Kolikon kaksi puolta

Emrys tajusi vasta junasta noustuaan kävelevänsä viimeistä kertaa kohti uutta lukuvuotta, peräti seitsemäntä, josta vanhempi velhoväki puhui nostalgiseen sävyyn kuin juuri sinä lukuvuotena he olisivat yhtäkkiä puhjenneet kukkaan ja kokeneet siihenastisen elämänsä suurimmat käänteet, nuoruutensa kliimaksin, jota muisteltiin joulupöytäkeskusteluissa suurella lämmöllä vielä monen vuoden jälkeen. Kuin juuri sinä vuonna he olisivat löytäneet elämänsä rakkauden ja havahtuneet olemassaolonsa tarkoitukseen, joka kajasti sumeimmankin kristallipallon läpi kirkkaampana kuin koskaan. Mutta Emrys ei jakanut samaa uskoa tulevaisuuteensa, joka näytti vuosi vuodelta ankealta kuin syyskuinen sadepäivä. Hän käveli kohti viimeisintä kouluvuottaan toivoen, että se olisi vain pian ohi ja elämä johdattaisi hänet paikkaan, jossa voisi elää kuin komennuskirouksen alaisena, tarvitsematta enää muistella pettymyksellisiä kouluvuosia.

Vuosien aikana Emrys oli kohonnut tuvassaan arvostettuun asemaan, mutta arvostuksesta maksettu hinta oli suuri, monien ystävyyssuhteiden ja menetettyjen mahdollisuuksien veroinen. Kun täysi-ikäisyys ja sen toisella puolella odottava aikuisuus häämötti uhkaavasti edessä, lapsuus näyttäytyi kerrassaan viattomalta. Ajalta, jonka nostalgia kiteytyi ajatukseen huolettomuudesta ja vapaudesta, siinä missä tulevaisuudessa odotti vain vastuita ja velvollisuuksia. Emrys koki ainoana lapsena, että hänen lapsuutensa oli loppunut liian lyhyeen. Yhtäkkiä hänen odotettiin tietävän, mitä hän halusi maailmalta, vaikka maailma ei ollut vielä edes näyttänyt itseään. Kuin hän olisi nukahtanut ensimmäisenä lukuvuonna ja herännyt seitsemäntenä, vain havahtuakseen onnettomuuteensa ja asioihin, jotka olivat johtaneet siihen. Mutta Emrys tiesi nyt, mistä hänen onnettomuutensa johtui. Hän oli kasvanut liian nopeasti ja elänyt liian vähän. Edes ajankääntäjä ei voinut korjata sitä tosiasiaa.

Hyinen viima puhalsi Emryksen kohmeita kasvoja vasten, kun jalat etenivät reipasta tahtia kohti linnaa juna-asemalta. Hän veti perässään raskasta matka-arkkuaan, jonka päällä tärisi tilavassa lintuhäkissä hänen Hafgan-niminen huuhkajansa. Joskus Emrys mietti, mitä sekin ajatteli kaikesta. Veikö se kirjeitä vain pöllönamin toivossa? Ajatteliko se yhtään omistajaansa, joka vannoutui sille kaikkein suurimmista salaisuuksistaan? Emrys halusi ajatella, että heidän suhteensa ei ollut pelkästään palvelussuhde. Hafgan oli ystävä, joka tiesi kaiken - siinä missä isäkin, mutta Hafgan ei koskaan tuominnut. Emrys oli isälleen vain pettymys, aina liian vähän. Mikään ei riittänyt hänelle, vaan aina tuli saada enemmän ja yrittää kovemmin. Muuten ei tule auroriksi, vaan päätyy ministeriöön vähäpätöiseksi vahtivelhoksi. Tekemään työtä, jota voisi tehdä yhtä hyvin vaikka surkki.

Mutta joskus Emrys toivoi olevansa yhtä vahva kuin Angus Buchanan. Surkki, joka perheensä hylkäämänä päätyikin elämään hyvän elämän, vaikkakin monen mutkan kautta. Emrys oli lainannut kirjastosta hänen elämänkertansa ja lukenut sen viime vuonna luultuaan, että Angus Buchanan eli surkkiutensa takia huonon elämän. Mutta eipä elänyt! Jopa Angus Buchanan, jästien keskuudessa suositun rugbyn ihmelapsi, eli elämän, jota joku olisi voinut sanoa merkitykselliseksi. Miksi Emrys ei sitten kokenut elämäänsä merkitykselliseksi? Olihan hän taikaverellinen, vahvakin sellainen. Hänen suonissaan virtasi veri, josta saattoi yhtä hyvin löytyä tippa itse Merlinin verta. Mutta muuttiko se välttämättä mitään? Tekikö puhdasverisyys hänestä mitään enempää? Jos teki, oli jo merkin aika. Emrys oli odottanut vuosikaudet löytävänsä aarteen sateenkaaren päästä. Aarteen, jota ei lopulta ollutkaan.

Tuuli puhalsi yhä kovempaa, suorastaan ulvoen. Lunta tuiskutti tiuhaan tahtiin suippolakkisten päiden yläpuolella, jotka painoivat kasvojaan alaspäin suunnatessaan kohti valkopeitteistä linnaa. Kun Emrys siirsi kasvonsa raskaiden hiutaleiden tieltä, hän näki perässään saapuvan tutun luihuisen, yli kaiken inhoamansa Viviann Kempingtonin. Hän kiristi leukaperiään ja riuhtaisi itsensä menosuuntaansa, kiskaisten matka-arkkuaan harppoessaan eteenpäin. Kurjuudessa oli oma poeettisuutensa, kun sen sai jakaa vihamiehensä kanssa.