![[TYLYPAHKA]](https://2img.net/i/fa/empty.gif)
Te îmbeți cu apă rece
Sivu 1 / 1
Te îmbeți cu apă rece
kirjoittaja Vanillatar 13.10.21 11:30
Dreaming big led me nowhere but here,
I have found my power not leaning,
but standing still to watch the world
twist and turn around me.
I have found my power not leaning,
but standing still to watch the world
twist and turn around me.
Vera Vulpe canon ja aesthetic jota nautin kirjoittaa ajoittain.
Viimeinen muokkaaja, Vanillatar pvm 14.10.21 13:50, muokattu 1 kertaa
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Vs: Te îmbeți cu apă rece
kirjoittaja Vanillatar 13.10.21 11:31
Katettu silta kuulsi lämmintä valoa syksyiseen kylmään ilmaan. Tuuli väreili ja rapisteli pudonneita lehtiä viileillä sormillaan. Elämä valui kesän vehreistä lehdistä juuriin, jotta väri ja loisto jaksaisi nousta uudelleen kun aurinko palaisi hyväilemään lämmöllään eloa maailmaan. Syksy tuntui viimeisiltä hengenvedoilta ennenkuin luonto vaipui raskaaseen uneen. Pakkanen ja halla kiertelivät heikentyneen pulssin tunnettuaan kuin sudet sairaan hirven ympärillä. Se ei kuitenkaan poistanut luonnon kauneutta. Luonto karsi heikot ja sairaat jotta vahvemmat pysyivät elossa. Niin se oli aina toiminut ja tulisi toimimaan. Vain hölmö koittaisi sekoittaa näppinsä äitiluonnon kiertoon, vain hölmö pitäisi itsestään sellaisia mielikuvia. Halla ja pakkanen korjaisivat moisen hölmön. Hulluudeksi sitä kai voisi kutsua, pehmeä lasku pimeyteen aivan huomaamatta. Ainoa ääni joka hulluudesta lähti on kengänpohjien osuminen kylmään ja kiviseen lattiaan kun lasku oli ohitettu.
Vahtimestarin kasvoilla tanssivat valkoiset tatuoinnit heräilivät eloon yön kolkossa valossa. Lakanan valkeat kasvot olivat neutraalit, virheettömät ja koristellut. Katetun sillan valo ei jaksanut valaista noidan siluettia pimenevässä myöhäisessä illassa. Pöllötorni nousi kohti pilvistä taivasta puiden yli ja sen ikkunoista pystyi erottamaan illan pimeyteen laskeutuvat viestinviejät. Nekin elivät aivan omaa elämäänsä yön laskeuduttua. Vahtimestari oli ottanut tavakseen saapua kuuntelemaan pehmoista huhuilua iltaisin. Siinä oli jotain rauhoittavaa kun seisoi aivan paikoillaan. Linnan lukuisat ikkunat vilkkuivat vielä valoja, kunnes yksitellen ne sammuisivat ja sulkeutuivat. Tuuli rapisteli lehtiään ja hiveli mustan turkisviitan liepeitä. Se muistutti leikkivää lasta joka halusi uteliaisuuttaan koskettaa kaikkea. Vahtimestarin suunpielet kohosivat ja silmäluomet painuivat kiinni.
Huhuilu rikkoi tuulen rapinan kunnes kaikki seisahtui. Täydellinen hiljaisuus laskeutui hetkellisesti, edes silta ei narahtanut eikä valittanut. Se oli luonnon hengenveto, yksi viimeisistä. Mielikuvitus halusi tuntea hiukan kylmemmän tuulen paljaalla poskipäällä kun ilma liikahti päättäen hiljaisuuden. Vahtimestari veti syvään henkeä ja henkäisi höyryävän pilven tuulen vietäväksi. Nainen kaipasi näitä hetkiä. Öisiä hetkiä ja luontoa. Oli luonnollista ikävöidä jotain mitä oli menettänyt ajan saatossa. Ikävä tuntui hyvältä kun sen toivotti avoimin käsivarsin halaukseen ja päästi irti. Tunne oli parempi päästää kulkemaan hermostoa pitkin koko kroppaan ja uloshengittää. Kun sen antoi kulkea koko ruumiin läpi ja sallia sen poistua tuli ikävästäkin siedettävä. Sen kanssa pystyi elämään ja sen tuoma joen pohjaa hivelevä suru laimeni. Koskesta tulisi aikanaan joki, ja joesta puro. Se ei enää tahtonut väkivaltaisesti riuhtoa, vaan kulki rauhallisesti ja solisi. Muistutti vain kauniilla äänellään menneestä ja sen ääntä halusi pysähtyä kuuntelemaan.
Vahtimestarin kasvoilla tanssivat valkoiset tatuoinnit heräilivät eloon yön kolkossa valossa. Lakanan valkeat kasvot olivat neutraalit, virheettömät ja koristellut. Katetun sillan valo ei jaksanut valaista noidan siluettia pimenevässä myöhäisessä illassa. Pöllötorni nousi kohti pilvistä taivasta puiden yli ja sen ikkunoista pystyi erottamaan illan pimeyteen laskeutuvat viestinviejät. Nekin elivät aivan omaa elämäänsä yön laskeuduttua. Vahtimestari oli ottanut tavakseen saapua kuuntelemaan pehmoista huhuilua iltaisin. Siinä oli jotain rauhoittavaa kun seisoi aivan paikoillaan. Linnan lukuisat ikkunat vilkkuivat vielä valoja, kunnes yksitellen ne sammuisivat ja sulkeutuivat. Tuuli rapisteli lehtiään ja hiveli mustan turkisviitan liepeitä. Se muistutti leikkivää lasta joka halusi uteliaisuuttaan koskettaa kaikkea. Vahtimestarin suunpielet kohosivat ja silmäluomet painuivat kiinni.
Huhuilu rikkoi tuulen rapinan kunnes kaikki seisahtui. Täydellinen hiljaisuus laskeutui hetkellisesti, edes silta ei narahtanut eikä valittanut. Se oli luonnon hengenveto, yksi viimeisistä. Mielikuvitus halusi tuntea hiukan kylmemmän tuulen paljaalla poskipäällä kun ilma liikahti päättäen hiljaisuuden. Vahtimestari veti syvään henkeä ja henkäisi höyryävän pilven tuulen vietäväksi. Nainen kaipasi näitä hetkiä. Öisiä hetkiä ja luontoa. Oli luonnollista ikävöidä jotain mitä oli menettänyt ajan saatossa. Ikävä tuntui hyvältä kun sen toivotti avoimin käsivarsin halaukseen ja päästi irti. Tunne oli parempi päästää kulkemaan hermostoa pitkin koko kroppaan ja uloshengittää. Kun sen antoi kulkea koko ruumiin läpi ja sallia sen poistua tuli ikävästäkin siedettävä. Sen kanssa pystyi elämään ja sen tuoma joen pohjaa hivelevä suru laimeni. Koskesta tulisi aikanaan joki, ja joesta puro. Se ei enää tahtonut väkivaltaisesti riuhtoa, vaan kulki rauhallisesti ja solisi. Muistutti vain kauniilla äänellään menneestä ja sen ääntä halusi pysähtyä kuuntelemaan.
Vanillatar
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Vs: Te îmbeți cu apă rece
kirjoittaja Vanillatar 01.11.21 15:02
Kuinka julmaa oli muistaa pienten käsien viileyden. Viimeisten kyyneleiden matkan lasittuneista silmäkulmista suklaanruskeille kiharoille. Kuoleman harson haju ja sen murskaavan todellinen kosketus. Kaikki valui samalla hetkellä tunnottomaksi kun sydäntäsärkevä suru lävisti sydämen. Jäljelle jäi vain äidin raadollinen valitus, itku ja murhe. Se kaikki sekoittui harmaaksi maaliksi jolla muisto maalattiin, kerros kerrokselta. Sen erinäiset sävyt olivat liian taidokkaasti maalattu ja niiden väri ei koskaan haalistunut. Se muisto ei ikinä enää saisi värejä, ei ujoja ja hempeitä pastelleja. Ei taivaansinistä ikkunankarmien takaa eikä roosanpunaista pehmoisille poskille. Vain tuskallisen väritön harmaa, harson takaa paljastuva teos jota ei koskaan enää voisi koskettaa. Viimeinen hengenveto ja veto tuntemattomaan johon jokainen meistä astuisi vuorollaan. Värit eivät enää tuoneet iloa, eikä uutta tunnetta. Olet turta ja ikuinen, ikuisesti. Joskus tuska oli kuin valkoinen välähdys harmaassa, silloin valitus ja itku olivat mahdollista mutta ne eivät enää tuntuneet sydäntärepiviltä.
Vera pyyhkäisi silmäkulmastaan kyynelvanan. Hiljaisuudessa istuva mustaan samettiin pukeutunut nainen nyyhkäisi. Niinkin kaunista kuin aaveen pehmeä ja lämmin puhe oli, puuttui siitä elävän värähtelevät ja pinnan särkevät tunteet. Jäljellä oli vain unohdettu nainen joka tarttui kiinni viimeiseen hetkeen kuin uskollinen koira isäntänsä haudalla.
Vera pyyhkäisi silmäkulmastaan kyynelvanan. Hiljaisuudessa istuva mustaan samettiin pukeutunut nainen nyyhkäisi. Niinkin kaunista kuin aaveen pehmeä ja lämmin puhe oli, puuttui siitä elävän värähtelevät ja pinnan särkevät tunteet. Jäljellä oli vain unohdettu nainen joka tarttui kiinni viimeiseen hetkeen kuin uskollinen koira isäntänsä haudalla.
Vanillatar
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa