Löytäjä saa pitää

Taikaministeriön Atrium kaikui hiljaisuudestaan lauantai iltana, kun herra Everbloom katsoi suihkulähteen yläpuolella kulkevia kirjeitä samalla, kun hän nojasi lasiseinää varten kädet puuskassa. Kirjeitä ei ollut yhtä paljon liikkeellä kuin arkena, mutta jokaiseen yhteisöön mahtuu työnarkomaaneja ja niitä, jotka jättivät työnsä viime tippaan. Tai muutamat journalistit olivat saaneet hyviä vinkkejä tulevia skandaaleja ja artikkeleita varten, he vasta olivatkin työnarkomaaneja. Niinpä kommunikointi piti kulkea myös silloin, kun muut olivat viettämässä vapaa päivää. Mutta toistaiseksi herra Everbloom oli ainoa, kuka oli Atriumin puolella. Suihkulähteen sorina sai hänet rauhoittumaan ja hetkeksi sulkemaan silmänsä. Olisipa työpäivät aina tällaisia, rauhallisempia, sellaisia joiden aikana hän voisi nauttia pienistä asioista. 

Leif Everbloom ei kuitenkaan kuulunut kumpaakaan kastiin: työnarkomaaneihin tai sluibailijoihin, vaan hän oli tunnollinen, oman tonttinsa hoitava aurori. Hän teki mitä häneltä pyydettiin ja päivän päätteeksi sujautti auroripassinsa pikkutakin taskuun odottamaan seuraavaa päivää. Ja niin sen pitikin mennä, ainakin hänen mielestään. Töiden ei pitäisi kalvaa koko elämää, se olisi vain osana arjen rutiinia. Vaikka hänen tehtävänä olikin saada "pahiksia" kiinni, hän nukkui hyvin joka yö. Hän teki tehtävänsä, parantaen heidän yhteisöä omalla tontillaan. Hän teki aina parhaansa, ja sen enempää hänen ei tarvinnut tehdä.

Leifin kellertävät silmät siirtyivät hänen rannekelloonsa hetken kuluttua, kun hän oli hengittänyt rauhallisesti itsekseen kuunnellen veden sorinaa: vähän vajaa seitsemän illalla, eli hänen piti alkaa siirtymään jos hän ei halunnut olla myöhässä. Keski-ikää lähestyvä mies hymähti itsekseen ennen kun suoristi itsensä ja asteli kohti kauempana olevia hissejä. Hän ei halunnut olla ensimmäisenä paikalla Falconin toimistossa, missä hänen piti tavata kollegat tulevaa yökeikkaa varten. Mutta hän ei halunnut varsinkaan olla viimeisenä paikalla. Samalla kun mies asteli hissille, hän mutristi keveästi huuliaan. Häntä harmitti, että hän ei voinut viettää lauantai-iltaa tyttärensä kanssa heidän aloittaman palapelin äärellä niinkuin oli sopinut, vaan hän joutui jälleen kerran pyytämään naapurin noitaa, Amberia, pitämään huolta Sagesta tulevan illan ja yön ajan. Kaksi metrinen mies oli kuitenkin halunnut pitää huolta omasta lapsestaan yksinhuoltajana, kun hänen vaimonsa, Desireé oli menehtynyt vuosia sitten. Mutta, työt kutsuivat, ja kutsuun oli aina vastattava.

Miehen nahkakengät kumauttelivat kulunutta marmorilattiaa samalla, kun miehen katse siirtyi horisontissa olevaa ovea: Aurorivirasto. Ovi kolahti auki, eikä mies kuullut kuin hiljaista mutinaa kauempaa. Vain muutamat sihteerit ja aloittavat partiot olivat omissa pienissä ryhmissään vaihtamassa kuulumisia sekä käyden tulevan illan suunnitelmia läpi. Everbloom nyökkäsi kohteliaasti muille kävellessään ohitse niin oman istuinkopin kuin lähtevän partion auroreita, jotka olivat pukeutuneet tummiin viittoihin ja trenssitakkeihin. Selkeästi joku muukin oli lähdössä kartoittamaan Iskunkiertokujan tapahtumia. Kyseinen partio kuitenkin oli kiinnostunut kyseenalaisista yrteistä ja liemistä, jotka olivat onnistuneet aloittamaan Iskunkiertokujan sisällä ongelmia. Heillä kuitenkin oli alan asiantuntijoita auttamassa selvittämään huumeliemien kaupasta ja itse tuotteiden vahvuudesta. Mutta herra Everbloomilla ei ollut enää aikaa jäädä kuuntelemaan: Auroripäällikkö oli odottamassa häntä.

Niinpä Leif pysähtyi päällikön oven ulkopuolelle ja koputti sitä kolmesti ennen kun asteli sisään. Hän ei ollut varma ketkä kaikki olivat lähdössä tulevalle iltaretkelle hänen kanssaan, mutta Falcon varmasti avaisi illan suunnitelmat kertaalleen ennen lähtöä.

Auroripäällikön raskas tammiovi kumahti auki. Ennen niin tummanpuhuva Falcon Scott, nykyinen auroripäällikkö oli selvästi harmaantunut päällikön virassa ollessaan. Miehen katse lipui Leifiin raskaan näköisesti. Falconin suussa oli paksu sikari jota mies tuprutteli. Sikarin savu toi tunnelmaa suureen toimistoon, joka oli verhottu melko tylsän näköiseksi. Hajallaan olevat suunnitelmat pyörivät miehen pöydällä sekä ympäri toimistoa. Tärkein suunnitelma oli kuitenkin nostettu pöydän vierelle esiteltäväksi ja ne leijuviat ilmassa maagisesti sekä niitä pystyi selailemaan helposti.

"Tervetuloa Leif. Meillä on tänä yönä käsissämme iso tehtävä, johon pystyn ottamaan mukaan vain harvat ja valitut. Kanssamme paikalle tulee vielä Matthew Baxter. Matthew on tietoinen jo suunnitelmasta eilisen briiffin takia, joten hän ei liity joukkoomme vielä. Tapaamme hänet vasta Iskunkiertokujalla, missä Baxter suorittaa esityötä illalle. Käytyämme läpi suunnitelman, menemme heti paikalle Iskunkiertokujalle. Siellä on kaikki valmiina tätä näytöstä varten." Auroripäällikkö sanahti raskaasti sekä nousi tuolistaan. Miehen proteesi kolahti pienesti kun mies lähti astelemaan suunnitelmien vierelle. Falcon selaili kuvia osallistujista sekä kiinnioton suunnitelmasta.

"Tarkoituksena tänä yönä on ottaa kiinni pimeyden velhot Lenox Lowry sekä Skylar Karev. Kaksikko on Britannian pelätyin ja vaarallisin kaksikko jotka ovat vapaalla jalalla. Rikoksia on niin monta, että en lähde edes luettelemaan. Ymmärrätte varmasti tehtävän kiireellisyyden, kaksikko on nimittäin pysynyt tutkan alla jo hyvin pitkään. Taitojanne tarvitaan nimenomaan tehtävässä nopeaan toimintaan sekä loitsimisvalmiuteen." Mies puhui selkeästi ja antoi Leifin ymmärtää, että tehtävä olisi hyvin hengenvaarallinen.

Auroripäällikkö lähti astelemaan suunnitelman esittelyn jälkeen kohti tammista oveaan jonka vierestä mies asetteli päälleen vanhan nahkatakkinsa, joka oli ollut monella tehtävällä jo mukana entuudestaan. Tummanhuiskea mies tarrasi ovenkahvasta ja käänsi päänsä vielä taakse katsoen Leifiin.

"Toimintaa." Lyhytsanainen auroripäällikkö tsippasi toimistonsa vieressä olevaan roskikseen sikarin jämät sekä asteli hormiverkostoon, joka oli asetettu valmiiksi kaksikolle. Vihreät liekit imivät auroripäällikön sutjakasti Viistokujalle.

// En käynyt tuota suunnitelmaa nyt ropessa lävitse, kun kaikki tietävät sen offeissa joten pelasin sen ns. autoplayna.

Matthew Baxter vilkuili Iskunkiertokujan suippokattojen välistä pilkistävää yötaivasta viilettäessään kohti sovittua tapahtumapaikkaa. Baxter kirosi Iskunkiertokujan katujen muistuttavan enemmänkin labyrinttia kuin mitään järjestelmällistä katuverkostoa kääntyessään oikealle liian aikaisin, päätyen kahden hämärän putiikin väliselle takakujalle. Takakujan seinää vasten nojasi ylitöissä oleva velhosavuketta ketjupolttava noita, joka käänsi katseensa kujalle saapuneeseen trenssitakkiseen auroriin.

Matthew Baxter oli parhaat päivänsä nähnyt aurori. Kuitenkin auroripäälliköstä poiketen miehen pikimustille hiuksille tai tuuheille viiksille ei ollut tullut harmaita hiuksia. Hän seisoi normaalipituisen miehen mitoissa ruskeaan trenssitakkiin sekä pappalakkiin pukeutuneena ja väläytti hammashymyään kujalla norkoilevalle noidalle, joka mutisi jotakin hiljaa vastaukseksi. Ruskeaan sonnustautunut aurori kääntyi takaisin ja palasi isommalle kujalle, jatkaen matkaa ja kääntyen vasta seuraavasta mahdollisesta käännöksestä oikealle.

Matkalla Baxter muisteli viimeisintä kertaa, jolloin oli tullut kasvotusten sekä Lenoxin että Skylarin kanssa. Aika oli mennyt niin nopeasti ohitse, ettei Baxter muistanut oliko siitä kulunut vuosia vai vuosikymmeniä. Sen hän kuitenkin muisti, että etsintäkuulutettu kaksikko oli päässyt kuin koira veräjästä tultuaan kiinniotetuksi epäpätevän taikalainvartijan takia. Sen takia Baxter oli koittanut saada auroripäällikköä valitsemaan tehtävälle vain parhaista parhaimmat.

Trenssitakkinen aurori oli lopulta päässyt määränpäähän ja tarrasi pienen putiikin ovenkahvasta kiinni. Putiikki oli pieni ja tunkkainen ja harvat tiesivät sen myyvän nekromantiaan liittyviä välineitä ja tarvikkeita. Nopealla silmäyksellä se näytti olevan myyjää vailla, ja aurori suuntasi tummanvihreäksi värjättyjen paksujen ikkunoiden luokse, sujauttaen kummatkin kädet takkinsa taskuun, oikea käsi kietoen sormet taikasauvansa ympärille. Aurori seisoi huonosti läpinäkyvien ikkunoiden ääressä ja odotti kellonlyömää, jolloin kujalla tapahtuva transaktio alkaisi. Baxter nosti hetkeksi katseensa putiikin julkisivun kylttiin "The Coffin House", ja virnuili omahyväisesti itselleen. Se oli niin symbolista tämän illan tapahtumille.

Jos Grendel oli koskaan epäröinyt aikomuksiaan, niin sillä kertaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli ilmiintynyt taikaministeriön virkailijoiden avustuksella Tylyahon idyllisestä postikorttimaisemasta itselleen epämiellyttävään ja kaukaiseen etelään, jossa odotti vuosikymmeniä kodittomana eläneelle miehelle varsin epätavallinen liittolainen: aurorivirasto, jonka vastikään valittu johtaja oli luvannut sievoisen palkkion kahden pimeyden velhon kiinniotosta. Jos kaikki menisivät suunnitelmien mukaisesti, niillä rahoilla olisi mahdollista aloittaa elämä puhtaalta pöydältä. Grendel ei ollut ennen saanut sellaista mahdollisuutta, mutta sillä kertaa hänen tietämyksensä velhomaailman alamaailmasta oli osoittautunut hyödylliseksi - ja samalla vaaralliseksi, sillä pelissä oli paljon muutakin kuin vain säkillinen kaljuunoita, nimittäin hänen oma henkensä.

Grendel oli selvinnyt elämässään monenlaisista vastoinkäymisistä, vaikka moni olisi voinut uskoa hänen kuolleen jo paljon aikaisemmin. Hän oli hamassa nuoruudessaan kerjännyt ruokaa kadunkulmilla ja elänyt suurin piirtein sillä, mitä oli saanut käteen. Hän oli joutunut antamaan ruumiinsa vastineeksi katosta pään päällä ja opettelemaan katujen tavoille, koska Iskunkiertokujalla eivät päteneet samat lait kuin sen ulkopuolella. Siitä huolimatta hän oli joutunut tanssimaan siellä käyskentelevien pimeyden velhojen pillin mukaan ja tehnyt heidän langettaman komennuskirouksen alaisena mitä käsittämättömiä asioita puhtaasti selviytymisvaistonsa varassa - ja vastoin kaikkia odotuksia hän oli aina selvinnyt hengissä jopa äärimmäisen uhkaavista tilanteista, vaikka toisinaan pahin mahdollinen kävi lähellä. Jos kissalla sanottiin olevan yhdeksän elämää, Grendelillä niitä oli ainakin viisikymmentä. Hän oli oppinut ajattelemaan olevansa hyvin onnekkaalla tavalla koskematon - aivan kuin jokin korkeampi kohtaloa säätelevä voima olisi päättänyt, että parhain tapa rangaista kuolevaista oli antaa elää loputtomiin - mutta ei enää. Sillä kertaa Grendel epäröi, koska Iskunkiertokujan väen kanssa ei sopinut pelleillä. He pystyivät hirveisiin tekoihin, eivätkä he kärsineet omantunnon tuskista samalla tavalla kuin muu Merlinin väki.

Surkki oli saapunut Lontooseen kantaen elotonta sikaa perunasäkissä, koska se oli osa suurta kiinniottosuunnitelmaa. Hänen oli määrä luovuttaa pahamaineisen Pius Andrewsin tytär auroriviraston jahtaamille pimeyden velhoille, tosin nuoren noidan sijasta hämäyksenä toimi henkensä Sianpään takapihalla menettänyt kotitalouseläin. Jos Skylar ja Lenox tajuaisivat sen ja selviäisivät kiinniotosta hengissä, Grendel voisi yhtä hyvin kohota jakkaralle ja ripustautua hirteen - olettaen, että hän itse edes selviäisi tulevasta välikohtauksesta ehjin nahoin. Panokset olivat jopa Grendelin kaltaiselle vanhalle uhkapelaajalle niin korkeat, että tilanteesta ei voinut kävellä pois muuten kuin ottamalla kaikki tai ei mitään. Jos elämä oli johtanut siihen, että se todella oli hänen viimeinen matkansa, niin asia oli niin, eikä sitä sopinut ajatella liikaa. Grendel nimittäin uskoi, että hänen kaltaisellaan luuserilla ei ollut paikkaa velhomaailmassa, jos elämässä mikään ei koskaan kääntynyt parempaan päin. Aikaisempana yönä ennen Lontooseen lähtemistä hän oli ajatellut viskipaukun äärellä, että kuolema olisi silloin armahdus, ei rangaistus. Sitä paitsi Grendel oli mennyt jo laskuissaan sekasin: kuinka monta henkeä hänellä oli enää edes jäljellä?

Entiseltä alaiseltaan saamaansa turkisvuorilliseen nahkatakkiin pukeutunut epäsiisti mies erottui ministeriöläisten vierellä paljon räikeämmin kuin mitä itse osasi ajatella. Moni ohi kulkenut katsoi häntä vähintäänkin epäluuloisesti, koska hänen pitkien ja harottavien hiuksiensa alta paljastuivat juoponomaiset punakat kasvot, jotka eivät muistuttaneet tavanomaista sankaria. Grendel sai olemuksellaan - mutta enimmäkseen vanhan viinan hajulla - ystävällisimmätkin kasvot irvistämään vastenmielisesti. "Toivottavasti hän on riittävän virkeässä mielentilassa", kuiskasi eräs samettiseen kaapuun pukeutunut noita työparilleen, kun he mittailivat paikallaan nuokkuvaa hädin tuskin valveilla olevaa miestä arvostelevilla katseillaan. Samalla joku taikaliikennevirastossa työskentelevä viittoi miestä valmistautumaan siirtymiseen. "Siitä siasta on tuskin hyötyä yksinään. Kaksi sikaa on parempi." Grendel oli ollut epätavallisen hiljaa siitä lähtien, kun ministeriö oli tullut hakemaan häntä Tylyahosta. Ainoa asia, joka pyöri hänen mielessään, oli onnistuneesta kiinnotosta myönnettävä palkkio. Se oli lupaus uuteen alkuun. Toki hiljaisuuteen vaikutti myös kankkunen, mutta sitä varten Grendel oli vetänyt aamulla huiveliin pari tasoittavaa. Kun tuli hänen vuoronsa siirtyä Iskunkiertokujalle, ilmiinnyttäjän hailakoista silmistä heijastui hyvin totinen katse. "Tiedätte roolinne tulevassa suunnitelmassa, herra Mooch, ja toivon Merlinin puolesta, että noudatatte tarkkaan saamianne ohjeita", muistutti ilmiinnyttäjä vakavalla äänenpainolla ennen nyökkäyksen merkistä tapahtuvaa ilmiintymistä. "Teitä on varoitettu." Pian sen jälkeen he katosivat, määränpäänä Iskunkiertokuja.

Kellertävä katse siristyi, kun Leif asteli peremmälle Falcon Scottin toimistoon, mikä omalla tavallaan näytti samalta kuin entisen auroripäällikön, Rene Dawlishin, sisustusmakua. Mutta sikarin tunkkainen savu oli kuitenkin jättänyt myskisen hajun verhottuihin tuoleihin ja raskaisiin verhoihin, joka sai Leifin nostamaan keveästi leukaansa. Hän ei osannut istuttaa itseään Falconin kenkiin, varsinkin kuin hän olisi itse nauttinut sikarin polttamisesta. Nojatuolia vasten istuen, kukkulan kuninkaana. Mutta näky ei sinänsä tuonut katkeruutta tai kateutta, enemmänkin hämmennystä miehen mieleen, joka eli varsin erilaista elämää nykyään, yksinhuoltajana. Ehkä hän voisi rehvastella samalla tapaa kaljuunoilla, jos hänellä olisi siihen aikaa, tai jos jokainen kaljuuna ei menisi tyttären ruokkimiseen, kodin ylläpitoon, lapsenhoitajan palkitsemiseen. 

Leif oli vienyt kätensä raskaan, tummansinisen kangastakin taskuihin kuunnellessaan Falconin sanoja ja nyökkäsi välillä osoittaakseen kuuntelevansa. Hän oli hyvillään Falconin sanoista; hän oli harva ja valittu tehtävään. Tarkoittiko se siis pian palkannousua? Tai kenties uutta titteliä? Mutta, kyseessä kuitenkin oli tehtävä, mikä pelottaisi monia velhoja ja noitia, jotka olivat auroreita titteleiltään. Ihan kuka tahansa ei halunnut napata Lenoxia tai Skylaria, jotka olivat aiheuttaneet kaaosta niin yhdessä kuin erikseen ympäri Britanniaa. Kyseisellä tehtävällä oli siis merkityksensä, toivottavasti, palkkion suhteen myös auroreille jotka olivat lähteneet mukaan. Grendel tuskin tulisi olemaan ainoa onnekas, joka hymyilisi kiitettävä rahapussi kourassa illan päätteeksi.

Asian suhteen ei ollut kuitenkaan aikaa selvittää sitä enempää, vaan mies hymyili kohteliaasti esimiehelleen, puhutellen matalalla, bassomaisella äänellään "Perässäsi, sir", Leif vastasi Falconille lyhyesti ja ytimekkäästi lähtien esimiehen perässä kohti tapaamispaikkaa, Iskunkiertokujaa. 

Falcon ja Leif ilmestyivät tapaamispaikalle, Iskunkiertokujalle, missä Matthew Baxter oli jo odottamassa erää putiikin sisällä. Lontoon talvi oli muuttunut enemmänkin plussa-asteilla olevaan pimeyteen, sillä lunta ei ollut tarttunut maahan joulun jälkeen ollenkaan. Iskunkiertokuja oli toistaiseksi alkuillasta hiljainen, jolloin Falconin ja Leifin siirtyminen sujui ääneti oikeaan paikkaan. Harva kiinnitti heihin huomiota, ainakaan pitkään mieheen joka oli suojannut päänsä tummalla lierihatulla, missä oli kiinni niin vaahteran lehti kuin kuivahtanut laventelin oksa. Ei aikaakaan, kun Leif nosti katseensa kohti The Coffin Housen kylttiä, mumahtaen myöntyvään sävyyn ja siirsi katseen kohti Falconia. "Olemme perillä", Leif huomautti ja avasi putiikin oven, jotta Falcon pääsisi ennen häntä sisälle. Kun selusta oli tarkistettu, lierihattuinen mies katosi itsekin liikkeeseen odottamaan viimeisiä ohjeita. Ja että Grendel Mooch tuotaisiin paikalle. Ilman kyseistä, aurorien tiedossa olevaa alkoholisoitunutta miestä tämä operaatio tuskin olisi saanut rattaita alleen. Heillä oli vain yksi kerta saada tämä toimimaan, eikä virheille ollut tilaa. Siitä hän halusi Moochia muistuttaa.

Grendel ei ollut tottunut ilmiintymiseen, sitä kun harvoin pääsi kokemaan. Tartuttuaan ilmiinnyttäjästä hän veti syvään henkeä ja tunsi, miten jopa niin raavas mies kaikkoontui kuin jonkin pyörremyrskyn imaisemana, kieputellen holtittomasti eräänlaisessa tunnottomuuden tilassa, ja lopulta putkahti ulos ilman sen kummempia saatepuheita Iskunkiertokujan tomuisille mukulakiville. Grendel ummisti hieman verestäviä silmiään, joiden erivärisyyttä pystyi hädin tuskin erottamaan valkuaisten punaisuudesta. Hänen punakat kasvonsa sopivat hiipparien ja myssypäisten juoppojen täyttämään maisemaan paljon ministeriöläisiä paremmin, eikä suinkaan syyttä, sillä olivathan ne mukulakivet joskus olleet hänen kotinsa.

"Tänne, herra Mooch", viittoi siistiin kaapuun pukeutunut ilmiinnyttäjä, joka johdatti heidät sisälle lähimmäiseen putiikkiin. Grendel seurasi itseään paljon lyhyempää velhoa mukisematta, koska vaikka hän ei ollut komennuskirouksen alaisena, todellisuus ei ollut siitä paljoa kauempana. Velhot, joille hän oli elämänsä aikana työskennellyt, eivät olleet toisistaan sen enempää moraalisempia: pimeyden velhot ja kaapparit olivat julmuutensa suhteen avoimia, ministeriöläiset sen sijaan sitä vähemmän. He kumpikin kykenivät hirmutekoihin, jos heidän lakiaan ei kunnioittanut, koska maailma toimi yksinkertaisesti niin. Kaikkialla vallitsi jonkunlainen tyrannia: jos ei kunniallisen, niin kunniattoman; tai jos ei laillinen, niin laiton.

Astuessaan sisälle puulattia valitti lähemmäs kaksi metriä pitkän rotevan miehen jalkojen alla. Grendel jättäytyi sivulle seisomaan, kun ilmiinnyttäjä astahti rohkeasti kaltaisiaan lähemmäksi ja nyökkäsi heille tervehdykseksi. Grendel puolestaan loi silmäyksen kuhunkin läsnäolijaan ja tunnisti heistä Sianpäässä tapaamansa auroripäällikön, jonka kanssa koko suunnitelma oli saanut alkunsa. Hänen katseensa lukkiutui siihen velhoon, koska hän vaikutti olevan tilanteesta johdossa, sekä erityisesti rahapalkkiosta. Pelkkä maininta siitä sai vanhan juopon nyökyttämään päätään rivakasti. "Ei käynyt mielessä", sai Grendel vakuuttavasti vastatuksi möreällä äänellään ja hymähti synkeästi. Vasta silloin hän havahtui uudestaan kantamaansa perunasäkkiin.

Grendel oli aikaisemmin riistänyt viattoman hengen, nimittäin sian, joka roikkui säkissä elottomana hänen harteillaan. Ei hän sitä kohtaan sääliä tuntenut, koska maailma toimi niin, kuten se oli aina toiminut: isot kiusasivat pienempiään, kuten puhdasveriset jästisyntyisiä, jästisyntyiset surkkeja ja surkit puolestaan muita heikompia. Vielä joskus Grendel oli ollut yhtä ikeessä kuin hänen kantamansa sika, mutta ajan mittaan oli jonkun muun vuoro, koska uusi elämä odotti aivan nurkan takana. Jos teossa oli mitään moraalista, niin se, että ainakaan säkissä ei todella ollut puhdasverisen Pius Andrewsin tytär, vaikka edes se ei olisi välttämättä saanut surkkia räpäyttämään silmiään. Kaikella oli hintansa.

Skylar Karev, kenties yksi pelätyimmistä noidista Britanniassa, seisoi Iskunkiertokujan vinoilla katoilla seuratessaan muiden pimeiden noitien ja velhojen kulkua. Valuuttaa vaihdettiin epämääräisten tuotteiden ja kauppatavaroiden kanssa. Violettiin taittuvat silmät eivät kuitenkaan kiinnittynyt hämäriin kauppoihin, vaan katse enemmänkin tarkkaili pienissä, kapeissa ja ihoamyötäilevissä kaavuissa kulkevissa noidissa, jotka kikattelivat keskenään saadakseen asiakkaiden huomion. Prostituoidut olivat olleet vuosia Skylarin tarkan, mutta heitä kohtaan suojelevan läsnäolon alla eikä tämä ilta ollut poikkeus. 

Vaikka Skylar oli menettänyt tunteiden kirjon hänen paatuessa katkeruuteen ja ikuisen kivun varjoihin hän koki, että kenenkään ei koskaan pitäisi kokea sitä kipua, alistusta ja vallankäyttöä kuten hän oli joutunut oman aviomiehensä virheiden takia. Skylarin kehossa olevat lukuisat arvet mitkä olivat haalistuneet vuosien saatossa varjoiksi, painaumiksi hänen kalpealla iholla, olivat kuitenkin muistutus siitä mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta pahimmat muistikuvat jotka olivat pinnoittunut hänen verkkokalvoille ikuisesti olivat kidutu-loitsun käyttö uudelleen ja uudelleen, kuinka hänen kajottiin ilman lupaa hänen huutaessa apua samalla, kun häneltä revittiin niin itsetunto kuin loput ylpeyden rippeet kerta toisensa jälkeen kuin hänen vaatteensa veriselle lattialle hänen entisen aviomiehen, Ivanin ruumiin viereen. Kuinka hän huusi, kiljui, parkui katsoessaan Ivanin elottomiin, ruskeisiin silmiin. Niistä oli hävinnyt elämän ilo jo kauan sitten, mutta rakkaudesta sokeana hän oli uskonut miehen valheisiin.

Niin ei saanut enää käydä, jos se oli hänestä kiinni. Skylar pyöritti tikaria kädessään tarkkaillessaan muutaman naisen ja potentiaalisen asiakkaan keskustelua silmät sirissä, eikä aikaakaan kun kadun puolella oleva nainen ja mies hävisivät punaisten lyhtyjen valaisemaan taloon sisälle. Nainen hymähti hiljaa myöntyvästi ja nosti itsensä ylös seisomaan, tunkien tikarin sen tuppeen mikä oli hänen jalkaa vasten. Hän tiesi, että Lenox oli odottamassa häntä Serpents Innissä mikä sai hänet pyöräyttämään silmiä pelkästä ajatuksesta. Lenoxin ja Skylarin suhde oli... erikoinen. He olivat rikoskumppaneita, vaikka loppujen lopuksi heidän välillä ei ollut sen syvempää kuin muutama lohdullinen hetki, jotka eivät merkinneet mitään. Skylar ei sinänsä vihannut Lenoxia, mutta ei kuitenkaan myöskään pitänyt hänestä. Miestä pystyi sietämään, niinkuin muita miehiä joihin Skylar oli joskus törmännyt. Mutta he saivat asioita tapahtumaan, rahoja ja harvinaisuuksia pöytään. Skylarin taustojen takia, nainen ei enää tuntenut oikeastaan mitään. Hänestä oli tullut kylmä, tunteeton, laskemoiva ja ennen kaikkiaan moukkamainen noita. Ainoa normaali vaisto hänellä oli hengissä selviytyminen, muut asiat olivat vääristyneet hänen mielen saloissa. Skylar hyppelehti vinojen kattojen yllä kohti määränpäätä ja hypähti lopulta sivukujalle jatkaakseen matkaa kaduilla. Nainen ei peitellyt omaa imagoaan, eikä hän kulkenut suojaavissa kaavuissa. Hän tiesi, että häntä pelättiin ja vain rohkeat uskaltaisivat puhumaan Skylarin pyytämistä summista. Hänen tekemiä jälkiä ja kaaosta ei kovinkaan halvalla saanut. Ja naiset jotka häntä tarvitsi tietäisivät hänen seuraavan heitä. Hän tuskin olisi kovinkaan kaukana, jos tilanne siltä näytti.

Lopulta Serpent Innin ovi kohalti auki. Skylar asteli määrätietoisesti peremmälle ja pyyhkäisi mustia hiuksia arpisten kasvojen edestä etsiessään rikoskumppaniaan. Lenox istui yksin nurkkapöydässä, jolloin nainen käänsi suuntaansa baarin puolelta, astellen juoppovelhon luokse virnistäen. "Aloititko ilman minua? Verottaja verottaa tuopistasi," Skylar naurahti hiljaa ja potkaisi tuolia siirtääkseen sitä. Noita lopulta istahti ja nappasi Lenoxin tuopin katseen seuratessa miestä, jonka jälkeen nainen otti kulauksen. Sitten tuoppi annettiin takaisin sen omistajalle niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Onko Grendelistä kuullut sen enempää?" Skylar kysyi ja nojasi toisella kädellä tuolin selkänojaa vasten. "Pörssissä saisi varmaan aika hyvän hinnan jos saadaan se noita-akka vähissä äänin kaduilta. Ainakin Andrewsit hätääntyisivät ja maksaisivat mitä tahansa. Ellei neidin hengen arvo ole samanlainen kuin hänen entisen sauvansa kotona."

Lenox Lowry oli saanut takamuksensa tukevasti yksinäiseen pöytään Serpents innissä ja miehen maanisilta kasvoilta paistoi ilo. Miehen pääkopassa pyöri pelkästään pian tapahtuva vaihtokauppa ja se, että joku saattaisi päästä hengestään. Rosoiset kasvot lopulta taittuivat pienempään hymynkareeseen kun mies heitti huiviinsa oivan annoksen tuliviskiä, jota oli ottanut piikkiin äskettäin pari pullollista. Illan suunnitelmista riippumatta miehen oli saatava jokapäiväinen annoksensa. Oli se sitten alkoholia tai jotain muuta, erityisesti mies nautti kipuliemestä. Kellastuneet kynnet lähtivät hamuamaan povitaskuaan. Samalla miehen paljas rinta paljastui, koska hän ei käyttänyt paitoja. Ei sopinut kyseisen herran tyyliin. Lenoxin rintakehään oltiin tatuoitu suuri pentagrammi ja erilaisia mystisiä kuvioita. Vihdoin kynnet osuivat pieneen puteliin, jonka sisältö oli violetin väristä. Tärisevät sormet hieroivat putelin auki ja hetkessä Lenoxin huolet olivat taas poissa. Mies knoppasi tyhjän pienen putelin vastapöytään kuin ärhennelläkseen omaksi huvikseen muille jotka olivat kuppilassa tänä iltana. Välikohtausta hän ei ikävä kyllä saanut tällä kertaa aikaiseksi.

Ajatukset alkoivat olemaan vaan villimpiä ja villimpiä kun mies pohti miten murskaisi ensimmäiseksi Grendelin hammaskaluston ja sen jälkeen pahoinpitelisi Andrewsin tytön vihannekseksi. Rahasumma oli tässä vain plussa kaikesta huvista, mitä mies olisi saamassa itseään varten tänään.

Maaniset ajatukset rikkoi kuitenkin ovi joka pelmahti auki Serpents Inniin. Kellertävät silmät kääntyivät oviaukolle ja sieltä saapui hän jota Lenox oli odottanut jo hetken aikaa. Miehen katse viipyi hetken Skylarissa ja hän lipaisi huuliaan oksettavan näköisesti. Ajatukset laukkasivat taas, mutta jossain muussa. Mikäli ilta menisi putkeen niin adrenaliinin virrassa saattaisi olla jotain muutakin luvassa tai niin hän ainakin toivoi.

Skylarin tarttuessa miehen tuoppiin Lenoxin äkkipikaiset ajatukset kävivät taas pitkällä. Mieli olisi tehnyt tarrata kädestä ja vähintään murtaa se, mutta Lenox alistui. Naisesta oli enemmän hyötyä silloin, kun käsi oli täydellisesti kondiksessa.

"Aloitin aloitin. Kuvittele, että tuo pullukka ei meinannut antaa piikkiin!" Lenox rähjäisi ja tapautti valmiiksi esillä vedetyllä sauvalla kohti baarimikkoa joka vaistomaisesti veti päänsä matalaksi.

"Siitä surkin perkeleestä ei ole kuulunut muuta kuin sovittu ja hyvä niin. Muuten taittaisin siltä niskat jos yhtään posti kulkisi enemmän meidän kahden välillä. Grendel osaa pitää turpansa kiinni ja se on hyvä juttu." Lenoxin uhkailevat ja mahtipontiset sanat kiirivät huulilta nopeasti, kun mies siirtyi jo seuraavaan aiheeseen. Mies niiskaisi äänekkäästi ja räkäinen nenä päästi melkoista kurlutusta. Ennen seuraavaa lausettaan hän veti oikein kunnon huikan tuliviskistään.

"Mä veikkaan, että joudutaan vähän tappamaan ja myllertämään, että saadaan siitä hupakosta ne fyrkat. Andrewsit on kuitenkin jonkin verran sidoksissa ministeriöön, joten mitä vähempi laulava lintu niin sitä parempi. Oon kuullut sisäpiiritietoa, että sielläkin on vähän heikkohermoista väkeä. Andrewsien puolella siis." Miehen sanat saattoivat rikollisen intressin pihalle. Vaikka Lenox olikin äkkipikainen sekä hyvin arvaamaton niin mies ei ollut tyhmä, eihän hän muuten olisi vieläkin vapaalla jalalla.

Skylar hymähti rikoskumppanilleen, tarkkaillen alkoholisoituneen velhon olemusta. Mies oli rupsahtanut vuosien saatossa ja Lenoxin olemuksesta näki, että mies veti vettä väkevämpää. Ummehtunut tuliviskin haju oli kuitenkin tullut tutuksi Skylarille, joka oli viettänyt paljon aikaa miehen kanssa, joka näki maailman omalla tavallaan hyvin yksinkertaisella tavalla; väkivalta on ratkaisu kaikkeen. Ei sillä, etteikö Skylar itse sitä uskonut. Siinä, missä Lenox oli suorasanainen ja tilanteeseen heittäytyvä, nautti Skylar enemmänkin nöyryyttämisestä ja pitkäjänteisestä toiminnasta. Skylarin suupieli nyki hymyyn Lenoxin kertoessa Andrewsien taustoja enemmän. Andrewsin suku oli kuitenkin hyvin tunnettu Britanniassa heidän puhdasverisyydestä, mutta myös heidän synkästä historiasta. Skylar hykerteli huvittuneena. "Sano minun sanoneeni, mutta lyön vaikka päästäni vetoa, että joku niistä Andrewseista sekoaa jossain kohtaa uudelleen. Sukuvika", Skylar huomautti ja kääntyi katsomaan kohti baarimikkoa, joka edelleen pelkäsi Lenoxin sauvan armotonta iskua, mikä saattaisi tulla koska tahansa. "Tänne lisää juotavaa!" Skylar komensi. 

Violetit silmät lopulta juurtuivat Lenoxin kellertävään katseeseen. Vaikka suunnitelma oli selvä, oli Skylar silti mietteliäs Grendelin suhteen. Grendel oli surkki, taikamaailman pohjasakkaa, jolloin kahden vaarallisen murhaajan voimat ja sanat olivat automaattisesti miestä vastaan. Silti Skylar oli yllättynyt, että Grendel oli muuttanut mieltään Andrewsin likan suhteen. Viime kerralla kuitenkin mies oli yrittänyt erittäin huonolla tuloksella saada alaikäisiä noitia pois heidän tontilta. Kenties Grendel oli nyt kussut homman täysin Tylypahkan puolella, jolloin asiat piti hoitaa varjojen puolella. Andrewsit varmasti antaisivat rahat, mitä Skylar ja Lenox tarvitsivat. Lenox käyttäisi summan omiin hupeihinsa, Skylar taas säästäisi tai laittaisi jonnekin, mistä niitä ei löytäisi. Skylar pyöritti tuliviskilasia kädessään, jonka baarimikko oli tuonut hetken empimisen jälkeen. "Yksi sääntö sen likan suhteen, kuten aina naisten kanssa", Skylar muistutti ja hörppi juotavaa, nostaen etusormeaan samalla kun piteli syntien maljaa kädessään. "Ei mitään siihen viittaavaa. Sitä me ei tehdä. Vihannekseksi voi tulla, mutta kajoaminen alaikäiseen ei kuulu meidän repertuaariin. Andrewsit saa kiemurrella ja katsoa itseään peilistä kun eivät välitä omistaan. Sitä paitsi, mehän tehdään vain palvelus", Skylar jatkoi. Hän oli aidosti sitä mieltä, että hän, ja välillä myös Lenox, kitki pahimmat velhot ja noidat Britanniassa. Korruptoituneet, saastaiset, ne joiden ei oikeasti pitäisi olla elossa. Ne, jotka olivat onnistuneet pakenemaan Azkabanin kohtalolta keinolla tai toisella. Loppujen lopuksi pahin painajainen heijastui takaseinän rikkoutuneesta peilistä, naisen nostaessa mietteliäänä leukaansa peilikuvalleen. Joskus kauan sitten hän oli ollut kaunis. Nykyään hänen arpiset kasvonsa ja elämäntavat olivat jättäneet vain ripauksen hänen entisestä elämästään Skylarin olemukseen. 

Skylarin huomio oli siirtynyt hetkeksi pois Lenoxista kauempana oleviin velhoihin, jotka pelasivat rahasta. Noidan hymy muuttui hetken kuluttua maaniseksi hänen itsehallintansa vääntyessä kieroon. Rahasta pelaaminen oli asia, mistä Skylar oli nauttinut aina. Hän osasi bluffata, mutta ennen kaikkia kusettaa täysillä. Mikä olisikaan helpoin tapa niin polttaa kuin tienata valuuttaa? Kenties tämä oli yksi niistä paikoista, mihin Skylar pisti rahansa. "Pari kierrosta, poltetaan aikaa. Yksi voitto sinne tänne," Skylar huomautti Lenoxille nyökkäämällä päätä pelipöydän suuntaan. "Tuletko mukaan? Jaetaan voitot tasan. Andrewsit pulittaa tämän illan jo muuten", noita jatkoi ja heitti loput juotavasta kiduksiinsa, heilauttaen rannetta keveästi. "Lisää!" Skylar vaati ja antoi vaativan katsahduksen baarimikolle, joka ei tällä kertaa aikaillut. Nainen kulki röyhkeästi uuden juotavansa kanssa keskeneräiseen peliin ja hymyili pelaajille, jotka eivät olleet innostuneita tai iloisia näkemään noitaa. Ilman lupaa, Skylar otti itselleen toisesta pöydästä tuolin ja istahti pöydän äärelle, silmäillen pelaajia vuoronperään. "Mitäs sukukalleuksia aiotte tänä iltana pistää menemään? Liityn mukaan ensi kierrokseen."
"Yksityinen peli", yksi velho intti vastaan ja mulkoili naista rumasti.
"Miksi helvetissä pelaatte sitten julkisella paikalla. Menkää kotinne kellariin piiloon pelaamaan sitten ettei vaimo näe", Skylar vittuili ja otti povesta rahapussin pantiksi. Noita risti jalkansa ja odotti Lenoxin liittymistä seuraan. "Me vain pelataan... hetki. Meillä on jo muuta menoa."

Lenoxin katse oli käynyt jo monta kertaa naapuripöydässä jotka olivat hänen mielestään selvästi pelaamassa enemmästä tai vähemmästä tutussa kapakassa. Skylar sai miehen puolesta tehtyä aivan oikean ensimmäisen vaikutuksen tehtyä seuraan ja se sai miehen hipelöimään sormiaan aivan kuin hän olisi staasissa. Mieheltä kesti pitkän aikaa ennen kuin hän sai kerrottua oman itseluottamuksensa päässään kunnes hän nosti sauvan käteen.

Lenox oli kattanut ajatusmaailmansa sauvaan ja lähti sauva kädessä lähestymään pöytää johon Skylar oli liittynyt. Miehen provosoiva aura liittyi pöytäseurueeseen kun elämän runtelema pimeyden velho istahti pöytään hallitaakseen tilannetta. Tehdäkseen tilansa selväksi Lenox osoitteli vuorotellen sauvallaan kanssakävijöitä.

"Laske nyt tuo sauva ja pelataan." Kuului tuntemattoman miehen suusta joka oli jo tajunnut rauhoittua ilmapiiriin. Rauha oli tuntematon käsite Lenoxille joka osasi patouttaa kaiken vihansa tähän tilanteeseen. Ensimmäisenä reaktiona Lenox teki tavaramerkkiliikkeensä ja upotti sauvansa miehen suuhun ennen kuin hän osaisi laskea suuvärkkiänsä alas.

Sanomaton kirous "Sektumsempra" poltti nopeasti ja viiltävästi puolet miehen päästä pois Serpents Innin lattialle. Lenoxin reaktio pään putoamiseen oli huvittunut nauru sekä kysyvä katse kanssakäyviin velhoihin.

"Pelataanko?" Väkivaltaisen ja arvaamattoman velhon suusta kuului kun hän osoitti sauvaansa vuorotellen pöydässä luikerteleviin velhoihin jotka tuntuivat kiemurtelevan paikallaan silkasta ahdistuksesta kun veri sekä puoliksi halvennut pää valuivat lattialle hiljaksiin.

Pää painui lattialle ahdistavan hetken jälkeen. Aivot jättivät jälkeensä kasan kiemuroita ja verta jotka muistuttivat muurahaiskekoa. Lenoxin sauvan ote heltyi hiljalleen kun kaikki pöytäseurueesta tunsivat olevansa oikeassa paikassa. Mies kahmi röyhkeästi rahat itselleen sekä alkoi tunkemaan niitä taskuihinsa.

Lenoxin flegmaattinen katse kääntyi Skylaria kohden odottavasti ennen kuin hän antaisi lopullisen tuomion muille jotka pöytään olivat uskaltautuneet astumaan.

"Joko?"

Skylar seurasi hiljaa Lenoxin liittymistä porukkaan, seuraillen katseellaan muiden velhojen olemuksia ja kasvojen ilmeitä. Noidan violetti katse kääntyi hetken kuluttua paremmin Lenoxin puoleen, eikä aikaakaan kun viattoman miehen veri osui noidan kasvoille, kuten muuallekin pöydälle ja muiden läsnäolijoiden vaatteisiin. Skylar ei tuntunut välittävän tilanteesta, vaikka puoliksi silpottu pää lopulta kopsahti elottoman ruumiin kanssa lattialle. Noita seurasi, kuinka verivana valui kuluneille, likaisille lankuille ja epämiellyttävä hiljaisuus laskeutui kaikkien läsnäolijoiden ympärille. Skylar nappasi pienen rahapussinsa takaisin pöydältä pelastaakseen sen Lenoxin rohmuiselta kouralta kaljuunoiden ja sirppien kilistellessä lankkupöytää vasten aina velhon taskunpohjalle. 

Skylar sitten kääntyi katsomaan rikoskumppaniaan, veriläiskät valuen hänen kasvoiltaan hitaasti hänen leualleen. "Käy se näinkin", Skylar lopulta kommentoi hymähtäen ja nousi ylös, hymyillen keveästi hiljentyneille velhoille. Yksi selkeästi yritti pidättää oksentamista, kiitos raadollisen näyn. "Oli mukava tehdä bisnestä kanssanne, rakkaat. Palataan asiaan", Skylar vielä huikkasi ja nousi ylös pallilta taputtaen Lenoxin olkapäätä. Baarimikko varmaan osaisi itse siivota jäljet. Tai joku muu kuin he. 

Lenox ja Skylar astelivat Serpent Innin ulkopuolelle lähteäkseen etsimään Grendeliä ja heidän tulevaa, hyvää kauppaa. Nainen pyyhkäisi keveästi, huolimattomasti veren jäljet kasvoiltaan, välittämättä siitä jäikö siitä jälkiä. Kaksikon vaatteisiin oli pinttynyt vahva raudan haju. Mukulakivikujat olivat hetkeksi hiljentyneet epämääräisiltä velhoilta ja noidilta, jolloin selusta oli toistaiseksi selvä. "Lähdetään", Skylar vielä huikkasi Lenoxille ennen kun jatkoi matkaansa naisen korotettujen nahkakenkien osuessa kuluneisiin kiviin. Parempi olla ajoissa paikalla kuin liian myöhässä. Grendelin oli parempi ajatella samalla tavalla.

Lenoxin sauva työntyi ensimmäisenä Coffin Housen ovesta sisään kun mies saapui Skylarin kanssa paikalle. Riutunut mies vilkuili ympärilleen sauva kädessä, kuitenkaan mitään erikoista huomaamatta. Maaninen mies sai hetken mielenrauhan, kun tajusi että hänen edessään seisoi Lenoxin mielestä idiootti surkki, joka oli valmis antamaan heille Andrewsin tyttären. Verestävät ja kuivat silmät silmäilivät Grendeliä sekä sauvan osoitus kohoni kohti miestä tyydyttävän nopeasti. Sauva pyörähti kerran ympäri Lenoxin kdäessä keltaisia kynsiä pitkin, kunnes mies avasi suunsa.

"Herra Surkki." Lenox sanoi vajavaisesti, kunnes räkäinen nauru peitti Coffin Housen pitkäksi aikaa. Lenoxin mielestä tilanne oli huvittava, eikä lainkaan vaarallinen koska totuudesta hän ei tiennyt hölkäsen pöläystä.

Sanaton loitsu osui säkkiin, jota Grendel piteli. Säkissä olisi mitä ilmeisemmin Gala Andrews, jota Lenox saisi pian kurittaa kaikessa rauhassa pitkään ja hartaasti. Säkki alkoi lipumaan kohti Lenoxia miehen hymyn yltyessä kun hän odotti h-hetkeä.

"Mehän ei sitten makseta tästä mitään. Ole kiitollinen, että saat pitää henkes saatanan likanen surkki." Lenox sanoi ojentaen jo kättään kohti säkkiä, jossa taitaakin olla pieni yllätys Lenoxille.

Aika kului tuskallisen hitaasti ennen kuin alkoi tapahtua. Grendel tunsi sykkeen kohoavan rinnassaan hieman samalla tavalla kuin kaupasta varastaessa nuoruusvuosina: jos pahoin kävi, ei ollut menemistä takaisin kotiin. Lisäksi hän tunsi, miten samalla tavoin korkeat voimat heittivät kolikkoa, kohtalon vaa'an kahdessa punnuksessa elämä ja kuolema. Jos onni valitsisi elämän, saisi janoinen taas juotavaa, nälkäinen syötävää, väsynyt viimein lepoa. Jos onni valitsisi puolestaan kuoleman, olisi Grendel mieluummin kohdannut sen heti samalta istumalta, eikä ensin eläteltyään tyhjiä toiveita paremmasta huomisesta. Sellainen olisi pelkkää kiusantekoa! Elätellä toivoa lupauksista, joita ei koskaan todella luvattu. Mutta sellaista peliä korkeat voimat pelasivat: likaista ja epäreilua, koska vain vahvat rungot kantoivat myrskyisten merien halki, eivät heikot.

Ei kuitenkaan kulunut kauaa, kun ovi kävi. Grendel kiersi sormensa tiukemmin kantamansa säkin suulle ja siirsi huomionsa kuulemiensa askelien suuntaan, josta vaara lähestyi. Suurempi vaara kuin mistä hän oli eläissään tiennyt. Miehen punakkoja kasvoja täyttävät vähintään yhtä punoittavat silmät eivät räpäyttäneetkään, kun kaksi tummaa hahmoa astuivat voitokkaasti peremmälle rakennukseen. Grendel huomasi aamulla nauttimansa alkoholin virtaavan yhä suonissaan; lisääkin olisi saanut olla, jos se olisi edes hetkeksi lievittänyt heikon ja väsyneen kuolemanpelkoa. Surkki ei saanut häntä hievahtamaan, mutta nauru lisäsi epävarmuutta. Lenox pelotti häntä, kuten myös Skylar. Kuolema pelotti. "Kuten oli sovittu", Grendel mörisi risumaisen trimmaamattoman partansa alta ja nytkäytti olallaan ollutta kuollutta sikaa, joka vanhassa perunasäkissä meni hyvin ruumiista.

Grendel tiesi, että Lenoxin ja Skylarin taikuus teki heistä ylivoimaisen. Tilanteesta ei ollut pakoa, jos he tajuaisivat säkin olleen vain hämäystä. Siksi ei ollut yllättävää, että säkki katosi lähemmäs kaksi metriä pitkän rotevan miehen otteesta ennen aikojaan. Grendel tunsi jättäneensä lyönnin välistä ja unohti hetkeksi ilmiinnyttäjän, jonka oli määrä tehdä seuraava siirto. Kun säkki liisi liikkumattomana ilman halki Lenoxia kohti, seinällä tikittänyt vanha kello sai sekunnit tuntumaan tuskastuttavan paljon pidemmiltä. Grendelin kasvot muuttuivat apeiksi, jopa hieman pelokkaiksi. Hänen ruumiinsa jähmettyi kuolonkankeaksi, silmistä katosi vähäinenkin elämänhalu. Silloin korkeat voimat heittivät jälleen kerran kolikkoa.

Grendel oli muodostamaisillaan sanoja huulillensa kuolemanpelkonsa keskeltä, mutta mitään ei ehtinyt tulla ulos, kun yhtäkkiä syrjästä loikannut ilmiinnyttäjä astui esiin silmät taistelutahtoa täynnä. Tuimakatseinen velho tarttui paikalleen jämähtänyttä surkkia käsivarresta niin nopeasti, että seinällä tikittänyt vanha kello ehti hädin tuskin todistamaan hetkeä. Ilmiinnyttäjä sai itsensä ja Grendelin imaistuksi tummaan pyörteeseen, joka poksahduksen lailla katosi jäljettömiin heti sen jälkeen. Heistä kumpanenkin olivat poissa, mikä tarkoitti suunnitelman etenemistä. Korkeat voimat voimat olivat päättäneet. Toistaiseksi ne valitsivat elämän.

The Coffin Housen julkisivun huonosti läpikuultavien tummanvihreiden ikkunoiden läpi näkyi kahden henkilön pääpiirteet, niiden liikkuessa oikealta vasemmalle. Kun Iskunkiertokujalla kävelevä kaksikko lähestyi putiikin puista ovea, laski sisällä oleva Matthew Baxter päänsä sekä hattunsa piiloon kaupan takaseinustalla olevan tiskin taakse. Piilopaikat aurorit olivat valinneet siten, että he saisivat etsintäkuulutetun kaksikon ristituleen - eri suunnista tulevia loitsuja olisi vaikeampi torjua tai väistellä.

Kahden etsintäkuulutetun roiston kiinniottamiseen oltaisiin normaalissa tilanteessa varattu enemmän auroreita. Nyt ei kuitenkaan ollut normaali tilanne, sillä suunnitelman toteutumisen kannalta kiinniottoon tarvittiinkin juuri pienin mahdollinen määrä auroreita, jotteivat Skylar, Lenox tai joku näiden kumppani olisi saanut suunnitelmasta vihiä. Keikalle valittiin auroreiksi kokenut auroripäälikkö, Leif, sekä aiemminkin Lenoxin kanssa kamppaillut Baxter.

Sekunnit siitä, kun oven kello oli soinut kaksikon astuessa putiikkiin sisään tuntuivat ikuisuudelta. Matthew Baxter oli kyykyssä takaseinustalla olevan tiskin takana, suorassa linjassa Grendelin, Skylarin sekä Lenoxin kanssa. Mies vaihtoi katseita kärsimättömänä Leifin kanssa, joka tämäkin oli samaisen tiskin takana kyyryssä, taikasauva valmiina ojossa.

Kun H-hetki oli tullut, ja ilmiinnyttäjä oli ottanut Grendelin käsivarresta kiinni, nousi Matthew Baxter nojaamaan tiskiä vasten taikasauva oikeassa kädessään. Tiskiä suojanaan käyttäen ja pienempänä maalitauluna hattupäinen Baxter loihti ensimmäisen sanattoman loitsun. Pimeähkö putiikki valaistui ensin punaisena, sitten valkoisena, jonka jälkeen muiden puolin ja toisin heitettyjen loitsujen värisinä. Ovensuulla seisovaa kaksikkoa kohti loihduttu aseistariisuntaloitsu kimmottui viereiseen kirjahyllyyn, jonka jälkeen Matthew Baxter loihti uudelleen samaisen loitsun aiemman torjunutta kohden.

Iskunkiertokujalle kantautui suuri pauke loitsujen paiskautuessa kaupan irtaimistoa, seiniä sekä ikkunoita vasten. Puodissa käytävästä taistelusta ei kuitenkaan kuulunut sanoja tai huudahduksia, kun aurorit pommittivat sanattomilla loitsuilla ovensuussa suojautuvia pimeyden velhoja.

Noidan askeleet olivat keveät, kun Lenox ja Skylar astelivat the Coffin Houseen peremmälle. Tunkkainen ilma tuntui kotoisalta naisen keuhkoissa violettien silmien siristyessä keveästi tuijottamaan pitkää miestä, joka kantoi arvokasta rahtitavaraa mukanaan. Vaikka Andrewsit sinänsä varmasti olivat maksamaan mitä tahansa nirppanokan eteen, oli Skylar varma, että Lenox ei päästäisi alaikäistä tyttöä helpolla. Skylar kuuli mielessään lukuisten kaljuunoiden kilinät kuluneita lankkuja vasten, sormenpäät syyhyen pelkästä ajatuksesta. Niillä rahoilla hän pärjäisi pitkään, vaikka ne menisikin Lenoxin kanssa tasan. Naisen arpiset kasvot kääntyivät paremmin Grendelin puoleen, joka katsoi rikoskumppaneita jännittyneenä. Se sai naisen kohottamaan keveästi kulmiaan.

Oliko Grendel todella niin epätoivoinen, että hän oli valmis heittämään viimeisetkin Tylypahkaan kuuluvien suhteiden langat heidän käsiinsä? Noidan kädet menivät keveään puuskaan hänen katseensa kääntyessä putiikin vihreisiin ikkunoihin. "Aletaan jo menemään, jos kerta tämä sujuu näin helposti", Skylar hymähti.

Leif pysyi kumarassa Matthewn kanssa, varovasti nielaisten jännitystä alas kurkustaan. Aika tuntui hidastuvan jokaisella askeleella ja keskustelun rippeellä aurorien odottaessa hyvää aikaa hyökätä. Sitten se tapahtui. "Mitä helv--", Skylar ehti älähtää, kun ilmiintyjä nappasi Grendelin mukaansa. Samalla sekunnilla koko pikkukauppa räjähti lukuisiin väreihin ja loitsujen tanssiin.

Aikaa ei ollut hukattavaksi. Roisto, saatanan roisto, Skylar mietti mielessään ja syöksyi kyykkyyn hakemaan itselleen jostain paikkaa minkä taakse piiloutua Skylarin sormien havitellessa varastettua sauvaa hänen puolustaessa Matthewn loitsulta. Sillä välin Leif oli noussut Matthewn mukana kumaraan ja yritti estää rikollisten lähdön heittämällä vanhan kirjahyllyn oven eteen loitsulla, nyt kun Skylar oli keskittynyt toiseen auroriin. Kirjahylly narisi lankkulattiaa vasten ja liikkui kovalla voimalla kohti määränpäätä noidan loihtiessa kohti vankkaa mahonkitiskiä, joiden takana aurorit olivat. "Paiskaos!", Skylar loihti, eikä aikaakaan kun Leifin ja Matthewn täytyi väistää etteivät he jäisivät räjähtävän tiskin alle. Skylar yritti ostaa itselleen aikaa etsiessään samalla toista pakoreittiä, välittämättä siitä saisivatko he Gala Andrewsin mukanaan. Hänen henkensä olisi vekaran maksua kalliimpi. Yksi pakoreitti olisi suoraan heidän sivulla: ikkunat, joista hän juuri katsoi ulos vielä hetki sitten.

Leif syöksyi loitsun alta kauemmaksi ja lähti kumarassa liikkumaan lähemmäksi Skylaria ja Lenoxia piirittääkseen kaksikon muiden aurorien mukana. Leif tunsi, kuinka hänen hengityksensä oli muuttunut pinnalliseksi, korvissa kohisi ja kauppatiskin säpäleet vaikeuttivat kulkua.

Lenoxin ilme oli lehtikirjoitusten arvoinen, kun mies näki, että juuri heidät pettänyt mies poistui Coffin Housesta ilmiintymällä. Jumalauta surkki ilmiintyi juuri Lenoxin silmien alla velhon avustamana. Päättelykyky ei vaatinut kovin montaa millisekuntia, kun Lenox nosti sauvansa kohti hyökkäystä ja loi hopeaa hohkaavan suojakilven eteensä sekä osittain ympärilleen puolustautuen loitsuilta, joita aurorit rätkyttivät miehen päälle. Loitsut sinkoilivat ja Lenox yritti ilmiintyä pois, onnistumatta siinä. Joku kusipää oli langettanut estoloitsun.

Mies piti vahvasti suojaloitsuaan päällä, kunnes näki hetkellisen avauman. Leifin suunnatessa kohti kaksikkoa Lenox kerkesi repäistä sauvallaan ilmaa pelottavan näköisesti. Leifin olkapäätä kohti lensivät kaksi suikaloivaa loitsua, jotka varmasti pahasti osuessaan repisivät mieheltä vähintään käden irti.

Kuitenkin avatessaan suojakilpeään Lenoxin sauva lensi myös samalla pois. Aurorit olivat voittaneet selvästi tämän erän. Lenoxin sauva oli poissa ja hänellä ei ollut pakoreittiä. Viimeisenä tekonaan Lenox yritti sinkoutua ulos paikalta.

Lenoxin yrittäessä poistua auroripäällikkö kuitenkin kerkesi langettaa mieheen loitsun. Lenox kaatui lattialle selälleen ennen kuin kerkesi sinkoutua ikkunasta pihalle kuin pahamainen roisto. Lenoxin ajatusmaailma oli sekalainen, hän tiesi jääneensä kiinni sekä tiesi joutuvansa Azkabaniin. Mies ei voinut kuin pysyä paikallaan loitsun alla, sekä odottaa tuomiotaan.

Lenoxin loitsun osuessa Leifin olkapäähän, miehen trenssitakin hiha valahti irtoutuneen raajan painona alas lattian ja beigen takin värjääntyessä tuoreeseen vereen. Leif ei pystynyt edes kunnolla sisäistämään sitä mitä oli tapahtunut, kun tajuton kipu sai hänet huutamaan jostain syvältä hänen sielustaan kellertävän katseen siirtyessä kohti kättä, jota ei enää ollut toisen käden havitellessa ilmaa. Sauva oli puristunut hänen katkenneen käden kouraan, joten hän ei pystynyt enää puolustamaan itseään vaan oli muiden armoilla. Raudan vahva haju leijui hänen nenänpäähän samalla kun pitkä mies rohjahti maahan katsomaan näkyä, lierihatun valuessa hänen pään päältä verilammikkoon. Vaahteranlehti ja kuivunut laventeli oksa näyttivät kauniilta veren punaa vasten lierihatun muuttaessaan väriä.

Leifin tuskan huudot eivät saaneet Skylaria pysähtymään, vaan noita katsoi sivusilmällä sitä kuinka Lenox yritti parhaansa mukaan puolustautua, kunnes rikoskumppani kaatui selälleen. Lenoxin valitus sai Skylarin siirtämään huomionsa sekunniksi kohti säkkiä, josta Gala Andrews pitäisi löytyä. Mutta säkki ei liikkunut senttiäkään. Ei hengähdystäkään. Heille oli kirjaimellisesti myyty sikaa säkissä.

Nyt hän oli omillaan, tai niin hän ainakin koki. Skylar kyykistyi hetkeksi loihtiessaan ikkunat säpäleiksi toisen käden havitellessa tikaria mikä painoi hänen reiden ihoa viileänä. Skylar näppärästi heitti sen kohti Falconin kasvoja saadakseen itselleen tilaa ja hetken aikaa hypätä pakoon näyteikkunan kautta, mutta Skylarin pako loppui lyhyeen. Sormien välissä ollut sauva lensi hänen kädestään karkotaseet-loitsusta mikä sai Skylarin sihahtamaan hampaiden välistä.

Noita ei halunnut uskoa, että hänen päivänsä olisivat merkityt. Hän ei suostunut siihen, että hänen vapaus riistettäisiin tällä tavalla. Skylar siirtyi kohti suuntaa mistä Leifin huuto kuului kurkatakseen oliko kukaan auttamassa miestä, joka oli menettänyt raajansa. Ja sen enempää miettimättä, Skylar otti toisen tikarin kaavun alta, heittäen sen kaaressa Leifin kasvoja kohti. Tämän oli paras antaa hänelle edes hetki lisäaikaa.

Leif tiesi, että tuskin tulisi selviämään kaiken paniikin ja pelon alta. Hän oli jo menettänyt kiitettävästi verta valtimosta hänen vaatteiden värjääntyessä lisää verestä. Miehen silmät vetistyivät pelkästä ajatuksesta siitä, kuinka Sage, hänen tyttärensä jäisi yksin. Minne hän menisi? Kuka hänestä pitäisi huolta? Hän ei näkisi kuinka tytöstä kasvaisi nuori, viisas noita. Joutuisiko hän muuttamaan Ranskan maaseudulle anopin luokse, jonka kanssa hän ei koskaan ollut tullut toimeen? Ties minkälaisia satuja ja valheita hän Sagelle kertoisi, että hän pelkäisi maailmaa yhtälailla kuin hänen edesmennyt vaimonsa. Hän ei halunnut pelätä kuolemaa tai tuonpuoleista maailmaa. Hän tiesi, että joku olisi häntä odottamassa laventeliniityllä valkoinen leninki päällä, jossa hän voisi levätä. Mutta tuntemattomuus sitä kohtaan sai hänet inahtamaan ahdingosta. Hän kenties ei olisi yksin, mutta Sage olisi. Hän ei saanut jättää Sagea yksin. Kellertävät silmät siirtyivät hitaasti kohti Matthewta joka oli häntä lähimpänä. Mies yritti tasata hengitystään hänen yrittäessä varovasti sanoa jotain kollegalleen. "Sage, hän ei saa--"

Tällä kertaa Skylarin heitto oli osunut, ja Leifin hengitys ja viimeiset sanat loppuivat kuin seinään. Ilmaan jäi roikkumaan ahdistava hiljaisuus ja henkeäsalpaava jännitys. Skylar vilkaisi viimeisen kerran Lenoxia, joka näytti niin haavoittuvaiselta nyt, kun mies oli jäänyt kiinni. "Sori, rakas. Pitää mennä."

Skylar veti henkeä keuhkoihinsa ja syöksyi kohti lasinsiruista täyttynyttä näyteikkunaa tietäen, että ottaisi riskin kiinnijäämisestä rysän päältä. Mutta hänen oli yritettävä. Muuten hän katuisi sitä koko elämänsä. Skylar laski jo mielessään sitä, kuinka lasinsirpaleista tulleet haavat olisivat helppo parantaa, ja kuinka hänen täytyi vain keskittyä juoksemiseen. Skylar pystyisi häviämään Iskunkiertokujan varjoihin eikä häntä löytäisi enää jos se oli hänestä kiinni. Ja hänellä oli kana kynittävänä Grendelin kanssa. Se roisto ei pääsisi helpolla.

Vain joidenkin hetkien päästä Grendel löysi itsensä tupsahtaneena pimeään miestenhuoneeseen, jonka katossa olleet himmeät loistelamput syttyivät vasta sitten, kun ilmiinnyttäjä astui vessakopista ulos. Grendel seisoi posliinisen istuimen edessä jähmettyneenä paikallensa kuin loitsun kangistamana, kädet yltä päältä hiessä, kasvot punakkoina, silmät sumeina. Ilmiinnyttäjän ripeät askeleet kuuluivat ensin aivan vessakopin ulkopuolella, sitten kauempana. Hän heilautti sauvaansa huoneen toisella puolella ja sai kuluneiden kaakelien pinnan heijastumaan hetkellisesti valonvälähdyksen seurauksena, kenties varotoimenpiteenä. "Olemme kahden", hän ilmoitti lakonisesti saavuttuaan saman vessakopin eteen, jonka sisällä Grendel seisoi toimettomana. "Voimme jatkaa." Ilmiinnyttäjän kiviset kasvonilmeet eivät hievahtaneetkaan, kun heidän katseensa kohtasivat hetkellisesti. Grendel oli sanaton, suorastaan järkyttynyt. Hänen verestävät silmänsä tuijottivat ilmiinnyttäjää kuin hullua.

Miten kukaan pystyi jatkamaan sellaisen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut? Grendelillä oli kertynyt jo sen verran ikää, ettei hän rohjennut enää elää sillä tavalla hurjastellen kuin nuorena konsanaan, koska pumppu ei yksinkertaisesti kestänyt. Rintakehässä tykytti yhä tuhatta ja sataa. Siksi hän kaipasi Sianpäätä. Ja viinaa, koska pullo ei koskaan pettänyt, toisin kuin perhe, naiset ja ystävät. Hän kaipasi niin paljon viinaa, että olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen itsellensä vettä vahvempaa kurkunkostuketta. Kaikki alkoi olla nimittäin liian selvää, tuntua liian vakavalta. Jopa ilmiinnyttäjän leuassa kasvanut valtava luomi oli merkki siitä, koska Grendel ei ollut kiinnittänyt siihen aikaisemmin huomiota. Hän alkoi palata takaisin todellisuuteen, jossa elämä oli voittanut.

"Perhana vie", murisi kasvojaan koko kätensä matkalta hieraissut surkki, kun ilmiinnyttäjä viittoi häntä siirtymään pois tieltä. Grendel ummisti raskaita silmäluomiaan ja päästi ilmiinnyttäjän vierellensä. Hiljaisuudessa oli jotain niin ammattimaista, että jopa Grendel koki sen epämukavaksi. He olivat todella aikeissa jatkaa matkaansa. Eikö kaikki ollutkaan ohi, kuten Grendel oli luullut? Hän oli juuri seisonut erään pahamaineisimman velhon edessä, aseettomana jopa. Missä tahansa muussa tilanteessa lopputulema olisi ollut toisenlainen. "Kaikkea sitä", hän jatkoi kasvojaan vasten pitelemän kämmenensä alta öristen ilmiinnyttäjän valmistellessa seuraavaa vaihetta, johon vaikutti vastoin kaikkia odotuksia kuuluvan pönttö. Koko päivä oli kaikkiaan ollut niin hullunkurinen, ettei ajatus vessanpönttöön astumisesta kuulostanut enää yhtään niin pahalta. Oikeastaan siinä oli jopa oma ironiansa: jos Grendeliltä kysyttiin, ministeriöläiset kuuluivat muutenkin samaan kategoriaan kuin "kusi ja paska". Tosin sillä kertaa ministeriöläiset olivat harvinaisesti osoittaneet seisovansa sanojensa takana.

Pelissä oli kuitenkin paljon muutakin kuin selviytyminen, nimittäin mammona. Grendel ei ollut unohtanut auroripäälliköltä saamiaan lupauksiaan palkkiosta, pikemminkin päinvastoin. Pelkkä ajatuskin sai hetkellisesti unohtamaan kovimmankin viinanjanon. Kaikista asioista Grendel halusi eniten rahaa, eikä suinkaan viinaa varten. Hän halusi aloittaa puhtaalta pöydältä kaikkien epäonnisten sattumustensa jälkeen ja elää elämäänsä viimein vain ja ainoastaan itseään varten. "Jos meikäläinen saa kaljuunoita siitä, että seison hetken aikaa jonkun vauhtiraidoissa, niin mikä ettei." Ilmiinnyttäjä ei reagoinut mitenkään. Eikä hänen oikeastaan tarvitsenutkaan.

Myöhemmin Grendel muisti Malialle eräänä pimeänä ja humalaisena yönä kirjoittamansa kirjeen, jossa hän puhui omasta kodista Skotlannin vehreillä nummilla, jossain kaukana eristyksissä muusta maailmanmenosta, erityisesti tunkkaisesta ja rauhattomasta Lontoosta. Ehkä sekin haave oli vielä ennen pitkää toteutattavissa. Grendel halusi paikan, jota viimein kutsua omaksi kodiksi.

Hiljaisuudesta alkanut loitsujen pauke loppui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Kaupan sisällä puolin ja toisin heitellyt loitsut kruunasi rikkoutuneen lasin ääni, kun toinen roistoista ennätti heittäytyä tummanvihreän julkisivun ikkunan läpi Iskunkiertokujalle. Yksi loitsuista ylsi jopa kaupan ulkopuolelle, räjähtäen vastapuolella olevan kaupan seinustaa vasten, kun Baxter oli heittänyt purppuranvärisen loitsun karanneen Skylarin selkää kohden - noita väistäen loitsun senteillä. Olisi vain ajan kysymys, kunnes Skylar ehtisi langetetun alueen ulkopuolelle, josta noita voisi kaikkoontua haluamaansa paikkaan, kuten ilmiinnyttäjä oli hetkeä aiemmin tehnyt Grendelin kanssa. Baxter ei kuitenkaan olisi päästämässä noitaa niin helpolla.

Muutaman nopean sananvaihdon jälkeen Baxter oli ennättänyt ulos The Coffin House:n takaovesta pienelle sivukujalle, joka oli täynnä kadulle viskottuja roskia ja muita rikkoontuneita esineitä. Falcon sen sijaan jäi liikkeeseen varmistamaan, että Lenox jäisi kiinni, ja Leifille saataisiin apua. Baxter ei kuitenkaan ollut ehtinyt tajuta nopeatempoisen loitsukahakan lopputulemaa, kun hän oli jo juoksemassa Skylarin perään. Vaikka noita tiesi Iskunkiertokujan kuin omat taskunsa, oli hän kääntynyt yllättävän tilanteen johdosta väärälle puolelle katua. Baxter oivalsi, että Skylarin juostessa pitkää ja Baxterin suuntaan kaartuvaa katua pitkin, hän itse pystyisi leikkaamaan Iskunkiertokujan lukuisten kauppojen takapihoilta ja katoilta suoraan samaiselle kadulle, Skylarin eteen.

Vanhempi aurori oli yllättävänkin nopea näköisekseen, ja yhtä sivukujan lätäkköön liukastumista lukuun ottamatta mies kulki nopeasti urbaanin vaikeakulkuisessa maastossa. Baxterin taktiikka tuotti tulosta, sillä hän ennätti yllättämään Skylarin tullessaan pienemmän sivukujan kulman takaa esiin taikasauva kädessään. Ketterä noiti väisti taas Baxterin heittämän loitsukaksikon, joka sai tuuheaviiksisen miehen juoksemaan silminnähden ärtyneenä ja tuhisten noidan perään. Kissa ja hiiri -leikki Iskunkiertokujan kujilla sai kuitenkin viimein loppunsa, kun umpikujaan ajettu Skylar oli saarrettu, mutta viimein langetetun kaikkoontumiseston ulkopuolella.

Baxter viilsi nopeasti taikasauvallaan ilmaa, jolloin lähes huomaamaton väritön valojuova singahti kujan päästä päähän. Samaan aikaan Skylar oli katoamassa kuin tyhjään, kaikkoontuen kujan toisesta päädystä. Aurori ei kuitenkaan ikinä nähnyt tai kuullut loihtimansa loitsun osumista kujan takaseinään. Noita ei tulisi selviämään saadusta osumasta, ei ilman taikasauvaansa, jonka auroripäällikkö oli riisunut aiemmin liikkeessä. Kastuneeseen ja likaiseen vaaleaan trenssitakkiin pukeutunut aurori kääntyi ja suuntasi ripein askelin pois tapahtumapaikalta, paeten ympärille kerääntyineiden outoja katseita antavien suippohuppuisten velhojen ja noitien luota.

Skylar ei katsonut enää taakseen, kun noita oli päättänyt jättää Lenoxin oman onnensa nojaan jotta hänellä olisi selkä mahdollisuus vielä selvitä. Tiimalasin hiekanjyvät uhkaavasti tuntuivat kuitenkin valuavan sormien välistä, varsinkin jos Skylar ei tekisi nyt oikeita, elintärkeitä ratkaisuja. Noita tunsi Iskunkiertokujan kuin taskunsa, tai niin hän ainakin oletti. Olihan hän aikaisemminkin kadonnut sinne, missä silmä välttää. Varjo oli hänen ystävänsä, hänen lojaalein kumppani. Mutta koska suunnitelmat eivät menneet täysin niiden mukaan, Skylarin syke oli noussut ja noita tunsi aitoa jännitystä. Kenties jopa pelkoa. Baxterin näkeminen sai Skylarin ottamaan viimeisen tikarinsa kaavun suojien alta esille ja nainen puristi sitä kädessään. Se oli hänen viimeinen puolustuskeino niin kauan, että hän pääsisi turvaan. Jonnekin, missä hän voisi kaikkoontua.

Skylar ei aidosti osannut odottaa, että Grendel olisi passittanut hänet ja Lenoxin suoraan oikeuden eteen. Ja se jos mikään sai Skylarin vaatimaan sen, että hänellä oli oikeus elää. Oikeus korjata Grendelin tekemä moka hänen kohtalosta.

Samalla kun noita pakeni henkensä edestä hänen korvissa kohisten aurorin heittämän loitsun voima, nainen kiristi vauhtiaan ja katosi hetkeksi ihmisjoukon suojiin käydessään läpi ajatuksissaan Iskunkiertokujan eri kolkkia, kujia ja paikkoja minne hän voisi paeta. Violettien silmien pupillit pienenivät ja nainen henkäisi terävästi nähdessään, kuinka Baxter saavutti hänet jo toista kertaa. Skylar käänsi huomionsa sivukujalle jossa näkyi vain kulunut kiviseinä. Vapaus. Hänen täytyi vain juosta vielä hetki, ja sitten hän olisi vapaa. Sitten hän voisi kadota. Niinpä hän otti jalat alleen ja juoksi viimeiset metrit nopeammin kuin hetki sitten. Nyt hänen täytyi vain miettiä, minne hän halusi mennä.

Skylar halusi kotiin, jota ei enää ollut. Kotiin, mikä oli seisonut ränsistyneenä Viiskokujalla, pelkkänä aaveena menneisyydestä. Kotiin, joka oli menettänyt arvonsa vuosia sitten, kun hänen aviopuolisonsa oli päättänyt hänen puolestaan kohtalostaan pelkän rahan takia. Kuinka Ivanin virheet olivat muuttaneet Skylarin ajatusmaailman ja todellisuuden kokonaan. Elämä oli silloin yksinkertaisempaa ennen kaikkea tätä sotkua, tätä elämää. Nykyään muiden henget olivat helppo riistää, eikä niillä ollut minkäänlaista henkistä arvoa. Ainoa mikä piti Skylarin pinnalla oli raha, uhkapelit, kontrollin takaisin ottaminen ja oikeutettu piinaaminen miehiä kohtaan. Ja pelko, mitä muut velhot ja noidat kokivat häntä kohtaan.

Skylar muisti, kuinka häneltä oli riistetty vapaus kerta toisensa jälkeen ja kuinka hän joutui maksamaan Ivanin murhan jälkeen asioista, joihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Mutta hän silti kaipasi Ivania ja kenties tietyllä tapaa omaa naiivia näkemystä. Kylmä hiki juoksi Skylarin ohimolla noidan tulessa seinää vastaan, ja nainen sulki hetkeksi silmänsä jotta voisi keskittyä paikkaan mihin hän halusi paeta. Hän tunsi takan hohkaavan lämmön, pehmeän maton jalkojen juurella Skylarin istuessa nahkaisessa nojatuolissa viiniä juoden, odottaen, että Ivan tulisi kotiin töistä. Elämä oli silloin niin paljon helpompaa, ihanampaa. Ainakin hänellä oli joku.

Skylarin sormenpäät hipoivat jotain, mitä kutsua kodiksi, turvaksi naisen kehon muovaantuessa Baxterin edessä Skylarin kaikkoontuessa. Mutta tällä kertaa Skylar ei pystynyt pakenemaan Matthewn loitsua. Nainen tunsi tajuttoman kivun vain hetken kehossaan silmien kirkkauden hävitessä, kunnes Skylar katosi näkyvistä ikuisuuteen, vapauteen.

Eikä Skylar Karev koskaan löytänyt paikkaa, mitä kutsua kodiksi.

Falconin nopea reagointi oli saanut Lenoxin tippumaan polvilleen ja siitä selälleen, odottamaan tuomiotaan. Auroripäällikkö, joka oli kokenut taistelija nosti varjelumin suojakseen kun Skylar yritti heittää häntä tikarilla. Kuinka halpamaista. Varjelumin suoja muutti tikarin metallihileeksi, joka karisi Falconin jaloille hänen suojautuessaan. Suojansa takaa Falcon sai itse todistaa alamaisensa kuolemaa. Asioiden ei pitänyt mennä tällä tavalla, mutta tämänkaltaisessa työssä oli aina vaaransa, Leif tiesi sen. Falcon ei kerennyt tekemään mitään ja hänen silmänsä osuivat Skylariin, joka kerkesi pakenemaan ikkunasta.

"Lupa tappaa." Falconin lyhyt sanahdus riitti kokeneelle aurorille, Baxterille joka tulisi näyttämään noidalle kaapin paikan tavalla tai toisella. Baxterin paineltua noidan perään Falcon käveli ensin Lenoxin luokse katsoen kangistunutta miestä suoraan silmiin, ennen kuin tallasi jalallaan miehen nenän päälle. Painava askel muuttui puolessa matkassa runttaisuksi, joka rusautti nenän äänekkäästi hajalle. Rangaistus kivusta kipua kohtaan oli kuitenkin verrattaen pieni siihen, mitä Lenox teki Leifille. Veri valui lattialle vuolaana, samalla kun Falcon alkoi paketoimaan taitavilla sauvanliikkeillä Lenoxia pakettiin. Kettingit tanssivat herra Lowryn ympärillä kun Falcon käytti sauvaansa kuin kapellimestari. Ei aikaakaan kun Lenox makasi lattialla yltäpäällä sidottuna kettinkeihin, jotka olivat lumottu pitämään miehen aloillaan.

Falconin raskas askel liikkui kohti aurorien ainutta uhria. Auroripäällikön proteesi piti klonksahtavan äänen, kun hän laskeutui polvilleen Leifin viereen. Mies huokaisi, se oli ainut mitä hän voisi tehdä ennen tulevaa. Suru-uutisten lähettely ja ovilla käyminen ei ollut hänen lempi työtään. Olisihan se pitänyt arvata, että kukaan ei pääsisi tältä tehtävältä onnellisesti kotiin. Falcon repäisi tikarin irti Leifin kasvoista ja siirsi tuon siipaloidun käden hänen vierelleen. Kuolleen aurorin esimies teki sen, mitä vähimpänä voisi tehdä ja kunnioitti ruumista. Sauvan liikkeiden mukaan Leif palautui entiseen loistoonsa, mutta se ei miestä luonnollisesti tuonut takaisin. Korjattuaan Leifin ruumiin mies jäi odottamaan Baxterin paluuta.

Baxterin palatessa Matthew sai tehtäväksi toimittaa Lenox ministeriöön selliin, johon Falcon seuraisi hetken kuluttua. Sitä ennen oli tehtävä jotain muuta, se kaikista ikävin.

Baxterin kaikkoonnuttua Lenoxin kanssa Falcon heitti melko helpon näköisesti Leifin raskaan ruumiin olalleen ja kaikkoontui ruumiin kanssa Everbloomien etupihalle. Pihassa Falcon loitsi ruumiin päälle valkoisen hunnun ja asteli raskain askelin ovelle. Koputus kuului sisälle ja loppu oli historiaa.

Talvinen tuuli ja kylmä viima heilutti pikkutytön kiharia hiuksia ja takin helmaa kellertävien silmien katsoessa horisonttiin. Lumihiutaleet leijailivat hänen kasvoille ja hiuksien sekaan meren aaltojen täyttäessä pitkän hiljaisuuden. Sagen silmät olivat punertavat surusta samalla, kun tyttö yritti olla itkemättä liikaa. Hän ei halunnut, että huomio olisi ollut kokonaan hautajaisten aikana hänessä vaikka se oli melkein mahdoton yhtälö. Hän oli ainoa ikäisensä ja suurin osa paikalla olevista olivat tuntemattomia. Ainoa kehen hän pystyi turvaantumaan oli Amber, jonka kättä tyttö välillä nyki hakeakseen turvaa. Monet asiat tulisivat muuttumaan tämän jälkeen. Hän jättäisi hyvästit Amberille ja vanhalle kodille, ja menisi muiden aikuisten kanssa Taikaministeriöön, jota kautta hänet vietäisiin Ranskaan. Tytön matkalaukut odottivat häntä jo määränpäässä, ja vanha koti oli tyhjennetty huonekaluista.  

Tytön kasvot kääntyivät lyhyesti katsomaan kohti Falcon Scottia, jonka katseen Sage oli tuntenut hautajaisten aikana muutamaan kertaan. Auroripäälikkö sekä muutamat muut ministeriöläiset olivat sanoneet muutaman sanan hänen isästään. Vaikka Sage ei kaikkea ymmärtänyt tai osannut käsittää, Leifistä puhuttiin kauniilla ja lämpimillä sanoilla. Kuinka Leif oli ollut rohkea, täsmällinen ja hyvä aurori. Kuinka Leifia tultaisiin kaipaamaan ja häntä ei tultaisi koskaan unohtamaan. Sage ei kuitenkaan tuntenut isäänsä aurorina. Leif oli ollut kiireinen töissä, mutta yritti aina viettää aikaa Sagen kanssa kun hänellä oli siihen mahdollisuus. Sage kaipasi lautapeli-iltoja, tarinatuokioita ja hellyyttä jota hän sai. Sagen ikävä tuntui puristavan hänen rintakehäänsä, mikä sai tytön nostamaan hetkeksi siron käden solisluille.

Sitten Sagen huomio siirtyi uurnaan, jota ojennettiin häntä kohti. Hän tiesi, mitä hänen täytyi tehdä, mutta pelkkä ajatus siitä että hän menettäisi viimeisetkin rippeet isästään tuntui pahalta. Sagen silmät vetistyivät hänen ottaessaan uurnan käsiinsä Amberin auttaessa häntä kaksikon kulkiessa rannan äärelle, kauemmaksi muista. Maisema oli seesteinen vaikka tuuli yltyi hetkeksi, mikä sai Sagen palelemaan. Hänen äitinsä oli tuhkattu myös tänne vuosia sitten. Nyt he voisivat levätä yhdessä.

Sage otti muutaman askeleen kylmään veteen Amber hänen vierellään samalla, kun kaksikko varovasti laski tuhkat tuulen ja veden vietäväksi. Kylmä vesi pisteli tytön kastuneita varpaita ja pikkukengät narisivat veden päästessä läpi. Uurna jota Sage ja Amber olivat pitäneet hävisi yhtälailla heidän käsistään tuhkana ilmaan. Tuhka leijui hetken Sagen silmien edessä, kunnes katosi tuulen mukana jonnekin kauas, minne Sagen halusi mennä. Siellä jossain olisi hänen perheensä. Mutta ehkä sitten joskus he vielä kohtaisivat. Sage puri alahuultaan kyynelien valutessa hänen poskilleen Amberin silittäessä tytön selkää. Kaksikko oli hiljaisuudessa hetken, kunnes he astelivat takaisin hiekkarannalle Sagen kenkien ja jalkojen kuivuessa taikuuden avulla.

Tyttö asteli Amberin vierellä takaisin ministeriön työntekijöiden luokse, jotka odottivat, että Sage tulisi heidän mukanaan. Sage puristi Amberin kättä haluamatta sanoa hyvästejä, vaikka se olikin pakko. Sitten Sage kietoi kätensä naisen ympärille halatessaan niin kovaa kun pystyi ja pudisteli päätään. Hän kertoi, kuinka ei halunnut mennä. Kuinka halusi olla Amberin kanssa. "Tiedän, mutta sinun isoäitisi odottaa sinua", Amber sanoi itku kurkussa Sagelle. "Siellä sinua odottaa uusi koti. Ja me nähdään aivan varmasti aina, kun tulet tänne. Viimeistään sitten, kun alat käymään Tylypahkaa! Tulen moikkaamaan sinua aina Tylyahoon."

Sage halusi pistää vastaan, vaan myöntyi Amberin sanoihin ja nyökkäsi hiljaa. Hetken ajan kaksikko halasi toisiaan, kunnes Sagen takaa kuului sanat "Meidän täytyy alkaa lähtemään." Niinpä Amber yritti irroittaa otteensa Sagesta, mutta se sai pikkutytön puristamaan otettaan voimakkaammin. "Vielä hetki."

Sagen olkapäätä varovasti koputettiin, kun aikaa oli kulunut pidempään miltä se tuntui. Tyttö päästi lopulta Amberin menemään ja pyyhki kyyneliä poskiltaan samalla, kun kääntyi paremmin tuntemattoman miehen puoleen lähteäkseen. Mies oli ojentanut kätensä. Porttiavain odotti heitä. "Heihei, Amber", Sage sai sanottua hiljaa ja tarjosi surullista hymyä. Amber hymyili rohkaisevasti Sagelle, kunnes Sage ja muut jotka olivat ministeriöön matkalla hävisivät paikalta.

Muutamien hetkien jälkeen Sage löysi itsensä uudesta ympäristöstä. Laventeli niitty mikä kukki kesäisin oli nyt surullisen harmaa, kuollut näky. Sage löntysteli eteenpäin tytön käsien pyyhkiessä turvonneita poskia. Tyttö ei jaksanut hymyillä isoäidilleen, joka seisoi kauempana. Manette kuitenkin hymyili Sagelle ja asteli rauhallisin askelin lapsenlapsensa luokse ja ojensi käsiään ottaakseen tytön syliin. Nainen oli pukeutunut mustaan kaapuun mikä ylettyi noidan nilkkoihin. "Ma cherié," Manette tervehti ja kietoi kädet Sagen ympärille. Sage nuuhkaisi naisen kaapua, mikä tuoksui vahvalle parfyymille käsien noustessa omalle rintakehälle. Selkeästi Sage ei jaksanut enää yrittää esittää reipasta. "Bienvenue à la maison."