![[TYLYPAHKA]](https://2img.net/i/fa/empty.gif)
Lakituvan tummuudessa
2 posters
Sivu 1 / 1
P.B.- Rohkelikko
- Viestien lukumäärä : 89
Join date : 16.09.2020
Ikä : 26
Maeve Magee I
kirjoittaja P.B. 02.01.22 14:54
Toisinaan tokeni ajatella, ettei ollut ainoa, joka koki neuvoston itselleen määrittämän lakituvan turhan synkäksi kammioksi. Se oli yksi avarimmista, mutta toisin kuin esimerkiksi pahamaineisessa lakitupa kymmenessä, - joka päinvastoin oli yksi ahtaimmista huoneista koko taikaministeriössä ja jossa saattoi istua niin lähekkäin kollegojen kanssa että lähikontaktista tuli miltei ehdotonta, - tuo avaruus oli Maeven mielestä hieman hermostuttavaa. Melkein kaikki lakituvan pinnat olivat tummaa marmoria, jopa katto, joka oli niin korkealla että Maeve olisi yhtä hyvin voinut luulla lakituvan korkeuden jatkuvan tummaan taivaaseen asti. Ainoastaan keskellä sijaitsevan tilan vaalea mosaiikkilattia korostui lakituvan tummassa autioisuudessa. Useista pienistä laatoista muodostettu ympyräpari tuijotti suoraan kohti tuon huoneen olemattomalta vaikuttavaa kattoa, eikä Maeve voinut välttyä siltä tunteelta, että ne olisivat nähneet myös hänet ja kaikki hänen kollegansa. Se ei nostattanut noidan mieltymystä tästä lakituvasta juuri lainkaan, mutta hän arveli täällä kokoontumisen kuuluvan taikaministerin vallanpitomenetelmiin.
Maeve havahtui ajatuksistaan, joihin hänen huomionsa oli paennut mosaiikkilattialla puhuvan vanhan velhon yksitoikkoista puheenvuoroa, ja hänen rusehtavien silmiensä katse kiinnittyi ylivelhon paikalla seisovaan Claudius Flanneliin. Mies oli etevä työssään, joskin Maeve oli jo pitkään joutunut hiljaisesti myöntämään, että hän sisäisti tuota velhoa kohtaan paljon katkeruutta. Oli taikaministerin vika, etteivät feenit tulleet kuulluiksi. Oli hänen vikansa, että vanhat ja varakkaat englantilaissuvut säätivät lakeja ja tekivät päätöksiä, jotka palvelivat vain heitä itseään. Ja loppujen lopuksi oli myös taikaministeri Flannelin vika, että hän oli kieltäytynyt huomioimasta irlantilaisen taikakansan ahdinkoa, ja suonut tilanteen paisumisen siihen pisteeseen, että Maeven isä ja veljet joutuivat viemään häneltä hengen.
Tai olisivat ainakin vieneet, jos he olisivat olleet onnekkaampia.
“...Ja sen takia on äärimmäisen tärkeää, että luudilla lentämisestä yli kymmenen mailin etäisyyksien päähän tehdään täysin laitonta. Me emme salli jästien nähden lentämistä matoilla, eikä meidän siksi tulisi sallia lentämistä millään muullakaan välineellä,” vanha velho viimeisteli puheensa ja lähti käyskentelemään takaisin istumapaikalleen kahden muun yhtä iäkkään velhon välissä, jotka nyökyttelivät päitään ja murisivat kuorossa muiden kanssa jotakin, jonka olisi pitänyt olla “kuulkaa, kuulkaa,” mutta joka muuttui satojen väsyneiden äänien seassa vain epäselväksi kohinaksi. Päinvastoin lakituvan toiselta puolelta kuului äänekästä vastustamista, josta ei taaskaan saanut mitään selvää, mutta josta erimielisyys kävi varsin selvästi esille.
Lopulta huutelu rauhoittui neuvoston puheenvuoroja jakavien tahojen puututtua siihen. Äänestystä aiheesta päätettiin lykätä sen arkaluontoisuuden takia, ja ennen sitä luudilla lentämisen kieltämisestä tehtäisiin pitkäjänteisiä selvityksiä taikaliikenneosastossa.
Velhoneuvosto näytti valmiilta siirtymään seuraaviin päivän aiheisiin. Maeve nosti pergamenttipinoa pitelevää kättään ilmaan niin korkealle kuin hän suinkin pystyi, ja tuijotti taikaministeriä suoraan silmiin. Mikäli hänen muistinsa kokousten asialistoista ei pettänyt, hänen puheenvuoronsa oli seuraavana, vaikka neuvoston puhemiehille ei ollut mitenkään epäolennaista unohtaa näitä järjestyksiä tahallaan tai “sattuvista syistä” vaihdella asioiden sijoja kesken kokouksen. Kyseessä oli tietenkin ministeriön haluttomuus feenien jäsenten kuulemiseen. Maeve vilkaisi tyhjiin paikkoihin, joissa hänen seuralaisiaan olisi pitänyt istua, mutta jotka oli siltä päivältä kutsuttu eri tehtäviin. Paikalle oli ministeriön keplotteluista huolimatta kuitenkin päässyt joitakin paikalle, kuten esimerkiksi itse puheenjohtaja. Oli hyvä, että vaikka Maeveakin yritettiin melkein väkisin sijoittaa kiireellisiin oikeusistuntoihin velhoneuvoston kokouksien sijaan, hän oli jo oppinut sivuuttamaan näitä yrityksiä samoilla hunajaisilla selityksillä ja lakien ympäripyöreällä tulkinnalla joilla häntä yritettiin hyllyttää.
Edullista oli myös se, että feenit olivat pikkuhiljaa alkaneet käsittämään adressien, mielenosoitusten ja vetoomuksien merkityksen. Maeve tiesi, että ministeriö oli vuosi vuodelta joutunut kävelemään yhä enemmän lasinsiruilla heidän kanssaan, mikäli he haluaisivat kieltää irlantilaisilta kaiken sympatian velhoyhteisössä. Ennen he olivat menestyneet samaistamalla kaikki feenit Maeven isään, veljiin ja kaikkiin muihin radikaaleihin, tuputtaen Päivän Profeetasta kertomuksia irlantilaisista pimeyden velhoista ja pettureista ja ties mistä paholaisista. Vuosien aikana nämä kertomukset olivat kuitenkin alkaneet menettää tehokkuuttaan, kun puolet lehden lukijakunnasta, - eli koko Irlannin saaren velhoväestö - oli kyllästynyt kuulemaan vain pahoja asioita kaltaisistaan. Feenit olivat ottaneet tästä tulta alleen ja syyttäneet taikaministeriötä irlantilaisten noitien ja velhojen taipumuksesta pahantekoon.
Näin ollen pienikin virhe ministeriön osalta olisi feenien käsissä voinut paisua suureksi skandaaliksi. Vaikka sovinnollinen väittely ei velhoneuvostossa tai muuallakaan velhoyhteisön julkisessa toiminnassa juuri tuottanut tuloksia, niin painostus ja hienovarainen uhkailu tuntui toimivan.
Kaikki nämä asiat kiteytyivät siinä katseessa, jolla Maeve Magee nyt porasi suoraan Claudius Flannelin sieluun ja kenties sen lävitsekin.
P.B.- Rohkelikko
- Viestien lukumäärä : 89
Join date : 16.09.2020
Ikä : 26
Vs: Lakituvan tummuudessa
kirjoittaja Athanaton 02.01.22 20:20
Laki ja oikeus, järjestyksen kulmakivet. Ne kannattelivat sitä tummaa marmorikattoa, jonka alla neuvosto tänäänkin kokoontui - ja saman järjestyksen laatoista koostui myös salin näyttävä mosaiikkilattia, jota oli ehtinyt kuluttamaan aikojen saatossa monenlaisen velhoväen jalkineet, niin historian häviäjien kuin sen voittajien. Yhtä lailla tänäänkin samoihin luumunvärisiin kaapuihin pukeutuneet hienot velhot ja noidat - eivät neljällä raajalla kulkevat raakalaiset tai muu taikasauvaton roskasakki - olivat kokoontuneet kunnioittamaan tätä historiaa, eivät toki ylivelhona toimivan Claudiuksen mieliksi, mutta hänen vaalimien perinteidensä mukaisesti. Lain ja oikeuden perinteiden, jotka muodostivat taikamaailman olemassaolon perustan, kaikkien elävien olentojen status quon. Ilman niitä perinteitä salissa olisivat voineet yhtä hyvin olla läsnä kentaurit, kotitontut tai kaikkien kauhuksi jopa verenhimoiset vampyyrit tai armottomina petoina tunnetut ihmissudet.
Claudius oli ulkoisesti varsin tyypillinen taikaministeri: harmaaseen liituraitaan pukeutuva, yhteisössään arvostettu ja taikaministeriössä pitkään virkamiehenä työskennellyt velho, jolla oli runsaasti rahaa ja valtaa jo ennen virkaanastujaisiaan. Hänen tukijoukkoihinsa kuuluivat etusijassa vanhat puhdasveriset suvut ja heitä myötäilevät keskiluokkaiset puoliveriset, jotka vierastivat jästimyönteisyyttä ja liberaalia olentopolitiikkaa. Mutta samalla Claudius oli myös hyvin epätavallinen taikaministeri: hän vetäytyi aina halutessaan julkisuudesta ja vältteli edeltäjiensä kaltaisia tyhjiä puheita, usein iskeäkseen aina otollisimmalla hetkellä poliittisten vastustajiensa kimppuun. Hänelle kaikki oli yhtä suurta velhoshakkia, niin julkinen kuin toisinaan yksityinenkin elämä. Siksi monet pitivät häntä hyvin epäluotettavana ja arvaamattomana miehenä, jopa lähimmät ystävät. Käytännössä kukaan ei pystynyt sanomaan varmaksi, mitä hän halusi kaikkein eniten.
Mutta nyt hänellä päällään oli sama luumunvärinen kaapu kuin muilla velhoneuvoston jäsenillä. Claudius seisoi ylivelhon paikalla, ylväänä ja vakavailmeisenä kuin olisi ryhdikkyydellään yrittänyt uskotella yleisölleen ansaitsevansa paikkansa, vain ja ainoastaan korostaakseen omaa asemaansa arkipäiväisten erimielisyyksien yläpuolella. Hänen iäkkäät kasvonsa näyttivät vuosi vuodelta enemmän stoalaisilta, silmien katse kylmältä, etäiseltä ja välinpitämättömältä. Claudius nimittäin halveksui velhoneuvostoa, jossa toisinaan hänen mukaansa väiteltiin varsin triviaaleista asioista - ja vielä typerimmin argumentein. Ja kaiken lisäksi hän joutui mielistelemään neuvoston edessä nauttiakseen vähäisestäkin mandaatistaan ylivelhona, eikä Claudius pitänyt miellyttämisestä, hän oli harvinaisen itsekäs ja jääräpäinen mies.
Kun lopulta luutien kieltämistä yli kymmenen mailin matkoissa ehdottanut vanha velho sulki suunsa, Claudius siirsi raskaiden silmäluomien painaman katseensa puhujasta muualle saliin, jossa kävi hetkellisesti kova kuhina. Hän kuulosteli tylyilmeisenä salissa kaikuvia puheenvuoroja, jotka hukkuivat toistensa alle juuri hänen inhoamallaan tavalla. Vai velhojen ja noitien neuvosto! Mitään sanomatta taikaministeri nosti oikeaa luumunväristä hihaansa merkiksi salin äänekkäimmille, että aiheeseen ei ollut enää tarpeellista lisätä mitään, koska istunnon oli määrä jatkua. Hänen hiljaista elettään seurasi nopea reaktio, kun aikaisempaa puhujaa vastustaneet suunsoittajat hiljenivät kuin seinään - todennäköisesti enemmän puheenvuoroja jakavan tahon vaatimuksesta kuin itse ylivelhona toimivan ministerin. "Jatkakaamme", ilmoitti Claudius lyhyen hiljaisuuden jälkeen matalalla ja stoalaisen tasapaksulla äänellään, vilkaisten pergamentille sihteerinsä valmistelemaa asialistaansa.
Cladius tiesi harvinaisen hyvin, kenelle seuraava puheenvuoro kuuluisi. Mageet olivat varsinainen piikki lihassa, siinä missä jästisyntyisten ja surkkien laajempia oikeuksia vaativat aktivistit. Hän nosti vähäeleisesti katseensa pergamentista salissa istuvaan feenien puheenjohtajaan, peittelemättä olemuksessaan veitsellä leikattavaa välinpitämättömyyttään. Heidän katseiden kohdatessa salissa vallitsi hetken jännitteinen hiljaisuus, kun itse kukin osanottaja pystyi arvaamaan seuraavan puheenvuoron pyytäjän - joko Claudiuksen katseesta tai hänen pitämästään äänekkäästä tauosta. Ministeri ei sietänyt Mageen katseen taistelutahtoa, vaan toivoi tukahduttavansa sen kuin ankeuttaja. "Seuraavaksi", hän aloitti nuivalla äänenpainolla, irrottaen katseensa feenien puheenjohtajasta, persona non gratastaan, muualle saliin. "Maeve Magee, olkaa hyvä. Puheenvuoro on teidän."
Mageen ei pitänyt olla läsnä, kuten ei mahdollisimman monen muunkaan hänen asiaansa edustavan. Mutta Claudius tiesi hyvin, että Magee osasi ministerin velhoshakin säännöt. Hän oli sinnikäs vastustaja. Onnekseen myös ministeri oli varautunut siihen.
Claudius oli ulkoisesti varsin tyypillinen taikaministeri: harmaaseen liituraitaan pukeutuva, yhteisössään arvostettu ja taikaministeriössä pitkään virkamiehenä työskennellyt velho, jolla oli runsaasti rahaa ja valtaa jo ennen virkaanastujaisiaan. Hänen tukijoukkoihinsa kuuluivat etusijassa vanhat puhdasveriset suvut ja heitä myötäilevät keskiluokkaiset puoliveriset, jotka vierastivat jästimyönteisyyttä ja liberaalia olentopolitiikkaa. Mutta samalla Claudius oli myös hyvin epätavallinen taikaministeri: hän vetäytyi aina halutessaan julkisuudesta ja vältteli edeltäjiensä kaltaisia tyhjiä puheita, usein iskeäkseen aina otollisimmalla hetkellä poliittisten vastustajiensa kimppuun. Hänelle kaikki oli yhtä suurta velhoshakkia, niin julkinen kuin toisinaan yksityinenkin elämä. Siksi monet pitivät häntä hyvin epäluotettavana ja arvaamattomana miehenä, jopa lähimmät ystävät. Käytännössä kukaan ei pystynyt sanomaan varmaksi, mitä hän halusi kaikkein eniten.
Mutta nyt hänellä päällään oli sama luumunvärinen kaapu kuin muilla velhoneuvoston jäsenillä. Claudius seisoi ylivelhon paikalla, ylväänä ja vakavailmeisenä kuin olisi ryhdikkyydellään yrittänyt uskotella yleisölleen ansaitsevansa paikkansa, vain ja ainoastaan korostaakseen omaa asemaansa arkipäiväisten erimielisyyksien yläpuolella. Hänen iäkkäät kasvonsa näyttivät vuosi vuodelta enemmän stoalaisilta, silmien katse kylmältä, etäiseltä ja välinpitämättömältä. Claudius nimittäin halveksui velhoneuvostoa, jossa toisinaan hänen mukaansa väiteltiin varsin triviaaleista asioista - ja vielä typerimmin argumentein. Ja kaiken lisäksi hän joutui mielistelemään neuvoston edessä nauttiakseen vähäisestäkin mandaatistaan ylivelhona, eikä Claudius pitänyt miellyttämisestä, hän oli harvinaisen itsekäs ja jääräpäinen mies.
Kun lopulta luutien kieltämistä yli kymmenen mailin matkoissa ehdottanut vanha velho sulki suunsa, Claudius siirsi raskaiden silmäluomien painaman katseensa puhujasta muualle saliin, jossa kävi hetkellisesti kova kuhina. Hän kuulosteli tylyilmeisenä salissa kaikuvia puheenvuoroja, jotka hukkuivat toistensa alle juuri hänen inhoamallaan tavalla. Vai velhojen ja noitien neuvosto! Mitään sanomatta taikaministeri nosti oikeaa luumunväristä hihaansa merkiksi salin äänekkäimmille, että aiheeseen ei ollut enää tarpeellista lisätä mitään, koska istunnon oli määrä jatkua. Hänen hiljaista elettään seurasi nopea reaktio, kun aikaisempaa puhujaa vastustaneet suunsoittajat hiljenivät kuin seinään - todennäköisesti enemmän puheenvuoroja jakavan tahon vaatimuksesta kuin itse ylivelhona toimivan ministerin. "Jatkakaamme", ilmoitti Claudius lyhyen hiljaisuuden jälkeen matalalla ja stoalaisen tasapaksulla äänellään, vilkaisten pergamentille sihteerinsä valmistelemaa asialistaansa.
Cladius tiesi harvinaisen hyvin, kenelle seuraava puheenvuoro kuuluisi. Mageet olivat varsinainen piikki lihassa, siinä missä jästisyntyisten ja surkkien laajempia oikeuksia vaativat aktivistit. Hän nosti vähäeleisesti katseensa pergamentista salissa istuvaan feenien puheenjohtajaan, peittelemättä olemuksessaan veitsellä leikattavaa välinpitämättömyyttään. Heidän katseiden kohdatessa salissa vallitsi hetken jännitteinen hiljaisuus, kun itse kukin osanottaja pystyi arvaamaan seuraavan puheenvuoron pyytäjän - joko Claudiuksen katseesta tai hänen pitämästään äänekkäästä tauosta. Ministeri ei sietänyt Mageen katseen taistelutahtoa, vaan toivoi tukahduttavansa sen kuin ankeuttaja. "Seuraavaksi", hän aloitti nuivalla äänenpainolla, irrottaen katseensa feenien puheenjohtajasta, persona non gratastaan, muualle saliin. "Maeve Magee, olkaa hyvä. Puheenvuoro on teidän."
Mageen ei pitänyt olla läsnä, kuten ei mahdollisimman monen muunkaan hänen asiaansa edustavan. Mutta Claudius tiesi hyvin, että Magee osasi ministerin velhoshakin säännöt. Hän oli sinnikäs vastustaja. Onnekseen myös ministeri oli varautunut siihen.
Athanaton- Taikaministeri
- Viestien lukumäärä : 615
Join date : 03.09.2020
P.B. likes this post
Maeve Magee II
kirjoittaja P.B. 02.01.22 21:55
Taikaministerillä oli omalaatuinen ja eittämättä ministeriön kärkijoukoissa vietettyjen vuosien aikana huippuunsa hioutunut olemus, jota Maeve ei vielä noin kolmenkymmenen ikävuotensakaan jälkeen ollut tottunut sietämään. Niinä vuosina hän oli tavannut kaikenlaisia noitia ja velhoja maan ja taivaan väliltä, niin brittejä kuin intialaisia, mutta Claudius Flannel tuntui edelleen olevan vertaansa vailla. Hänen katseensa oli jo arjessakin tavattoman tyyni ja kerätty, kun irlantilaisnoita toisinaan näki häntä antamassa Profeetalle haastatteluja atriumissa tai kulkemassa ensimmäisessä kerroksessa toimistoonsa ja sieltä pois. Nyt kun hän tarkasteli velhoneuvostonsa edustajia nenänvarttaan pitkin, ja kun hänen jääkylmä katseensa lukittautui noitaan, jonka hän tunnisti epämääräiseksi murheenkryyniksi, Maeve ei voinut kieltää tuntevansa itseään kovin pieneksi.
Sen hän oli oppinut jo kauan sitten, että nuo pienuuden, riittämättömyyden ja halveksituksi tulemisen tunteet olivat katalyyttejä suuruuden tavoitteluun. “Vain pelätessään voi olla rohkea,” hänen isänsä oli joskus sanonut, ja vaikka isä oli sanonut monia asioita, niin tuossa hän tuntui olleen oikeassa.
Maeve nousi paikaltaan ylös pergamentit kourissaan, vietti katseensa pois taikaministerin hyytävän tuijotuksen alta ja laskeutui määrätietoisin askelin mosaiikkilattian keskelle. Lakituvan oli vallannut kunnioittava hiljaisuus, vaikka tuo kunnioitus ei suinkaan kuulunut hänelle, vaan taikaministerin jylhälle olemukselle sekä neuvoston satoja vuosia vanhoille perinteille. Suhteellisen nuoren noidan kengät kopisivat mosaiikilaattoja vasten ja hänen luumunpunainen kaapunsa laahasi siinä hiljaisuudessa, kunnes hän lopulta saavutti paikkansa, nosti katsettaan luumunpunaiseen velhojen ja noitien mereen ja aukaisi suunsa.
“Arvoisa ministeri. Velhoneuvosto,” hän aloitti. “Te tiedätte kuka minä olen, ja te tiedätte mitkä asiat erityisesti painavat minun mieltäni. Joudun silti korostamaan, että nuo asiat eivät ole niin raskaita henkilökohtaisista syistä, vaan siksi, että ne koskettavat niin suurta osaa velhoyhteisöstämme. Osaa, joka on syntynyt verenperintö suonissaan, ja osaa, joka on aina ollut kunnioitettavaa ja vähempiinsä sekaantumatonta väkeä,” Maeve avasi kuuluvalla ja horjumattomalla äänellä. Hän vilkaisi kerran pergamentteihinsa, otti ne toiseen käteensä ja laski ne jalkaansa vasten samalla kun toinen käsi painautui nyrkkiin ja asettui vyötäröä vasten. Vakuuttavaa oratointiasentoaan hakiessaan hän lähti kävelemään hitaasti pitkin neuvoston aitioiden reunoja, tarkastellen tiukasti kuulijoidensa kasvoja.
Hänen piti olla rento. Hänen tuli olla hieman hävytönkin. Tässä lakituvassa istuvat väsyneet vanhukset ja selkärangattomat nyökyttelijät eivät kiinnittäneet mitään huomiota puheisiin, jotka eivät eronneet jollakin tavalla joukosta, ja Maeve tiesi tämän varsin hyvin.
“En puhu jästeistä tai jästisyntyisistä. Kansainvälinen salaisuussäännös on varsin selvä heidän osaltaan. Heitä tai heidän kanssa tekemisissä olevia ei tule missään tapauksessa hyväksyä osaksi velhoyhteisöä, ja olen valmis väittelemään kenen tahansa kanssa, joka puoltaisi niin perättömiä ajatuksia kuin jästivanhempien päästämistä sisälle yhteisöömme, oli heidän lapsellaan taikaverta tai ei. Salaisuussäännöksessä ei kerta kaikkiaan ole poikkeuksia,” noidan tahti kiihtyi hänen päästessään vauhtiin. Ministeriö oli Flannelin kaudella mennyt entistä konservatiivisempaan suuntaan, joka oli yksi harvoista asioista, joista Maeve saattoi olla kiitollinen. Hän teki kaikkensa käyttääkseen tätä yhteisymmärrystä feenien asian ajamisessa.
“En puhu kotitontuista. Enkä kentaureista. Enkä edes yksinkertaisten elukoiden lailla ajattelevista taikaolennoista, joista eräät ovat niin huolissaan. Puhun noidista ja velhoista, niistä puhdas- ja puoliverisistä, joiden suonissa virtaa muinaisten druidien veri ja perintö, joita tämä ministeriö epäonnistuu toistamiseen edustamaan ja tukemaan. Siksi joudun jälleen tuomaan tietouteenne esimerkkejä tämän ministeriön keskinkertaisuudesta.”
Hän oli ehtinyt kiertää koko aition pituuden, ja nyt hän palasi taas seisomaan keskelle. “Arvoisa ministeri. Te tiedätte varmasti, että kiellettyjen ja ministeriönne rajoittamien taikaesineiden, yrttien ja liemien kuljetus sekä myynti Irlannissa on päässyt irti kuin koira veräjästä, ettekä te saatika tämä neuvosto ole pystyneet tekemään asialle yhtään mitään. Taikalainvartijat seuraavat tätä omalla tontillanne niin, että voitte nukkua yönne rauhassa, mutta entä irlantilaiset vertaisenne? Sitten kun pitäisikin tehostaa lainvalvontaa naapurisaarella, niin resurssinne eivätkään riitä. Taikalainvirastolla riittää toki auroreita ja iskuvelhoja jahtaamaan taikaolentoja rääkkäävää velhoa Havaijinsaarille, mutta se ei pysty edes turvaamaan omiensa turvallisuutta! Häpeällistä!”
Velhoneuvosto oli jo Maeven puheen jälkipuoliskolla ruvennut vastailemaan noidan herjauksiin vaitonaisella mutinalla, ja viimeistään hänen päätettyään aitiosta alkoi kuulua joidenkin edustajien äänekkäitä vastalauseita, ja puolestaan voimakkaalla irlantilaisaksentilla näille vastalauseille omistettuja huudahduksia. Maeve oli hetken vaiti, kunnes hän päätti puheen rutiininomaisella toteamuksellaan, viittoen aggressiivisesti pergamenttinipullaan vastustajilleen. “Muuten olen sitä mieltä, että irlantilaisten on itsenäistyttävä. Farrah, farrah! Tá an Fhianna agat!” noita viimeisteli kelttiläisellä sotahuudolla, joka oli saattanut neuvostossakin tulla jo tutuksi. Olihan Maeve toistanut sen melkein jokaisen puheensa jälkeen noin kolmen vuoden ajan.
Sen hän oli oppinut jo kauan sitten, että nuo pienuuden, riittämättömyyden ja halveksituksi tulemisen tunteet olivat katalyyttejä suuruuden tavoitteluun. “Vain pelätessään voi olla rohkea,” hänen isänsä oli joskus sanonut, ja vaikka isä oli sanonut monia asioita, niin tuossa hän tuntui olleen oikeassa.
Maeve nousi paikaltaan ylös pergamentit kourissaan, vietti katseensa pois taikaministerin hyytävän tuijotuksen alta ja laskeutui määrätietoisin askelin mosaiikkilattian keskelle. Lakituvan oli vallannut kunnioittava hiljaisuus, vaikka tuo kunnioitus ei suinkaan kuulunut hänelle, vaan taikaministerin jylhälle olemukselle sekä neuvoston satoja vuosia vanhoille perinteille. Suhteellisen nuoren noidan kengät kopisivat mosaiikilaattoja vasten ja hänen luumunpunainen kaapunsa laahasi siinä hiljaisuudessa, kunnes hän lopulta saavutti paikkansa, nosti katsettaan luumunpunaiseen velhojen ja noitien mereen ja aukaisi suunsa.
“Arvoisa ministeri. Velhoneuvosto,” hän aloitti. “Te tiedätte kuka minä olen, ja te tiedätte mitkä asiat erityisesti painavat minun mieltäni. Joudun silti korostamaan, että nuo asiat eivät ole niin raskaita henkilökohtaisista syistä, vaan siksi, että ne koskettavat niin suurta osaa velhoyhteisöstämme. Osaa, joka on syntynyt verenperintö suonissaan, ja osaa, joka on aina ollut kunnioitettavaa ja vähempiinsä sekaantumatonta väkeä,” Maeve avasi kuuluvalla ja horjumattomalla äänellä. Hän vilkaisi kerran pergamentteihinsa, otti ne toiseen käteensä ja laski ne jalkaansa vasten samalla kun toinen käsi painautui nyrkkiin ja asettui vyötäröä vasten. Vakuuttavaa oratointiasentoaan hakiessaan hän lähti kävelemään hitaasti pitkin neuvoston aitioiden reunoja, tarkastellen tiukasti kuulijoidensa kasvoja.
Hänen piti olla rento. Hänen tuli olla hieman hävytönkin. Tässä lakituvassa istuvat väsyneet vanhukset ja selkärangattomat nyökyttelijät eivät kiinnittäneet mitään huomiota puheisiin, jotka eivät eronneet jollakin tavalla joukosta, ja Maeve tiesi tämän varsin hyvin.
“En puhu jästeistä tai jästisyntyisistä. Kansainvälinen salaisuussäännös on varsin selvä heidän osaltaan. Heitä tai heidän kanssa tekemisissä olevia ei tule missään tapauksessa hyväksyä osaksi velhoyhteisöä, ja olen valmis väittelemään kenen tahansa kanssa, joka puoltaisi niin perättömiä ajatuksia kuin jästivanhempien päästämistä sisälle yhteisöömme, oli heidän lapsellaan taikaverta tai ei. Salaisuussäännöksessä ei kerta kaikkiaan ole poikkeuksia,” noidan tahti kiihtyi hänen päästessään vauhtiin. Ministeriö oli Flannelin kaudella mennyt entistä konservatiivisempaan suuntaan, joka oli yksi harvoista asioista, joista Maeve saattoi olla kiitollinen. Hän teki kaikkensa käyttääkseen tätä yhteisymmärrystä feenien asian ajamisessa.
“En puhu kotitontuista. Enkä kentaureista. Enkä edes yksinkertaisten elukoiden lailla ajattelevista taikaolennoista, joista eräät ovat niin huolissaan. Puhun noidista ja velhoista, niistä puhdas- ja puoliverisistä, joiden suonissa virtaa muinaisten druidien veri ja perintö, joita tämä ministeriö epäonnistuu toistamiseen edustamaan ja tukemaan. Siksi joudun jälleen tuomaan tietouteenne esimerkkejä tämän ministeriön keskinkertaisuudesta.”
Hän oli ehtinyt kiertää koko aition pituuden, ja nyt hän palasi taas seisomaan keskelle. “Arvoisa ministeri. Te tiedätte varmasti, että kiellettyjen ja ministeriönne rajoittamien taikaesineiden, yrttien ja liemien kuljetus sekä myynti Irlannissa on päässyt irti kuin koira veräjästä, ettekä te saatika tämä neuvosto ole pystyneet tekemään asialle yhtään mitään. Taikalainvartijat seuraavat tätä omalla tontillanne niin, että voitte nukkua yönne rauhassa, mutta entä irlantilaiset vertaisenne? Sitten kun pitäisikin tehostaa lainvalvontaa naapurisaarella, niin resurssinne eivätkään riitä. Taikalainvirastolla riittää toki auroreita ja iskuvelhoja jahtaamaan taikaolentoja rääkkäävää velhoa Havaijinsaarille, mutta se ei pysty edes turvaamaan omiensa turvallisuutta! Häpeällistä!”
Velhoneuvosto oli jo Maeven puheen jälkipuoliskolla ruvennut vastailemaan noidan herjauksiin vaitonaisella mutinalla, ja viimeistään hänen päätettyään aitiosta alkoi kuulua joidenkin edustajien äänekkäitä vastalauseita, ja puolestaan voimakkaalla irlantilaisaksentilla näille vastalauseille omistettuja huudahduksia. Maeve oli hetken vaiti, kunnes hän päätti puheen rutiininomaisella toteamuksellaan, viittoen aggressiivisesti pergamenttinipullaan vastustajilleen. “Muuten olen sitä mieltä, että irlantilaisten on itsenäistyttävä. Farrah, farrah! Tá an Fhianna agat!” noita viimeisteli kelttiläisellä sotahuudolla, joka oli saattanut neuvostossakin tulla jo tutuksi. Olihan Maeve toistanut sen melkein jokaisen puheensa jälkeen noin kolmen vuoden ajan.
P.B.- Rohkelikko
- Viestien lukumäärä : 89
Join date : 16.09.2020
Ikä : 26
Athanaton likes this post
Vs: Lakituvan tummuudessa
kirjoittaja Athanaton 03.01.22 23:02
Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Claudius toimi ylivelhon virassa. Samalta paikalta hän oli vuosien saatossa ehtinyt kuulemaan monenlaisia puheita, joista hyvää ei aina erottanut huonosta sen vastaanoton perusteella: velhoneuvostoa tuli osata vedellä oikeista naruista, koska vanhan kansan päätä ei käännetty aina totuuksilla, vaan oikein sanankääntein. Claudius tiesi lukeneena jästien historiasta, että hyvät puhujat antiikin Kreikassa noudattivat tyyntä malttia, välttäen kansankiihottajien retoriikalle tyypillisiä tunteikkaita eleitä. Niin oli velhojenkin keskuudessa. Silti hän koki harvoin, että jästeiltä olisi voinut oppia mitään hyödyllistä - mutta sen sijaan historia, joka edusti hänestä lähes tulkoon kaikkitietävää voimaa, osoitti joitakin oppimisen mahdollisuuksia, myös arvostamiensa jästien kuten Perikleen osalta. Ja saman hän muisti kuunnellessaan Mageen puhetta, jonka muotoilussa ei tuntunut olevan mitään sattumanvaraista. Esitys oli jokaista sanaa myöten hyvin harkittu, lähes tulkoon näytelmämäinen. Ja juuri sellaisella hienovaraisella tavalla sentimentaalinen, että se oli suorastaan hävytön.
Sellainen sentimentaalisuus kuvotti ministeriä. Hän ei uskonut hetkeäkään, etteikö Mageen kutsumusta ohjannut motiivi olisi ollut pohjimmiltaan henkilökohtainen - pessimistinä hän käsitti muutenkin solidaarisuuden pelkkänä retoriikan välineenä. Olihan Mageen edesmennyt veli yrittänyt tehdä rikoksista katalimman ja salamurhata itse taikaministerin hänen vieraillessaan vuosia sitten Irlannissa. Siksi luottamusta, edes pienintäkään sellaista, oli vaikea ellei mahdotonta rakentaa. Claudius oli sitä mieltä, että Mageen olisi pitänyt ymmärtää luopua feenien unelmasta rakentaakseen uransa taikaministeriössä muun kuin velhoyhteisön yhtenäisyyttä loukkaavien ideaalien varaan. Mutta Magee ei luopunut. Eikä Claudius uskonut, että isänsä tai veljensä tavoin koskaan luopuisikaan. Kenties hän oli siinä suhteessa yhtä jääräpäinen kuin ministeri - ja toisaalta yhtä intohimoinen tavoitteidensa suhteen, joista moni sitä paitsi noudatti samaa ideologista pohjaa. He tahtoivat samalla hyvin erilaisia ja samanlaisia asioita.
Vasta Mageen puhuessa ministeriön keskinkertaisuudesta Claudius siirsi kylmänrauhallisen katseensa noitaan, joka pysähtyi mosaiikkilattian keskelle ja saapui samalla lopullisen sanottavansa ytimeen. Syytös oli täysin odotettavissa - kuten myös se, että siihen saavuttiin vasta puhdasverisiltä nyökytyksiä saaneiden alkusanojen jälkeen. Pitihän Mageen jotenkin vakuuttaa yleisölleen, miksi hänen asiansa, elämäntehtävänsä, oli neuvoston huomion arvoinen. Mutta Claudius ei ollut vakuuttunut, saatika yrittänyt peitellä sitä. Hän silmäili korokkeeltaan matalemmalla seisovaa noitaa ja tarkasteli hänen olemustaan osin jopa vaikuttuneena hänen sinnikkyydestään kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ministeri antoi salin täyttyä neuvoston äänistä, säästellen omaansa vasta myöhemmälle. Hänen ei tarvinnut puhua ylivelhona siitä, miksi ministeriö ei ollut keskinkertainen - eikä varsinkaan ministerinä, vaikka hän olikin täysin tietoinen velhohallinnon puutteista. Sen sijaan Mageella oli suurempi paine vakuuttaa yleisönsä väittämistään, jotka nostattivat vahvan kielteisiä reaktioita eri puolelta aitioita.
Mageen viimeisen julistuksen ja kelttiläisen sotahuudon jälkeen tunnelma neuvoston kesken kävi suorastaan levottomaksi. Korkeampaa aitiolta lennähti erään jäsenen hattu, joka vierähti mosaiikkilattialle irlantilaisnoidan jalkojen juureen. Myös toiselta puolelta lensi neuvostossa istuvan jäsenen päästä toinen samanlainen hattu, joka osui mielenosoituksellisesti lattiaan. Vastalauseet muuttuivat suoranaisiksi solvauksiksi. "Humpuukia! Miten hän kehtaa!" kuului huuto muiden seasta. Silloin Claudius huitaisi puhujanpöntöstään kädellään ilmaa ja vaati yrmeänä pöyristyneiden ja vihamielisten äänien yli: "Järjestystä saliin. Vaadin hiljaisuutta! Hiljaisuutta, kiitos!" Juuri sellaista julistusta, joka tekisi neuvoston levottomaksi, Claudius oli odottanut lisäämään osanottajien tuohtuneisuutta. Joskus hän ajatteli, että Magee ja hänen asiaansa ajavat tekivät niin tahallaan kuin mitkäkin räyhähenget, joiden tarkotus oli vain aiheuttaa kiusantekoa. Kenties sekin oli heidän retoriikkaansa, näkyvyyden tavoittelu. Kiistanalaisuus näytti ainakin ruokkivan heidän agendaansa.
Kun tilanne rauhoittui, Mageen selän takana korkealla aitiossa istuva vanhempi noita - tarkemmin Elphina Trevelyan, puhdasverisen sukunsa ylpeä ja yhä täysissä voimissaan toimiva matriarkka - sai nopeasti puheenvuoron. "Ymmärrän, että tahdotte ministeriön puuttuvan paremmin mainitsemiinne epäkohtiin", hän aloitti diplomaattisesti, kulmat kuitenkin sen verran kurtussa, että aloitusta seurasi väistämättä painava mutta. "Mutta taikayhteisöllä ei ole varaa yhtään enempää jakautuneisuuteen. Jos aiomme edistää väkemme asioita, meidän tulee pitää yhtä. Juuri verenperintömme yhdistää meitä - eikä sitä tosiasiaa tule häiritä keinotekoisilla jakolinjoilla", hän jatkoi vakavana, sali täysin hiljaisena. Puheenvuoroa seurasi joukko hyväksyviä ynähdyksiä ja nyökytyksiä eri puolilta aitioita. Myös Claudius soi hyväksyvän katseen Trevelyanin matriarkan suuntaan. Hänen läsnäolonsa, siinä missä mahdollisimman monen feenin poissaolo, oli osa velhoshakkia.
Sellainen sentimentaalisuus kuvotti ministeriä. Hän ei uskonut hetkeäkään, etteikö Mageen kutsumusta ohjannut motiivi olisi ollut pohjimmiltaan henkilökohtainen - pessimistinä hän käsitti muutenkin solidaarisuuden pelkkänä retoriikan välineenä. Olihan Mageen edesmennyt veli yrittänyt tehdä rikoksista katalimman ja salamurhata itse taikaministerin hänen vieraillessaan vuosia sitten Irlannissa. Siksi luottamusta, edes pienintäkään sellaista, oli vaikea ellei mahdotonta rakentaa. Claudius oli sitä mieltä, että Mageen olisi pitänyt ymmärtää luopua feenien unelmasta rakentaakseen uransa taikaministeriössä muun kuin velhoyhteisön yhtenäisyyttä loukkaavien ideaalien varaan. Mutta Magee ei luopunut. Eikä Claudius uskonut, että isänsä tai veljensä tavoin koskaan luopuisikaan. Kenties hän oli siinä suhteessa yhtä jääräpäinen kuin ministeri - ja toisaalta yhtä intohimoinen tavoitteidensa suhteen, joista moni sitä paitsi noudatti samaa ideologista pohjaa. He tahtoivat samalla hyvin erilaisia ja samanlaisia asioita.
Vasta Mageen puhuessa ministeriön keskinkertaisuudesta Claudius siirsi kylmänrauhallisen katseensa noitaan, joka pysähtyi mosaiikkilattian keskelle ja saapui samalla lopullisen sanottavansa ytimeen. Syytös oli täysin odotettavissa - kuten myös se, että siihen saavuttiin vasta puhdasverisiltä nyökytyksiä saaneiden alkusanojen jälkeen. Pitihän Mageen jotenkin vakuuttaa yleisölleen, miksi hänen asiansa, elämäntehtävänsä, oli neuvoston huomion arvoinen. Mutta Claudius ei ollut vakuuttunut, saatika yrittänyt peitellä sitä. Hän silmäili korokkeeltaan matalemmalla seisovaa noitaa ja tarkasteli hänen olemustaan osin jopa vaikuttuneena hänen sinnikkyydestään kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ministeri antoi salin täyttyä neuvoston äänistä, säästellen omaansa vasta myöhemmälle. Hänen ei tarvinnut puhua ylivelhona siitä, miksi ministeriö ei ollut keskinkertainen - eikä varsinkaan ministerinä, vaikka hän olikin täysin tietoinen velhohallinnon puutteista. Sen sijaan Mageella oli suurempi paine vakuuttaa yleisönsä väittämistään, jotka nostattivat vahvan kielteisiä reaktioita eri puolelta aitioita.
Mageen viimeisen julistuksen ja kelttiläisen sotahuudon jälkeen tunnelma neuvoston kesken kävi suorastaan levottomaksi. Korkeampaa aitiolta lennähti erään jäsenen hattu, joka vierähti mosaiikkilattialle irlantilaisnoidan jalkojen juureen. Myös toiselta puolelta lensi neuvostossa istuvan jäsenen päästä toinen samanlainen hattu, joka osui mielenosoituksellisesti lattiaan. Vastalauseet muuttuivat suoranaisiksi solvauksiksi. "Humpuukia! Miten hän kehtaa!" kuului huuto muiden seasta. Silloin Claudius huitaisi puhujanpöntöstään kädellään ilmaa ja vaati yrmeänä pöyristyneiden ja vihamielisten äänien yli: "Järjestystä saliin. Vaadin hiljaisuutta! Hiljaisuutta, kiitos!" Juuri sellaista julistusta, joka tekisi neuvoston levottomaksi, Claudius oli odottanut lisäämään osanottajien tuohtuneisuutta. Joskus hän ajatteli, että Magee ja hänen asiaansa ajavat tekivät niin tahallaan kuin mitkäkin räyhähenget, joiden tarkotus oli vain aiheuttaa kiusantekoa. Kenties sekin oli heidän retoriikkaansa, näkyvyyden tavoittelu. Kiistanalaisuus näytti ainakin ruokkivan heidän agendaansa.
Kun tilanne rauhoittui, Mageen selän takana korkealla aitiossa istuva vanhempi noita - tarkemmin Elphina Trevelyan, puhdasverisen sukunsa ylpeä ja yhä täysissä voimissaan toimiva matriarkka - sai nopeasti puheenvuoron. "Ymmärrän, että tahdotte ministeriön puuttuvan paremmin mainitsemiinne epäkohtiin", hän aloitti diplomaattisesti, kulmat kuitenkin sen verran kurtussa, että aloitusta seurasi väistämättä painava mutta. "Mutta taikayhteisöllä ei ole varaa yhtään enempää jakautuneisuuteen. Jos aiomme edistää väkemme asioita, meidän tulee pitää yhtä. Juuri verenperintömme yhdistää meitä - eikä sitä tosiasiaa tule häiritä keinotekoisilla jakolinjoilla", hän jatkoi vakavana, sali täysin hiljaisena. Puheenvuoroa seurasi joukko hyväksyviä ynähdyksiä ja nyökytyksiä eri puolilta aitioita. Myös Claudius soi hyväksyvän katseen Trevelyanin matriarkan suuntaan. Hänen läsnäolonsa, siinä missä mahdollisimman monen feenin poissaolo, oli osa velhoshakkia.
Athanaton- Taikaministeri
- Viestien lukumäärä : 615
Join date : 03.09.2020
P.B. likes this post
Maeve Magee III
kirjoittaja P.B. 11.01.22 18:48
Maeve antoi katseensa vaeltaa levottomassa yleisössään, ja vaikka äänekäs vastustaminen olisi käynyt kenen tahansa hermoille, hän säilytti kokeneen viranomaisen elkein malttinsa. Hänen ruskeat silmänsä kohtasivat ilmeisen närkästyneet katseet, päänpudistukset ja vähemmän ilmeiset eripuraa kielivät kehonliikkeet kolealla varauksella, niin että hän teki selväksi oman kielteisen suhtautumisensa niihin, mutta samalla kieltäytyen antamasta niille enempää painoarvoa kuin taikaministeri ja kaikki häntä myötäilevät kuvittelivat niillä olevan. Irlantilaisnoidan huomio iskeytyi melkein välittömästi istumapaikaltaan nousseeseen Trevelyaniin, kun suhteellinen hiljaisuus oli laskeutunut lakitupaan ja puhdasverinen noita avarsi sanaista arkkuaan.
Elphina Trevelyan oli kunnianarvoisa yksilö, joka Maeven mielestä kantoi itseään sellaisella itseluottamuksella, joka omaa perintöään arvostavalle noidalle kuuluikin. Siitä huolimatta hänen oli asetettava henkilökohtaisuudet sivuun, kuten hän oli jo puheenvuoronsa alussa tehnyt, ja pureutua mitä enemmissä määrin yhteisöön ja siihen, miltä asiat taikamaailman vallitsevassa ilmapiirissä vaikuttivat. Toistaiseksi tuo ilmapiiri muodostui jästien vieroksunnasta ja velhoperinnön korostamisesta. Maeve saattoi laskea itsensä onnekkaaksi sen puolesta, että hän aidosti koki oman sukunsa sekaantumisen jästeihin häpeällisenä virheenä, jota saatettiin nyttemmin vain paikata, mutta ei koskaan lopullisesti korjata. Sen takia hänen ei tarvinnut teeskennellä olevansa samaa mieltä monista velhoyhteisöä painavista asioista vertaistensa kanssa, ja vähemmän teeskentelyä tarkoitti sitä, että hän saattoi ajaa asiaansa vakuuttavammin.
Maeve päästi sieraimiinsa terävän hengenvedon samalla kun hänen silmiensä katse ponnahti napakasti takaisin taikaministerin koruttomaan olemukseen. “Arvoisa ministeri,” hän aloitti taas, ikään kuin rouva Trevelyan itse ei olisi juuri puhunut, vaan jokin tuntematon ääni, jota ei tarvinnut puhutella suoraan. Tyypillinen käytäntö velhoneuvostossa, joskin Maeven kokemuksesta hieman tyly. “Niin hartaasti kuin toivoisinkin, että nämä jakolinjat, joita joudun tuomaan huomioonne, olisivat olemattomia ja merkityksettömiä, niin omatuntoni ei salli minun jättää velhoneuvostoa tietämättömyyteen. Olisi suorastaan mainiota, jos voisimme vain lakaista nämä ongelmat maton alle, mutta ongelmilla on ikävä taipumus rönsytä ja rehottaa huonosti pidetyn myrkkylonkeroisen lailla. Ja mepä kaikki varmaan tiedämme, mitä seuraa rönsyilevästä myrkkylonkeroisesta,” hän puheensa muuttui ankarammaksi sen lähestyessä uhkaavaa vertauskuvaa.
“Voin antaa anteeksi arvoisan vertaiseni erehdyksen hänen kutsuessa Irlanninmerta keinotekoiseksi jakolinjaksi sillä ehdolla, että hän käsittää, että taikaministeriö on jo yli kolmesataa vuotta kuvitellut määräävänsä sellaisten noitien ja velhojen asioista, jotka eivät puhu samaa kieltä kuin te täällä Lontoossa, - jotka ovat vuosi vuodelta tulleet entistä tyytymättömimmiksi tässä talutusnuorassa jota pitkin heitä kiskotaan aina helvettiin asti, - jotka eivät voi sietää sitä, että he maksavat kalliita lunnaita taikaministeriölle ja saavat vastineeksi epäkohtien, vääryyksien ja rikosten painamista villaisella.”
Irlantilaisnoita otti jälleen epämääräisiä askeleita edestakaisin kuin jokin teljetty petoeläin, kun hän tarkasteli luumunpunaisten kaapujen täyttämiä penkkirivejä tiukalla katseellaan. “Nyt joku ehdottaa, että pistämme lisää resursseja taikalainvalvontaan Irlannissa. Perustamme erillisen auroreiden päämajan, joka vastaa ainoastaan irlantilaisten hätään. Mitä ikinä keksittekään, ne ovat kaikki puolinaisia ratkaisuja. Leikatkaa tämä rönsy irti varrestanne, ja antakaa sen elää omaa elämäänsä, kun se sitä niin kovasti toivoo. Irrottakaa kerta kaikkiaan tämä letka jolla kahlitsette itsenne irlantilaisiin, niin pääsisitte meistäkin joskus eroon, ja me teistä,” Maeve pääsi viimeinkin venyneen puheenvuoronsa loppuun ja vaihteli katseita ylivelhon paikalla seisovan ministerin ja äskettäin puhuneen Elphina Trevelyanin välillä, uumoillen molempien mielenliikkeitä, vaikka Claudius Flannelin kohdalla se osoittautui erityisen hankalaksi.
Elphina Trevelyan oli kunnianarvoisa yksilö, joka Maeven mielestä kantoi itseään sellaisella itseluottamuksella, joka omaa perintöään arvostavalle noidalle kuuluikin. Siitä huolimatta hänen oli asetettava henkilökohtaisuudet sivuun, kuten hän oli jo puheenvuoronsa alussa tehnyt, ja pureutua mitä enemmissä määrin yhteisöön ja siihen, miltä asiat taikamaailman vallitsevassa ilmapiirissä vaikuttivat. Toistaiseksi tuo ilmapiiri muodostui jästien vieroksunnasta ja velhoperinnön korostamisesta. Maeve saattoi laskea itsensä onnekkaaksi sen puolesta, että hän aidosti koki oman sukunsa sekaantumisen jästeihin häpeällisenä virheenä, jota saatettiin nyttemmin vain paikata, mutta ei koskaan lopullisesti korjata. Sen takia hänen ei tarvinnut teeskennellä olevansa samaa mieltä monista velhoyhteisöä painavista asioista vertaistensa kanssa, ja vähemmän teeskentelyä tarkoitti sitä, että hän saattoi ajaa asiaansa vakuuttavammin.
Maeve päästi sieraimiinsa terävän hengenvedon samalla kun hänen silmiensä katse ponnahti napakasti takaisin taikaministerin koruttomaan olemukseen. “Arvoisa ministeri,” hän aloitti taas, ikään kuin rouva Trevelyan itse ei olisi juuri puhunut, vaan jokin tuntematon ääni, jota ei tarvinnut puhutella suoraan. Tyypillinen käytäntö velhoneuvostossa, joskin Maeven kokemuksesta hieman tyly. “Niin hartaasti kuin toivoisinkin, että nämä jakolinjat, joita joudun tuomaan huomioonne, olisivat olemattomia ja merkityksettömiä, niin omatuntoni ei salli minun jättää velhoneuvostoa tietämättömyyteen. Olisi suorastaan mainiota, jos voisimme vain lakaista nämä ongelmat maton alle, mutta ongelmilla on ikävä taipumus rönsytä ja rehottaa huonosti pidetyn myrkkylonkeroisen lailla. Ja mepä kaikki varmaan tiedämme, mitä seuraa rönsyilevästä myrkkylonkeroisesta,” hän puheensa muuttui ankarammaksi sen lähestyessä uhkaavaa vertauskuvaa.
“Voin antaa anteeksi arvoisan vertaiseni erehdyksen hänen kutsuessa Irlanninmerta keinotekoiseksi jakolinjaksi sillä ehdolla, että hän käsittää, että taikaministeriö on jo yli kolmesataa vuotta kuvitellut määräävänsä sellaisten noitien ja velhojen asioista, jotka eivät puhu samaa kieltä kuin te täällä Lontoossa, - jotka ovat vuosi vuodelta tulleet entistä tyytymättömimmiksi tässä talutusnuorassa jota pitkin heitä kiskotaan aina helvettiin asti, - jotka eivät voi sietää sitä, että he maksavat kalliita lunnaita taikaministeriölle ja saavat vastineeksi epäkohtien, vääryyksien ja rikosten painamista villaisella.”
Irlantilaisnoita otti jälleen epämääräisiä askeleita edestakaisin kuin jokin teljetty petoeläin, kun hän tarkasteli luumunpunaisten kaapujen täyttämiä penkkirivejä tiukalla katseellaan. “Nyt joku ehdottaa, että pistämme lisää resursseja taikalainvalvontaan Irlannissa. Perustamme erillisen auroreiden päämajan, joka vastaa ainoastaan irlantilaisten hätään. Mitä ikinä keksittekään, ne ovat kaikki puolinaisia ratkaisuja. Leikatkaa tämä rönsy irti varrestanne, ja antakaa sen elää omaa elämäänsä, kun se sitä niin kovasti toivoo. Irrottakaa kerta kaikkiaan tämä letka jolla kahlitsette itsenne irlantilaisiin, niin pääsisitte meistäkin joskus eroon, ja me teistä,” Maeve pääsi viimeinkin venyneen puheenvuoronsa loppuun ja vaihteli katseita ylivelhon paikalla seisovan ministerin ja äskettäin puhuneen Elphina Trevelyanin välillä, uumoillen molempien mielenliikkeitä, vaikka Claudius Flannelin kohdalla se osoittautui erityisen hankalaksi.
P.B.- Rohkelikko
- Viestien lukumäärä : 89
Join date : 16.09.2020
Ikä : 26
Vs: Lakituvan tummuudessa
kirjoittaja Athanaton 11.01.22 21:25
Elphina Trevelyan jäi tuijottamaan alemmalla tasolla seisovaa irlantilaisnoitaa painostavasti ja odottavaisesti. Hieman samalla tavalla painostavasti kuin äidin katsoessa tuomitsevasti lastaan, joka oli toiminut väärin. Hän oletti itseään roimasti nuoremman noidan puhuttelevan häntä henkilökohtaisesti, mutta saikin feenien puheenjohtajalta pelkän takaraivon ja epäsuoran vastauksen, joka näytti ilmeiden perusteella pöyristyttävän muuta yleisöä enemmän kuin sen vastaanottajaa. Rouva Trevelyan laskeutui lopulta tyynen rauhallisesti takaisin istumaan, kasvoillaan arvokas ja tärkeilevä ilme, joka jätti Mageeta seuraavan puheenvuoron ministerille. Kun irlantilaisnoita puhui, koko sali tuntui nojautuvan eteenpäin arvostelevien ja tuimien katseiden kanssa, kuin saalistaan ympäröivät korppikotkat. Magee oli ajanut itsensä asemaan, jossa häntä oli helppo katsoa nenänvartta pitkin kuin jotakin muukalaista, joka ei kuulunut heidän joukkoonsa.
Puhujanpöntössään seisova ministeri vastasi päällepäin etäisesti ja kylmästi irlantilaisnoidan katseeseen. Hänen olemuksensa oli kuin kivipatsas, hiottu ja painava. Claudius ei ollut eleiltään voimakas, mutta hänen tyrannimaisen välinpitämätön katseensa puhui paljon. Magee sai puhua vain ministerin suopeuden nojalla. Tosin hänelle oli asetettu sanamäärä, joka valui loppuun kuin tiimalasin hiekka. Claudius tiesi, että feeniläiset olivat varsin sinnikkäitä asiansa kanssa - he uskoivat todella voivansa muuttaa maailmaa, olevansa oman onnensa seppiä. Kuin menninkäiset, joita ei saanut kitkettyä puutarhasta. Claudius uskoi puutarhaan, jossa kukaan ei koskenut kiellettyyn hedelmään. Maailmaan, jossa laki ja oikeus määräsivät, eivät tunteet, jotka olivat kaaoksen alkujuuri. Jos hän olisi uskonut feenien unelmaan, hänen olisi pitänyt uskoa myös jästisyntyisiin, kotitonttuihin, kentaureihin ja ties mihin. Kun antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden.
Siksi Magee, vaikkakin sinnikäs ja kunnioitettava vastustaja, ei saanut koskaan voittaa shakkipelissä. Claudiuksen kulmat värähtivät hetkellisesti alaspäin, kun irlantilaisnoidan ankarasävyinen puhe eteni myrkkylonkeroisesta puhumaan historiasta. Muun yleisön kärsivällisyys oli koetuksella, mikä näkyi siellä täällä lisääntyneissä päänpudistuksissa ja tyrmistyneissä katseissa. Claudius sen sijaan kuunteli, kenties puhtaasta uteliaisuudestaan, kenties pelkän esityksen vuoksi. Olihan hän omassa mielessään eräänlainen filosofihallitsija, joka ei sietänyt ministeriössään virkamiestensä typeryyttä. Mutta historia, johon hän uskoi, ei ollut feenien puolella. Niinpä Claudius, kun feenien puheenjohtaja viimein irrotti katseensa ja otti askelia edestakaisin koko neuvoston edessä, loi merkitsevän vilkauksen sihteeriinsä, joka seisoi hieman alemmalla tasolla hänen oikealla puolellaan. Sitä katsetta seurasi hidas mutta varma nyökkäys, joka sai sihteerin poistumaan vähin äänin salin taka-alalle.
Neuvosto ei sen sijaan ollut yhtä kärsivällinen kuin ministeri tai edes rouva Trevelyan, joka oli istunut koko feenien puheenjohtajan puheen aikana hiljaa paikallaan, kuin hänen aristokraattisuutensa olisi estänyt häntä ottamasta näkyvästi osaa johonkin niin ideologiseen keskusteluun. Magee pöyristytti eri puolilla aitioita istuvia velhoja ja noitia niin suuresti, että päänpudistusten seassa esiintyi myös muita irlantilaisnoidalle kohdistettuja ilmeisen kielteisiä reaktioita, joista jotkut sisälsivät solvauksia tai vähintään tiuskimista. Claudius sen sijaan palautti tutkivan katseensa feenien puheenjohtajaan ja nosti suunpieliään ennen puheenvuoroaan jollakin tavalla setämäiseen hymyyn, jossa ei ollut mitään aidolle hymylle ominaista, vaan se oli vähättelevä, välinpitämätön ja kauttaaltaan omahyväinen. Joku olisi voinut jopa ajatella, että ministeri oli viihdyttynyt Mageen sanavaraston rikkaista kielikuvista.
"Rouva Magee, asianne on kuultu", ministerin suusta kuului lopulta varsin rutiininomaisesti kuin salissa olisi keskusteltu jostakin aivan triviaalista kuten liemipatojen paksuudesta. Silloin neuvoston katseet kiinnittyivät ministeriin, joka lyhyen taukonsa aikana loi täysin harkitun silmäyksen myös muualle saliin. "Ministeriö lupaa, että -", hän oli sanomaisillaan vakuuttavalla äänenpainolla, kunnes yhtäkkiä salin ilmakehään lennähti hyvin tarkoin ajoitettu paperilennokki, joka liisi luumunpunaisten kaapujen ja hattujen yli suoraan ylivelhon puhujanpöntön läheisyyteen. Claudius keskeytti näytöksellisesti hidaseleisen puheensa ja kohotti terävästi kulmaansa ilman halki lentäneelle paperilennokille, joka keräsi sieltä täältä kummaksuvia katseita. Hän avasi paperilennokin edessään mukamas tiedottomana sen saapumisesta, vetäen päätään taemmaksi. "Pahoittelen keskeytystä - ah, se ihmissusi on laukaissut mouruloitsun täällä, Lontoossa. Istunto on keskeytettävä välittömästi ja siirrettävä toiseen ajankohtaan."
Claudius nosti katseensa avaamastaan paperilennokista hymyttömänä ja totisena yleisöönsä, myös feenien puheenjohtajaan. Hän tuijotti hetken aikaa irlantilaisnoitaa hyvin varoittavasti. "Fera Leto", ministeri lisäsi painokkaasti vielä salin tiedottomille, jotka viimeistään siinä vaiheessa havahtuivat nimeen ja reagoivat myös sen mukaisesti - hämmentynein katsein ja vaimeaa kohinaa aiheuttavalla puheensorinalla. Claudius ei liikauttanut tiivistä katsettaan Mageen ruskeista silmistä, vaan toivoi hänen ymmärtävän asioiden todellisen tärkeysjärjestyksen ja sen, että feenien unelma oli kuin Sisyfoksen kivi: se tulisi vierimään vielä takaisin.
Puhujanpöntössään seisova ministeri vastasi päällepäin etäisesti ja kylmästi irlantilaisnoidan katseeseen. Hänen olemuksensa oli kuin kivipatsas, hiottu ja painava. Claudius ei ollut eleiltään voimakas, mutta hänen tyrannimaisen välinpitämätön katseensa puhui paljon. Magee sai puhua vain ministerin suopeuden nojalla. Tosin hänelle oli asetettu sanamäärä, joka valui loppuun kuin tiimalasin hiekka. Claudius tiesi, että feeniläiset olivat varsin sinnikkäitä asiansa kanssa - he uskoivat todella voivansa muuttaa maailmaa, olevansa oman onnensa seppiä. Kuin menninkäiset, joita ei saanut kitkettyä puutarhasta. Claudius uskoi puutarhaan, jossa kukaan ei koskenut kiellettyyn hedelmään. Maailmaan, jossa laki ja oikeus määräsivät, eivät tunteet, jotka olivat kaaoksen alkujuuri. Jos hän olisi uskonut feenien unelmaan, hänen olisi pitänyt uskoa myös jästisyntyisiin, kotitonttuihin, kentaureihin ja ties mihin. Kun antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden.
Siksi Magee, vaikkakin sinnikäs ja kunnioitettava vastustaja, ei saanut koskaan voittaa shakkipelissä. Claudiuksen kulmat värähtivät hetkellisesti alaspäin, kun irlantilaisnoidan ankarasävyinen puhe eteni myrkkylonkeroisesta puhumaan historiasta. Muun yleisön kärsivällisyys oli koetuksella, mikä näkyi siellä täällä lisääntyneissä päänpudistuksissa ja tyrmistyneissä katseissa. Claudius sen sijaan kuunteli, kenties puhtaasta uteliaisuudestaan, kenties pelkän esityksen vuoksi. Olihan hän omassa mielessään eräänlainen filosofihallitsija, joka ei sietänyt ministeriössään virkamiestensä typeryyttä. Mutta historia, johon hän uskoi, ei ollut feenien puolella. Niinpä Claudius, kun feenien puheenjohtaja viimein irrotti katseensa ja otti askelia edestakaisin koko neuvoston edessä, loi merkitsevän vilkauksen sihteeriinsä, joka seisoi hieman alemmalla tasolla hänen oikealla puolellaan. Sitä katsetta seurasi hidas mutta varma nyökkäys, joka sai sihteerin poistumaan vähin äänin salin taka-alalle.
Neuvosto ei sen sijaan ollut yhtä kärsivällinen kuin ministeri tai edes rouva Trevelyan, joka oli istunut koko feenien puheenjohtajan puheen aikana hiljaa paikallaan, kuin hänen aristokraattisuutensa olisi estänyt häntä ottamasta näkyvästi osaa johonkin niin ideologiseen keskusteluun. Magee pöyristytti eri puolilla aitioita istuvia velhoja ja noitia niin suuresti, että päänpudistusten seassa esiintyi myös muita irlantilaisnoidalle kohdistettuja ilmeisen kielteisiä reaktioita, joista jotkut sisälsivät solvauksia tai vähintään tiuskimista. Claudius sen sijaan palautti tutkivan katseensa feenien puheenjohtajaan ja nosti suunpieliään ennen puheenvuoroaan jollakin tavalla setämäiseen hymyyn, jossa ei ollut mitään aidolle hymylle ominaista, vaan se oli vähättelevä, välinpitämätön ja kauttaaltaan omahyväinen. Joku olisi voinut jopa ajatella, että ministeri oli viihdyttynyt Mageen sanavaraston rikkaista kielikuvista.
"Rouva Magee, asianne on kuultu", ministerin suusta kuului lopulta varsin rutiininomaisesti kuin salissa olisi keskusteltu jostakin aivan triviaalista kuten liemipatojen paksuudesta. Silloin neuvoston katseet kiinnittyivät ministeriin, joka lyhyen taukonsa aikana loi täysin harkitun silmäyksen myös muualle saliin. "Ministeriö lupaa, että -", hän oli sanomaisillaan vakuuttavalla äänenpainolla, kunnes yhtäkkiä salin ilmakehään lennähti hyvin tarkoin ajoitettu paperilennokki, joka liisi luumunpunaisten kaapujen ja hattujen yli suoraan ylivelhon puhujanpöntön läheisyyteen. Claudius keskeytti näytöksellisesti hidaseleisen puheensa ja kohotti terävästi kulmaansa ilman halki lentäneelle paperilennokille, joka keräsi sieltä täältä kummaksuvia katseita. Hän avasi paperilennokin edessään mukamas tiedottomana sen saapumisesta, vetäen päätään taemmaksi. "Pahoittelen keskeytystä - ah, se ihmissusi on laukaissut mouruloitsun täällä, Lontoossa. Istunto on keskeytettävä välittömästi ja siirrettävä toiseen ajankohtaan."
Claudius nosti katseensa avaamastaan paperilennokista hymyttömänä ja totisena yleisöönsä, myös feenien puheenjohtajaan. Hän tuijotti hetken aikaa irlantilaisnoitaa hyvin varoittavasti. "Fera Leto", ministeri lisäsi painokkaasti vielä salin tiedottomille, jotka viimeistään siinä vaiheessa havahtuivat nimeen ja reagoivat myös sen mukaisesti - hämmentynein katsein ja vaimeaa kohinaa aiheuttavalla puheensorinalla. Claudius ei liikauttanut tiivistä katsettaan Mageen ruskeista silmistä, vaan toivoi hänen ymmärtävän asioiden todellisen tärkeysjärjestyksen ja sen, että feenien unelma oli kuin Sisyfoksen kivi: se tulisi vierimään vielä takaisin.
Athanaton- Taikaministeri
- Viestien lukumäärä : 615
Join date : 03.09.2020
Vs: Lakituvan tummuudessa
kirjoittaja P.B. 14.01.22 22:01
Taikaministeri oli ovela, sen irlantilaisnoita saattoi häpeilemättä myöntää, mutta viekas viekkauden tunnistaa. Koko muun lakituvan pysytellessä aloillaan Maeven puheiden tuottamaa hermostusta ja vaivautuneisuutta lukuunottamatta, noidan silmät havaitsivat luumunpunaisuuden seasta kohtalokkaan liikkeen, nimittäin ministerin sihteerin nousun paikaltaan ja hänen hiiviskelynsä salista ulos. Se ei arveluttanut Maevea ainoastaan siksi, että lakituvasta poistuminen ilmoittamatta oli epätyypillistä, vaan myös siksi, että hänen puheensa oli ottanut käänteen jonka oli tarkoituskin ajaa koko velhoneuvosto raivon partaalle.
Maeve oli kuitenkin valmis pelaamaan tätä peliä. Totta puhuen tämä peli oli ainoa, jota tässä ja kaikissa muissakin taikaministeriön lakituvissa pelattiin, ja sen pelaamisen ainoana vaihtoehtona oli kuolema. Kadotus. Täydellinen kyvyttömyys. Sen pelin pelaaminen, jonka varassa Claudius Flannelin korttitalo pysyi pystyssä, oli ehdottomuus, mutta kuten kaikissa peleissä aina velhoshakista kitakiviin, oli tässäkin mahdollista venyttää sääntöjä. Tulkita uudelleen, vakuuttaa vastustaja uskomaan tuota tulkintaa, väitellä, perustella, vaikka valehdella, kunhan siitä ei jäänyt kiinni.
Viimeistään silloin, kun ilmoitus mouruloitsun laukeamisesta tehtiin julkiseksi, teki Maeve päätelmänsä siitä, että taikaministeri oli turvautunut edellä mainituista säännönvenytyksistä viimeiseen. Se oli kieltämättä oikukas valhe, jota ei voinut todistaa samalta seisomalta epätodeksi, ja joka toi Flannelille, Elphina Trevelyanille ja kaikille heidän puolellaan oleville sen hetkellisen tyydytyksen, jota he kaipasivat.
Kun velhoneuvosto nousi pahamaineisen ihmissuden nimen maininnan jälkeen penkeiltään lievän pakokauhun vallassa, Maeve jäi hetkeksi seisomaan aloilleen siihen paikkaan, mihin oli jäänytkin, ja tuo paikka sattui olemaan aition vieressä. Hän nojasi käsivarttaan tummaan ja kiiltäväksi hiottuun puuhun, josta aition kaide oli tehty, ja hänen silmänsä poukkoilivat yhdestä luumunpunaisesta kaavusta toiseen. Tämä oli raivostuttava farssi, johon taikaministeri oli ryhtynyt, ja Maeven kyvyttömyys sen protestoimiseen oli vielä raivostuttavampaa. Jos hän vetoaisi vaaran etäisyyteen ja epävarmuuteen, hänet ammuttaisiin helposti alas toteamalla, että ministeriön turvallisuus oli ehdottoman tärkeää, eikä siitä voitu joustaa. Neuvostohan oli lakituvassa kokoustaessaan kuin avoin kattaus koko taikaministeriön toiminnan lakkauttamiselle yhdellä ikävällä iskulla.
Sen ajatteleminen palautti Maeven mieleen ikäviä muistoja veljistään. Jos heillä olisi ollut enemmän järkeä päässään ja enemmän taitavia loihtijoita riveissään, ehkä hekin olisivat voineet ottaa koko kirotun neuvoston panttivangikseen ja vaatia heitä äänestämään Irlannin vapauttamisesta väkisin. Ehkä he olisivat menestyneet paremmin kuin ne lurjukset, jotka olivat koittaneet samaa vuosia takaperin vailla minkäänlaista itseään suurempaa ajatusta harteillaan. Mageen veljeksillä ja muilla feeniläisillä olisi sentään ollut unelma. Sen sijaan tuo unelma oli valunut yhden byrokraatin toivottomaan tappoyritykseen, joka olikin vienyt sen toteutumista mailikaupalla taaksepäin.
Jos he eivät olisi silloin lyöneet päätään siihen tammeen, josta feenit olivat tipahtaneet aina ruohonjuuritasolle asti, Maevenkaan ei tarvitsisi sietää esimerkiksi tätä naurettavaa teeskentelyä, jolla Claudius Flannel nyt mursi velhoneuvostolta selkärangan.
Maeve huokaisi syvään ja muisti edelleen olevansa lakituvan tummuudessa. Paikassa, jossa seinillä oli korvat, kaikilla oli silmät selässä ja nuo silmät pystyivät vielä lukemaan ajatuksia, - monien velhoneuvoston jäsenten kohdalla usein kirjaimellisestikin eikä vain kielikuvana. Hänellä oli ajatuseulan täydeltä muistoja ja mietteitä, joita hän yritti piilotella vertaisiltaan, mutta ne jättivät ajatuksista poistuttuaankin pienen verson, joka lähti melkein aina kukkimaan uudestaan. Ehkä hänen olisi pitänyt alkaa harkita unhoituttajalla käymistä, mutta hän pelkäsi menettävänsä ne asiat, jotka ajoivat häntä eteenpäin. Vääryyksien ja erehdyksien korjaaminen. Feenien maineen parantaminen. Hänen veljistään nuoremman kasvot, joilla oli tanssinut lapsekas mutta määrätietoinen hymy, ja hänen veljistään vanhemman häikäilemätön tuijotus, joka muistutti Maevea siitä, miksi hän ei koskaan halunnut tulla.
Irlantilaisnoita havahtui kaksinaisesti risteävän luonteensa mietiskelystä siihen, kun eräs hänen kaltaisensa pisamanaamainen ja vaaleatukkainen noita taputti häntä luumunpunaisen kaavun olalle. “Sanoit niille suorat sanat, Maeve,” noita sanoi voimakkaalla läntisen saaren aksentilla ja hymyili. “Sääli, etteivät hukat jätä meitä rauhaan.”
Maeve loi puoluetoverilleen ivallisen hymyn. Hän ei voinut syyttää tätä noitaa tietämättömyydestään, mutta se, etteivät muut nähneet Flannelin peliliikkeiden ohitse ei auttanut noidan mielialan parantamisessa. “Sääli, mikä sääli,” Maeve kommentoi lyhyesti. “Sic semper tyrannis,” kuului noidan viimeinen lakituvassa tälle noidalle lausuttu latinankielinen sananparsi, kunnes hän liittyi salista poistuvaan luumunpunaiseen virtaan.
Maeve oli kuitenkin valmis pelaamaan tätä peliä. Totta puhuen tämä peli oli ainoa, jota tässä ja kaikissa muissakin taikaministeriön lakituvissa pelattiin, ja sen pelaamisen ainoana vaihtoehtona oli kuolema. Kadotus. Täydellinen kyvyttömyys. Sen pelin pelaaminen, jonka varassa Claudius Flannelin korttitalo pysyi pystyssä, oli ehdottomuus, mutta kuten kaikissa peleissä aina velhoshakista kitakiviin, oli tässäkin mahdollista venyttää sääntöjä. Tulkita uudelleen, vakuuttaa vastustaja uskomaan tuota tulkintaa, väitellä, perustella, vaikka valehdella, kunhan siitä ei jäänyt kiinni.
Viimeistään silloin, kun ilmoitus mouruloitsun laukeamisesta tehtiin julkiseksi, teki Maeve päätelmänsä siitä, että taikaministeri oli turvautunut edellä mainituista säännönvenytyksistä viimeiseen. Se oli kieltämättä oikukas valhe, jota ei voinut todistaa samalta seisomalta epätodeksi, ja joka toi Flannelille, Elphina Trevelyanille ja kaikille heidän puolellaan oleville sen hetkellisen tyydytyksen, jota he kaipasivat.
Kun velhoneuvosto nousi pahamaineisen ihmissuden nimen maininnan jälkeen penkeiltään lievän pakokauhun vallassa, Maeve jäi hetkeksi seisomaan aloilleen siihen paikkaan, mihin oli jäänytkin, ja tuo paikka sattui olemaan aition vieressä. Hän nojasi käsivarttaan tummaan ja kiiltäväksi hiottuun puuhun, josta aition kaide oli tehty, ja hänen silmänsä poukkoilivat yhdestä luumunpunaisesta kaavusta toiseen. Tämä oli raivostuttava farssi, johon taikaministeri oli ryhtynyt, ja Maeven kyvyttömyys sen protestoimiseen oli vielä raivostuttavampaa. Jos hän vetoaisi vaaran etäisyyteen ja epävarmuuteen, hänet ammuttaisiin helposti alas toteamalla, että ministeriön turvallisuus oli ehdottoman tärkeää, eikä siitä voitu joustaa. Neuvostohan oli lakituvassa kokoustaessaan kuin avoin kattaus koko taikaministeriön toiminnan lakkauttamiselle yhdellä ikävällä iskulla.
Sen ajatteleminen palautti Maeven mieleen ikäviä muistoja veljistään. Jos heillä olisi ollut enemmän järkeä päässään ja enemmän taitavia loihtijoita riveissään, ehkä hekin olisivat voineet ottaa koko kirotun neuvoston panttivangikseen ja vaatia heitä äänestämään Irlannin vapauttamisesta väkisin. Ehkä he olisivat menestyneet paremmin kuin ne lurjukset, jotka olivat koittaneet samaa vuosia takaperin vailla minkäänlaista itseään suurempaa ajatusta harteillaan. Mageen veljeksillä ja muilla feeniläisillä olisi sentään ollut unelma. Sen sijaan tuo unelma oli valunut yhden byrokraatin toivottomaan tappoyritykseen, joka olikin vienyt sen toteutumista mailikaupalla taaksepäin.
Jos he eivät olisi silloin lyöneet päätään siihen tammeen, josta feenit olivat tipahtaneet aina ruohonjuuritasolle asti, Maevenkaan ei tarvitsisi sietää esimerkiksi tätä naurettavaa teeskentelyä, jolla Claudius Flannel nyt mursi velhoneuvostolta selkärangan.
Maeve huokaisi syvään ja muisti edelleen olevansa lakituvan tummuudessa. Paikassa, jossa seinillä oli korvat, kaikilla oli silmät selässä ja nuo silmät pystyivät vielä lukemaan ajatuksia, - monien velhoneuvoston jäsenten kohdalla usein kirjaimellisestikin eikä vain kielikuvana. Hänellä oli ajatuseulan täydeltä muistoja ja mietteitä, joita hän yritti piilotella vertaisiltaan, mutta ne jättivät ajatuksista poistuttuaankin pienen verson, joka lähti melkein aina kukkimaan uudestaan. Ehkä hänen olisi pitänyt alkaa harkita unhoituttajalla käymistä, mutta hän pelkäsi menettävänsä ne asiat, jotka ajoivat häntä eteenpäin. Vääryyksien ja erehdyksien korjaaminen. Feenien maineen parantaminen. Hänen veljistään nuoremman kasvot, joilla oli tanssinut lapsekas mutta määrätietoinen hymy, ja hänen veljistään vanhemman häikäilemätön tuijotus, joka muistutti Maevea siitä, miksi hän ei koskaan halunnut tulla.
Irlantilaisnoita havahtui kaksinaisesti risteävän luonteensa mietiskelystä siihen, kun eräs hänen kaltaisensa pisamanaamainen ja vaaleatukkainen noita taputti häntä luumunpunaisen kaavun olalle. “Sanoit niille suorat sanat, Maeve,” noita sanoi voimakkaalla läntisen saaren aksentilla ja hymyili. “Sääli, etteivät hukat jätä meitä rauhaan.”
Maeve loi puoluetoverilleen ivallisen hymyn. Hän ei voinut syyttää tätä noitaa tietämättömyydestään, mutta se, etteivät muut nähneet Flannelin peliliikkeiden ohitse ei auttanut noidan mielialan parantamisessa. “Sääli, mikä sääli,” Maeve kommentoi lyhyesti. “Sic semper tyrannis,” kuului noidan viimeinen lakituvassa tälle noidalle lausuttu latinankielinen sananparsi, kunnes hän liittyi salista poistuvaan luumunpunaiseen virtaan.
P.B.- Rohkelikko
- Viestien lukumäärä : 89
Join date : 16.09.2020
Ikä : 26
Athanaton likes this post
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa