Hynämies ei voi olla hyvä mies

kirjoittaja **P.B.** 27.07.21 18:19

HYNÄMIES EI VOI OLLA HYVÄ MIES

eli muuan nuoren THOMAS RALEIGH'N tähdenlento huispauksen huipulla

jossa sankarimme saa vastustamattoman tarjouksen ja ajautuu kaljuunantäytteiseen tuomioon

kirjoittaja **P.B.** 27.07.21 18:35

I

KOTI

Keväällä ennen lukuvuoden päättymistä saapunut kirje oli öisen metelin lisäksi ainoa asia, mikä teki Tomin uudesta elämästä todellista. Jos hän ei olisi hypistellyt pergamenttia käsissään niinä öinä kun hän ei saanut nukuttua autojen vaimeiden äänten takia, niin hän olisi voinut rakennella päässään jonkin mielekkäämmän selityksen. Silloin hän olisi tietysti katunut elävänsä valhetta, mutta toisinaan valhe olisi maistunut makeammalta kuin katkera totuus, joka seisoi liikkumatta paperilla olevissa mustetahroissa.

Rakas Tom,

Kirje alkoi äidin omalla kursiivilla.

Olemme isäsi kanssa vihdoinkin päättäneet, mikä on meille perheenä parasta.

Äiti ei ikinä ilmaissut asioita yhtä suorasti kuin Tom olisi halunnut ne lukea tai kuulla. Seurasi pitkä muuri tekstiä, jonka hän oli lukenut jo niin moneen kertaan, että katse keskittyi siinä vain yhteen lauseeseen. Tuota lausetta hän hypistellessään luki uudelleen ja uudelleen.

Isäsi myi vanhan talomme, joten vastedes sinä ja tytöt asutte Lontoossa.

Ilmeisesti isä oli myös muuttanut ulkomaille ja ilmoittanut, ettei aikonut palata kotimaahansa ainakaan lähitulevaisuudessa.

Olivatkohan vanhemmat sietäneet poikaa, hänen siskojaan ja toisiaan vain odottaen tätä oikeaa hetkeä? Sitä, että Angelakin varttuisi tarpeeksi vanhaksi? Kuinkakohan kauan isä ja äiti olivat oikeasti olleet vieraita toisilleen, ja oliko se hänen vikansa, vai siskojen?

Miten vaan. Sehän oli pelkkä ajan kysymys kunnes Peter Raleigh kyllästyisi taikuuteen omassa kodissaan. Hän oli lentänyt lentokoneita ja luottanut enemmän suihkumoottoreihin kuin luudanvarteen. Eikä Tom voinut siitä häntä moittia. Olivathan ne metallipurkit tajuttomasti nopeampia kuin vauhdikkainkin Tulisalama.

Olisi se äijä silti voinut jättää edes kirjeen ennen kuin hän ampaisi kiitoradan kautta ties minne. Äiti ei ollut maininnut, mihin päin maailmaa isä oli oikein lähtenyt.

"Varmaan Trinidadiin", äiti oli veikannut kun Tom oli saapunut Tylypahkan pikajunalla kaupunkiin ja käynyt kotimatkalla kauan odotetun keskustelun perheensä kanssa. Tuntui oudolta, kun hormipulverin sijaan he kävelivät King's Crossilta koko keskustan lävitse Vuotavaan noidankattilaan ja sieltä Viistokujalle. Yleensä he olivat saapuneet saman tien Sherbornessa sijaitsevalle talolle ja aloittaneet kesänvieton. "Hänellä on kuulemma perhesiteitä siellä", äiti totesi ilmeettömästi johdattaessaan kahta nuorempaansa satojen puotien ohitse.

Throckmortonin kukkakauppa ei suinkaan ollut kujan suosituin liike, vaikka se ennen oli saattanut sellainen ollakin. Äiti puhui taukoamatta siitä, miten hänen äitinsä oli kukkien lisäksi myynyt yrttejä ja harvinaisia kasveja aivan eri rakennuksessa. Hän olisi halunnut tuon rakennuksen, mutta naapurit olivat kahmineet tilat heti kun vanha rouva Throckmorton lähti eläkkeelle. Eikä äidillä olisi riittäneet varat niiden hankkimiseen, vaikka ne olisivatkin olleet myynnissä.

Kesän kuluessa Tom alkoi oikeastaan havaita, että kukkapuoti hädin tuskin elätti äitiä, häntä ja Angelaa. Ylpeä kuten hänen äitinsä oli, hän ei ikinä valittanut tai sallinut lastensa tietää rahapulasta, mutta Tom oli jo tarpeeksi vanha tajutakseen tilanteen vakavuuden. Hän teki parhaansa auttaakseen kaupankäynnissä, ja vaikka hän osasikin mainostaa parhaimmillaan keskinkertaista kasvitarjontaa sangen hyvin, niin itse kasveista tai niiden käsittelystä hän ei tiennyt mitään.

Kukkakaupan yläkerrassa, jossa Raleigh't ja yksi Throckmorton asuivat hieman ahtaasti verrattuna Sherbornen tilavaan maatilataloon, Tom pysyi huoneessaan valveilla ja mietti, lentäisikö hänen pöllönsä maiden ja merten ylitse Japaniin, jossa Misa varmaan vietti lomaansa. Milo oli ehkä lähtenyt Australiaan. Jos joku hänen ystävistään olisi edes ollut samalla saarella kuin hän, niin he eivät tienneet että hän asui Lontoossa nykyään. Kevään kirjeestä ei ollut tehnyt mieli hiiskua kenellekään. Olisi tullut vaan sääliä ja harmittelua niskaan juuri silloin, kun Tom sitä vähiten kaipasi.

Sentään Taikaministeriö tiesi, missä hän asui. Ministeriössä tiedettiin aina. Se kävi varsin selväksi, kun koristellulla M-kirjaimella sinetöity kirje saapui hurjalta näyttävän huuhkajan nokassa kukkapuodin tiskille. Kassakoneen takana seisoskellut Tom kavahti valtavien siipien räpytystä sisätiloissa ja oli jo valmiina syöksymään pöydän alle piiloon, kunnes paperikuori tipahti lakattua puuta vasten ja valtava lintu jäi tuijottelemaan häntä karmivilla oransseilla silmillään.

"Painu nyt jo siitä", Tom ärisi käskettyään noidutun kassan auki, josta sulmu leijaili tumman nokan väliin. Huuhkaja levitti siipensä ja vilahti avoimesta ovesta pihalle yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin.

Pöllöt. Vaikka Tom kohtasi niitä lähes jatkuvasti, niiden ilkikurinen katse ja äänetön lento ärsyttivät ja puistattivat häntä edelleen.

Vasta pahanilmanlinnun häivyttyä pystyi Tom kiinnittämään huomiota varsin eriskummalliseen kirjeeseen. Hänellä ei oman tietonsa mukaan ollut mitään keskeneräistä asiaa ministeriön kanssa, eikä hänen tietääkseen ollut äidilläkään. Ehkä äiti vaikeni siitäkin, ettei pystynyt maksamaan lainojensa korkoja, ja nyt Taikaministeriö kiristi häntä Irvetan sijaisena. Silloin koko perhe olisi todella tuuliajolla.

Tom nielaisi ennen kuin kohotti kättään tarttuakseen kirjeeseen. Ei kannattanut huutaa äitiä lukemaan kirjettä hänen puolestaan. Jos tuo jääräpäinen nainen halusi apua kukkakauppansa pyörittämisessä, niin hän saisi luvan vastaanottaa apua myös kaupan raha-asioissa.

Mutta kun Tom käänsi kirjekuorta ja näki siinä oman nimensä sulkakynällä kirjoitettuna, hän ei tiennyt olisiko pitänyt huokaista helpotuksesta vai hätääntyä entistä enemmän.

Hän rymisteli kassan ääreltä yläkertaan ja löi huoneensa oven kiinni perässään. Pojan kulmakarvat nousivat ällistyksestä kun vihertävä silmäpari poukkoili puolelta toiselle, tutkien tekstiä kuin lottokuponkia.

Äiti oli mitä ilmeisemmin kuullut ryminän ja sitä seuranneen pamauksen. Kun Tom oli saanut kirjeensä luettua jo kolmatta kertaa, äiti ilmestyi oviaukolle.

"Mitä täällä riehutaan? Oonhan sanonut, ettei huispaus kuulu millään tavalla Viistokujalle", hän marisi.

Tom nosti katseensa pergamentista, hymyili ovelasti äitinsä hämmästykselle ja tarjosi kirjettä hänen luettavakseen. "Ei niin. Mut kansalliseen liigaan se kyllä kuuluu. Sun poikas on menossa just sinne."

kirjoittaja **P.B.** 27.07.21 22:36

II

KESKUS

Äiti ei millään voinut hyväksyä poikansa kutsua taikaurheiluosastolle ilman hänen läsnäoloaan. Kukkakauppa sai kerrankin sulkea ovensa siltä aamupäivältä, vaikka Tom neuvoi häntä jo sadatta kertaa jäämään päivystäjäksi. Aamupäivä oli monelle asiakkaalle otollista aikaa eikä Tom millään halunnut aiheuttaa naisraukalle enempää murhetta kuin oli tarpeen.

"Ei tule kuuloonkaan", hän vastasi jokaisella kerralla ja toisti nuo sanat sinä aamuna ainakin kymmenesti. "Jos sinä tosiaan pääset niille kirjoille, niin voidaan yhtä hyvin sulkea koko putiikki!"

Se ei juuri riemastuttanut Tomia. Joko hän oli liian läskipäinen tajuamaan äitinsä nokkelaa huumorintajua, tai sitten äiti luuli ihan oikeasti, että hänen poikansa rupeaisi perheen elättäjäksi.

"Kyllä sunkin täytyy leipäsi jostakin saada. Ja Angelan", Tom oli sanonut täysissä pukeissa odottaessaan äitiään kaupan oven vieressä. Nainen vaikutti epämiellyttävän huvittuneelta.

"Älä viitsi, Tom. Tiedäthän sä nyt itsekin kuinka huispaajat tienaa. Reilusti enemmän kuin yksikään Viistokujan puoti. Ja vielä velhorahoja, eikä mitään jästien paperilappuja joita isäsi toi kotiin. Saihan ne vaihdettua, mutta sä olit vielä niin pieni muistamaan..."

Tom pyöräytti silmiään ja ennätti keskeyttämään äitinsä pulinaa. "Joo, joo. Mutta kun sä puhut täällä ihan niin kuin sä aikoisit kyykätä mun tuloilla koko loppuelämäsi. Enhän mä edes tiedä pääsenkö mä oikeesti mihinkään joukkueeseen."

"Mä en oo koskaan kyykännyt kenenkään tuloilla", äiti tiuskaisi takaisin.

"Kyykkäsit isän jonnekkin vitun Trinidadiin."

"Thomas Raleigh!" äidin suusta pääsi järkytyksen ja raivon sekainen huudahdus. Tomin onneksi hänen ja äidin välillä oli turvallinen välimatka. Ennen tuolla naisella oli ollut tapana napata poikaa korvasta aina kun hän kiroili tai käyttäytyi muuten huonosti, ja vaikka äiti yritti edelleen, niin Tomin refleksit olivat jo tottuneet siihen. Tällä kertaa kun Janet Throckmorton lähestyi häntä vihreä kaapu vielä navan kohdalta sitomatta, Tom työnsi kaupan oven auki ja astui ulos kadulle.

"Saat luvan siistiä suusi ja katsotkin ettet puhu mitään tollasia ministeriössä. Tää tilanne on mulle jo valmiiksi ihan nöyryyttävä. Sä et nyt ainakaan enää aio tehdä sitä pahemmaksi", hän puhui kovalla äänellä niin, että melkein koko katu raikasi. Ulos hän ei kuitenkaan kehdannut puolipukeisena astua, jonka varaan Tom olikin laskenut. Enää hän ei viitsinyt naljailla äitinsä kanssa, vaan työnsi molemmat kätensä epämukavien samettihousujen taskuihin, katseli mukulakivetytstä ja polkaisi hajamielisesti yhtä irtonaista kiveä.

Herra Pertingerin toimistossa äiti muuttui aivan eri ihmiseksi. "Ilmeisesti lentäminen kulkee veressä. Thomasin isä oli näet myös ansioitunut lentäjä", hän puhui melkein virheettömällä kielellä, vaikka työväenluokkaisuus paistoi siitä lävitse yrityksestä huolimatta. Pertinger oli ilmeisen kokenut byrokraatti ja osasi hymyillä äitiä paljon taitavammin.

"Onko näin? Valitettavasti en voi sanoa tuntevani samaa sukua edustavia lentäjiä", mies kommentoi ystävälliseen sävyyn, ikään kuin odottaen jotakin järkevää selitystä asialle.

"Se lensi.." Tom oli aikeissa tarkentaa luudan ja lentokoneen eroa, kunnes äiti korotti ääntään poikansa ylitse.

"Hänen isänsä on Trinidadista kotoisin. Aivan eri sarjaa kuin tämä Englannin liiga, eikä hänkään suinkaan maailmantasolle yltänyt. Mutta pojathan yleensä ylittävät isiensä meriitit", hän visersi hyväntuulisesti ja loi Tomiin pirteän katseen, joka kieli salaista paheksuntaa.

Herra Pertinger nyökkäsi päätään, myhäili tyytyväisenä ja heilautti taikasauvallaan pinon pergamenttia eteensä. "No niin, nuori mies. Kuten kirjeestämme on sinulle ja äidillesi käynyt ilmi, olivat taikaurheiluosaston edustajat Vannesissa erittäin vaikuttuneita suorituksestanne. Olisimme eittämättä tarjonneet lupaavalle lahjakkuudelle uramahdollisuuksia suosittelemalla teitä mihin tahansa joukkueeseen, mutta olette tuplasti onnekkaampi", veikeään keltaiseen kaapuun ja raidalliseen kravattiin pukeutunut virkamies selitti ja liu'utti taikasauvallaan pinosta yhden paperiliuskan.

"Miten niin", Tom sanoi nostamatta intonaatiotaan, varmana siitä että Pertingerin tauon ainoa tarkoitus oli tarjota keskustelukumppaneille mahdollisuus sanoa edes välillä jotakin.

"Kaljuahon kulkureiden manageri on pyytänyt nimenomaan teitä joukkueen pitäjäksi seuraavalle kaudelle", herra Pertinger totesi ja hymyili Tomille.

Pojan kulmakarvat kohosivat yllätyksestä ja äiti oli suorastaan hysterian partaalla. "Voi, miten loistavaa! Kuulitko, Thomas? Minun pojastani ollaan jo niin vakuuttuneita", hän jatkoi hyväntuulista visertelyä.

"Mitä nyt ite seurasin viime kautta niin Kulkurit ei päässeet edes karsinnoista läpi", poika totesi jääräpäisesti ja vastaanotti Pertingerin esille ottaman kirjeen. Totta tosiaan, sulkakynällä kirjoitetun tekstin alla luki Robert Crayn nimikirjoitus ja ammattinimike. Kaljuahon kulkurit, manageri.

Tomin päivittelyyn herra Pertinger vastasi kuivalla naurahduksella. "Eiväthän ne sellaiset joukkueet haekaan uusia pelaajia, jotka pääsevät vanhalla kokoonpanolla finaaleihin. Herra Cray on etsinyt paikkauksia joillekin pelipaikoille heti siitä alkaen kun hänen joukkueensa tipahti."

Äiti ei vieläkään kyennyt olemaan hiljaa. "Thomas puhaltaa aivan uutta henkeä joukkueeseen kuin joukkueeseen."

Tom laski kirjeen työpöydälle ja katsoi herra Pertingeriä silmiin. "Ei vissiin muista joukkueista oo kuulunut hakuja? Harakoista tai Kanahaukoista?"

"Herra Raleigh", pöydän takana istuva keltakaapuinen nojasi tuoliinsa ja asennoitui tekemään ilmeisen tietämätöntä poikaraukkaa aavistuksen verran viisaammaksi. "Kaikki taitavimmatkin huispaajat ovat joutuneet aloittamaan jostakin. Sinerkorva Colibri ei tullut maailman nopeimmaksi jahtaajaksi yhdessä päivässä", hän sanoi.

Tom laski katseensa edessä makaavaan kirjeeseen ja huokaisi syvään ja mietteliäästi. Tylypahkassa hän sai aina päättää kaikesta huispaukseen liittyvästä, ja tämä alistuminen isojen kuvioiden vietäväksi tuntui hänestä kovin vieraalta. Hän ei välttämättä olisi halunnut pelata missä tahansa joukkueessa, niin nuori ja kokematon kuin hän sattui olemaankin. Kaljuahon kulkureissa häviäminen ei kuulostanut houkuttelevalta, mutta mikäli herra Pertingerin sanoihin oli luottaminen, niin tämä olisi hänen ainoa avoin ovensa ammattilaishuispaajaksi.

Hän naputteli sormiaan pergamenttia vasten tovin, kunnes nosti katseensa pöydän toiselle puolelle. "Kuinka pian mä voisin tavata tän managerin?"

Keltakaapuinen hymyili lähes yhtä maireasti kuin Tomin äiti oli hymyillyt koko päivän.

kirjoittaja **P.B.** 28.07.21 21:52

III

It was about then he started playing two ways
One way for money, what there was of it,
and one way for himself

That was his way of talking

Tässäkö se nyt sitten oli? Iso-Britannian ja Irlannin kansallinen huispausliiga tuntui valitettavan matalalta suoritukselta verrattuna siihen, mitä Tom oli kuullut velhoradiosta aina lapsesta asti. Nopeita lentäjiä, vielä nopeampia kaatoja ja äärimmäisen tiukkoja tilanteita. Tiukkaa peli oli ehdottomasti, mutta kun hän kieppui maalirenkaalta toiselle huitaisten nahkapalloja joukkueen tarjoaman Tulisalamansa varvuilla, ei pelaamisessa ollutkaan samanlaista huumaa kuin Tylypahkan kentällä tupajoukkueen kanssa. Siellä hän oli tuntenut kaikki kasvot niin omista kuin vasustajankin riveistä ja tiennyt, että niin tappiossa kuin voitossakin hän voisi olla ylpeä omasta ja muiden suorituksesta.

Kulkureiden kaavussa suorittaminen muuttui monotoniseksi työnteoksi. Pelien ja harjoitusten aikataulutus oli niin tiuhaa, ettei Tom ehtinyt nauttimaan kesästä hetkeäkään. Yhtenä päivänä hän oli pelaamassa Gloucesterissa, toisena jossakin Lancashiren perukoilla ja muuten hän hikoili kolkon Carlislen kaupungin tietämillä, jossa joukkue oli kuulemma alunperin perustettu jo keskiajalla.

Pelimotivaatiota ei lainkaan kohentanut tieto siitä, että Kaljuahon kulkurit olivat pärjänneet jo viisisataa vuotta niin kehnosti, etteivät olleet vieläkään siirtäneet päämajaansa johonkin kutsuvampaan paikkaan. Lisäksi valmentaja vaati pelaajia matkustamaan luudilla ympäri Englantia, "säässä kuin säässä", kuten hän tapasi muistuttaa, mutta eihän tuolla kirotulla saarella muuta säätä ollutkaan kuin myrskyä ja sadetta.

Kaikista eniten Tomia ärsytti joukkuetovereiden mystiset pelitaktiikat, tai kenties niiden puutteellisuus. Muutaman ensimmäisen pelin kohdalla hän oli arvellut aikuisten miesten kokeilevan jotakin tajunnanräjäyttäviä manöövereitä, mutta kun hän oli nähnyt oman jahtaajansa syöttävän kaatoa vastustajan kainaloon jo kahdettatoista kertaa, hän oli käyttänyt seuraavan puoliajan äänekkääseen kommentoimiseen.

"Hei, koutsi. Eikö sulla oo mitään sanottavaa Mulberryn pelaamisesta? Jäbä on skulannu pallon pois jo vaikka kuinka monesti. Mitä helvetin voita sä sivelet sormiisi ennen peliä?" hän laukoi ja antoi kovin kiusaantuneen näköisen jahtaajan kuulla kunniansa. Se oli miltei säälittävää. Miten reilusti parikymppisellä ammatilaispelaajalla ei ollut järkevää selitystä kuusitoistavuotiaalle?

"Raleigh on oikeassa", valmentaja Parkin totesi vähemmällä innolla kuin Tom olisi toivonut. "Mulberryn kannattaa vähän tsempata sen suhteen. Kuitenkin... Pelinrakentaminen vie ihan törkeästi huomiota, ja Mulberryn pitää kärjessä keskittyy siihen ihan ensisijaisesti. Vai mitä?"

Tom olisi sylkäissyt maahan tuolla vastaukselle, jos hän olisi kehdannut. Turha rakentaa mitään peliä jos meidän pelinrakentajalla ei edes pysy kaato kädessä.

Sentään joukkueen manageri oli säilyttänyt aivonsa kuupan sisällä. Robert Cray, - tai Robbie, kuten hän vaati kaikkia häntä kutsumaan – oli asioihinsa antaumuksella pureutunut mies, jonka puheissa ja eleissä oli sellaista viettiä, johon Tom pystyi luottamaan. Sellainen mies, joka sai asioita aikaiseksi.

Mutta Robbie olikin ainoastaan vastuussa joukkueen ilmeestä ja raha-asioista, eikä hänestä ollut varsinaista apua maalien teossa ja joukkuehengen kohottamisessa. Tomia ja muita pelaajia hän ainakin kohteli kuin omia lapsiaan, nauroi, heitti hirmuista leijaa ja tuntui aina tietävän jotain, mitä muut eivät edes voineet kuvitella.

Pian nuori huispaaja saattoi peräti kutsua tätä miestä hänen ystäväkseen. Se oli helppoa. Harjoitusten jälkeen hän löysi itsensä usein Robbien toimistosta puhumassa koulusta, perheestä ja henkilökohtaisesta tulevaisuudesta.

"Tommosella komistuksella on varmasti jo joku heilakin kainalossa", mies naureskeli nojaillessaan nahkaiseen nojatuoliinsa pergamenttikasojen ympäröimänä. Seiniä koristivat erilaisten legendojen eläväiset julisteet ja uutisartikkelit ja niiden vieressä komeilevat pelipaidat ja arvokkaan näköiset luudanvarret kielivät kokemuksesta tällä alalla.

"Joo. Mut se asuu Japanissa. En oo vielä edes päässy käymään sen porukoilla tai mitään", Tom vastasi ja hiplaili sormiaan polviensa välissä.

"Vai Japanissa. Mielenvikaista huispausskeneä siellä päin. Jos käyt joskus niin kannattaa vilkaista peli tai kaksi. Kirsikkapuiset varret ei oo mikään vitsi, Tom", Robbie sanoi ja virnisteli leveästi. "Entä sun mutsi ja perhe? Millä lailla se rehubisnes pyörii Lontoossa?"

Tom liikutteli jalkojaan vähän vaivaantuneesti. "Menee varmaan vararikkoon. Äiti ei oo duunannu mitään liiketoimintaa moneen vuoteen eikä siskojakaan kiinnosta se touhu ollenkaan."

Robbie pudisti pettyneesti päätään ja antoi hetken hiljaisuuden varmentaa, kuinka vakavasti hän suhtautui pitäjänsä tasapainoiseen elämään ja henkiseen terveyteen. Isän häipymisestä he olivat keskustelleet jo aikaisemmin ja se olikin ollut ainoa sympaattinen keskustelu aiheesta, jonka Tom oli siihen mennessä saanut kokea. Äiti ei suostunut puhumaan siitä ollenkaan ja Angelalla ei tuntunut olevan mitään järkevää sanottavaa.

"Mun mielestä on ihan rikollista, kuinka ministeriö vetää pelaajien liksoja välistä. Ne on vaan kaikki tähdet, jotka tienaa elantonsa tässä liigassa. Okei, ne järkkäsi sut joukkueeseen, mutta mitä muuta ne tekee sun hyväksi?"

Hän tuijotti Tomia silmiin ikään kuin odottaen vastausta, jota pojan suusta ei kuitenkaan kuulunut. Tomilla ei ollut mitään mihin verrata omia ansioitaan pelatuista peleistä. Ne muutama sata kaljuunaa jotka hän oli saanut kuluneen kuun aikana olivat suurin rahamäärä, jonka hän oli koko elämässään ansainnut mistään. "Ei paljon paskaakaan", Tom päätti lopulta vastata hieman epävarmasti, ikään kuin vain vahvistaakseen Robbien oletettavasti oikeaa näkemystä asioista.

"Hyvä vastaus", Robbie sanoi synkästi ja lopetti huolettomalta vaikuttavan nojailunsa. "Mua kismittää niin pirusti se, miten ne käärmeet käyttää nuorta lahjakkuutta omien taskujensa täyttämiseen", hän sanoi ja ryhtyi tarkastelemaan seinillä roikkuvia huispauskaapuja mietteliään näköisenä.

Kun Robbie lankesi pohdintoihinsa, hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Hiljaisuus, jota Tom ei voinut sietää, joten hän raotti suutaan. "Voisko niiden kanssa vaikka neuvotella uutta sopparia?"

Robbie vilkaisi häneen ja pudisteli ivallisen irveen kera päätään. "Voi, voi. Jos sä tykkäät täytellä niiden lomakepinoja ja hommailla niiden sammakoiden kanssa jotka puhuu sun pääsi pyörälle jollain ministeriöslangilla. Se on niiden peliä, eikä niiden pelissä voita kukaan muu kuin ne", hän sanoi jämptisti.

Tom kohautti kysyvästi olkiaan ja kurtisti kulmiaan Robbien puheille. "No miten ihmeessä mun on tarkotus tuoda fyrkkaa himaan? En mä tänne hynän takia tullut pelaamaan, mutta ihan oikeesti! Mulla ei kohta varmaan oo enää himaa mihin palata."

"Sitten sun pitää ruveta pelaamaan omaa peliäsi eikä tanssia muiden pillien tahtiin", Robbie sanoi ja muuttui niin vakavaksi, että se oikein hämmensi Tomia. Hän ei ollut koskaan nähnyt manageria tällaisella tuulella. Vanha tuttu itsevarmuus ja bisnesvietti olivat edelleen läsnä, mutta nyt niitä kasvoja piti yllään hillitty liikemies eikä isällinen naureskelija. "Sille on olemassa syy, minkä takia Mulberry passaa kaatoa vastustajalle", hän sanoi.

Tom kohotti toista kulmakarvaansa, osaksi hämmentyneenä ja toisaalta kiinnostuneena.

"Kyllähän sä Tom varmasti tiedät, että huispausfanien joukossa on niitä, jotka on niin varmoja omasta joukkueestaan, että ne on valmiita laittamaan rahaa peliin", Robbie sanoi.

"Joo", hän vastasi. "Mekin lyötiin Rohkelikkotornissa joskus vetoa. Mut ne oli ihan sulmuista vaan."

Robbie virnisti. "Kansallisessa liigassa ei lyödä vetoa sulmuista, Tom. Tiedätkö sä mitä mä tarkoitan?"

"Varmaan", poika vastasi epävarmasti.

"Se on sama homma, mutta aina ei ole kyse voittamisesta tai häviämisestä. Joskus voitot määrittelee piste-ero. Kulunut aika siepin löytymiseen, ja niin edelleen. Mutta ne pisteet onkin ainoat mihin pitäjä voi vaikuttaa", Robbie kertoi.

"No niin onkin. Sehän on loppujen lopuksi meitsistä kiinni että mitkä menee sisään ja mitkä pysyy ulkona. Mutta meitsihän pitää pallot aina pihalla."

Robbie nojautui nyt lähestulkoon työpöytänsä ylitse. "Välillä on parempi päästää muutama sisään. Ehkä flopata vahingossa koko peli."

Tom ei kerta kaikkiaan tuntunut ymmärtävän, mitä tekemistä vedonlyönnillä oli tarkoituksellisen häviämisen kanssa. "Minkä takia?"

Kun Robbie veti hitaasti lipastostaan nahkasalkun ja asetteli sen työpöydälle, alkoivat syyt pikkuhiljaa valjeta Tomille. Sen sisältä paljastunut kultaisten velhorahojen kimmellys kertoi pojalle paljon enemmän kuin luento tahallisen häviön eduista olisi ikinä saattanut opettaa. Hänhän oli aina ollut käytännöllinen oppija.

kirjoittaja Sponsored content

Hynämies ei voi olla hyvä mies

Hynämies ei voi olla hyvä mies

Hynämies I

Hynämies II

Hynämies III

Vs: Hynämies ei voi olla hyvä mies