Kohtaaminen tuvassa

Kirjavat luontoaiheiset tapetit peittivät osittain tuvan kylmiä kiviseiniä, joilla riippuvat lukuisat muotokuvat hymyilivät tavanomaista lempeämmin himmeästi hohtavien messinkikehyksiensä sisässä. Vaikka joululoma oli päättymässä, tunnelmaa riitti kuitenkin vielä vuodenvaihteeseen asti. Samat vanhat karmiininpunaiset sohvat löytyivät pölyyntymästä korkean takkatulen ääreltä, mutta sen ympärillä kuulumisia vaihtaneet rohkelikot olivat siirtyneet päivän edetessä jo muualle. Sinä päivänä lomiltaan palaneet oppilaat olivat täyttäneet kaikki tupiin vievät käytävät, joilta kantautuneen keskustelun perusteella pystyi päättelemään, että heistä moni oli viettänyt pyhäpäivät kotonaan perheensä kanssa. Niin oli myös Emrys, joka vielä joulutanssiaisten jälkeen olisi toivonut voivansa jäädä linnaan, vaikka samalla tiesi sen olleen mahdotonta. Hänen vanhempansa eivät olisi koskaan sallineet sitä jo pelkästään siksi, että he näkivät toisiaan niin harvoin, vaikka lomien aikana heidän yhteinen ajanviettonsa ei yleensä heijastanut tätä tosiasiaa - joulu oli kiireistä aikaa, eikä silloin aina ehtinyt istumaan alas ja vaihtamaan kuulumisia edes läheisten kanssa. Emrys puolestaan koki, että joulutanssiaiset olivat päättyneet niin surkeasti, että niistä saatika koko syyslukukaudesta ei ollut paljoa kertomista kotiväelle. Pikemminkin lopputulema oli häpeällinen, eikä siitä olisi ollut soveliasta puhua perheen kanssa kuin ainoastaan pakon edessä.

Emrys istui poikien makuusalissa siististi pedatun vuoteensa päällä eksyneenä niihin samoihin ajatuksiin, joiden kanssa oli lähtenyt Pesästä. Muut olivat sysäisseet matka-arkkunsa sänkynsä alle ja kiirehtineet muualle, mutta Emrys ei sillä kertaa kokenut samanlaista paloa juosta heidän peräänsä kuullakseen, kuka oli viettänyt kaikkein erikoisimman joulun. Sen sijaan hän pystyi tuijottamaan ikkunasta ulos lumisateeseen jopa useita minuutteja räpäyttämättä ruskeita silmiään, joiden lasittunut katse oli enemmän levollinen kuin levoton. Hänen ruskea paksu tukkansa oli harjaamaton aivan kuin ulkoa tullessa tuuli olisi pöllyttänyt sitä, vaikka paluusta alkoi olla jo hieman yli tunti, eikä ulkona satanut lunta enää kuin hiljalleen. Emrys oli muiden tapaan työntänyt matka-arkkunsa sänkynsä alle välttyäkseen purkamasta sitä vielä, koska vain harva tuvassa oli niin järjestelmällinen, että olisi alkanut heti linnaan saavuttuaan purkamaan matkatavaroitaan. Emrys piteli isoäitinsä kutoman kirjavan villapaidan peittämiä käsiään sylissään ja nautti makuusalissa vallitsevasta lähes täydellisestä hiljaisuudesta, jonka rikkoi vain jostain sinne johtavien portaiden päästä kantautuva hajanainen puheensolina. Tuvassa ei koskaan joutunut olemaan yksin, mutta se hiljaisuus ei ollut kaukana siitä. Hänen kaulassaan roikkui nahkanaruun solmittu hopeakoru, jossa oli kolmio, sen sisällä ympyrä ja sitä halkova pystyviiva.

Pesä ei ollut sellainen paikka, joka kutsui kotiin, vaikka suvun keskuudessa siitä usein tavattiin sanoa toisin. Emrys olisi halunnut jopa vältellä sitä, mutta äitinsä vuoksi ei tehnyt niin. Hän halusi myös uskoa äitinsä tietävän siitä, vaikka se oli epätodennäköistä.

[Saa pistää viestiä, jos kiinnostaa liittyä! Pelataan aivokooman kanssa vähän Rohkelikon tuvassa.]

Joululoma oli kulunut Corvuksella pitkäveteisesti sillä hän vietti sen linnassa eikä suinkaan kotonaan niin kuin moni muu Tylypahkan velho tai noita. Linnan tiluksilla ei hänet mukaan lukien ollut kovinkaan monta oppilasta - osa heistä oli aivan vieraita kasvoja sillä Corvus oli viettänyt vasta kuukauden päivät vaihto-oppilaana. Tumman puhuvaan pukeutuva vahtimestari nimeltään Vera oli tullut tutuksi kasvoksi naisen liikkuessa linnan käytävillä edelleen korvina ja silminä vaikka huolehdittavia olikin rutkasti vähemmän. Hauskuuden puute ja silkka ikävyys olivat kumpainenkin piinanneet Corvusta nälkävuodelta tuntuvan joululoman ajan. Ikävä ei ollut tosin uusi tunne Corvuksen sisimmässä ja kurjuuskin kovin tuttu, mutta pään sisällä asiat tuntuivat totuutta kurjemmalta kun oli ajatustyölle oli rutkasti aikaa ja sormien pyörittämiseltäkään ei voinut välttyä.
Jouluaattona harmaan sarvipöllön nokassa tullut kirjekkään ei ollut piristänyt hänen mieltään. Kirje oli lähetetty kotoa ja sisälsi liikkuvan valokuvan hänen perheestään jossa isosisko Alice, äiti, sekä isovanhempansa poseerasivat iloisesti kättään heiluttaen. Isä yllätykseksi puuttui taas kuvasta mikä synkisti Corvuksen mieltä. Edes terveisiä ei oltu kirjoitettu isältä. Corvus oli saanut jopa mukavempia lahjoja tupatovereiltaan Tylypahkassa kuin omalta perheeltään mikä oli hieman ristiriitaista. Isä oli melko varmasti taas kieltänyt kaiken häneen liittyvän yhteydenpidon, mutta äitinsä tapansa mukaan vänkäsi viimeiseen saakka. Sydäntä puristi kun Corvus tiesi että siskonsa ja äitinsä olisivat isänsä rystysten kosketuksessa ensimmäisenä eikä hän voisi suojella täältä käsin ketään, mutta juuri sitähän isä oli tahtonut. Poika pysykööt Tylypahkassa poissa jaloista, helvetti vieköön.

Ilakoiva rohkelikkoväki hillui tuvassa jonne Corvus oli juuri astahtanut jalallaan ja suuntasi tilan poikki kohden poikien makuuhuonetta kannatellen käsissään suurta vuorta keittiöstä kotitontuilta maaniteltuja suklaahippukeksejä. Hän ei toki ollut kähveltänyt niitä vaan tehnyt hyvän diilin kotitonttu Riesan kanssa. Niin yksinäistä hänellä oli ollut joululoman ajan että pojan piti hakea seuraa kotitontuista - melko surkuhupaisaa puhdasrotuiselta velholta.
Sutjakkaasti askelissaan etenevä Corvus vältti suurimmat törmäykset ja tyytyi hymyilemään valloittavaa hymyään kaikille jotka häntäkin suostuivat tervehtimään. Kieltämättä mieltä lämmitti puheensorina ja muiden ikäistensä velhojen ja noitien seura. Hän pukkasi olkavarrellaan poikien makuuhuoneen oven auki oven päästäessä valittavan vinkaisun kielien siitä että se kaipaisi kipeästi öljyä. Astuessaan pienin yövaloin valaistuun tilaan silmät siristyivät hetkeksi tottumattomuuttaan hämärään jolloin hyvän tovin vain toljottaessaan ovensuussa hän paikansi Emryksen sängyssä pojan selän.

''Emrys?!'' Corvus hihkaisi aidon oloisesti yllättyneenä sekä iloisena kasvoilleen noustessa hymynvire joka kutitti lähes korvanlehtiä leveydellään.
''Miten joulu meni? Arvaa olinko kuolla tylsyyteen täällä ja melkein aloin deittailla sitä aavetta tyttöjen vessassa jotta saisin jotakin piristystä päiviini!'' Corvus pälpätti menemään dramaattisella äänensävyllä poikien makuusalin oven kolahtaessa kiinni takanaan sulavasta jalkaterän töytäisystä.

Tuvan puolelta kantautuneet äänet lohduttivat ikkunasta ulos katsovaa poikaa nostalgisella mekastuksellaan. Tylypahkassa oli aidosti huolettomampaa ja kiireettömämpää kuin kotona, jossa vanhemmat kohtelivat poikaansa kuin talon kolmatta aikuista. Aina tuli yrittää paremmin, aina tehdä enemmän ja aina pyrkiä suurempiin tavoitteisiin kuin aikaisemmin. Virhe-arvioille ei ollut tilaa, jos panokset olivat suuret. Isä otti siksi poikansa opinnot toisinaan jopa häntä vakavemmin, mutta kenties myös ymmärrettävistä syistä - kunnon velhon tuli oppia ensin viisaimmiltaan, kuten olivat tehneet aikaisemmat sukupolvet. Emrys ei halunnut korttitalon kaatuvan hänen vuorollaan.

Ajatuksenkulku katkesi, kun Emrys kuuli selkänsä takaa oven suunnalta sen avaamisesta aiheutuneen kipeän vinkaisun, joka palautti hänet taas siihen hetkeen. Hän räpäytti silmiään ensimmäistä kertaa tiedostaen ja heitti vaistomaisesti nimensä kuullessaan katseensa olkansa yli sisälle makuusaliin astuneeseen poikaan, jonka tunnisti jo äänestä Durmstrangin kasvatiksi. Emrys nosti kulmiaan aivan yhtä yllättyneenä mutta eri syistä - hän oli jossain määrin unohtanut tuon oudon pojan olemassaolon ja tajusi vasta sitten, että Corvus oli yhä linnassa. Emrys vastasi jännittyneellä hymyllä katseiden kohdatessa ja kääntyi vuoteellaan siten, että nosti toisen jalkansa koukistuneena päiväpeitteen päälle. "Corvus!" Hän toisti oman nimensä jälkeen häkeltyneenä kuin olisi kaikunut toisen yllättyneisyyttä ja hymyili aidommin nähdessään suklaahippukeksit. Emrys muisti varsin hyvin, että juuri Corvus oli puolustanut häntä ennen tanssiaisia. "Myrttiäkö? En suosittele, hän on kuulemma aika takertuva." Pojan suusta oli lähellä karata kuiva naurahdus, mutta köhäistyään kerran nyrkkiinsä se pysyi sisällä. "Ihan hyvinhän se", Emrys vastasi lyhyenpuoleisesti ja rypisti sitten kysyvästi otsaansa. "Täällä? Kuulostat siltä kuin ettet olisi koskaan lähtenyt."

''No täällä täällä.'' Corvus totesi hieman pettyneellä äänenpainolla ja jatkoi pienen hengenvedon jälkeen.
''En ole lähtenyt mihinkään linnasta. Isä varmaan vihaa mua niin paljon ettei halua edes nähdä mua enää.. Sen takia se varmaan puolsi tätä mun Tylypahkaan tuloa niin innokkaasti.'' Corvus vakavoitui keskellä virkettään kuin jääden miettimään isänsä motiiveja toimia juuri niinkuin oli tehnyt eikä Corvuksella ollut todistetusti paljoa sananvaltaa isäukkoaan kohtaan. Seurasi hetken hiljaisuus kunnes Corvus väläytti kuuluisan hurmaavan hymynsä Emrykselle ravistettuaan ensin itsensä irti ajatuksista. Katse hakeutui sängyllä istuvaan ja oli juuri sitä luokkaa jonka taakse kätkeytyi paljon jotakin puhumattomia ajatuksia ja synkkiä tekoja jotka Corvus halusi sysätä sivuun.

Pitkäkinttuinen, liituraitahousuihin, väljään tummaan kauluspaitaan sekä mustiin henkseleihin sonnistautunut Corvus nytkähti liikkeelle kukkupäällistä suklaahippukeksilautasta tasapainotellen kuin tarjoilija näppärän oloisesti sormiensapäissä. Päästyään tarpeeksi lähelle sängyllä istuvaa Emrysta nojautui kiharatukkainen Corvus keksilautasensa kanssa hymy hipoen suupieliä kaareviksi.
''Otahan keksi.'' Corvus totesi eikä oikeastaan jättänyt Emrykselle valinnanvaraa olla ottamatta heiluttaessaan lähes kämmenensä kokoisia suklaakeksejä keossa lautasella Emryksen edessä. Keksit olivat juuri sopivasti ruskistuneet pinnaltaan ja huumaavan hyvän tuoksuisia ja näin ollen vallan vastustamattomia ainakin sokerin nälkäiselle Corvukselle ja toivottavasti myös Emrykselle. Itseään varten hän tosin oli keksit tuonut, mutta tupatoveri sattui olemaan kuin sopivasti paikalla joten miksipä ei.

Emrys kurtisti jyrkemmin kulmiaan saatuaan vahvistuksen epäilyynsä ja nyökkäsi kysyvänä, kun Corvus päätyi lopulta kertomaan paljon asioita vain yhdessä lauseessa - ja vielä niin avoimesti, mikä hämmästytti ruskeapehkoista enemmän kuin hän kehtasi myöntää itsellensä. Emrys ei kyennyt sellaiseen suorasanaisuuteen, vaan piiloutui mieluummin ennalta-arvattavien vastauksien taakse välttyäkseen muiden uteliaisuudelta. Hänen oli nimittäin vaikea olla miettimättä, mitä Corvus oli juuri paljastanut suhteestaan isäänsä. Emrys ei kuitenkaan uskonut, että siitä kysyminen olisi ollut soveliasta, vaikka silkasta uteliaisuudesta olisi halunnut toisin. Hän hymähti vaimeasti huuliensa läpi kuin ei aluksi olisi osannut sanoa mitään ja pudotti sitten katseensa vakavaksi muuttuneen hiljaisuuden aikana johonkin Corvuksen vyötärön paikkeille. Ajatus siitä, että Corvus ei olisi ollut tervetullut kotiinsa sai hänet tuntemaan olonsa jollain tapaa epämukavaksi, tiedottomaksi. Siihen täytyi olla syy, mutta Emrys oli sitä mieltä, että siitä ei kannattanut kysyä vielä siinä vaiheessa. Pian Corvuksen lähestyessä tarjoamaan erinomaiselta tuoksuvia suklaahippukeksejään Emrys nosti sävymuutoksesta vakavoituneen katseensa takaisin hänen kasvoihinsa ja pudisti päätään aikaisemmalle aivan kuin keksit olisivat menneet täysin sivusuun. "En usko, että hän vihaa sinua", Emrys yritti sanoa jotenkin lohduttavasti, vaikka pikemminkin oli osoittanut toteamuksen itsellensä. Hän kieltäytyi uskomasta, että kenenkään isä vihaisi poikaansa - varsinkaan syyttä - ellei Corvuksella ollut enemmän kerrottavaa isästään. "Kai sait kuitenkin pakettini?" ruskeasilmäinen poika jatkoi sama vakavuuden aste läsnä tasaisessa äänenpainossaan ja nytkähti siinä vaiheessa lähemmäksi, jotta sai napattua lautaselta yhden keksin käteensä. Heti kysyttään hän haukkasi keksistään ja alkoi mutustamaan sitä vapaa käsi hakeutuen suun alle murujen varalta kupiksi. Emryksellä oli toiveikas pilkahdus silmissään - toivottavasti edes pöllöposti oli löytänyt perille.

Emryksen otettua keksin hyppysiinsä ojentui Corvus laskemaan kieli keskellä suuta laakean lautasen kerrossängyn vieressä nököttävän yöpöydän päälle. Hänen katseensa kävi Emryksessä jokseenkin synkeästi kun poika ilmaisi sanallisesti epäilyksen siemenensä etteikö Corvuksen isäukko vihaisi häntä. Perhe on pahin - mietti Corvus äänettömästi mielessään tummat, vahvat kulmakarvansa edelleen jokseenkin mietteliäässä, syvässä kurtistuksen tapaisessa. Hän ojentui kädet kohollaan makuusalin kattoa kohden vain tarttuakseen kiinni Emryksen pedin yläpunkan puisesta kaiteesta kuin itseään siinä venytellen painonsa kiikkuen vuoroin päkijöiltä kantapäille ja sitten taas toisinpäin katsellen sängyllä istuvaa Emrystä. Jokin katseessa ja leukapielten kireydessä kieli siitä ettei puheenaihe isästään ollut mieluisa hänelle jonka vuoksi tupatoverinsa uusi kysymys tuli enemmän kuin helpotuksena tilanteeseen - vaikka Corvus ei toki helpotuksen elettä tehnytkään milläänlailla näkyväksi.
''Sain tottakai!'' Corvus väläytti vinon virneenkaren keikkuessaan yhä uudemman kerran lantiotaan keinuttaen ja painoaan kantapäiltä päkijöille vaihdellen.
''Sauvani ei ole varmaan ikinä kiiltänyt niin paljon kuin nyt saatika pysynyt kädessäni. Kiitos.'' Arpikasvoinen Corvus nyökähti niin syvään päällään kuin siinä asennossaan pystyi katsoessaan alaviistoon sängyllä istuvaa. Hän veti henkeä kiitoksensa jälkeen aavistuksen rohtuneet huulensa edelleen hyvin veitikkamaisessa hymyssä.
''Mä en oo oikeen koskaan ollut hyvä keksimään lahjoja..'' Osa lauseessa piti varmasti paikkansa sillä Corvus näytti pahoittelevan näköiseltä huulten mutristuessa sanojensa myötä sillä hänen mieleensä ei oikeastaan ollut edes tullut se seikka että joku Tylypahkasta muistaisi häntä jopa joululahjoin. Samaan aikaan hänen katseensa suuntautui ulos valtavan korkeasta ikkunasta joka koostui taas pienemmistä ikkunaneliöistä. Alareunastaan ikkuna oli aavistuksen jäätynyt pakkasesta ja ulkona tupruttavasta lumesta joka oli juuri nyt niin sakeaa että Corvuksen piti siristää silmiään jotta hän erottaisi makuusalin tornista puiden latvat. Lumisade ja kylmyys muistutti häntä paljonkin Durmstrangista josta hänellä on kieltämättä ristiriitaisia tuntemuksia. Samalla ikävää ja inhoa. Corvus huokaisi hiljaa rohtuneiden huultensa välistä.

Emrys katsoi ruskeilla silmillään Corvusta silmiin ja seurasi hänen aloittamaansa liikehdintää, jonka toistuvuus sai hänet jotenkin vakuuttuneeksi siitä, ettei aihetta kannattanut sivuta liikaa. Se näytti rohkelikosta vaivaantuneelta käytökseltä aivan kuin äskeinen olisi pakottanut durmstrangilaisen liikkumaan, jotta isäänsä liittyvä ajatus ei olisi ollut niin voimakas. Emrys pystyi kuvittelemaan, miten sellainen yksinkertainen liike saattoi auttaa varistamaan pahoja ajatuksia pois mielenpäältä. Myös katse Corvuksen tummissa silmissä tuntui viittaavan siihen, eikä siksi hänen isästään puhuminen voinut olla lähtökohtaisesti muu kuin huono idea. Emrys ei kuitenkaan tiennyt, millainen heidän perheensä oli, eikä sitä kohtaan kannattanut osoittaa liikaa mielenkiintoa. Hän tiesi vain omansa, eikä välttämättä aina sitäkään. Siksi hänen suunpielensä nykivät ylöspäin, kun paketista kysyessä myös Corvuksen reaktiossa tapahtui muutos, eikä heidän tarvinnut enää näyttää niin vakavalta.

Emrys oli halunnut jollakin tapaa muistaa Durmstrangin kasvattia, joka jopa melko lyhyen tuntemisen jälkeen oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen osoittamalla asettuvansa ystävänsä puolelle. Emrys oli aidosti hämmästynyt, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa välitetyksi, vaikka lopputulema oli lopulta johtanut pelkästään uusiin ongelmiin. Corvus oli silti tarttunut tuumasta toimeen ja puolustanut häntä siinä, missä muut olivat jääneet märehtimään omiaan. Se oli ihailtavaa, koska kaikki muut olivat antaneet asian olla. Ketään muuta ei näyttänyt pahemmin kiinnostavan, paitsi sitä outoa durmstrangilaista poikaa.

Kiitoksen kohdalla suunpielien nykiminen muuttui pojan kasvoilla pian aidoksi kaverilliseksi hymyilyksi. Emrys olisi halunnut kiittää myös Corvusta, mutta olisi kokenut sen vääräksi jouduttuaan paljastamaan tuvanjohtajallensa hänen teostaan. Hän arveli, että he tulisivat vielä puhumaan siitä, eivätkä välttämättä yhtä kaverillisissa merkeissä. Ainakin lahja oli osoittautunut hyväksi, eikä sellaiseksi joka olisi löytynyt muista durmstrangilaisen saamista paketeista - olettaen, että hän oli ylipäätään saanut enemmän kuin yhden lahjan sinä jouluna. "Eli vaha toimii kuten pitääkin", Emrys komppasi lepposan hymynsä keskeltä ja mutusteli sitten keksiään toinen jalka yhä koukistettuna vaaka-asennossa päiväpeitteelle. Hänellä oli päällään isoäitinsä kutoma kirjava villapaita, jonka selässä oli auguurin siivet. "Loistavaa", kuului vielä tyytyväisesti rouskuvan pureskelun lomasta.

Emrys hymähti Corvuksen kovin nöyrältä kuulostaneen toteamuksen jälkeen jopa hieman omahyväisesti. Hän tiesi olevansa hyvä ostamaan lahjoja, sillä kaikki arvostivat käytännöllisyyttä. Toisaalta Corvuksen toteamus kuulosti hänen korvaansa myös ikään kuin anteeksipyynnöltä siitä, ettei ollut hankkinut lahjaa Emrykselle. Kuusenkoristelun jälkeen oli kuitenkin valjennut, etteivät durmstrangilaiset tehneet asioita aivan samalla tavalla kuin tylypahkalaiset, minkä takia se ei tullut yllätyksenä. Asiasta oli siksi turha edes kysyä. "Eipä mitään", Emrys myötäili suunpielet kaverillisesti koholla ja vilkaisi Corvuksen kanssa samaan suuntaan saatuaan keksinsä syötyä. Hän pyyhki muruset kämmeneltään pois lattialle ja jatkoi lepposaa hymyilyään, vaikka he ajattelivat selkeästi eri asioita. "Ei osaa suoraan sanottuna moni muukaan. Suurin osa antaa jotakin turhaa roinaa, jota ei tule koskaan tarvitsemaan."

Melko pinnallisesti ajatuksiinsa uppoutunut ja ikkunasta lumihiutaleiden unettavaa leijailua tuijotellut Corvus nytkähti kuin olisi rekisteröinyt Emryksen sanat, mutta koko huomio siirtyi viiveellä sängyllä istuvaa tupakaveriaan kohden vasta kymmentä sekuntia jälkeenpäin katsekontaktin kera. Suupieli vääntäytyi johonkin virneen ja hymyn sekoitukseen olkien kohottuessa kohden korvanlehtiä liikkeen myötä.
''Käytännölliset lahjat ovat parhaita. Mitä jollain pirun lahjaksi saaduilla villasukilla tekee?'' Corvus otti puolittaisen askeleen taaksepäin päätyen nojaamaan takapuolellaan vasten puista, kohtuullisen massiivista ja kaunevilla ovinupeilla koristeltua senkkiä kohottaen samalla kätensä löyhään puuskaan päädyttyään nojaamaan rennon näköisesti sitä vasten.
''Ei villasukilla taistella sitä luihuisten nilväistä vastaan.. Nimittäin sitä Zachia.'' Corvuksen tummat kulmakarvat rypistyivät mainittuaan Zachin nimen ja koko ilme synkkeni aste asteelta kuin Corvuksen pään päälle olisi liukunut synkkä ukkospilvi joka ei kaikonnut sitten millään. Siinä mielessäkin Emryksen joululahja oli tullut tarpeeseen sillä nyt hänen taikasauvassaan oli pitoa jos vaikka pitäisi ottaa matsi tai toinen luihuisten luuseria vastaan. Oikeastaan Corvus toivoi että saisi näyttää kaapin paikkaa uudemmankin kerran Zachille joka vaikuttaa hänen silmiinsä vain nössöltä joka pisti muut tekemään likaiset työt hänen puolestaan. Että häntä sieppasikin tuollainen tyhjänpäiväinen mahtailu. Omassa käytöksessään Corvus ei toki nähnyt mitään väärää - niinhän asiat yleensä menevätkin - hän vain puolusti Emrysta. Edellä mainittu saattaa olla isoin syy miksi Corvus näreissään onkin tultuaan kummasti syntipukiksi vaikka pääasiallinen nyrkkien heiluttamisen syy oli ollut hyväntahtoinen ja puolustava ele.
''Jouduin puhutteluun meidän tuvanjohtajan kanssa, sen Neropatin. Tosta Zachin jutusta siis. Uhkaili mua. Ihan himmee ukko.'' Kuin huomaamattaan omaa tyytymättömyyttään Corvuksen kädet olivat kohonneet yhä tiukempaan puuskaan tuijottaessaan Emrystä intensiivisesti - ehkä jopa liiankin. Herkempi saattaisi kavahtaa kovaa katsetta tummista silmistä joiden takana melkeimpä näkee inhon liekkien villin leikin.