. Jomman kumman olisi hävittävä. Käsi täristen Erin laski sulkakynän sängylle. Monet ajatukset myllersivät nuoren aivoissa, eikä hän osannut päättää. Pian ahdistuneena hän sulloi muistiinpanovälineensä takaisin reppuun, ja sujahti peiton alle pakoon päätöksentekoa.
~~~~
Hopeinen rintamerkki oli heitetty ilmaan, ja pian napattu tuvanjohtajan toimesta. Tämä pieni eleiden vaihto merkitsi, että Erin ei enää toiminut valvojaoppilaan virassa. Siinä asemassa jota hän oli vaalinut, josta hän oli ollut ylpeä ja jota oli käyttänyt paljon hyväkseen. Niin hyvässä kuin pahassa. Nyt hänen ei auttanut kuin tuijottaa hetken ilmeettömänä suhteellisen tuoretta tuvanjohtaja Gytmoorea ja pakata tavaransa. Sumeasti hän kuuli tupatoverinsa ja hänet kaksintaistelussa juuri voittaneen Viviannin sanovan jotain. Vastaamatta tyttö kuitenkin poistui kaksintaistelun luokasta tyrmiin, nyt vain tavallisen rivin oppilaana. Se tuntui hassulta, ja samalla ei yhtään erilaiselta. Tuvan sisäänkäynti oli lähellä, mutta sen sijaan Erin suunnisti portaisiin.
Mitä ylemmäs askelissa hän pääsi, sitä suurempi paino alavatsassa kasvoi. Möykkynä se muljahteli vatsassa, huutaen kuinka Erin oli päähän pistoksissaan menettänyt koko asemansa. Ja vielä viimeisenä opintovuotena. Tilanne muistutti Ackerhoganin merkin menetystä. Vaan silloin Erin oli ollut täynnä riemua ja onnistumista, kun paholainen oli menettänyt nappinsa. Vaan ei Eriniä voinut Oliveriin verrata, eihän? Hän mietti ystäviään ja pian isäänsä. Miten hänen isänsä reagoisi kun saisi kuulla. Olihan valvojaoppilasasema yksi harvoista kehuista mitä Erin oli saanut viime vuosina. Luihuinen ohitti monta oppilasta jotka olivat matkalla minne lie, tekemään läksyjä tai harrastuksiinsa. Yhtäkään heistä Erin ei tuntunut huomaavan edes katseella.
Tyttö aukaisi pohjoistorniin johtajan suuren oven ja hoiperteli sinne. Ennustuksen ovi oli kiinni, eikä liikettä näkynyt tapahtuvan ulos parvekkeellekkaan. Tajuttuaan viimein olevansa täysin yksin silmät vetistyivät niiden tulviessa kyynelistä. Tärisevät polvet pettivät alta kun Erin valahti parkumaan lattialle kuin piiskaa saanut 8-vuotias. Hän hakkasi lattiaa tuskastuneena hiukset liimaantuen märkiin poskiin ja suupieliin. Hän oli ollut niin typerä.
~~~~
Erin istui jalat ristissä tuvan oleskelutilassa nojatuolissa. Sylissään hänellä oli kirja jota oli lukenut monta kymmentä sivua. Kuitenkaan puolet sanoista ei ollut rekisteröitynyt tytön aivoihin. Tupa oli tavallista tyhjempi. Osa oli varmasti läheisessä luokassa seuraamassa liemikarsintaa, osa viettämässä viikonloppua muualla linnassa. Vaikka tämä olikin täydellinen tilaisuus tehdä jotain omaa, rentoutua tai harrastaa ei Erin saanut aikaiseksi mitään. Hän käänsi jälleen uuden sivun, olematta varma mitä kummaa juonessa tapahtui tällä kertaa. Hän vilkaisi tikittävää rannekelloaan, sulki kirjan ja nousi huokaisten pystyyn.
Tyrmissä tiiliseinä väistyi tytön tieltä kun hän asteli ulos tuvasta. Erin suuntasi portaisiin kohti maanalaista käytävää. Kuitenkin käytävälle päästyään jäi Erin steppailemaan hetkeksi paikoilleen. Hän vilkuili kohti liemiluokan ovea, sitten takaisin tupaa. Lopulta kuitenkin seitsemäsluokkalainen keräsi rohkeutensa, työnsi luokan oven auki ja askelsi yleisöön. Hän varmisti että kukaan ei noteeraisi tuloa kun hän jäi takariviin vilkuilemaan päälakien yli tapahtumia. Ensimmäisenä Erinin katse lukkiintui ystäväänsä, joka vaikutti olevan melkein jo valmis liemensä kanssa. Kirkas keltainen sävy padasta kertoi Erinille tarpeeksi liemestä. Sitten hän huomasi rohkelikon Stewartin, jonka nähdessään Erin yllättyi. Hän ei ollut tiennyt rohkelikon edes olevan kiinnostunut tästä aineesta. Mayan violetti liemi ei kertonut Erinille välittömästi toisen keitoksia, vaan aineksia tarkastellessa hän päätteli älynteroitusjuoman olevan kyseessä. Pian hän huomasi toisen liemivastustajansa, Wilsonin. Erin nyrpisti nenäänsä seuratessa Myerscoughin touhuja.
Erin koki pienen vahingoniloisen pilkahduksen nähdessään puuskupuhin lisäävän väärää ainesosaa pataansa. Kun liemi epäonnistui ja pieni kohina syntyi, päätti Erin nähneensä tarpeeksi. Hän luikki huomaamatta takaisin luokan ovelle, ennen kuin kukaan muu tajuaisi lähteä viettämään viikonloppuaan. Päästyään maanalaiseen käytävään lähti Erin kohti portaita saadakseen ulkona raitista ilmaa. Tyttöä ahdisti. Hänen olisi pitänyt olla siellä, nyt kun hän oli nähnyt ketkä olivat ottaneet osaa. Hän ei saanut selkoa ajatuksistaan miksi oli edes jättänyt ilmottautumatta. Mutta nyt se oli myöhästä. Erin puri huultaan ja pyrki olemaan vain iloinen Zachin puolesta, joka sai juuri mahtavan mahdollisuuden. Silti pieni katkeruus itseään kohtaan seurasi Eriniä pihamaille.
~~~
Kuukaudet olivat sujuneet sumussa. Menetettyään virkansa ja mahdollisuutensa oli Erin päättänyt keskittää huomionsa S.U.P.E.R-kokeisiin. Se oli viimeinen oljenkorsi jossa hän koki voivansa vielä onnistua. Päivästä ja illasta toiseen luihuinen oli hautautunut kirjastoon tekemään muistiinpanoja ja merkintöjä. Hän ahmi niin alkeellisimpia kirjoja kuin kokeisiin valmentavia opuksia. Tuntien välissä tai vapaalla hän ei ottanut kontaktia tupalaisiinsa tai ystäviinsä. Se ei tuntunut merkitykselliseltä, ei kiinnostavalta. Jokainen valvottu tunti piti käyttää hyödyksi.
Ollessaan eräänä lauantaina jälleen kirjaston ylätasanteella lukemassa, löysi pöllö tiensä kirjastoon. Hetkeen Erin ei huomannut lepattavaa otusta, ennen kuin toinen väkisin yritti työntää pakettia Erinille. Tyttö säpsähti, vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi irrottamaan pakettia.
“Mitä sinä tähän aikaan täällä, posti jaetaan aamupalalla…”, Erin mutisi ja rapsutti pöllöä kiitokseksi postin toimittamisesta. Olennon lehahdettua matkoihinsa avasi Erin ensin mukana tulleen kirjeen. Sen tunnisti jo heti käsialasta Zachin toimittamaksi. “Moro. En oo varma miten tässä pitäis nyt edetä, kun ei olla oltu yhteyksissä niin ajattelin että tää tois teidät takaisin kotiin. Hyvää joulua meikältä!”
Erin vilkaisi kirjaston ikkunasta ulos kohti tiluksia, jotka olivat peitettynä valkoiseen. Oliko nyt jo joulu…? Erin ryhtyi repimään kääröjä hellästi paketista. Nähtyään pienen taikajuomaputelin nosti tyttö tutkaillakseen sitä. Se kimmelsi kynttilöiden valossa kultaisena. Tämä toi ensimmäistä kertaa kuukausiin aidon naurahduksen esiin. Hänen ystävänsä kehtasi tarjota joululahjaksi liemeä jonka tekemisessä Erin oli alunperin auttanutkin. Mutta se piristi silti, ja sai Erinin jopa tuntemaan hieman syyllisyyttä. Kirjeen sävy oli harmitteleva, ja tyttö päätti että asiaan oli tehtävä muutos. Ei Pilke voinut viimeisenä vuonnaan näin hukkua pelkkään opiskeluun ja lukemiseen. Joululoman jälkeen olisi tauon ja muutoksen paikka.
“Et ole hakenut liemikarsintoihin. Miksi?”
Näitä sanoja Erin oli jäänyt miettimään poistuttuaan uuden tuvanjohtajansa Gytmooren kansliasta. Tapaaminen oli hänen mielestään sujunut jokseenkin hyvin. Kuumottavalta, mutta ei vielä toivottomalta. Gytmoore vaikutti ankaralta, mutta eiköhän se siitä. Niin Erin itselleen toisteli, nyökytellen jokaisella henkäyksellä itsevarmempana. Oli tässä koulussa paljon toivottomampiakin tapauksia. Eiköhän tuvanjohtajan hurmaaminen käynyt käden käänteessä kun hän pääsisi näkemään muiden luihuisten toilailut.
Kuitenkin kysymys liemikarsinnoista oli vielä ilmassa. Nainen oli antanut huomiseen asti aikaa vastata ilmottautumiseen. Erin luki ilmoitustaululta nyysimäänsä esitettä. Liemikarsinnat jotka huipentuisivat Mahoutokoroon. Erin ei ollut koskaan käynyt ulkomailla, ja tämä kuulosti hirvittävän jännittävältä. Puhumattakaan minkälaisen lähtömaineen asiasta saisi liemipiireissä. Ainakin Erin oletti olevan jonkinlaiset piirit. 17-vuotiaana voittamaan omasta koulusta, ja ehkä jopa ulkomailla. Ja miten isäkin asiaan reagoisi. Erin oli rullannut sängylleen auki pergamentin, ja ottanut viereen rispaantuneen sulkakynän sekä mustepullon. Noniin, ei kun ilmottautumaan.
Kun vanha sulkakynä oli kädessä, ei Erin kuitenkaan saanut itseään kirjoittamaan mitään. Hän oli jäänyt pohtimaan. Mitä jos hän epäonnistuisi, jotakin huonoa tapahtuisi. Mitä jos jokin kolmasluokkalainen peittoaisi hänet jo koulun sisäsissä karsinnoissa. Mitä jos hän pääsisikin Japaniin, ja unohtaisi miten tehdä yksinkertainen paiseenhoitojuoma. Hänelle naurettaisiin päin naamaa! Rationaalisesti tarkasteltuna nämä pelot eivät käyneet järkeen. Erin ei osannut nimetä yhtään toista oppilasta, jonka koki uhkana. Ehkä Zach, mutta hän sentään oli ystävä. Tämä ajatus sai Erinin kallistamaan päätään. Tämä oli asia jota hän ei ollut edes muistanut ajatella. Zach aivan varmasti hakisi kisaan, ja he olisivat vastakkain. Olivathan he ennenkin kisanneet toisiaan vastaan liemissä, mutta kursseilla tapahtuva kokkisota oli vielä leikkiä tällaiseen verrattuna. Jomman kumman olisi hävittävä. Käsi täristen Erin laski sulkakynän sängylle. Monet ajatukset myllersivät nuoren aivoissa, eikä hän osannut päättää. Pian ahdistuneena hän sulloi muistiinpanovälineensä takaisin reppuun, ja sujahti peiton alle pakoon päätöksentekoa.
~~~~
Hopeinen rintamerkki oli heitetty ilmaan, ja pian napattu tuvanjohtajan toimesta. Tämä pieni eleiden vaihto merkitsi, että Erin ei enää toiminut valvojaoppilaan virassa. Siinä asemassa jota hän oli vaalinut, josta hän oli ollut ylpeä ja jota oli käyttänyt paljon hyväkseen. Niin hyvässä kuin pahassa. Nyt hänen ei auttanut kuin tuijottaa hetken ilmeettömänä suhteellisen tuoretta tuvanjohtaja Gytmoorea ja pakata tavaransa. Sumeasti hän kuuli tupatoverinsa ja hänet kaksintaistelussa juuri voittaneen Viviannin sanovan jotain. Vastaamatta tyttö kuitenkin poistui kaksintaistelun luokasta tyrmiin, nyt vain tavallisen rivin oppilaana. Se tuntui hassulta, ja samalla ei yhtään erilaiselta. Tuvan sisäänkäynti oli lähellä, mutta sen sijaan Erin suunnisti portaisiin.
Mitä ylemmäs askelissa hän pääsi, sitä suurempi paino alavatsassa kasvoi. Möykkynä se muljahteli vatsassa, huutaen kuinka Erin oli päähän pistoksissaan menettänyt koko asemansa. Ja vielä viimeisenä opintovuotena. Tilanne muistutti Ackerhoganin merkin menetystä. Vaan silloin Erin oli ollut täynnä riemua ja onnistumista, kun paholainen oli menettänyt nappinsa. Vaan ei Eriniä voinut Oliveriin verrata, eihän? Hän mietti ystäviään ja pian isäänsä. Miten hänen isänsä reagoisi kun saisi kuulla. Olihan valvojaoppilasasema yksi harvoista kehuista mitä Erin oli saanut viime vuosina. Luihuinen ohitti monta oppilasta jotka olivat matkalla minne lie, tekemään läksyjä tai harrastuksiinsa. Yhtäkään heistä Erin ei tuntunut huomaavan edes katseella.
Tyttö aukaisi pohjoistorniin johtajan suuren oven ja hoiperteli sinne. Ennustuksen ovi oli kiinni, eikä liikettä näkynyt tapahtuvan ulos parvekkeellekkaan. Tajuttuaan viimein olevansa täysin yksin silmät vetistyivät niiden tulviessa kyynelistä. Tärisevät polvet pettivät alta kun Erin valahti parkumaan lattialle kuin piiskaa saanut 8-vuotias. Hän hakkasi lattiaa tuskastuneena hiukset liimaantuen märkiin poskiin ja suupieliin. Hän oli ollut niin typerä.
~~~~
Erin istui jalat ristissä tuvan oleskelutilassa nojatuolissa. Sylissään hänellä oli kirja jota oli lukenut monta kymmentä sivua. Kuitenkaan puolet sanoista ei ollut rekisteröitynyt tytön aivoihin. Tupa oli tavallista tyhjempi. Osa oli varmasti läheisessä luokassa seuraamassa liemikarsintaa, osa viettämässä viikonloppua muualla linnassa. Vaikka tämä olikin täydellinen tilaisuus tehdä jotain omaa, rentoutua tai harrastaa ei Erin saanut aikaiseksi mitään. Hän käänsi jälleen uuden sivun, olematta varma mitä kummaa juonessa tapahtui tällä kertaa. Hän vilkaisi tikittävää rannekelloaan, sulki kirjan ja nousi huokaisten pystyyn.
Tyrmissä tiiliseinä väistyi tytön tieltä kun hän asteli ulos tuvasta. Erin suuntasi portaisiin kohti maanalaista käytävää. Kuitenkin käytävälle päästyään jäi Erin steppailemaan hetkeksi paikoilleen. Hän vilkuili kohti liemiluokan ovea, sitten takaisin tupaa. Lopulta kuitenkin seitsemäsluokkalainen keräsi rohkeutensa, työnsi luokan oven auki ja askelsi yleisöön. Hän varmisti että kukaan ei noteeraisi tuloa kun hän jäi takariviin vilkuilemaan päälakien yli tapahtumia. Ensimmäisenä Erinin katse lukkiintui ystäväänsä, joka vaikutti olevan melkein jo valmis liemensä kanssa. Kirkas keltainen sävy padasta kertoi Erinille tarpeeksi liemestä. Sitten hän huomasi rohkelikon Stewartin, jonka nähdessään Erin yllättyi. Hän ei ollut tiennyt rohkelikon edes olevan kiinnostunut tästä aineesta. Mayan violetti liemi ei kertonut Erinille välittömästi toisen keitoksia, vaan aineksia tarkastellessa hän päätteli älynteroitusjuoman olevan kyseessä. Pian hän huomasi toisen liemivastustajansa, Wilsonin. Erin nyrpisti nenäänsä seuratessa Myerscoughin touhuja.
Erin koki pienen vahingoniloisen pilkahduksen nähdessään puuskupuhin lisäävän väärää ainesosaa pataansa. Kun liemi epäonnistui ja pieni kohina syntyi, päätti Erin nähneensä tarpeeksi. Hän luikki huomaamatta takaisin luokan ovelle, ennen kuin kukaan muu tajuaisi lähteä viettämään viikonloppuaan. Päästyään maanalaiseen käytävään lähti Erin kohti portaita saadakseen ulkona raitista ilmaa. Tyttöä ahdisti. Hänen olisi pitänyt olla siellä, nyt kun hän oli nähnyt ketkä olivat ottaneet osaa. Hän ei saanut selkoa ajatuksistaan miksi oli edes jättänyt ilmottautumatta. Mutta nyt se oli myöhästä. Erin puri huultaan ja pyrki olemaan vain iloinen Zachin puolesta, joka sai juuri mahtavan mahdollisuuden. Silti pieni katkeruus itseään kohtaan seurasi Eriniä pihamaille.
~~~
Kuukaudet olivat sujuneet sumussa. Menetettyään virkansa ja mahdollisuutensa oli Erin päättänyt keskittää huomionsa S.U.P.E.R-kokeisiin. Se oli viimeinen oljenkorsi jossa hän koki voivansa vielä onnistua. Päivästä ja illasta toiseen luihuinen oli hautautunut kirjastoon tekemään muistiinpanoja ja merkintöjä. Hän ahmi niin alkeellisimpia kirjoja kuin kokeisiin valmentavia opuksia. Tuntien välissä tai vapaalla hän ei ottanut kontaktia tupalaisiinsa tai ystäviinsä. Se ei tuntunut merkitykselliseltä, ei kiinnostavalta. Jokainen valvottu tunti piti käyttää hyödyksi.
Ollessaan eräänä lauantaina jälleen kirjaston ylätasanteella lukemassa, löysi pöllö tiensä kirjastoon. Hetkeen Erin ei huomannut lepattavaa otusta, ennen kuin toinen väkisin yritti työntää pakettia Erinille. Tyttö säpsähti, vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi irrottamaan pakettia.
“Mitä sinä tähän aikaan täällä, posti jaetaan aamupalalla…”, Erin mutisi ja rapsutti pöllöä kiitokseksi postin toimittamisesta. Olennon lehahdettua matkoihinsa avasi Erin ensin mukana tulleen kirjeen. Sen tunnisti jo heti käsialasta Zachin toimittamaksi. “Moro. En oo varma miten tässä pitäis nyt edetä, kun ei olla oltu yhteyksissä niin ajattelin että tää tois teidät takaisin kotiin. Hyvää joulua meikältä!”
Erin vilkaisi kirjaston ikkunasta ulos kohti tiluksia, jotka olivat peitettynä valkoiseen. Oliko nyt jo joulu…? Erin ryhtyi repimään kääröjä hellästi paketista. Nähtyään pienen taikajuomaputelin nosti tyttö tutkaillakseen sitä. Se kimmelsi kynttilöiden valossa kultaisena. Tämä toi ensimmäistä kertaa kuukausiin aidon naurahduksen esiin. Hänen ystävänsä kehtasi tarjota joululahjaksi liemeä jonka tekemisessä Erin oli alunperin auttanutkin. Mutta se piristi silti, ja sai Erinin jopa tuntemaan hieman syyllisyyttä. Kirjeen sävy oli harmitteleva, ja tyttö päätti että asiaan oli tehtävä muutos. Ei Pilke voinut viimeisenä vuonnaan näin hukkua pelkkään opiskeluun ja lukemiseen. Joululoman jälkeen olisi tauon ja muutoksen paikka.
.pannu.- Rehtori
- Viestien lukumäärä : 755
Join date : 27.08.2020
Ikä : 25
Paikkakunta : Lahti
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa