Jossa Tylypahkan Oppilaat Ylittävät Kanavan

Tätä auringonnousua olikin jo odotettu. Toisaalta sen saapumisesta oli koitunut kaikenlaista vaivaa. Öisin Tom olisi halunnut nukkua kuin tukki, jotta hän jaksaisi tuona tärkeänä päivänä painaa täysillä etelään ja aina Ranskaan asti, mutta nukkumisesta ei oikein tahtonut tulla mitään. Yömyöhään asti hän mietti, mitä hänen pitäisi ottaa mukaan, mitä hän aikoisi tehdä, mitä tuolla luvatussa maassa oikeastaan edes odotti.

Hän olisi mieluummin nähnyt siitä unta. Silloin hän voisi levätä rauhassa ja haaveilla huispausleiristä samaan aikaan. Mutta ei hän nähnyt. Pojan mielikuvitus tuntui pyörivän niin suurilla kierroksilla, että hän vain pyöri levottomasti kyljeltä kyljelle ja toisinaan tuijotti makuusalin sysimustaa kattoa silmät seisaallaan, kun häntä ei nukuttanut lainkaan.

Unenpuutteesta huolimatta Tom oli tuona tärkeänä aamuna ensimmäisten joukossa jalkeilla. Eihän hän ollut yön aikana saanut silmänräpäystäkään unta, joten hän oli edelleen yhtä tohkeissaan kuin hän oli ollut hiljaisuuden laskeuduttua Rohkelikkotorniin. Hänellä oli luudanvarsi. Hänellä oli pakkuuloitsulla useampaan kertaan noiduttu matka-arkku. Sen kansi oli juuri ja juuri sulkeutunut. Yksi sukka pilkisti välistä, mutta Tom ei viitsinyt avata lukkoa enää. Koko kehnosti pakattu sisältö olisi vain purkautunut pitkin huonetta.

Varmistuttuaan siitä, että hän oli ehdottomasti valmis, hän lähti laskeutumaan tornin yläosiin vieviä kierreportaita alas oleskeluhuoneeseen ja sitä kautta pihalle. Retkelle ilmoittautuneiden oppilastovereiden kanssa hänellä oli reilusti aikaa jakaa tunnelmia kävelymatkan aikana. Itse itseään kiskovia vaunuja ei tohdittu ottaa käyttöön muutaman huispaajan kuskaamiseen, toisin kuin silloin, kun koko koulu täyttyi tai tyhjeni oppilaista. Tom oli ehdottanut retken vetäjille luudilla matkustamista, mutta sen he olivat kieltäneet. Taisivat käsittää, että Tom tarkoitti luudilla lentämistä Lontooseen, joka sekin olisi ollut varsin menevä vaihtoehto, vaikka Tylypahkan juna-asemaahan hän oli vain tarkoittanut. "Logistinen katastrofi", joku professori oli naurahtanut, mutta Tom ei tarkalleen ymmärtänyt, mitä kumpikaan sana tarkoitti.

Terveillä jaloillahan tuokin matka taittui, ja huispauksesta kuohutessa sekin kävi rattoisasti. Tom nousi kirkuvanpunaisen junan vaunuun, nosti arkkunsa matkatavarasäiliöön ja valtasi joukkuetovereidensa kanssa itselleen vaunuosaston. Vaikka pikajuna oli tällä kertaa huomattavasti lyhyempi verrattuna lukukausien välisiin reissuihin, silti Tomista tuntui, että osastoissa oli enemmän valinnanvaraa. Tylypahkan pikajuna tuntui kerrankin avaralta ja tervetulleelta, ikään kuin hän olisi ollut kotona.

Toisin kuin moni muu aamulla huispausleirille lähtevä Tylypahkan velho tai noita, Milo Nithercott oli nukkunut koko yön kuin tukki. Hän oli nukahtanut heti, kun oli päänsä tyynyllensä laskenut ja hänet oli revitty ylös sängystään viimeisten joukossa, silmät yhä vinossa kuin syöjättärellä häikäisevien valojen takia. Edellisiltana pakkuu-loitsulla valmisteltu matka-arkku oli edelleen Milon sängyn alla, ja vaikka poika oli raksi ruutuun -tyylillä merkannut jokaisen tarvitsemansa tavaran huispausvermeistä hammasharjaan, tuntui edelleen ihan siltä, kuin jotakin olisi unohtunut.

Kun Rohkelikkojen aamupalallesiirtymisaika koitti, valui Milo tuvan massan seassa ensin rohkelikkopoikien tornista oleskeluhuoneeseen ja sieltä Suureen saliin. Toisin kuin monilla muilla tuvan noidilla ja velhoilla, huispaajat astelivat Suureen saliin löysine kravatteineen symbolisena voittona siitä, että he olivat lähtemässä jonnekkin muualle kiven sisästä, jota myös Tylypahkan taikakouluksi kutsuttiin. Normaalina kouluaamuna happamia katseita vaihdettaisiin vain tupien välillä, mutta nyt niitä vaihdettiin myös oman tuvan täpötäydeksi katetun pöydän äärellä.

Kun koulun kellot viimein löivät oppitunnit alkaneiksi, oli Milo Nithercott tehnyt velvollisuutensa yhdessä Tom Raleighin kanssa, eli kerännyt Rohkelikkojen tuvasta oleskelutilaan kaikki ne, jotka leirille lähtisivät. Nämä olivat niitä paheita, joita rinnassa pidettävän hopeisen pinssin mukana tuli. Lopulta huispaajat matka-arkkuineen löysivät tiensä kivetylle pihamaalle, jossa hoidettiin viimeiset nimenhuudot neljän tuvan kesken ennen koululta jalkautumista.

Matka taittui varsin nopeasti jalan, vaikka yleensä reitti koululta juna-asemalle kuljettiin aina kärryillä, joita vetivät tummanpuhuvat ja luisevat thestraalit. Se, miksi hän näki nämä selkäpiitä karmivat olennot toisin kuin monet muut, oli Milon epäonni. Kun lopulta oppilasjoukko oli kävellen saavuttanut kirkkaanpunaisen junan Tylypahkan asemalla, nousivat oppilaat sen kyytiin. Nithercott suuntasi huispausjoukkueensa kapteenin kanssa valtaamaan parhaimmalta näyttävän loossin junavaunun keskeltä, koko Rohkelikon huispausjoukkue loossiin ahtautuen.

Professori Ellis oli pätevä professori, hän tunsi huispauksen salat eikä naisen loihdintakyvyissäkään ollut moitittavaa. Harmi, ettei Queenie ollut tullut Tylypahkaan palosta opettamista kohtaan, joskin sydämensä kutsumana yhtäkaikki. Kiven sisästä lähteminen tuntui toisaalta vapauttavalta. Queenie oli elänyt ja hengittänyt huispausta niin kaukan kuin muisti. Silti, lähteminen linnasta oli viimeisiä asioita, joita Q nyt tahtoi tehdä. Silti, mentävä oli.

Nainen venytteli raukeasti ja suukotti mustaa hiuspehkoa kömpiessään ylös kukonlaulun aikaan. Laukkunsa nainen oli pakannut jo etukäteen ja lähettänyt kotitonttujen kantamana valmiiksi asemalle. Queenie ei arastellut käyttää apuvoimia - eikä varsinkaan silloin kun huushollissa oli useampi kuin yksi kontitonttu! Nehän menisivät vallan haaskuulle, mikäli askareita ei keskittäisi jatkuvasti lisää. Nainen oli valikoinut vaatteensa tarkasti, sporttista ja rentoa. Sporttista tilaisuuden luonteen taki ja rentoa, jotta vatsan pyöristynyt kumpu ei erottuisi. Piilotettavaa ei ollut vielä paljoa ja nopea vilkaisu peiliin sai naisen laskemaan matkaviittansa olaltaan - mitä turhia, liian suuri Harjupään Harakoiden pelaajacollege teki temppunsa.

Queenie oli ensimmäisten joukossa suuressa salissa. Nainen nautti aamupalastaan, eikä halunnut ahmaista sitä kiireessä. Pitkän aamupalan nauttiminen tarkoitti kuitenkin aiempaa herätystä, jotta naiselle jäisi aikaa kaitsea neljän tuvan huispaajat ja pommiin nukkuneet oppilaat ajoissa junaan. Paahtoleipäänsä voidellessan nainen piirteli jo mielessään kannustus/sääntöpuheensa raameja. Leirillä olisi varmasti hänen tuttuja kollegoitaan eikä hän haluaisi näyttäytyä huonona professorina.

__
CITRON Knox (edittaan myöhemmin tänään)

"Ja sen takia täytyy kattoo tarkkaan, millaisia luutia ne ulkomaalaiset käyttää. Ne duunaa ne ihan eri matskuista kuin mitä meillä täällä on. On niitä samojakin, mutta kelaa nyt vaikka jotain Meksikoa. Ei siellä muuta kasvakaan kun kaktuksia," Tom selitti loossinsa väelle suurella, peräti huvittavalla vakavuudella, vaikka poika oli sanoissaan aivan tosissaan. Rankka spekulointi siitä, mitä tuolla leirillä pitäisi tehdä ja mitä pitäisi odottaa oli jatkunut linnasta asti, ja Tom oli valmis jatkamaan sitä aina Vannesiin saakka. Hän saattaisi kyllästyttää muut kyyneliin asti lennokkaalla pulinallaan, ja vaikka Tom tavallaan oli tästä tietoinen, ei hän antanut sellaisen häiritä. Joku saisi ihan vapaasti motata häntä kuonoon ja käskeä olemaan viiden minuutin ajan ihan vaiti, jos riitti kanttia ja halua siihen.

Puheenaihe sentään sai hetkeksi vaihtua, kun loossin liukuovi avautui Maya Stewartille. "Moi Maya. Hei," Tom piti hetken hengähdystauon tehdessään tilaa uudelle istumapaikalle. "Onhan sulla oma nuija mukana? Mä en luota sekuntiakaan sellaisiin mitä ne sieltä antaa. Joku patonkiposki niitä kuitenkin siellä kopeloi. Ja Milo," Tomin vihertävät silmät leiskahtivat kuparihiuksiseen poikaan. "Meidän pitää harjotella sitä lumouksenpaljastusloitsua luutiin joka aamu. Ja pitää ne luudat jossain lukkojen takana. Semmoisten lukkojen joita ei saa avattua. Mutta silleen että me saadaan ne auki," Tom puhui surutta omia sanojaan vastaan, ja mikäli hän ei osannut paljastaa lumouksia, hän ainakin osasi paljastaa sen, ettei taikuuden vastuullinen soveltaminen käytännön tilanteisiin ollut hänen vahvuutensa.

Jostakin kaukaa vaunuosaston puheensorinan ylitse kuului vaimea vihellys, kun punainen pikajuna sylkäisi paksun savupilven ilmoille ja polkaisi itsensä liikkeelle. Kiihdyttäessään hitaasti kohti skotlantilaista nummimaisemaa ei Tom ollut edes huomaavinaan, että he olivat lähteneet liikkeelle. Oli kuin veturin ja kiskojen välillä ei olisi ollut kitkaa ollenkaan. Ihan kuin hän olisi ollut hitaasti ja äänettömästi leijuvassa avaruusaluksessa, joka vain näyttäytyi junana hämätäkseen jästien silmiä.

Tylypahkan punamusta pikajuna seisoi paikoillaan loistossaan Tylypahkan viereisellä asemalla valmiina lähtöön, odottaen jokaiselle Tylypahkassa opiskelevalle tuttua vihellyksen ääntä. Toisin kuin aina kesän tai joulun jälkeen, nyt punainen juna koostui vain valkoista savua tupruttavasta veturista, sen perässä olevasta hiilivaunusta sekä yhdestä matkustajille tarkoitetusta vaunusta. Eikä kulunutkaan kauaa, kun vähän vajaa kolme tusinaa huispaajaa sekä professoria täyttivät vaunun loossit.

Loossien ovet eivät olleet ehtineet mennä edes kiinni, kun Rohkelikon huispausjoukkueen kapteenin tuttu puheensorina kantautui käytävälle. Keskustelu huispauksesta oli jatkunut taukoamatta koulun pihamaalta junalle, ja tätä menoa junan hulina ei tulisi laantumaan ennen Lontoota. Nithercottilla ainakin olisi paljon puhuttavaa kaikesta, strategioista ja pelityyleistä paskanjauhantaan.

"En oo kyllä ennen kuullut kaktuksisista luudista, piikit perseessä olis varmaan tosi kiva pelata. Kelaa, että venäläiset huispaa vittu puiden päällä. Mutta oot ihan oikeessa. Tai puista en tiedä, mut ainakin meiän pitää kattoa millä malleilla ne lentää. Mä kuulin kaverilta, että Durmstrang olis antanut Tulisalamat tätä leiriä varten. Onneks multa löytyy omasta takaa." Samalla Milo nousi seisomaan mairealla hymy naamallaan ja taputti penkkien yläpuolelle asetettua kiiltävänruskeaa luutaansa, jonka kylkeen oli kaiverrettuna Nathan Nithercott. "Aattelitsä nukkua luuta sun tyynyn alla, Tom? Mä kelasin et säilytetään luudat vaan meiän teltassa. Tai katotaan mihin meiän teltta kasataan, jos meiän viereen tulee jotain pellejä niin lukitaan pois vaan." Milo naurahti pienesti huispauskapteeninsa ehdotukselle, mutta hetken mietittyään saattoi oikeasti harkita lukitsevansa luutansa komeroon, jos tilanne sitä vaati.

"Nytkun tuli puheeks, niin ne Durmstrangilaiset on kuulemma hiton isoja körmyjä. Niitten yks lyöjäkin on joku kaksmetrinen partasuu, kuulemma joku tuleva huispausstara. En ihmettelis, jos kaikki niistä olis jotain puolijätin kokosia. Ehkä vitutus vanhentaa, kun ne on jossain lumen keskellä kolkossa linnassa. Pärjäätteks te varmasti, Citron ja Maya?" Milo virnuili leikkisästi kaksikolle loossissa. Poika pohti, että ensimmäisenä iltana, kunhan teltat oltaisiin kasattu, pitäisi muiden joukkueiden teltoilla käydä vaihtamassa vähän sanoja, tai vähintäänkin piipahtaa.

Kun vihdoin pikajunan ikkunoista näkyvät maisemat vaihtuivat maaseuduista Lontoon laitamiin, Nithercott olikin yllättäen nukahtanut pää ikkunaa vasten, suu pienesti ammollaan kuin kultakalalla. Reissu oli tuntunut pitkältä, varsinkin kun suuremmista kyydityksistä poiketen tällä kertaa karkkeja ja juomisia ei oltu myyty. Juttua oli kuitenkin lentänyt liki koko matkan ajan, vaikka sen loppusuoralla itse kukin oli alkanut torkkumaan huonojen yöunien takia.

Tom nyökkäili myöntyvästi joukkuetovereiden vakuutuksille ja muisti täydentää saarnauksia omilla epämääräisillä lisäyksillään. "Jees. Totta kai. Älä muuta sano. Timanttii." Durmstrangin kaapeista hän tuntui olevan eri mieltä. "Luuletsä kundi oikeesti että jossain periferiassa asuminen karaistaa niistä jotakin goljatteja? Ne voi tulla ihan ite tsekkaamaan miten meitsi pamauttaa. Tai Maya, tai Citron. Ihan sama mulle. Se on kuulkaa tahdosta kiinni eikä mistään lihasmassasta," hän selitti uhmakkaasti, kuin olisi varttunut East Endin kaduilla lätsä päässä ja nyrkkirauta rystysissä. Tosiasiassahan Tom Raleigh'n luonne oli hyvin kaukana lontoolaisesta katu-uskottavuudesta. Hänen asenteensa saattoi olla kyseenomaiseen ympäristöön sopiva, mutta kaikki muu pojassa kirkui maaseudulla kasvamisen tuottamaa säädyllisyyttä.

Hän ei ollut edes huomaavinaan sitä, että pikajuna oli syöksynyt Iso-Britannian halki, tai sitä, että Maya oli onnistunut nukahtamaan sievä hymy huulillaan. Punainen veturi liukui muulta Lontoolta salatulle asemalle, päästi korvia huumaavan vihellyksen ja sylkäisi piipustaan sellaisen määrän savua, että se oli verhota koko lokomotiivin kalpeaan sumuun. "Meidän pysäkki," Tom huomautti loossin väelle, nousi ylös, oli kumauttaa siiliksi ajetun päänsä kattoon, - missä vaiheessa hän oli kasvanut niin, ettei enää mahtunut vaunuosastoon? - ja kiirehti käytävää pitkin uloskäynnille.

Noustuaan junasta hän vilkuili ympärilleen ja haisteli tuttua savun ja aseman steriilin ei-minkään tuoksua, kuunteli väenpaljouden tuottamaa ääntä ja raahasi matka-arkkua perässään. Tom etsi katseellaan leirille lähtijöiden ohjaajaa, jota ei ollut erityisen vaikea havaita. Professori Ellis huuteli ja heilutti kädessään osallistujien listaa, houkutellen kaikkia luokseen. Sinne siis. Koulun logistiset päätökset eivät olleet Tomin heiniä, vaikka hän olisi mielellään halunnutkin tietää etukäteen, mistä porttiavaimet tai luudanvarret tai muut vastaavat löytyisivät, joilla Englannin kanava ylitettäisiin. Hormipulveria hän ei tohtinut odottaa. Hän odotti telttoja ja mutaa keskellä ei mitään, josta Taikaministeriön verkkoon kytkemiä hormeja oli ihan turha etsiä.

Kuparihiuksinen ikkunapaikalla istuva jahtaaja heräsi horroksestaan viimeistään silloin, kun punamusta pikajuna päästi ilmoille korkeaäänisen vihellyksen. Punainen juna oli pysähtynyt King's Crossin asemalle, jästeiltä taikavoimin piilotettuun laituriin, joka nyt täyttyi junan tupruttamasta valkoisesta savusta. Laiturin vierellä seisova trenssitakkiin pukeutunut ministeriön virkamies otti hattunsa pois päästään ja heilautteli sillä ilmaa edessään, koittaen estää savun pääsemistä silmiin tai nenään.

"Tuntupa ikuisuudelta. Mennäänköhän me porttiavaimella? Se olis varmaan loogisin vaihtoehto." Rohkelikon huispausjoukkue muiden tupien joukkueiden tavoin keräsi kimpsut ja kampsut kasaan, ja suuntasi ulos loossista käytävälle sekä sieltä avautuneiden matkustajavaunun ovien läpi ulos laiturille. Laiturilla maleksivat oppilaat suuntasivat lopulta laukkuineen ja luutineen professori Elliksensen luokse, kerääntyen professorin ympärille jälleen yhtä nopeaa nimenhuutoa varten. Kun päitä oli saman verta kuin lähdettäessä, professori Ellis sekä pari muuta matkalle lähtenyttä aikuista ryhtyivät johdattamaan oppilasjoukkiota ulos juna-asemalta. Koska niin suuri oppilasjoukko koristelluin luudanvarsin herättäisi huomiota jästeille, joutuivat joukko kävelemään heidät vastaanottaneen virkamiehen perässä eräälle pienemmälle ovelle. Lähempänä viittäkymmentä ikävuotta oleva mies kääntyi ja komensi Tylypahkan oppilaat parijonoon, jolloin nuoret velhot sekä noidat tuuppivat ja koittivat varata itselleen ensimmäisiä paikkoja parijonosta.

Sen jälkeen ovi pienempään saliin avautui, ja kattorakenteita tukevien pilareiden keskelle oltiin aseteltu saapas. Se oli tumma ja nahkainen, hieman kärsinyt maihinnousukenkä, jonka narut olivat puoleen asti saappaan vartta kiinnitettynä. Milo kuikuili edellä jonossa olevien päiden yli ja virnisti pienesti itselleen, vilkaisten taaempana olevaa Raleighia ja muita rohkelikon tiimiläisiä. "Arvasin. Aika kätsyä, että päästään suoraa täältä." Ministeriön virkamiehen antaman ohjeistuksen jälkeen, kun kaikki olivat ymmärtäneet miten porttiavainta kuuluisi käyttää, jonosta siirtyi aina kuuden oppilaan ryhmä pienempään saliin. Milo katseli vihreillä silmillään avoimen oven läpi kohti saappaan äärelle kyyristyneitä oppilaita, pojan naamalle muodostuen odottavainen ilme. Vaikka Milo oli aiemminkin nähnyt ja käyttänyt porttiavainta, oli taikatransportaatio silti aina yhtä jännää: osasyiltään siksi, että poika oli kuullut paljon halkeentumisesta.

Pian väli Milon ja oven välillä kävi pieneksi, ja jälleen seuraavat kuusi oppilasta olivat vuorossa astua sisään. Milo vilkaisi taaksensa ja nyrpisti naamaansa huomatessaan, ettei pääsisi ylittämään muiden rohkelikkojen kanssa kanaalia porttiavaimella. Sen sijaan kuparitukka asteli Korpinkynnen huispaajien kanssa sisään saliin, hymähtäen kuitenkin asian hyvälle puolelle: ehkä Milo pääsisi näkemään, kuinka Tom, Maya tai Citron laskeutuisivat takamukselleen tai vielä pahempi - naamalleen - huispausleirin nurmelle. Saliin päästyään oppilaat supisivat toisilleen jotakin ja kumartuivat saappaan ääreen, Milo tarraten saappaan varresta kiinni.

Ei kulunut aikaakaan, kun jokin veti Miloa tämän niskasta. Milo ei nähnyt enää mitään, ja tunsi tulleensa nostetuksi ilmaan, silmät erottaen ympäristöstä vain välkkyviä ja nopeasti muuttuvia värejä. Pian poika tajusikin olevansa Ranskassa sijaitsevan pellon päällä, koittaen laskeutua ilmasta nurmelle kaatumatta tavalla, jonka pojan äiti ja isoveli olivat tälle näyttäneet. Milo onnistui laskeutumaan jalat edellä nurmelle, mutta meinasi kaatua huimauksen johdosta, ennen kuin hän nojautui luutaansa vasten. Kaikki eivät olleet kuitenkaan niin onnekkaita, sillä yksi Korpinkynnen oppilaista oli lentänyt kauemmas selälleen nurmelle, vierellään auennut matkalaukku joka oli levittänyt yksittäisiä sukkia sekä t-paitoja ympäri peltoa tömähtäessään maahan. Se sai muutaman Korpinkynnen tirskahtelemaan ja Milon nauramaan, sillä eihän hän edes tuntenut kyseistä poikaa.

Taikaministeriön järjestämä matkustustapa valkeni Tomille hyvin nopeasti, kun ryhmä toisensa jälkeen tarttui heille osoitettuun rihkamaan ja tulivat ikään kuin imaistuiksi näkymättömään mustaan aukkoon. Hän havaitsi porttiavaimille jonottavien oppilaiden keskuudesta epäröintiä, jännitystä, jopa hivenen pelkoa, ja juuri tästä tunnelmasta saattoi johtua, että Tom työnsi rintaansa aavistuksen verran korkeammalle ja hymyili niin, että moitteettomien etuhampaiden kiilto saattoi häikäistä muita.

"Voi veljet," hän hihkaisi ja naurahti samaan aikaan. "Oon aina halunnut kokeilla näitä. Päihittää Wronskin harhautuksen ihan mennen tullen. Siinäkin voi vähän päässä huipata, mutta nää laittaa sisukalut aivan uuteen järjestykseen!" Näiden sanojen jälkeen pojan hämmästyttävä innostus kuoleman kielille lähdöstä saattoi häikäistä kanssaolijoita suurenmoista hammashymyäkin tehokkaammin.

Mayan kysymyksestä Tom totta tosiaan rohkaistui selittämään kaiken, minkä porttiavaimista tiesi. "En vielä," hän sanoi melkein pahaenteisellä äänellä, himoiten edellä häämöttävää kamppailua porttiavaimen kanssa. "Hei, mitäköhän tapahtuu, jos päästää siitä saappaasta irti kesken kaiken? Singahtaakohan siinä vahingossa Pariisiin? No ei, pelkkä läppä vaan," Tom purki liiankin vakuuttavan heiton saatuaan muuan virkamieheltä paheksuvan katseen, "Täytyy vaan pitää kunnolla ote ja vaikka pitää silmät kiinni niin kaikki menee ihan hyvin. Ja sitten pitää osata laskeutua, tai lentää rähmälleen."

Hetki koitti viimeinkin, ja Milon jo mentyä edeltä toisen ryhmän kanssa, astui Tom Mayan ja muutaman muun oppilaan kanssa avaimeksi noidutun puhjenneen jalkapallon ääreen. Vakavalta vaikuttava noita valvoi tilannetta käsivarret puuskassa ja taikasauva oikeassa kädessä, ja kertasi turhautuneella äänellä käyttöohjeet sadatta kertaa elämässään. Lopulta noita käski kaikkia tarttumaan porttiavaimeen samaan aikaan. Tom piti matka-arkkunsa vetokahvaa tiukasti toisessa kädessä, kun hän suorastaan syöksyi tarttumaan jalkapalloon muiden kanssa, ja tunsi melkein saman tien joutuvansa päätähuimaavaan pyörteeseen.

Hän ei sulkenut silmiään, kuten oli aikaisemmin neuvonut, ja ympärillä siintävä utuinen, ilmeisesti vauhdin hämärtämä maisema oli oikeastaan juuri sitä, mitä hän oli odottanutkin. Mikään luudanvarsi maailmassa ei kyennyt tällaiseen. Huuto karkasi Tomin keuhkoista melkein itsestään ja huomaamatta, ja siinä sekoittuivat todellinen kauhu sekä vaarallisen tilanteen aiheuttama huuma, pakene-tai-taistele -reaktio. Muutaman sekunnin kuluttua huuto muuttui hysteeriseksi nauruksi, mutta se ei ehtinyt jatkua kauaa. Porttiavain oli saavuttanut määränpäänsä, ja Tom päästi kuluneesta jalkapallosta irti.

Kunpa hän olisikin vauhdikkaan matkansa aikana muistanut omat ohjeensa, ja tajunnut hallita laskeutumistaan hellittäessään otteensa porttiavaimesta. Se kuitenkin osoittautui mahdottomaksi. Tom älysi vasta maatessaan naama edellä ranskalaisessa turpeessa, että jotakin olisi voinut tehdä toisin.

Hän nousi rapakosta, pyyhki hajamielisesti ruohoa ja multaa farkkuhousuistaan, pälyili ympärilleen ja ryhtyi ratkeamaan naurusta viimeistään sitten, kun huomasi jo perille saapuneen Milo Nithercottin tekevän samoin. "JOOOUU," Tom ulvaisi ja tarttui molemmilla käsillä harvahapsisesta päänahastaan. "IHAN SAIRASTA."

Tylypahkan huispaajat olivat Ranskassa järjestettävän huispausleirin lännenpuoleisella reunalla, vihertävällä nurmella, joka ei ollut kuitenkaan yhtä siisti kuin Tylypahkan taikakoulun sisäpihojen saatika tiluksien vehertävät nurmikot. Aikaisemmat oppilaat olivat kääntäneet vihertävää nurmea ylös alaisin sekä kenkineen että naamoineen tai perämyksineen.

Kuparitukkainen Milo näytti peukkuaan vapaalla kädellään naamalleen laskeutuneelle Tomille ja naurahti tuon intoisuudelle. "Hyvä laskeutuminen! Eikai matkaan eksynyt ryhmy?" Milo piikitteli Tomille leikkimielisesti ja käveli kaveriaan kohti, taputtaen poikaa olalle ohittaessaan toista. "Tulkaa, meidän pitää kuulemma kerääntyä tonne ja antaa tilaa lopuille." Milo osoitti luudallaan kohti isompaa oppilasryhmää taaempana, samalla viittoen kyseisellä luudallaan muita Tomin kanssa laskeutuneita tulemaan mukaan. "Let's go, mennään!"

Rohkelikko oli saapunut Ranskaan kolmantena Tylypahkan tuvista, ja juuri kun punaisin värin koristellut oppilaat olivat päässeet laskeutumisalueen alta pois taivaalle ilmestyivät kuusi keltapukeista Puuskupuhin tuvan oppilasta luutineen sekä matka-arkkuineen. Milo kiiruhti arkkunsa sekä luutansa kanssa pois eikä nähnyt, onnistuivatko Puuskupuhit laskeutumisessa yhtä hyvin vai paremmin kuin Raleigh. Matkalla isomman oppilasjoukon luo Milo naurahti lähimmille huispaajilleen Korpinkynnestä, joka oli onnistunut aukaisemaan matka-arkkunsa pudotessaan ja levittänyt vaatekappaleitaan ympäri nummea.

Oppilaitten edessä avautui hieno näky: keskellä suurta metsän rajaamaa aukiota oli liuta erivärisiä, mallisia sekä kokoisia telttoja. Sirkusta muistuttava leiri oli jo niin suuri, että teltat olivat muodostaneet suurempia ja pienempiä katuja sekä käytäviä telttojen väleille. Telttoja ympäröivän metsän yli näkyi vilaus huispauskentän torneista sekä kolmesta pyöreästä maalista. "Pelikenttä! Tsiigatkaa. Noita katsomoita on enemmän kuin Tylypahkassa, vähän niinku kilpailtais maailmanmestaruudesta."

Tylypahkan oppilaat vaelsivat viimeinkin telttojen keskelle ja kaartelivat mutaisiksi poluiksi muuttunutta nurmea pitkin kohti suurin piirtein leirin keskellä olevaa lavaa. Matkalla oppilaat supisivat suu ammoillaan osoitellen ympärillä hyöriviä muiden taikakoulujen oppilaita. Vaeltavan joukkion ohitti sekä Durmstrangin että Beauxbatonsin oppilaita koulupuvuissaan, jotka herättivät suurta mielenkiintoa suhteellisen normaaleihin vermeisiin tottuneissa tylypahkalaisissa. Koulupuvut eivät kuitenkaan kummastuttaneet Tylypahkan oppilaita yhtä paljon kuin lavalla seisova mies metallisen jalkaproteesinsa sekä kellertävän kaapunsa kanssa.

"Tervetuloa Kansainvälisen Velhourheiluliiton huispausleirille!"

Tajuttoman hulmahduksen tuottama hurmio vaihtui pian toisenlaiseen innoitukseen. Kun Tom oli saanut itsensä ja ystävänsä kerättyä ranskalaiselta nurmikolta taas tolpilleen, nousi huispauskapteenin näkyviin jo muiden pällistelemä värien sekä villitysten kirjo. Huispausleirin keskusalueen taivaankantta tavoittelevat teltat olivat värimaailmansa puolesta Tomin mielestä hullunkurisia ja huvittavia, mutta toisaalta ne herättivät pojassa peräti pelonsekaista kunnioitusta. Hän ei nähnyt noissa teltoissa ainoastaan harmitonta hauskanpitoa. Se oli näytön paikka. Uusi haaste.

Omaa telttaansa Tom ei aikonut pystyttää noita valtavia, värillisiä kankaita korkeammaksi, mutta hän tulisi silti kohoamaan niitä korkeammalle. Kun hän lähtisi täältä takaisin kotiin, hän lähtisi voittajana. Hän kertoisi muille, kuinka nuo teltat olivat olleet pienempiä kuin hän oli odottanut, hän sanoisi, että hän oppi kartoittamaan koko leirialueen jo ensimmäisenä päivänä.

Kun Milo ja Maya osoittivat horistontista varsinaisen pelikentän, hän olisi halunnut ajatella samalla lailla siitäkin, mutta uhma kävi liian voimakkaaksi. Tätä näkyä katsellessaan Tom ei enää osannutkaan keksiä, millä tavalla hän nousisi sen yläpuolelle. Pikkuriikkiset kärpäset singahtelivat huispauskentän tornien ympärillä, väleistä, syöksähdellen vaarallisesti alas ja ylös niin, että Tom jo luuli, että kaikkien luudat olivat heittoherjan riivaamia. Rohkelikkopoika tuijotti noita etäisiä torneja kuin jonkin lumouksen vallassa. Miten hän saattoi edes kuvitella pärjäävänsä tuollaisia lentäjiä vastaan?

Tomin havahdutti kunnioittavasta pelon tunteesta Maya, joka tunnusteli kapteenin mielipidettä tilanteesta. Poika vilkaisi nopeasti Mayaan, takaisin huispauskenttään, hetkeksi Miloon ja kiersi hajamielisesti katsettaan näissä kolmessa kiintopisteessä tovin tuumiessaan sopivaa vastausta. Tom pelkäsi jo jääneensä ensimmäistä kertaa elämässään sanattomaksi, kunnes hän rykäisi kuuluvasti ja selitti vakavalla äänellä: "Ööh... Joo. Niin huiskitaan," hän raapaisi takaraivoaan, "Täytyy... Hmm... No, mun pitää nähdä toi kenttä vähän lähempää ennen kuin voin keksiä meille mitään vedenpitävää strategiaa. Teidän pitää myös. Mennään koko porukalla kattomaan joku harjotuspeli ja sitten kokoustetaan ennen omaa peliä."

Huispauskapteenin epävarmuus oli miltei käsin kosketeltavissa, mutta taitavan johtomiehen elkein hän teki parhaansa sen hautaamiseksi. Ei auttanut antaa koko Tylypahkan nähdä, miten Rohkelikon pitäjän polvet tutisivat jo pelkästä ajatuksesta pelata maailmantasolla. Jos hän nyt antautuisi tappiomielialalle tai edes antaisi muiden olettaa niin, hän olisi jo valmiiksi hävinnyt.

Loppumatka telttojen muodostamien katujen lävitse kävi Tomin puolesta hiljaisessa pohdinnassa. Hän yritti palauttaa kaiken huispauksesta tietämänsä asian muistiinsa, ikään kuin olisi unohtanut aiheesta kaiken. Hänen hermonsa saivat kevennystä vasta, kun keltakaapuinen herrasmies kajautti kuuluvat tervetuliaiset uusille saapujille.

"Benvenuti! On suuri iloni toivottaa Tylypahkan noitien ja velhojen koulun edustajat joukkoomme," mies ilmoitti hurmaavalla hymyllä ja kiersi katsettaan paikalle saapuvassa oppilasjoukossa. Tom pysähtyi ystävineen sellaiselle paikalle, josta he näkisivät ja kuulisivat miehen mahdollisimman hyvin.

Tom käytti tovin eksoottisella aksentilla englannin kieltä puhuvan miehen tunnistamiseen, ja kun hän lopulta hänet muisti, poika avasi suunsa terävään kuiskintaan. "Ei ole todellista. Sinerkorva vetää tätä leiriä?" Tom ihmetteli haltioituneena itsekseen, ja kun hän huomasi muutaman joukkuetoverin katselevan häntä kysyvästi, poika ryhtyi tarkentamaan. "Älkää nyt viittikö. Alessandro Colibri, ettekö te ole oikeesti ikinä kuulleet? Kaveri piti lentonopeuden maailmanennätystä melkein kokonaisen vuosikymmenen ajan. Italian maineikkain jahtaaja. Merlinin parta," Tom tyytyi lopulta turhaantuneeseen naurahdukseen, "teidän pitäs kyllä tutkia Huispausta kautta aikojen hieman tarkemmalla silmällä."

Sinerkorvaksi lempinimellä siunattu mies jatkoi puhettaan Tomin supinasta huolimatta. "Kaikki on varmasti vielä suurta ja hämmentävää, mutta non preoccuparti! Ohjaajanne opastavat teidät omille leirntäalueillenne, ja kun olette järjestäneet majoituksenne, olette vapaita tutustumaan kaikkeen, mitä Kansainvälisellä Huispausliitolla on tarjottavanaan," keltakaapuinen kertoi, levitti käsiään suurieleisesti ja huudahti yllättävän nuorekkaasti, vaikka Sinerkorvan tunnisti jo kaukaa ikämieheksi. "Menkää, nauttikaa, valmistautukaa! Tarkastelkaa maailmanlaajuista luutavalikoimaamme museoteltassa. Hankkikaa jokavuotinen velhourheiluliiton kultasieppi vasemmalla olevasta puodista. Jestas, enhän minä itsekään enää muista, mitä kaikkea täältä löytyykään. Ottakaa itse selvää," hän päätti puheen sarkastisella häätöeleellä ja virnuili väkijoukolle kääntyessään poistuakseen.

Tom kohotti päätään puheen jälkeen ja yritti etsiä väenpaljoudesta professori Ellisiä. "Ihan ekana pitää majoittua," hän sanoi ei-kenellekään, "täältä varmaan loppuu tila kesken jos jäädään ihmettelemään jotain kultasieppejä. Sitähän toi vanha kettu varmaan haluaakin."

"Onkse italialainen?"

Kuparitukkainen jahtaaja kurtisti kulmiaan katsahtaessaan vieressään seisovaa Tomia, joka mainitsi lavalla seisovan keltakaapuisen miehen olevan Sinerkorva. Vasta huispauskapteenin myöhempi tarkennus sai Milonkin muistamaan kyseisen miehen, joka totta tosiaan olikin Colibri. Milo katsahti nyt uudessa valossa lavalla puhuvaa Sinerkorvaa, mutta pojan mieleen ei kuitenkaan vieläkään pälkähtänyt tarinaa italialaisjahtaajan jalan puuttumisesta - ehkä huispausura oli vain päättynyt vakavaan onnettomuuteen, Milo pohti. Joskus niin vain tapahtui, varsinkin huispauksen kaltaisessa lajissa. Kansainvälisen huispausliiton puheenjohtajan jatkaessa puhumistaan Milo turvautui luutaansa ja nojasi sitä vasten, sillä vaikka hän olikin urheilija, oli pitkiä aikoja seisominen aina syvältä.

"Joo, katotaan ne siepit myöhemmin. Meiän pitää saada hyvä paikka teltalle, mä en haluu herätä aamulla lätäköstä."

Puheenjohtajan puheen päättyessä Tylypahkan koulun noidat sekä velhot kääntyilivät ympäriinsä valmiina syöksymään leirintäalueelle ja pystyttämään telttansa, jotta he pääsisivät tutkimaan koko huispausleirin lukuisien telttojen tarjontaa. Professori Ellis nosti kättään hieman oppilasjoukon sivummalta, jonka suuntaan kaikki oppilaat lopulta kääntyivät. Professorin ohjeistamana Tylypahkaa edustavat huispaajat tallustivat takaisin siihen suuntaan mistä olivatkin lavan läheisyyteen tulleet. Oppilaat puikkelehtivat telttojen välistä mutaiseksi muuttuneita polkuja pitkin kunnes joukko lopulta löysi kaistan tyhjää nurmea. Professori Ellisin antaessa taas uutta infopläjäystä Milo riisui jo päälimmäisiä vaatteiteitaan, koska aurinko porotti paljon lämpimämmin taivaalta Ranskassa kuin Skotlannissa lähdettäessä. Pian Tylypahkan koulupuvusta oli enää jäljellä valkoinen kauluspaita käärittyine hihoineen.

Pian Tylypahkan huispaajat olivat kerääntyneet tuvittain pystyttämään sekä poikien että tyttöjen laajennusloitsuttuja telttoja. Mitä nopeammin teltta oli pystyssä, sitä nopeammin päästiin tutkimaan leiriä. Tämän takia kuparitukkainen Milo aktivoitui ja jätti matka-arkkunsa sekä luutansa nurmelle.

"Okei. Levitetään eka tää telttakangas ja sitten vasta loihditaan se pystyyn, ettei mee vituiks. Tom, ota toi kulma, Freddie ton, ja Theo otat ton."

Milo osoitti kädellään ilmansuuntia ollessaan paketissa olevan telttakankaan vieressä. Pojat riuhtoivat kangasta ulos sen pussista ja sen jälkeen levittivät sitä, lopuksi kiertäen koko telttakangasta siten, että pieneltä näyttävän teltan oviaukko osottaisi oikeaan suuntaan. Kangasta käsissään pidellessään Nithercott avasi suunsa.

"Mikä on suunnitelma? Mihin väliin me mennään kattoo toi kenttä? Eiks meillä eka peli oo jo huomenna. Jos mä muistan oikein, niin me oltiin vasta kolmansia lounaan jälkeen. Korpit ja Käärmeet taitaa vetää meitä ennen muiden koulun jengejä vastaan."

Milo nosti muiden rohkelikkojen kanssa taikasauvansa esiin poikien osoittaessa telttaa taikasauvoillaan. Taikasanat sanottuaan Milon auringon porottamat kasvot jäivät varjoon, kun auringon eteen nousi pienehkö mutta korkea punakeltaisella kuvioinnilla koristeltu pyöreä teltta, jonka kärjessä tuulen mukana heilui pieni Tylypahkan taikakoulun viiri. Milo kääntyi hakeakseen luutansa ja matka-arkkunsa sekä riisutun paitansa teltan turviin. Matkalla Milo näytti peukkuaan kolmelle muulle Rohkelikkohuispaajalle, jotka pystyttivät omaa telttaansa.

"Tulkaa meiän telttaan, kun ootte valmiit. Tom kertoo, millon mennään kattomaan toi kenttä. "





Teltta oli loihdittu, niinkuin kaikki muutkin huispausleirin suuret ja vähemmän suuret moniväriset teltat. Poikien siirtyessä sisälle oviaukkoa peittävä kangas paljasti suuren pyöreänmallisen oleskelualueen, jossa oli mukavan näköisiä mutta vanhoja nojatuoleja sekä keskellä lattiaa oleva kamiina. Milo asteli peremmälle ja ryhtyi riisumaan mutaisia kenkiään huomatessaan lattian olevan lähes vuorattu erivärisillä matoilla. Oleskelutilan vasemmalle puolelle avautui pienempi huone, jonka Milo älysi olevan ruokailutila tuolineen ja pöytineen.

Ohut telttakangas päästi auringonvaloa sisään telttaan sen verran, että Milo huomasi oleskelutilaa ympäröivän pienet kankaiden peittämät oviaukot, jotka Milo arveli johtavan pienempiin tiloihin nukkumista varten. Milo asetti luutansa ja arkkunsa yhden tälläisen kankaan viereen ja raotti sitä kurkistaakseen sisälle.

"Jahas. Aikamoinen lukaali."

Milo virnuili muille rohkelikoille näiden valitessa omia huoneitaan nukkumista varten. Milo meni istumaan kamiinan vieressä olevalle nojatuolille ja risti jalkansa ottaessaan mukavaa asentoa, kädet levittyen nojatuolin käsinojille.

"Mä tiesin et tästä tulee hyvä leiri. Eletään ku kuninkaat ja käydään leikittelemässä muiden huispausjoukkueiden kanssa. Simple as that. Mä muuten kelasin, että voitaisin käydä kattomassa muita telttoja myöhemmin tänää. Kattoo ketä vastaan me pelataan. Voidaan alottaa vaikka Beauxbatonsilaisista."

Milo virnuili leveästi Tomille nojatuoliltaan. Kuparitukkaa ei vielä hermostuttanut päiviä kestävä koitos, ja Milo virnuili omahyväisenä tietämättömänä illalla nukkumaanmentäessä iskevästä epävarmuudesta, joka tuli valvotuttamaan kuparitukkaa ainakin jonkun aikaa. Olisiko Milo tarpeeksi hyvä?

ja tän