Linnan silmät ja korvat

Pitkät ikkunoin täytetyt käytävät seisoivat hiljaisina kuunvalon valaiseman pölykerroksen loistamina, korkeat muotokuvien täyttämät seinät mosaiikkisten ikkunalasien muodostamien väripalettien maalaamina, linnan kymmenet eri makuusalit pimenevään yöhön ja sen ikuisiin uniin vaipuneina. Vain harvat unettomat vaelsivat niillä käytävillä vielä niin myöhään, kun suurin osa etsi tyynyistään menetettyjä kauneusuniaan. Linnan päätoimisena käytävävahtina jo vuosia tunnettu Grendel oli yksi heistä - itse asiassa niillä vaeltaminen kuului hänen jokapäiväiseen vahtimestarin työnkuvaansa enemmän kuin linnan varsinainen kunnossapito, josta olivat vastuussa pikemminkin kotitontut. Yövahdin alkaessa Grendel hallitsi linnaa tavalla, joka teki hänestä sen silmät ja korvat. Hän toisinaan tapasi käytävillä nuoria velhoja ja noitia kesken yöllisten seikkailujensa, jotka väittivät eksyneensä matkallaan tupaansa ja suorastaan anelivat saadakseen jatkaa matkaansa ilman pisteidenmenetystä - tai pahempaa, että vahtimestari kertoisi siitä professorille. Grendel päästi heidät usein menemään, mutta ei suinkaan hyvyyttään. Hän varoitti linnaansa tuomasta aavekoirasta, jonka kaulassa riippuvan kettingin kilinä riitti jo kaukaa herättämään kauhua käytävillä yöaikaan vaeltelevissa oppilaissa. He pelkäsivät koiraa ja sen pimeässä kiiluvia meripihkansävyisiä silmiä, jotka näyttivät siltä kuin ne olisivat nähneet enemmän kuolemaa kuin elämää. Sitä enemmän he kuitenkin pelkäsivät itse sen omistajaa Grendeliä, joka rähjäisestä ja kurjasta olomuodostaan huolimatta ei ollut rakkinsa kaltainen aave, vaikka moni niin tapasi ajatella.

Grendelillä ei ollut ystäviä, eikä häntä liiemmin tavannut päiväsaikaan linnan käytävillä muuten kuin illallisaikaan. Hän liikkui paljon omissa oloissaan, kenties syystä. Moni tiesi, että vahtimestari oli hieman toisenlaista väkeä linnan muun väen rinnalla, josta valtaosa oli opiskellut taikuutta samalla tavoin kuin esi-isänsä. Grendel oli surkki, kykenemätön taikuuteen. Siksi häntä väheksyttiin, eikä häntä kohdeltu kovin paljoa muuta palvelusväkeä paremmin.

Vähän aikaa sitten linnaan oli kuitenkin saapunut toinen, Grendeliä paljon nuorempi vahtimestari nimeltä Vera. Jokin nuoressa noidassa muistutti Grendeliä hänen tapaamistaan noidista Iskunkiertokujalla, mutta ei suinkaan heistä, joiden kanssa miehellä riitti säpinää lakanoiden välissä. Verassa oli jotain hienostuneempaa ja kypsempää kuin heissä. Grendel arveli, että siksi hänen saapumiseensa täytyi olla jokin syy. Miksi muuten linnaan olisi palkattu joku tekemään täsmälleen samoja asioita? Rehtorin vaihduttua olisi ollut hyvin epätodennäköistä, että joku yhtä onnekas kuin Grendel Mooch olisi saanut niinkin vastuullisen viran linnassa. Veran täytyi olla joku, jolla oli tarkoitus linnansisäisessä elämässä. Grendel tosin halusi varmistaa, ettei hänen tarkoituksensa työskennellyt miehen omia tarkoitusperiä vastaan. Siksi hän oli kutsunut noidan yölliselle kierrokselle kanssaan, jotta voisi varmistaa hänen itselleen sopivan asemansa - ja toki kertoa, mitä Tylypahkan vahtimestarin työ oikein piti sisällään, sillä noidalla oletettavasti ei ollut siitä pahemmin tietoa. Se kun ei ollut millään tavalla typistettävissä johonkin listaan, jonka olisi voinut antaa ensimmäisenä päivänä. Yövahti piti kokea itse, toki mieluiten jonkun kokeneen kanssa.

[Avataan vähän foorumipelaamista uusilla forkilla Vanillattaren kanssa! Toistaiseksi pidetään peli meidän välisenä, mutta saa laittaa yksityisviestiä jos on kiinnostunut liittymään. Ajatuksena ei ollut mitään kovin intenssiivistä, lähinnä hahmojen tutustuttamista.]

Grendelillä oli päällään aina pitämänsä repaleinen nahkatakki, josta irtosi tiskin alle kuivuneen viinan pettämätön löyhkä. Siitä puuttui se samanlainen neitseellinen tuulahdus, kun jo tovin ikääntyneen pullon avasi ensimmäistä kertaa - se haju oli tunkkainen ja pistävä, mutta ei samalla tavalla kuin paidan kainaloihin tarttunut hikitahra. Hänen tummat hiuksensa harottivat harjaamattomina pitkälle harteikkaalle ylävartalollensa, jolle myös laskeutuva risuinen parta muodosti runsaan tukan määrän kanssa melko karvaisen kokonaisuuden. Mies pysähtyi askelissaan kuullessaan Veran kysymyksen selkänsä takaa ja käänsi kalmankalpeat kasvonsa häntä kohti eriväriset silmät siristyneinä sauvan kärjestä heijastuvasta valonkajosta, joka häikäisi valonarkaa katsetta. "Jokaisella yöllä on oma rutiininsa", sanoi miehen möreänpuoleinen ääni, josta pystyi erottamaan vuosien juopottelun aikaansaaman tahattoman äänenmurroksen. "Joskus pääsee viettämään koko yön hiljaisuuden kanssa, joskus taas päädytään sairaalasiipeen jonkun tolvanan takia. Sitä saa olla aina valmistautunut kaikkeen." Sanottuaan ne sanat mies käänsi katseensa menosuuntaan ja osoitti sitä sormellaan määrätietoisesti huomionsa keskipisteenä sen päässä häämöttävä tumma tammiovi. "Jatkamme vielä vähän matkaa eteenpäin ja päädymme muodonmuutosten pihamaan toiseen kerrokseen. Siellä on hyvät näkymät koko alatasanteelle, jossa oppilaat tunnetusti viettävät paljon aikaa."

Grendel oli jo heti ensitapaamisesta lähtien odottanut sitä hetkeä, kun saisi kuulla taikakyvyttömyydestään oman alaisensa suusta. Tylypahka ei ollut mikään Sianpää, jossa jopa raajapuoli saattoi työskennellä tiskin takana keräämättä yhtäkään kummaksuvaa katsetta sen toiselta puolelta, jos osasi vain tehdä työnsä oikein. Tylypahka ei ollut sellainen. Siellä pidettiin hienoja kaapuja ja teetä juotiin sievistä posliinikupeista Dawlishin suvun jättämien hopealusikoiden kanssa - sokerina pohjalla oli verisäädystä kumpuava ylemmyydentunne, joka saneli linnansisäisen elämän hierarkian. Myös oppilaat tiedostivat sosiaalisen asemansa ja vaativat usein ansaitsemaansa kohtelua, koska heidän vanhempansa opettivat niin. Siksi ajatus siitä, että Vera oli ensivaikutelmaltaan hyvin kunnioittava ja kohtelias, hämmensi jo yli viisikymmentä pitkää ja onnetonta kesää kokenutta miestä, jolle naljailun sietäminen oli vuosien varrella käynyt jo turhankin tutuksi. Hänen tuntemansa noidat olivat teräväsanaisia käärmeitä, jotka sihisivät kirouksia Grendelin kaltaisille taiattomille miehille nöyryyttääkseen heitä. He uskoivat, ettei sellaisilta miehiltä saanut taikakykyisiä lapsia - onnesta puhumattakaan.

Grendel seurasi tarkkaavaisesti naisen elekieltä, kun hän lähestyi käytävän toisessa päässä häämöttävää tammiovea jotenkin niin määrätietoisen oloisena. Miehen jo valmiiksi puoliumpinainen katse kaventui mietiskelevänä naisen tumman siluetin osuessa ikkunasta kantautuvaan kuunvalon alle, joka salli hänen ulkomuotonsa perustavanlaatuisemman tarkastelun. Vaikka Grendel ei ollut ulkomuodoltaan itse kovin vakuuttava, hän uskoi syvästi olevansa hyvä tekemään huomioita kohtaamistaan ihmisistä. Veran kysymyksen kohdalla vaimea, jossakin määrin jopa huvittuneen kuuloinen hymähdys karkasi miehen parran seasta raskasäänisten askelten kiriessä hänen luoksensa, mutta ei liian lähelle välttyäkseen osumasta kuunvalon muodostamaan kalpeaan valokeilaan. Hän nyökkäsi lyhyesti päällään hyväksynnän merkiksi ja käveli lähes kaksi metriä pitkän ruumiinsa kanssa hänen ohitseen luoden lähes petomaisen suuren varjon toiselta puolelta löytyvälle seinälle, jolla olevat muotokuvat tulivat sen nielaisemaksi. Kovakantaisista nahkasaappaista kuului raskasääninen kumina, kun mies lähestyi tammiovea hymisten kolkonpuoleisesti ajatukselle, että jostakin päin linnaa saattaisi löytyä joku epäonninen vaeltelija. "Sieltä heitä usein löytyy", Grendel mörisi matalalla äänenpainolla ajatusleikistä aiheutuva huvittuneisuus kuultaen hänen pahaenteisen hyminänsä läpi. "Siksi on hyvä tietää näistä reiteistä, joita meikäläiset käyttävät. Oppilaat harvemmin tietävät niistä, kun ovat niin ennalta-arvattavia liikkeissään. Hyvä vahtimestari tuntee linnan paremmin kuin kukaan muu sen asukas."

"Oletan teidän tietävän useimmat, ellei kaikkia, linnan lukuisista reiteistä, Herra Mooch. Minulle tämä linna tuo mielikuvan ikuisesti liikkuvasta, ajattelevasta ja hengittävästä olennosta. Niitä ei voi olla helppo painaa muistiin." Nainen asteli karhumaisen miehen jäljessä vanhalle ja kuluneelle tammiselle ovelle. Sen reunat olivat karkeat ja täynnä uurteita, ovi vuoti ulkoilmaa reunoiltaan ja kaipasi selkeästi kipeästi ehostusta. Vera sipaisi sormenpäillään tammista iän runtelemaa puupintaa sormenpäillään.

"Kuin Muma Pădurii." Veran kielenkannat irtosivat äidinkielensä laverteluun, linna kiehtoi Veraa paljon eikä syyttä, se oli seissyt kivijaloillaan tiedettävästi jo tuhat vuotta. Mitä kaikkea tuo rakennus olikaan nähnyt ja kokenut. Otteensa irrottui ovesta vain viedäkseen kätensä kahvalle. Tammioven vanha lukko kolahti hiljaisessa käytävässä ja oven saranat päästivät lyhyen valittavan kirskaisun.
"Oivoi.." Vera huokaisi oven iän aiheuttamalle valitukselle, mutta astui muodonmuutosten pihamaalle ja vei sormenpäänsä yhteen ottaessaan muutaman askeleen kohti kaidetta.

Vera ei suinkaan ollut väärässä - Grendel uskalsi sanoa tuntevansa linnan paremmin kuin kukaan muu siellä asuva, koska se oli hänen työnsä. Hän käveli samojen käytävien halki joka yö etsien yöllisiä vaeltajia, jotka toisinaan osasivat yllättää selityksiensä naurettavuudella. Oppilaista vain harvat taitasivat valheiden punonnan epäjalon taidon yhtä hyvin kuin Grendel, joka oli saanut tehdä sitä koko elämänsä. Veran kanssa mies yritti kuitenkin olla toisenlainen itsensä, koska kyseessä oli tietyllä tapaa myös näytönpaikka: ei olisi ollut sopivaa olla epärehellinen oman alaisensa edessä etenkin, jos tämä osoitti kunnioittavansa esimiestään. Grendelissä riitti sen kaltaista kunniallisuutta, joka perustui itseään alemmassa asemassa olevien suojelemiseen. "Olet melko tarkkasilmäinen ulkopuoliseksi", kuului vaikuttunut toteamus miehen risumaisen parran ympäröimästä suusta, kun kaksikko siirtyi käytävän aavemaisesta hiljaisuudesta pihamaalle, jossa hyinen viima humisi vasten sivurakennusten kattolaattoja. Grendelin uteliaaksi muuttunut katse jäi lopulta takana olevan oven sulkeutuessa tarkastelemaan kalmankalpeaa ulkomaalaista noitaa, jossa oli eksoottisuutensa puolesta myös jotakin hyvin samaistuttavaa. Hän puhui linnasta tavalla, jonka myös Grendel oli laittanut merkille saapuessaan ensi kertaa eteishalliin - kuinka se tuntui elävän jotenkin asukkaistaan riippumatonta elämää, jota moni linnassa asuva ei täysin ymmärtänyt. Vain hyvä vahtimestari tiesi, millainen linnan todellinen olemus oli.

Pihamaa avautui kaiteen alapuolella pienenä viheralueena, josta kantautui ylös vahtimestarien luokse pientä supinaa. Sitä ympäröivät korkeakattoiset sivurakennukset, joiden yhdessä reunassa kohosi linnan pahamaineinen pimeä vankitorni. Grendel siirsi lopulta huomionsa Verasta pihamaalle ja päätyi hivuttautumaan hänen mukanaan lähemmäksi kaidetta nähdäkseen, mistä sen alapuolelta kantautunut tasainen supina oikein kantautui. Hänen kasvonilmeensä olivat ensin totiset, mutta sitten kierolla tavalla tyytyväisesti hymyilevät aivan kuin jokin olisi tapahtunut tilauksesta. "Oivoi tosiaan", irtosi rahisevaksi kuiskauksi madaltuneet sanat miehen mairean hymyilyn keskeltä, kun hän käänsi katseensa alaiseensa pidellen arpista kättään kaiteen reunalla. Kumpikin heistä jäi katoksen jättämän varjon alle siten, ettei heistä tuskin nähnyt vilaustakaan alapuolelta katsottuna. "Paitsi että linna elää, myös sen nuoret asukkaat."

Kirkkaan tähtitaivaan valaisema pihamaa sisälsi keskellä olevan pyöreän katoksen, jonka muodostaman pienen varjon alle mahtui juuri sopivasti keskenään kuiskutteleva kaksikko. Muutoin sen siistiksi leikattu viheralue kuulsi kalpeana taivaalta kantautuvassa kuunvalossa, jonka heijastus kimposi hyisen yön kosteuttamasta maaperästä suorastaan kimallellen. Pihamaan keskellä olevan katoksen luona kaksi varjoa liikahtivat sen alapuolella, mutta vahtimestarien luokse kantautunut supina jatkui yhä tasaisena aivan kuin kaksi tummaa hahmoa eivät olisi havahtuneet vielä heidän läsnäoloonsa.

Naisen kalsea iho kilpaili valkoisuudessa katoksen varjoissa vain kuudentoista valkean pilkun kanssa, ne jatkoivat hilpeää tuikkimistaan kuin kaukaiset tähdet taivaalla. Vera oli nainen joka tiesi taitonsa ja arvonsa olematta ylimielinen tai retosteleva. Hän siis tyytyi vain nyökkäämään miehen kiertelevälle kehulle ja hyväksyi sen sellaisenaan.
"Kuinka ollakkaan, mitä yö meille paljastikaan" Veran pehmeä, mutta vahvalla korostuksella leikkivä ääni oli madallettu hyvin hiljaiseksi. Kullankeltaisen katseen ei tarvinnut paljastua synkistä varjoista nähdäkseen supattelevan parivaljakon pihamaalla. Vera haki lyhyttä katsekontaktia vienon hymyn kera esimieheensä, aivan kuin tuo mies olisi tiennyt tulevan eikä Vera äsken sitä olisi ottanut niin tosissaan, vain tullakseen todistetuksi väärin.
"Ollappa nuori ja huoleton." Vera hymyili lämpimästi lauseidensa välissä. "Lähetätkö heidät tupiinsa nuhtelun kera, vai vietkö samantien tupapisteitä?"

Parivaljakko pyöreän katoksen varjoissa oli autuaan tietämätön kahdesta huomattavan pitkästä hahmosta yläpuolellaan, jotka seurasivat nyt heidän luvatonta hiippailua linnan yössä. Edes oven kolahdukset eivät olleet riittäneet liikkuvassa yöilmassa alas asti, varoittamaan oppilaita mahdollisesta lähestyvästä aikuisesta. Tosiaan nainen oli vielä tuore lisäys vanhemman vahtimestarin seuraan, eikä tieto naisen palkkauksesta luultavasti ollut ehtinyt jokaisen oppilaan tietoon. Jos he odottivat Grendeliä vahtimestarin öisellä kierroksella, ja olisivat tästä sääntöjen rikkomisesta jääneet jo aikaisemmin kiinni, olisi Veran läsnäolo luultavasti merkki erilaisesta dynamiikasta. Antaisiko vanhempi surkki heidän enää livahtaa hiljaa omaan tupaansa ilman rangaistusta?

Vera laski kätensä omintakeisesta tyylistään. Pitkäkyntinen käsi haki sauvan reisitaskumaisesta holsterista. Nainen ei aikonut reagoida ennen esimiestään lasten luvattomiin toimiin, hän jäi sijoilleen odottamaan vahtimestarin päätöstä.
Sauvansa nainen osoitti kohti maata käsiensä livahtaessa selkänsä taakse. Vera oli erittäin etevä sanattomassa taikuudessa, ja omillaan pystyisi yllättämään lapset luultavasti täysin varjoista. Edes samettisista kirjailluista vaatteista ei lähtenyt ääntä. Vain raskaiden kenkien pohja pitäisi kumeaa ääntään linnan kivilattioilla.
"Toimikaa vain parhaaksi näkemällänne tavalla, herra Mooch"