Ikkuna sieluun

Athena Devinen toimiston suitsukkeista muodostunut tunkkainen ilma oli saanut kolmekymppisen noidan vaihtamaan kokonaan oman kotikolonsa tunnelmaa siivoammalla hämähäkinseiteistä katosta nariseviin lattialankkuihin joihin oli ilmestynyt vuosien saatossa muutamia teeläikkiä. Oli kulunut hetki, kun Athena oli palannut takaisin Pyhän Maddeniuksen parantolasta takaisin Tylypahkaan ja koulun hiljaiselo oli helpottanut naisen paluuta. Hän oli edelleen kuitenkin toipilaana, jolloin Athena otti suurimmaksi osaksi pieniä askelia kerrallaan takaisin hektiseen arkeen niin ennustuksen professorina kuin Luihuisen tuvanjohtajana. Viime lukukauden kaaos oli saanut hänet stressaantumaan, mihin tilanteeseen hän ei enää halunnut palata. Hänen oli muututtava tuvanjohtajana ja professorina jos hän aikoi pysyä Tylypahkassa. Oli siis aika punnita asioita uudelleen, asioiden merkitystä ja niiden painoa hänen mielessään. Ja tällä hetkellä lähestyttävin asia olikin juuri hänen oman elämänsä ja työpaikan järjestäminen uudelleen.

Oli kulunut vajaa viikko, kun Athena oli puunannut loihtien omaa toimistoaan takan lämmittäessä hänen tunnelmallista buduaaria samalla. Noita nojasi varovasti takan sivua vasten samalla kun kävi läpi käsissä olevia vanhoja kirjeitä, esseitä ja muita papereita joita hän ei enää tarvinnut. Athenan mustiksi lakatut kynnet naputtelivat mietteliäinä pergamentteja, kunnes kerta toisensa jälkeen Athena heitti ne liekkien nuoltavaksi, ne lopulta häviten hänen toimistosta ja mielestä. Athena oli järjestänyt viime päivät hänen kirjakokoelmaansa niin ennustukseen kuin tuvanjohtaja-asioiden suhteen, lahjoittaen muutaman kattavan kirjan ennustuksesta kirjastoon ja toiset hävittäen liekkien mukana. Tai laittamalla ne arkistoon jonnekin, mihin niihin voisi palata. Athenan toimistossa tuoksui lempeä minttu, samalla kun kolme moppia lakasivat lattiaa puhtaaksi jo ties kuinka monetta kertaa naisen askelista ja pölystä. Vaikka Athenan toimisto muuten näytti melkein valmiilta, oli hänen kirjoituspöydällä vielä kymmeniä kirjoja, kirjeitä ja muita tärkeitä pergamentteja joita hän kävi läpi yksi kerrallaan. Kauempana oleva povauspöytä oli yhtälailla täynnä tavaroita, aina kauniista ja arvokkaista kristalleista suitsukepaketteihin joita ei oltu vielä avattu. 

Athena huokaisi hiljaa syvään heittäessään kädessä olevat asiakirjat takan liekkeihin jonka jälkeen hän nosti sirot kätensä puuskaan. Pistävän vihreät silmät seurasivat, kuinka liekit syleilivät kirjeitä, kauniilla kalligrafialla kirjoitettuja kirjeitä ja lopulta ne hävisivät savuna ilmaan vain muistoiksi Athenan mielessä. Nainen oli pukeutunut tummanvihreään kaapuun jotka myötäili hänen vihreää katsetta samalla, kun hänen taipuisat mustat, samettiset hiukset kehystivät hänen korkeita poskipäitä ja tummanpunaisia huulia. Näkijä oli täysin omissa ajatuksissaan, jotka liikkuivat niin hänen omassa olotilassa kuin ystävänpäivälahjasta, jonka Athena oli jättänyt Luihuisen tupahuoneeseen. Toivottavasti edes joku oli nauttinut kermakaljasta, suklaakonvehdeista ja uusista kirjoitusvälineistä. Ne eivät olleet halvimmista päästä, eikä Athena ollut yksityiskoulun rikkaimmista noidista. Moni oppilas ja heidän perheensä varmasti olivat hyväosaisempia kuin näkijä.

Olette vapaita lähtemään. Läksypergamenttien tulee olla pöydälläni ennen seuraavaa oppituntia!

Kuparitukkainen valvojaoppilas liihotti tummassa koulupuvussaan pitkin Tylypahkan erästä käytävää muutama muu ikäisensä rohkelikkopoika mukanaan. Nithercott oli ujuttanut nahkaisen koululaukkunsa olkahihnan päänsä yli siten, ettei se keikkunut liikaa pojan kiirehtiessä. Linnan holvimaisen käytävän päättyessä risteyskohtaan kuparitukka heilautti kättään kahdelle muulle pojalle seurassaan. "Nähään iltasafkalla. Mulla on tapaaminen sen ennustajan kanssa...". Kolmikko naurahti pienesti, ja lopulta kuusitoistavuotiaat erkanivat eri suuntiin.

Erikokoisia ja -muotoisia tauluja täynnä oleva käytävä päättyi lopulta ulkoa paistavaan kirkkaaseen valoon. Valvojaoppilas asteli erään kivetyn pihamaan katotettua reunaa pitkin kohti Pohjoistornia, samalla löystäen punakultaista raidakasta tupakravaattiaan. Aiemmin koulua koristanut valkoinen lumi oli muuttunut vähän vetisemmäksi, eikä poika halunnut sotkea koulupukunsa derby-kenkiä astelemalla lumiloskasta, vaikka se olisikin ollut vähän nopeampi reitti.

Nithercott oli lopulta saapunut Pohjoistorniin. Milo ei kovin usein tänne ollut eksynyt, sillä hän ei ollut ottanut ennustuksen vapaaehtoisia kursseja lukujärjestykseensä. Sen sijaan hän oli muutaman kerran ravannut tornin spiraalisia portaita ylös harjoitellakseen professori Devinen kanssa okklumeusta, ja oli hän kerran eksynyt jopa puolustamaan Luihuistenkin oikeuksia. Hän hymähti vienosti ajatukselle ja otti laukun päänsä yli takaisin olalleen päästyään portaiden yläpäähän.

Ennen kuin poika kolkuttaisi tukevaa puuovea, asettui Milo luokkahuonetta edeltävän tilan lasikaapin eteen ja katsahti omaa kuvajaistaan kaapin lasista. Poika tarkisti valvojaoppilaan merkkinsä paikan kaapunsa oikealla rinnuksella ja haroi kuparisia hiuksiaan paremmin otsaltaan. Poika kaivoi lopulta kaapunsa isosta taskusta imeskeltävän pastillin ja irroitettuaan sen kääreet nakkasi sen suuhunsa. Nithercott huokaisi pienesti valmistuessaan henkisesti rankalle opetustuokiolle ja kolkutti kolme kertaa jykevään tammioveen.

"?" Athena mumahti kyseliäänä itsekseen, kun joku koputti ovea. Naisen katse siirtyi samantien hänen rannekelloon mikä sai hänet hymähtämään myöntyvään sävyyn ja astelemaan kohti ovea. Kello oli jo sen verran, että päivän tunnit olivat loppuneet joka tarkoitti sitä, että hänen virallinen työaika olisi vasta kunnolla alkamassa tuvanjohtajana. Mutta tänään oli kuitenkin hieman erikoisempi päivä. Oli kulunut pitkä tovi siitä, kun Milo Nithercott oli löytänyt tiensä Athenan kansliaan ainakin hyvissä merkeissä. Mutta, kenties he pääsisivät tänään harjoituksissa eteenpäin, nyt kun siitä oli kulunut hetki. "Sisään", Athena lopulta huikkasi oven suuntaan ja kääntyi paremmin kirjoituspöydän äärelle etsiessään jotain, mitä tarvitsisi juuri nyt. Kun Milo astelisi peremmälle, näkisi nuorukainen Luihuisen tuvanjohtajan heittelemässä työpöydällä olevia tavaroita pois alta joko lattialle uudelleen järjestettäväksi, tai vain pikkuisen syrjään jotta hän pääsisi kirjakeon ja asiakirjojen alimmille opuksille.

Nithercott avasi tammisen oven kuultuaan professorin kutsun. Poika oli pitkästä aikaa Luihuisten tuvanjohtajan kansliassa. Milo sulki oven perässään ja katseli hetken aikaa kummastuneena professoria, jonka luota erilaiset kirjat ja pergamentit lentelivät lattialle tai vähän sivummalle pöydällä. Nithercott asteli peremmälle professorin kansliaan ja vilkaisi vasemmalla puolella olevaa nojatuolia sekä sohvaa, samalla ottaen laukkua valmiiksi pois olaltaan.

"Moi, professori."

Milo asetti koululaukkunsa sohvan selkänojaa vasten ja riisui raskasta mustaa kaapuaan päältään. Poika asetti sen oven läheisyydessä olevaan naulakkoon ja kääntyi katsomaan professoria kohti, joka näytti eleiltään löytäneen etsimänsä. Milo jäi odottamaan sohvan läheisyyteen professoria, koska oletti, että he tulisivat harjoittelemaan okklumeusta sen äärellä niin kuin aina aiemminkin. Milo vilkaisi vielä laukkuaan kohti ja mietti, kehtaisiko ottaa esille Norwoodilta saadut ja nykyään ryttyiset muistiinpanopergamentit erilaisista okklumeusta helpottavista nikseistä, mutta tyytyi pärjäämään ilman niitä. Devine sitä paitsi varmaan näkisi taas kaiken, vaikka Milo oli harjoitellutkin joululoman.

"Herra Nithercott, mukava nähdä pitkästä aikaa", Athena tervehti toista hymyillen leveästi vilkaistessaan nuoren miehen puoleen, kunnes jatkoi jonkun tavaran etsimistä työpöydän äärellä. "Mene toki jo istumaan, minulla on sinulle jotain", Athena ilmoitti hetken kuluttua jatkaen. "Ota vain teetä, jos maistuu, tässä saattaa mennä hetki."

Kului viitisen minuuttia, ennen kun Athena löysi mitä kaipasi. Työhuoneen puoli oli jälleen muuttunut kaaoottisen näköiseksi, mutta se ei haitannut noitaa, joka löysi mitä halusi. Se oli mielenhallintaan liittyvä kirja, jota Athena oli itse joskus aikoja sitten käyttänyt. Se oli siis lukuisia muistiinpanoja täynnä ja kirjan kannet olivat repsahtaneet, sitä oli selkeästi käytetty ja paljon. "Ah, tässä", Athena sanoi hymyillen ja katsahti kirjan etukantta, jossa oli kauniilla kultaisella fontilla kirjoitettu otsikko ja hauska liikkuva kuvitus noidasta jonka ajatuspilvet liikkuivat: Telekinetiikka törpöille. Nainen asteli hitain askelin kohti tuttua sohvanurkkausta johon oli aikaisemmin pistänyt oppilaat piinapenkkiin. Mutta mieliala ja tunnelma oli kuitenkin enemmänkin kiinnostunut, ainakin Athenalle. Naisen sirot kädet ojensivat opuksen Milolle.

"Silloin kun olin ikäisesi, hieman nuorempikin, jouduin opettelemaan mielenhallintaa jotta pystyisin hahmottamaan oman mieleni saloja tarkemmin ilman, että menettäisin hallinnan nykyhetkestä. Tiedän, että sinun tilanteesi ei ole samanlainen mutta luulen, että tästä kirjasta olisi sinullekin hyötyä. Helppolukuinen, hyviä harjoituksia joita voi tehdä yksin vaikkapa ennen nukahtamista", Athena selitti ja istahti nahkaiselle nojatuolille mikä narahti hänen allaan. Noita nosti jalansa ristiin ja kallisti päätään hymyilevänä, tarkkaillen Milon auraa ja olemusta. "Mitä muuten sinulle kuuluu? Sinullahan... on VIP-kokeet tulossa, eikö?" Athena uteli kuullakseen minkälaisella juttutuulella Milo oikein oli. 

Noita heilautti keveästi oikeaa kättään eikä aikaakaan, kun tummalle sivupöydälle leijui kupillinen kuumaa teetä johon nainen ei vielä viitsinyt koskea. Okklumeus-tunti tulisi viemään aikaa, vaivaa ja henkisesti Milon voimia, joten kenties hieman hitaampi aloitus oli parempi kuin suoraan nuoren miehen mieleen sukeltaminen. Naisella ei kuitenkaan ollut tapana opettaessaan päästää helpolla, vaan hän pyrki haastamaan oppilaita tutkimaan asioita tarkemmin. Näkemään asioita itsestään joihin tarttua ja missä voisi kehittyä. Eikä Milo ollut poikkeus.

Milo Nithercott nyökkäsi professori Devinelle, kun tuo ei vielä löytänytkään hakemaansa oopusta. Kuparitukkainen valvojaoppilas lönni professorin kanslian keskellä sijaitsevalle sohvalle ja istahti alas. Pojalla oli päällä normaali koulupuku, V-kaula-aukollinen harmaa neule sekä suorat housut ja kaulassa rohkelikon punakultainen kravaatti. Minuutit kuluivat älyttömän hitaasti Nithercottin hörppiessä ottamaansa teetä ja katsellessaan ympäri professorin kansliaa, tutkien sen erilaisia mitä luultavammin ennustukseen liittyviä esineitä.  Yhdellä pienemmällä pöydällä oli läjä tarot-kortteja, ja toisella tasolla oli kristallipallo - tai ainakin siltä se näytti. Milo ei ymmärtänyt ennustuksesta mitään, eikä ollut ikinä oikein vakuuttunut siitä.

Huispaaja istui sohvalla ja käänsi päänsä lopulta Devineä kohti, joka käveli kanslian toiselta puolelta sohvanurkkausta kohti kirja kädessään. "Mikä se on?" Milo kysyi siirtäessään teekuppia ja sen aluslautasta pienelle sivupöydälle Devinen ojentaessa kirjaa.
Saatuaan kirjan itselleen Milo käänsi sen itseään kohti ja naurahti pienesti kirjan otsikolle, joka oli kirjoitettu tyypillisen velhomaisesti. Poika avasi kirjan ensimmäisen sivun ja silmäili suhteellisen huolimattomasti sen sisällysluetteloa, katse nousten aina välillä Devineen ja nyökytelleen toiselle kuin näyttääkseen, että kuunteli. Pojan aura oli hieman jännittynyt, niinkuin aina ennen Devinen okklumeus-tuntien yhteydessä.

"VIP-kokeet siis meni jo. Oon nyt kuudennella. Ne meni ihan OK, vaikka ne olikin aika vaikeita kyllä... " Milo naurahti pienesti hakiessaan parempaa asentoa sohvalla, samalla puraisten aiemmin imeskelevänsä pastillin rikki siten, että pääsi käsiksi sen sisukseen. Nithercott ei ollut menestynyt hyvin VIP-kokeissaan, päinvastoin: poika oli juuri ja juuri päässyt läpi hyväksytyillä arvosanoilla kaikista kokeistaan. "Onneks nyt on vähän rennompi vuosi edessä, pystyy keskittymään huispaukseen." Milo hymyili sanojensa päätteeksi professorille, koska ei ollut stressaavaa tyyppiä vaan uskoi huispauksen ottavan tuulta allensa.

Milo avasi lopuksi uudestaan kirjan ja selasi sen ensimmäiselle sivulle, johon oli kirjoitettu jonkinlaista johdantoa. Kirja oli pitkä, mutta professori oli sanonut sitä suhteellisen helppolukuiseksi. "Oon muuten koittanut professori Norwoodin antamilla ohjeilla harjoitella vähän jotakin. Tuntuu että se on ehkä voinut toimia, se harjoittelu siis."

Milon tutkiessa hetken aikaa kirjaa, Athena kuunteli toista hiljaa nyökytellen. Vaikka Milo vaikuttikin hieman hermostuneelta, noita hymähti hiljaa myöntyvään sävyyn toisen kertomuksille. "Mukava kuulla, että professori Norwood on vielä auttanut sinua", Athena vastasi ja hörppäsi jäähtyneestä teemukista varovasti itselleen juotavaa. "Ja hyvä kuulla, jos VIP-kokeet menivät hyvin. Nyt tosiaan pystyy vähän hellittämään, ja pelaamaan huispaustakin", Athena jatkoi hymyillen. Sitten Athena huokaisi varovasti, hymy muuttuen ilkikuriseksi virneeksi. "Aloitellaan sitten."

Athena kulautti lisää teetä kitaansa ennen kun nousi ylös. Nainen otti jadenvihreän kaavun alta yhdeksän tuumaisen lehmussauvansa esille jonka jälkeen kääntyi paremmin sohvalla istuvan nuoren miehen puoleen. Athena nosti keveästi leukaansa ja tarkkaili Milon auraa joka loisti sateenkaaren eri väreissä. Naisen pistävän vihreät silmät siristyivät keveästi hänen keskittyessä tehtävään. Nyt hänen täytyi vain miettiä, kuinka syvälle hän yrittäisi ensimmäisellä kerralla päästä Milon mielessä. 

Athena ei sinänsä tuntenut Miloa kovinkaan hyvin. Milo oli kuitenkin Rohkelikon tuvasta, jolloin heidän kohtaamiset olivat olleet lyhyitä. Ja usein ne jollain tapaa liittyivät Athenan oman tuvan oppilaisiin, joista ainakin yhdestä Milo välitti vielä muutama kuukausi sitten. Nuorten rakkauselämä oli täysin vieras konsepti noidalle, joka ei koskaan ollut tuntenut rakkautta ketään kohtaan. Oli hän yrittänyt, tavalla tai toisella, mutta jokainen yritys oli päätynyt surulliseen todellisuuteen. Athena oli kykenemätön, vaikka salaa halusi tietää, miltä rakkaus tuntui. Oliko se oikeasti niin tajunnanräjäyttävä tunne, että se tuntui jokaisessa ytimessä ja mielen uumenissa  niinkuin hän oli kerran, vahingossa näyn kautta tuntenut. Mutta Athena ei kuitenkaan halunnut tunkeilla liikaa Milon mieleen; hän tiesi itse omasta takaa, kuinka nuorena ajatukset ja tunteet vetivät mukanaan. Ja ne tuntuivat silloin niin suurilta totuuksilta, vaikka loppujen lopuksi maailma oli paljon enemmän anteeksiantavaisempi. 

"Oletko valmiina?" Athena kysyi Milolta ja hymyili keveästi kannustavaan sävyyn. Okklumeus ei ollut helpoimmasta päästä olevaa taikaa, jolloin jonkunlainen valmistautuminen olisi hyvästä. Nainen odotti hetken, pienen tovin ennen kun osoitti sauvallaan kohti Milon kasvoja. Sitten Athena sanoi rauhallisesti loitsun, sukeltaen Milon mieleen, aivojen syövereihin. Hän halusi tietää, mitä Milolle oikeasti kuului. "Lukilitis."

Nithercott oli laskenut kirjan viereisellensä paikalle sohvalla ja otti käsiinsä teekupposen. Professorin tavoin poikakin otti hörpyn lämpimästä teestä, jonka makua Milo ei osannut yhdistää mihinkään aikaisemmin juomaansa. Eikä se ollut yllätys: poika oli ymmärtänyt professori Devinen tarjoavan teetä jokaiselle, joka hänen kansliassaan kävi, jonka täytyi tarkoittaa, että varastot olisivat täynnä erilaisia teelaatuja.

Kun professori Devine nousi seisomaan, Milo siirsi teekupposen takaisin pikkupöydälle ja otti parempaa asentoa sohvalla. Kuparitukka nyökkäsi professorille ymmärtämisen merkiksi ja koitti alkaa valmistautumaan professorin lukitiliksen Norwoodin antamien ohjeiden mukaisesti. Onnistuakseen torjumaan kyseisen loitsun, Milon täytyisi tyhjentää mielensä tunteista - tai enemmänkin hallita niitä, niinkuin Norwood oli opettanut. Milo ei kuitenkaan ollut täysin varma, tuottaisiko joululomalla harjoittelu tulosta, ja onnistuisiko hän torjumaan Devinen mielenluennan. Nithercott oli kuitenkin siitä varma, että hän edistyisi viimeiseen okklumeus-tuntiin verrattuna, edes jollakin tavalla. Lopulta Milo nyökkäsi Devinelle merkiksi siitä, että olisi valmis.

Milon vihreät silmät tuijottivat edessä seisovan naisen pitelemän taikasauvan kärkeä, ja kun Devine lausui loitsun taikasanat ääneen, Milo tunsi heti loitsun ottavan vaikutusta. Näkymöttämän säikeen osuttua Milo tunsi pääkoppansa kiristyvän, aivan kuin pojan pään sisällä ajatustensa seassa olisi ollut jokin ulkopuolinen olio. Tämä ulkopuolinen tekijä tuntui kaivelevan Milon päästä muistoja, joka esiintyi lähinnä päänsärkynä sekä sekavuuden tunteena, kun ajatukset pojan päässä liitelivät edestakaisin yhtä nopeasti kuin Milo luudan päällä, kaato kädessään.

Joululoman aikana tehdyt harjoitteet tuottivat kuitenkin tulosta, sillä poika onnistui alkeellisesti kontrolloimaan omia tunteitaan: Devine ei pääsisi käsiksi noin vain syvimpiin ja tunnerikkaisiin muistoihin, vaan hän pystyisi lähinnä näkemään vain "vähemmän tärkeitä" sekä satunnaisia tapahtumia ja ajatuksia, jotka liittyivät koulunkäyntiin, huispaukseen sekä satunnaisiin tapaamisiin esimerkiksi koulun käytävillä. Ulkopuolisen olion painostus pään sisällä kuitenkin osoittautui haastavaksi, ja päänsäryn sekä sekavuuden tunteen takia loppua kohden Milon ote tunteistaan alkoi luisumaan.

Athena vetäisi henkeä rauhallisesti päästessään Milon ajatuksien maailmaan samalla kun hänen pupillinsa ensin pienenivät kunnes laajenivat takaisin normaalin kokoisiksi. Milon harjoittelusta oli selkeästi ollut hyötyä, sillä nainen hymisi tyytyväisenä hiljaa. Athena kurtisti keskittyessään kulmiaan tuntiessaan kuinka pystyi vain hipomaan Milon päällimmäisiä tunteita ja ajatuksia. Athena tunsi kuinka Milon kupariset hiukset heiluivat tuulen mukana nuorukaisen lentäessä luudalla huispausharjoituksissa, kuinka kylmä viima tuntui hänen arpisia kasvoja vasten. Mutta noita kiristi otettaan, painaen leukaansa pistävän vihreiden silmien suorastaan vaatien, että Milon mielenhallinta muuttuisi hauraammaksi. 

Athena kuin pääsikin Milon antaman kuplan läpi, kupla säreillen lasin lailla. Athena tunkeutui Milon synkkiin, vahvoihin ajatuksiin. Tunteisiin, niihin suurimpiin ja voimakkaisiin jotka Milo hahmotti muistoina, polaroideina. Noita armottomasti kaiveli Milon mielen saloja, oppien nuoresta miehestä hetki hetkeltä jotain uutta.

Vaikka Athena oli vain hetken, noin parin minuutin ajan tutkinut Milon ajatuksia, tunteita, se varmasti tuntui Milo Nithercottin mielessä ja tunteissa ikuisuudelta. Niinpä Athena havahtui omasta otteestaan ja taika hellitti naisen käden lopettaessa kurkottamisen ajatuksissaan. "Levähdystauko. Miten voit?" Athena kysyi lopulta, laskien hetkeksi sauvansa pitäen siitä edelleen tiukasti kiinni. Nuorukainen ansaitsi pienen hengähdystauon.

Nithercottin otsalle oli muodostunut lukuisia hikipisaroita, jotka kostuttivat pojan kuparinvärisiä hiuksia ohimoilta sekä hiusrajalta - värjäten ne tummemmiksi. Kun Milon tunteita ja syvempiä ajatuksia kuvainnollisesti suojeleva kupla puhkesi, tunsi Milo pistävämmän päänsäryn ohimollaan Devinen kiristäessään otetetta.

__________________________________________________________________________________________________________

Heräsin siihen, kun Noelle ryskäsi oveani. Hän käski minut heräämään ja tulemaan alas aamupalalle, kello oli kuulemma jo kahdeksan. Vaikka luvassa ei ollutkaan yhtä hulppeat kattaukset kuin joka aamu Suuressa salissa, olin silti noussut ylös nopeammin kuin yhtenäkään kouluaamuna. Kun olin saanut nopeasti vaatteeni ylleni, avasin huoneeni oven ja astelin kapeaan käytävään, suunnaten saman tien oikealle portaikkoon. Matkalla ohitin pienen lipaston, jonka päällä oli kuva Isästäni. Laskeuduin portaikon narisevat lankut rauhallisesti askel askeleelta, haukotellen juuri heränneenä uneliaisuuden pois.

Portaat laskeuduttuani kävelin keittiön läpi sen nurkalla sijaitsevan puupöydän ääreen, jossa Noelle ja Äiti jo istuivat. Keittiössä kolisi ja kalisi, kun tiskialtaan yläpuolella ilmassa leijuva harja putsasi ja jynssäsi edellispäivän likaiset astiat puhtaaksi saippuaveden yläpuolella. Tiskialtaan edessä sen sijaan heilui luuta, erilainen kuin huispauksessa, tosin. Se pyyhki pölyjä keittiön kaakelilattialta.

Istahdettuani äitini ja sisareni seuraan ruokapöytään muistin heti, miksi äiti näytti niin kovin happamalta. En ollut kirjoittanut hänelle VIP-kokeitteni jälkeen, eikä Äiti silloin tietenkään saanut kuulla, miten koulu ja kuulemma tulevaisuuttani määrittelevät kokeet olivat menneet. Tai olinhan minä sen kirjoittanut, mutten ikinä lähettänyt sitä. Se pergamentti oli edelleen nahkaisessa olkalaukussa, rypisteltynä sen pohjalle.

Tai ehkä ylianalysoin, koska Noelle oli sanonut, että Äidillä oli mennyt töiden kanssa rankasti. Hänellä ei kuulemma jäänyt iltaisin aikaa tehdä omia asioita. Eihän meille kenelläkään jäänyt, pitihän meidänkin tehdä läksyjä aina iltaisin, minun ja Noellen. Tai ainakin melkein joka päivä, muttei huispauskaan mitään vapaa-aikaa ollut. Se oli minun tuleva ammattini, halusi Äitini sitä tai ei, ja sen eteen oli tehtävä töitä.

En ollut ehtinyt edes aloittaa syömistä, kun Äitini alkoi jo marmattamaan penkin alle menneistä VIP-kokeista. Äidin sanat peittyivät sekalaiseksi kaiuiksi, kun Noellekin intti vieressä kolmantena osapuolena, vaikka hän varmasti koitti vain auttaa ja ottaa minun puoleni. Kuulemma minun olisi pitänyt keskittyä paremmin koulunkäyntiin, ja opiskella kunnolliseen ammattiin, kuin isäni, eikä seurata Nathanin jalanjälkiä. Hänellä oli kuulemma pulaa kaljuunoista, stressiä ja loukkaantumisia. En ymmärtänyt miksi se oli niin iso asia äidilleni, olinhan minä hänen mielikseenkin ottanut professori Norwoodiin alkuperäisesti yhteyttä ja kysynyt okklumeuksen harjoittelun mahdollisuuksista. Ehkä minulla olisi ollut siihen samanlaisia taipumuksia kuin Isälläni, Äiti oli ajatellut. Olisin silloin voinut seurata Isäni jalanjälkiä, ja saada niinsanotusti kunnollisen työn ja aseman huispaajahunsvottina olemisen sijaan.

Äidin sanat olivat menneet toisesta korvastani sisään, ja toisesta ulos. Kun olin saanut syötyä, nousin nopeasti ylös ja kiitin ruoasta. En aikonut kuunnella äitiäni enempää, koska minä ja Nathan oltiin oikeassa, ja Äiti väärässä. Me aiottiin voittaa ensi vuonna Rohkelikolle huispauskauden pokaalikin, ja mennä näyttämään Ranskaan taitojamme, vaikka en ollut siitä vielä äidilleni kertonutkaan. Ehkä sen aika lopulta tulisi, kun voisin näyttää Äidilleni kumpi oli oikeassa.

__________________________________________________________________________________________________________

Viimeinkin professori Devine oli saanut tarpeekseen Milon ajatuksenjuoksusta, kaikuvista muistoista ja väreilevistä kuvitelmista. Vaikka mielenluku oli kestänytkin vain minuutin tai kaksi, ja ulkopuoliselle kaksikon tuijottelu saattoikin näyttää suhteellisen harmittomalta, oli kuluneet minuutit tuntuneet loputtomalta kamppailulta. Milo hieraisi kädellänsä otsaansa ja tasattuaan oudon olotilansa, hän vastasi.

"Kelasin, että oon kehittynyt. Tai siltä se tuntui. Mut sitten en pystynyt enää jatkamaan suojaamista."

Milo kurtisteli kulmiaan pohtiessaan. Poika oli vahingossa nielaissut imeskelevänsä pastillinsa, ja poika kurotti sohvan viereiselle pikkupöydälle ottaakseen teetä, jolla kostuttaisi yhtäkkiä kuivaksi muuttunutta kurkkuaan. Milo uskoi, että pystyisi parempaan: joku päivä hän vielä onnistuisi torjumaan Devinen mielenluennan, oli se sitten tänä vuonna tai viimeisenä päivänä koululla. Okklumeus oli lopulta vain suoja siinä missä muutkin: oli Milo oppinut aluksi vaikealta tuntuvan varjeluminkin harjoiteltuaan. Ehkä jokin päivä Milokin onnistuisi torjumaan Devinen hyökkäyksiä samanlaisella taidokkuudella kuin Rohkelikon huispausjoukkueen Tom Raleigh torjuisi kaatoja.

Athenan havahtuessa todellisuuteen, noita seurasi katseellaan Milon olotilaa mikä vaikutti toistaiseksi hyvältä. Päänsärky kuului asiaan, jolloin Athena nyökkäsi hyväksyvään sävyyn. Noita ei ollut sinänsä yllättynyt äskeisestä näystä, olihan Milo teini-ikäinen velho joka luuli tietävänsä paremmin kuin oma äitinsä. Milon perhedynamiikka vaikutti sinänsä normaalilta, ei mitään hälyttävää tai sellaista mistä pitäisi olla huolissaan. Olihan se sinänsä vanhemman tehtävä olla huolissaan omistaan, vaikka siihen myös kuului kannustaminen. Mutta Milo selkeästi nautti huispauksesta, ainakin sen varaan Athena laski. "Se meni oikein hyvin", Athena kannusti aidosti. "Mielenhallinnassa menee vuosia ennen kun oikeasti pystyy kunnolla, melkeinpä tajuamatta sulkea ajatukset mielestä muilta. Mutta olet selkeästi kehittynyt, jatka ehdottomasti samaan malliin", Athena jatkoi. 

"Sano sitten, kun olet valmis", Athena sanoi lopulta, mietteliäänä Miloa tutkien katseellaan. Athena ei itse koskaan välittänyt huispauksesta vaan mielummin pysyi katsomossa kannustamassa. Nainen muisti, kuinka joskus kouluaikoina muutamat oppilaat olivat yrittäneet, jotkut vaatineet, että Athena ennustaisi kuka voittaisi tulevat ottelut. Ei sillä, että se olisi ollut ainoa hassu ja naurettava tapa, millä Athenaa oli lähestytty hänen lahjojen suhteen. Athena oli viettänyt kouluaikansa pitkälti omillaan, joka oli vahvistanut hänen lahjojaan niin hyvässä kuin pahassa. Athena tunnettiin outolintuna, joka kuitenkin halusi viettää aikaa muiden kanssa, vaikka ei osannutkaan kunnolla lähestyä muita. Nuorempana hän oli utelias, lärpättävä noita joka yritti lahjoillaan saada ystäviä, yrittäen kertoa asioita joilla hän saisi pisteitä. Niinhän oli saanut kotona. Se koitui kuitenkin hänen kohtalokseen, kun vielä viimeisellä lukuvuodella ihmiset yrittivät kysyä rakkauselämän ja SUPER-kokeiden perään noidalta, joka ei osannut tulkita kunnolla halusiko ihmiset aidosti ystävystyä hänen kanssaan vai ei. Ja usein, ihmiset vain halusivat tietää asiansa ja jättivät noidan rauhaan seuraavaa kysymystä varten. 

Onneksi yliopistossa hän sai aitoja ystäviä, kuten myös palatessaan Tylypahkaan vuosien jälkeen. Athena välillä haikaili Mc.Quincen seuran perään, vaikka kannustikin vanhemman noidan päätöstä siirtyä takaisin parantajaksi Pyhän Maddeniuksen parantolaan. 

"Valmiina?" Athena kysyi seuratessaan Milon elekieltä ja liikkeitä, lopulta nostaen sauvan taas osoittamaan kohti Milon kasvoja. "Kokeilen taas ensin varovasti, ennen kun kiristän taas otetta", Athena kertoi, heilauttaen rannettaan loihtiessaan. Oli aika jälleen sukeltaa jonkun muun ajatuksiin, todellisuuteen. Se tuntui vapauttavalta. "Lukilitis."

Milo nyökkäsi professorille takaisin saatuaan kannustukset onnistuneesta suoritteesta. Vaikkei Nithercott pystynyt suojaamaan mieltään Devineltä täysin, oli ainakin alun ponnistelut tuottaneet tulosta ja poika oli pystynyt alkeellisesti suojaamaan syvimpiä ajatuksiaan urkkimiselta. Poika pyyhkäisi paitansa hihaan otsalle muodostuneet hikipisarat ja joi teensä loppuun ennen kuin joutuisi suojautumaan lukitilikseltä uudestaan.

Nithercott valmistautui jälleen henkisesti seuraavaan harjoitteeseen, kun professori nosti taikasauvansa osoittamaan kohti pojan kasvoja. Poika nyökkäsi professorille katsoessaan taikasauvan kärkeä kohti, kertoen professorille olevansa valmis. Kuultuaan useasti Devinen kansliassa kuulemansa taikasanat, Milo sulki silmänsä ikään kuin se auttaisi sulkemaan häiriötekijät pois. Professori Devinen loihtima näkymätön valojuova osui kuin johonkin suojaan, Milon mielen luomaan varjelumiin, joka esti professorin vapaan liikkumisen pojan mielessä.

______________________________________________________________________________________________________

Astelin huojuvin askelin kapeaa metsäpolkua pitkin. Tummahkon metsän päälle oli laskeutunut sumua, joka hohkasi hopeana taivaalta paistavan kuun ja tähtien valossa. Olin lähtenyt taas kerran pidemmälle kävelylle metsään, tai oikeastaan minut oli pakotettu. Pysähdyin paikoilleni ja käänsin katseeni oikealle, huomioni kiinnittyen johonkin muuhun: hajuun.

Lähdin seuraamaan hajua, ja löysinkin pienehkön puun, jonka kaarna oli noin metrin tai puolentoista metrin korkeudelta tuhoutunut, paljastaen puun sisällä vaaleana paistavan puuaineksen. Arvelin, tai oikeastaan tiesin, sen olleen peura sarvineen. Käännyin siihen suuntaan, mihin olin aistinut peuran liikkuneen ja lähdin sen perään. Matka peuran luokse taittui varsin nopeasti, kun käytin siihen apunani pidentyneitä käsiäni.

Lopulta päädyin pienelle aukealle, kukkulalle, jota ympyröi puut. Kukkulan keskellä seisoi seuraamani peura, uljaana pää kääntyneenä minua kohden. Astelin rauhallisesti sen lähelle, peuran silmät toljottaen suurina minua kohden. Tunsin, kuinka peuran sydän tykytti yhä nopeammin ja nopeammin, mutta koitin olemuksellani viestittää sille, että olin turvallinen, koska ei ihmisiäkään ollut lähettyvillä.  Onneksi olin törmännyt tähän peuraan, koska muuten olisin saattanut satuttaa itseäni.

Vaikka Tylypahkan rehtori ja liemiprofessori olivatkin tarjoutuneet tekemään oireilua helpottavaa lientä aina niille kuukausille, jolloin viettäisin yöni Rääkyvässä röttelössä, ei aina kotona lomalla ollessani siihen ollut mahdollisuutta.

______________________________________________________________________________________________________

Lopulta kun professori Devine höllensi otettaan ja mursi loitsunsa, Milo avasi silmänsä helpottuneena, mutta jälleen ehkä silminnähden uupuneena. Milo oletti onnistuneensa yhtä hyvin torjunnassa kuin aikaisemminkin: eihän hän sitä kuitenkaan itse pystynyt tietää, kuinka hyvin oli puolustautunut Devinen mielenlukua vastaan. Jossain pääkopan sisällä jomottava kipu oli yhtä suuri riippumatta Milon ponnisteluista torjua sitä.

Athena räväytti silmänsä auki Milon muistomaailmassa kylmän maan tuntuessa hänen varpaissaan. Havunneulaset pistelivät ihoa vasten naisen seuratessa nuoren ihmissuden saapumista lähimmälle puulle minkä kaarnaa oli raavittu. Athena ei ehtinyt ottamaan kuin muutaman askeleen olennon kääntyessä; se oli saanut vainun jota kohti se seurasi, kuten Athenan askeleet havujen sekoittuessa multaan ja sammaleeseen metsän rosoisella, vihreällä matolla. Athena joutui hölkkäämään nopean ihmissuden perässä eikä aikaakaan, kun noita näki peuran ja ihmissuden kohtaamisen. Nainen oli varma, että peura lähtisi pakoon ja ihmissuden virittäytyneet aistit veisivät hänet mukanaan haluamatta, mutta kaksi olentoa katselivat toisiaan. Mitään muuta ei kuulunut kuin metsän hiljaisuus ja ihmissuden hengitys peuran katsoessa suoraan kuoleman katsetta kohti. Athena kohotti yllättyneenä tummia kulmiaan ja asteli katsomaan saaliseläimen valppaita silmiä, mutta naisen kurkoittaessa koskettamaan sen turkkia koko maailma muuttui mutaiseksi usvaksi eikä aikaakaan, kun Athena ja Milo olivat palanneet takaisin nykyhetkeen. Milo ei halunnut peuralle pahaa.

Athena vihreiden silmien katse muuttui mietteliääksi kun Milon olemus oli varsin erilainen hänen toimistossa verrattuna juuri äskeiseen hetkeen. Athena koki, että Milo sinänsä oli jollain tapaa sinut itsensä kanssa hänen kirouksen kanssa joka tavalla tai toisella kontrolloisi hänen jokaista liikettä. "Mikä on vointi?" Athena lopulta kysyi, pysyen omalla paikallaan, seisoen hieman kauempana. "... Tuo oli kieltämättä upea näky", Athena sanoi suoraan vakuuttuneena, antaen rohkaisevan hymyn punatuilla huulillaan. "Olet selkeästi myös harjoitellut toisella tavalla oman mielenhallintaa."

Nithercott otti parempaa asentoa professori Devinen toimiston sohvalla, samalla ottaen muutaman isomman henkäyksen kun jännittynyt ilmapiiri oli loppunut sillä sekunnilla, kun Devine laski taikasauvansa sekä loitsunsa vaikutuksen. Varmasti moni muukin oppilas oli aiemmin istunut sillä kyseisellä sohvalla, ehkä yhtä jännittyneinä kuin Milokin nyt oli. Milo tiesi, että professori Devinen toimistossa oppilaita oli sekä rankaistu että palkittu, mutta huhut koulujen käytäviltä tuppasivat vain mainita siitä, kuinka Devine rankaisi oman tupansa oppilaita, ja joskus muidenkin. Näillä harjoitustunneilla professori Devine oli kuitenkin näyttäytynyt Milolle varsin hyvässä valossa.

"Aika uupunut.. Taidan tarvita lisää teetä."

Milo vei kätensä kaulalleen ja hieraisi sitä, koska loitsun vaikutuksesta kauluspaidankin kaulus oli alkanut kiristämään. Kun professori Devine viittoi Miloa sivupöydällä olevan pannun ääreen, poika kaatoi kuumasta pannusta kuppiinsa samaista teetä, mitä oli aiemminkin juonut.

"Voinko koittaa mielenlukua teihin, professori, siis sillä lailla kuin aiemminkin? Suojaloitsulla?"

Milo mietti, että jos olisikin mielenluennassa vastakkaisessa asemassa, saattaisi se opettaa joitakin kikkoja parempaan mielen hallintaan. Samaan tapaan kuin huispauksessakin, Milo voisi asettua pitäjän paikkaan ja nähdä, miten vastapuoli toimi. Mitkä heitot olivat ennustettavia - ja mitkä eivät. Toisaalta Miloa kuitenkin kutkutti ajatus siitä, että saattaisi päästä jonkun toisen mieleen - olihan harjoituksessa tähän mennessä käyty läpi pelkästään Nithercottin muistoja.

Athena hymyili keveästi Milolle nuorukaisen ottaessa lisää teetä kunnes kallisti päätään mietteliäänä, toinen kulma nousten terävästi ylös. Athena kuitenkin mietti vain hetken, lyhyen tovin asiaa ja nyökkäsi päätään, kulkien omalle nahkaiselle nojatuolille istumaan, hänen valtaistuimelle. "Hyvä on", Athena vastasi lopulta kunnolla ääneen, kunnes hetken kuluttua jatkoi. "Muista, että olet edennyt jo hyvin paljon ikäiseksesi. Valitettava totuus on, että okklumeuksen opettelussa menee vuosia. Älä kuitenkaan luovuta, olet jo päässyt hyvin eteenpäin", noita opasti Miloa hymyillen ja kohesi asentoaan sohvalla. "Haluatko siis, että päästän sinut hetkeksi mieleeni, ja sitten torjun? Että näet miten se toimii?" Athena ehdotti, räpyttäen keveästi silmiään tarkkaillessa Milon olemusta. 

Nuorukainen oli selkeästi henkisesti uupunut harjoituksesta, mutta kenties pidempi tauko ja taidon näkeminen jonkun toisen näkökulmasta voisi auttaa. Niinpä Athena hymähti myöntyvään sävyyn itsekseen, melkein ääneti ja odotti hetken aikaa, että Milo ottaisi oman sauvan esille samalla kun pyöritti keveästi omaa sauvaansa sormien välissä.

Milo nyökkäsi ja laski teekupposen viereiselle pikkupöydälle professorin myöntyessä valvojaoppilaan ehdotukseen. Kuparitukka oli harjoituksesta uupunut, mutta ehkä pienen levähdystauon jälkeen nuorukainen jaksaisi puolustautua vielä kerran. Milo nousi sohvalta ja kaivoi taikasauvaansa housujensa taskusta samalla, kun professori kehui pojan vielä alkeellisia, mutta kehittyneitä okklumeuksen taitoja. Professori oli kuitenkin oikeassa sen suhteen, että Milo oli vasta harvinaisen taidon hallitsemisen alkutaipaleella, ja okklumeuksen hallitsemiseen menisi vielä vuosia - jos Nithercott siihen asti edes yltäisi.

"Kyllä, varjelumilla, jos se siis käy."

Milo asteli samalle paikalle, missä professori oli aiemmin loihtinut, ja kääntyi Luihuisen tuvanjohtajaa kohden. Poika otti oikealla kädellään parempaa otetta taikasauvastaan, ennen kuin nostaisi sen osoittamaan kohti professoria nojatuolilla. Vaikka Milo oli useasti vastoin sääntöjä loihtinut muita oppilaita kohden, ei hän ollut kuin kerran aiemmin osoittanut taikasauvallaan professoria, ja siksi auktoriteettia taikasauvalla osoittaminen tuntui oudolta.

Siitä huolimatta Nithercott lausui äänekkäästi professorin oman loitsun perään suojaloitsun, joka onnistuneesti uudelleenohjasi näkymättömän valojuovan Milon sijaan takaisin kohti professorin pääkoppaa.

Athena nyökkäsi lyhyesti vielä kerran ja vetäisi syvään henkeä tietäen, mitä tuleman pitää. Vaikka Athena oli sinänsä avoin opettamaan okklumeusta, oli oman mielen salaisuudet silti vaikeita näyttää edes harjoittelumielessä. Kenties Milo näkisi jotain selkeästi mieltä painavaa tai jotain, mikä muuttaisi nuorukaisen näkökulmaa noidasta joka toimi Luihuisen tuvanjohtajana ja ennustuksen professorina. Mutta Milon oli nähtävä ja koettava, että mielen lukeminen ja muiden ajatuksien tulkitseminen ovat tärkeä osa heidän todellisuutensa kohtaamista; heillä molemmilla kenties oli jotain salattavaa.

Athena nosti varovasti, hellästi sauvaa vasemmassa kädessään tuntiessaan kuinka sormet kietoutuivat lehmuksen oksan ympärille. "Lukilitis", kuului Athena huulilta rauhallisena. Athenan pupillit pienenivät hetkeksi kun noidan ajatuksien käsi hipoi Milon ajatuksia, sen salaisuuksia, pelkoja ja toiveita, kunnes tunteiden ja muistojen harsokangas hävisi varjelumin ansiosta. Athenan vihreiden silmien pupillit laajenivat, ja Milo katosi Athenan muistojen syövereihin.




Tummat, paksut verhot roikkuivat korkeiden ikkunoiden edessä pienien valosäteiden yrittäessä päästä kolkkoon, melkein elottoman tuntuiseen huoneeseen tuloksetta. Huoneesta löytyi petaamaton sänky ja lattialle oli jätetty niin vaatteita kuin satunnaisia piirustuksia ja kirjoituksia joista ei saanut oikein selvää. Huoneen ilma tuntui tunkkaiselta ja nihkeältä, ja piirongin päällä oli kimppu kuihtuneita ruusuja. Alaikäinen noita istui nurkan tummassa nojatuolissa jalat koukussa hänen rintakehäänsä vasten käsien kietoutuessa niiden ympärille. Pistävän vihreät silmät siristyivät katsomaan seinälle eksynyttä valokiilaa verhojen takaa samalla, kun poskipäille valui muutamia kyyneliä joita noita pyyhki kämmenselällään. Noita ei kuitenkaan ollut yksin, vaan hieman kauempana istui keski-ikäinen velho joka tarkkaili Athenan olemusta samalla kun sulkakynä kirjoitti jotain velhon puolesta ylös pergamentille. "Mitä ajattelet, Athena?" mies kysyi lempeällä äänellä, vaikka vastaukseksi mies sai vain hiljaisuuden. Athena kietoi kätensä paremmin ympärilleen ja silitti käsivarsiaan hetken kuin lohdutukseksi haluamatta puhua. Mutta hänen oli sanottava jotain, jotta mies lähtisi mahdollisimman nopeasti ja jättäisi hänet rauhaan. "Etkö kuunnellut mitä sanoin?" 15-vuotias Athena kysyi tuimasti mulkaisten miestä joka hymähti myöntyvästi.
"Kuulin, mutta et vastannut kysymykseeni."
"Ai siihen, että mitä mieltä olen kaikesta? Kaikesta mitä näen, koen, tunnen muiden elämästä?" Athena vastasi. "Se on epäreilua! Miksi minä en saa sellaista elämää? Normaalia elämää? Sellaista, että lähin ystäväni ei olisi kuolema ja enkä kadehtisi muiden tulevaisuutta?" 
"Niin", mies vastasi hyväksyvästi samalla, kun sulkakynä kirjoitti nopeammin jotain ylös. Athenaa ärsytti sulkakynän terän raapiminen pergamenttia vasten. Ihan mitä tahansa hän sanoi, se kirjoitettiin ylös. "Mutta tiedätkö, kuinka moni muu kadehtii sitä, että näet enemmän kuin muut? Tiedollasi on taakka, mutta se tekee sinusta ainutlaatuisen. Pystyt vaikuttamaan muiden elämään positiivisesti."
"Mutta en omaani", Athena huomautti ja pudisti päätään. "Miltä sinusta tuntuisi kohdata näky siitä, kuinka kuolet? Kuinka olet yksin, ilman ketään. Ilman mitään? Kuinka millään ei ollut loppujen lopuksi väliä? Olet vain muiden viestintuoja."
"Sen ei tarvitse olla sinun kohtalosi", mies jatkoi. Athena oli selkeästi eri mieltä. Kohtalonkortit oli jaettu hänelle eikä hän voisi tehdä mitään muuta, kuin elää niiden antamien ohjeiden mukaan. "Voit olla niin paljon enemmän, ja olet niin paljon enemmän."


Athena ei uskonut sanaakaan mitä mies sanoi vaan katsoi turhaantuneena terapeuttia kohti hiljaisuuden laskeutuessa heidän ympärille. Hän tiesi enemmän itsestään kuin mies tulisi koskaan tietämään hänestä. Niin sen piti mennä. Hän kertoi muille asioita joita he halusivat kuulla, jonka jälkeen hän jäisi oman onnensa ja seuransa nojaan. Kuinka näkijän lahjan piti tuoda niin paljon muuta, kuin yksinäisyyttä, pelkoa ja katkeruutta. 




Athenan suu liikkui, mutta ääntä ei enää kuulunut muiston puuroutuessa eikä aikaakaan, kun voimakas paine tuntui Milon kallon etuosassa Athenan mielen kieltäessä Milon tunketumisen hänen muistoon. Vaikka Milo oli ollut vain hetken, pienen tovin Athenan ajatuksien maailmassa, noita ei halunnut näyttää enempää. Se sai luvan riittää. Muisto muuttui usvaksi samalla, kun heitto nykyisyyteen sai Milon hakemaan tasapainoa Athenan mielen siirtäessä tummat, paksut verhot hänen mielen salaisuuksien eteen. Naisen vihreät silmät siirtyivät paremmin katsomaan Milon olemusta Athenan jännittäessä leukalihaksiaan huomaamattaan. Sitten noita puhui pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kyse oli kuitenkin taidon oppimisesta, ei hänen menneisyydestään. "Kuten huomasit, jossain kohtaa kun vain harjoittelet tarpeeksi, pystyt aika voimakkaastikin estämään muilta ajatuksien tutkimisen", Athena huomautti. "Mutta siihen kuluu vielä hetki, ennen kun pystyt samaan. Sano, kun olet valmis uudelleen. Kokeillaan vielä kerran."

Milo siirtyi takaisin istumaan sohvalle, kun tummat verhot olivat vetäytyneet professori Devinen muiston päälle, kuin lavalle pidettävän esityksen päätteeksi. Siitä olikin aikaa, kun Milo oli viimeksi päässyt lukitiliksellä jonkun toisen ihmisen mieleen. Kokemus tuntui kuitenkin samalta kuin aiemmillakin kerroilla, sillä näkymä tuntui kuin Milo olisi ollut unessa. Äänet kantautuivat eri puolilta ja niitä oli vaikea paikantaa tarkasti, sekä ikkunoiden läpi näkyvä huone oli sävyltään outo.

"Okei, professori. Mä muuten luin jostakin, että taitavat suojautujat pystyy myös näyttämään vääriä näkyjä. Näkyjä, jotka ei siis oo tapahtunut. Onks se totta?"

Varjelumin loihtinut taikasauva päätyi takaisin Milon housujen taskuun kun poika valmistautui seuraavaan ja luultavasti viimeiseen koitokseen. Tältä hyökkäykseltä suojautumisena ei käytetty enää taikasauvaa, vaan velhon tai noidan mieltä. Ja se teki siitä niin kovin vaikeaa, sekä hankalaa harjoitella. Professori Devine nosti taikasauvansa loihtiakseen kuparitukkaan Lukitiliksen. Ei kulunut aikaakaan, kun Milo ja professori Devine olivat sormia napsauttamalla siirtyneet muihin maisemiin - tukat hulmuten tuulen paiskautuessa naamaa vasten.



Professori Devinen lopetettua muistojen tonkimisen kaksikko palasi takaisin Tylypahkan Pohjoistorniin. Pimeähköön torniin, johon valo pääsi sisään vain tornin viirumaisista ikkunoista. Milo pyyhki otsan hihaansa ja siirsi vihreiden silmiensä katseen kohti etäämpänä seisovaa Devineä, odottavaisena.

Athena tarkkaili katseellaan Miloa, joka kysyi pystyikö muistoja muuttamaan. Se sai noidan siristämään keveästi silmiään, mutta Athena nyökkäsi hetken kuluttua ja antoi vaimean hymyn. "Kyllä", Athena aloitti. "Muistoja pystyy vääristämään. Se vaatii taitoa, harjoittelua ja aitoa tahtoa siihen, että haluaa jättää jotain kertomatta. Joten hyvänä muistutuksena on se, että muistot ovat aina henkilökohtaisia. Ne eivät välttämättä kerro koko totuutta."

Athena odotti hetken että Milolla oli hetki aikaa valmistautua, mutta niinkuin hetki sitten, nainen kohotti sauvaansa ja osoitti sitä kohti nuorukaista. Silmien pupillit pienenivät. "Lukilitis."

Ei aikaakaan, kun nainen suorastaan säikähti näkymää ja tilannetta mihin hän oli joutunut. Hän ei tuntenut maata jalkojensa alla, vaan leijui, keinui tuulen mukana auringon porottaessa. Athena melkeinpä pystyi tuntemaan auringon lämmön kasvoillaan näyn saadessa hänet siristämään silmiään valon heijastuessa ikävästi. Mutta huomio siirtyi nopeasti pikkupoikaan, joka seurasi kauempana tapahtuvaa huispaustreeniä. Athena hymähti itsekseen myöntyvään sävyyn, kun Milon isoveli onnistui tekemään maalin. Ja sitten, niin nopeasti kuin tilanne oli alkanut, Athena palasi Milon kanssa takaisin maanpinnalle.

Athena katsoi väsähtänyttä nuorukaista viedessään sauvan takaisin oman kaavun suojiin pois näkyvistä. Mustaksi lakatut kynnet naputtelivat keveästi taikasauvaa vasten kunnes nainen asteli omalle nahkatuolilleen. Noita risti jalkansa ja laski kädet käsinojille katseen tarkkaillessa Milon kasvonpiirteitä. "Mikä vointi? Sano jos tarvitset vettä tai jotain suolaista purtavaa. Kuitenkin tämä harjoittelu vie paljon energiaa", Athena huomautti ja kallisti keveästi päätään. Milo ei yhtälailla onnistunut täysin estämään Athenaa viimeisen koitoksen aikana, kenties väsymyksen takia, joten noita automaattisesti tarkkaili Rohkelikkopojan vointia. Milo oli selkeästi kehittynyt. Mutta, hänellä olisi pitkä matka edessä, jos hän aikoi oppia kaikki Lukilitiksen salat.

Kuparitukkainen Rohkelikko vei kätensä puuskaan ikään kuin defenssinä professori Devinen tulevalle arvioinnille. Milon virkeystila oli laskenut harjoituksen edetessä, samaan tapaan kuin ennen vanhaan kilvellä puolustautuneen soturin ote löystyi jokaisen torjutun iskun vaikutuksesta. Kuparitukan vihreät silmät seurasivat nojatuolilleen kävellevää professori Devineä, ja kun toinen istuuntui ja kyseli Milon vointia, poika vastasi.

"Mä voin ihan hyvin. On kyl aika väsynyt olo, varsinkin tän kolmannen jälkeen. En tiedä onnistuinko niin hyvin suojautumaan, ja mun veikkaus on, että en niin hyvin."

Milo hymähti pienesti sanojensa jälkeen, ja kun professori Devine tarjosi vettä tai pientä suolaista purtavaa, Milo suostui, koska siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi syönyt. Milo vilkaisi professorin kanslian seinällä olevaa kelloa, ja Suuren salin päivällinenkin oli vasta jonkin ajan kuluttua.

Professorin tuotua sivupöydälle vesilasin sekä lautasen suolaisine välipaloineen Milo hinautui sohvalla lähemmäs pöytää ja ryhtyi  syömään palautuakseen koitoksesta. Poika kuitenkin piti korviaan höröllä kuullakseen mahdollisia professori Devinen palautteita tai viimeisiä puheita. Harjoitus oli kestänyt sen verran, että aiemmin tyyneltä taivaalta olikin alkanut sataa pieniä lumihiutaleita, joista osa eksyi Pohjoistornin viirumaisiin ikkunoihin, sulaen vedeksi sisältä sätenöivän lämmön takia. Tylypahkaa peittävä lumikerros ei tulisi kestämään enää kovin montaa viikkoa, kun tuleva kevät tulisi sulattamaan Tylypahkaa peittävän valkoisen verhoilun pois.

"Ihan ymmärrettävää", Athena hymyili keveästi Milolle ja heilautti kättään. Ei aikaakaan kun sivupöydälle ilmestyi lautasellinen pientä purtavaa sekä vettä kristallilasissa. "Älä ole ankara itsellesi. Vaikka viimeinen kerta ei ollut sinun parhain yritys estää, silti jaksoit yrittää."

Athena odotti hetken aikaa, että Milon olo muuttuisi paremmaksi, ennen kun puhui. "Ehdotan, että tosiaan harjoittelet vielä omillasi vaikka sen kirjan avulla minkä annoin sinulle. Muista antaa mielesi levätä. Harjoittele enemmänkin laatu mielessä kuin määrä. Olet edennyt jo todella hyvin siitä, mistä aloitimme", noita kertoi kannustavasti ja hymyili keveästi käsien mennen ristiin naisen syliin. Sitten huomio kääntyi hetkeksi ikkunaan, jota vasten tuuli humisi hiljaa. Lumihiutaleet tanssivat ulkona ja välillä painautui voimakkaammin ikkunaa kohti, kunnes tuuli irroitti otteensa. "Lopetetaan tältä erää, herra Nithercott", Athena jatkoi ja käänsi katseensa takaisin nuorukaiseen. "Muista levätä."

Noita seurasi katseellaan Milon lähtöä ja hymyili vielä hyvästiksi jääden itse vielä istumaan omalle paikalleen. Nainen vaikutti mietteliäältä ja hymähti hiljaa itsekseen, kunnes nousi ylös huokaisun kuuluessa hänen huuliltaan. Athena toivoi, että Milo ei olisi liian tuomitseva itselleen lukilitiksen suhteen niinkuin hän oli itse ollut teini-ikäisenä. Mutta eniten Athena mietitytti mikä oli saanut Milon haluamaan oppimaan lukilitistä. Ehkä hän voisi lähestyä asian suhteen ensi kerralla.

Milo söi ja joi samaan aikaan, kun professori Devine puhui pojalle okklumeuksen harjoittelusta. Milo kuunteli kyllä professoria toisella korvalla, vaikka osa pojan keskittymisestä olikin lautasella olevissa purtavissa. Sohvalla istuva poika nyökytteli syödessään tasaisin väliajoin professorille ikään kuin näyttäen, että kuuntelisi. Milo myös hymyili professori Devinelle, kun toinen kehui pojan edistymistä okklumeuksen parissa.

Kun ruoka oli syöty ja vesi juotu, Milo nousi sohvalta ja professori Devinen muistuttamana otti harjoituksen alussa professorin antaman kirjan sivupöydältä käsiinsä. Harjoitus oli ollut sen verran pitkä ja vaativa, että Milo ei välttämättä olisi edes muistanut kirjaa, jos professori ei olisi siitä huomauttanut.

"Kiitos."

Professorin ja Rohkelikon valvojaoppilaan hyvästeltyään toisensa Milo poistui Pohjoistornin portaikkoon tupakaapu päällänsä, koululaukku olallansa sekä professorilta saama kirja kädessään. Milo pyöritteli professorin viimeisimpiä sanoja mielessään, ja oppitunti olikin osunut siltä osin hyvään väliin, että tänä iltana ei ollut Rohkelikon vuoro harjoitella huispauskentällä. Milo kun ei ollut sellainen ihminen, joka jättäisi harjoitukset väliin huonon päivän takia - sen sijaan huispaus saattoi jopa tuoda energiaa turruttavan koulupäivän jälkeen.

Kuparitukka päätti kulkea tällä kertaa eri reittiä suoraan Rohkelikon torniin. Harjoituksen aikana satanut lumi oli peittänyt jo oppituntien jälkeen tupiin virranneitten oppilaitten jalanjäljet, ja se sai linnan sisäpihoineen näyttämään lähes autiolta sekä pahaenteiseltä. Samalta hylätyltä linnanrauniolta, jona se jästeillekin esiintyi.

Milo asetteli kaapunsa ison suippokärkisen hupun suojaamaan kuontaloaan lumisateelta. Matkallaan Rohkelikon torniin sekä tupakavereittensa luokse Milo toivoi jo pitkään kestäneen talven kohta loppuvan.