Jäljelle jäi vain vastuunkanto

Aamuaurinko oli noussut vain hetki sitten. Taikaministeriön sisätiloissa osa henkilöstöstä oli kireänä - Tylypahkan entinen taikaolentojen hoidon professori ja Korpinkynnen tuvanjohtaja oli viikko sitten hyllytetty virastaan, jonka jälkeen tuo oli vain kadonnut. Kukaan ei tuntunut tietävän miehen liikehdinnästä mitään, ennenkuin Yhdysvaltain ministeriö oli onnistunut tavoittamaan tuon. Nyt tiedettiin, että Pachner oleskeli Havajin rannikkoseudulla, mistä hänet olisi määrä noutaa vastaamaan syytöksiinsä.

Lontoossa, auroriviraston työpöydällä oli kirjekuori, jonka päälle oli kirjattu kahden palaavan aurorin - Rene Dawlishin sekä Oscar Woodwardin nimet. Nuo kaksi kokenutta auroria olisi määrätty Yhdysvaltalaisten kollegoidensa kanssa hakemaan mies takaisin Lontooseen. Kirjekuoreen oli lyhyesti kirjattu toimintaohjeet ja perusasiat tilanteesta. Tieto oli arkaluontoisuuden vuoksi pidettävä salaisena, eikä se saisi levitä ulkopuolelle. Kirje määräisi kaksikon lähtemään välittömästi kohti Lehuaa, jossa heidät vastaanotettaisiin.

Kiinniotettava: Trent Pachner
Viimeisin tiedossa oleva sijainti: Lehua, Havaijisaaret
Kiinnioton syy: Epäillyn sekaantuminen laajamittaiseen taikaolentojen salakujetukseen.
Asian arkaluontoisuus: Erittäin arkaluontoinen.

Punainen rahtialukseksi pieni laiva oli ankkuroituna englantilaisen rannikkokylän laitureiden viereen. Punainen laiva oli seissyt aalloista välittämättä paikallaan noin päivän ajan, tullen hitaasti ja hitaasti täydemmäksi erilaisista pienistä konteista ja laatikoista. Maanantaiaamuna taivaalta satoi pieniä satunnaisia vesikuuroja, ja laiva oli valmiina lähtemään päiviä pitkälle matkalle valtameren toiselle puolelle. Laiva oli muuten valmiina lähtöön, mutta siitä puuttui enää kaksi matkustajaa - tai enemmänkin salaisella tehtävällä olevaa auroria. Normaalissa tilanteissa ministeriön aurorit saattoivat liikkua maiden välillä esimerkiksi lentävin hevosvaunuin, mutta Taikaministeriöllä ei aina sattuneista syistä ollut kyseisiä resursseja kuljettamaan kahta auroria toiselle puolelle maapalloa.

Siitä oli vierähtänyt vuosi tai toinenkin, kun aurori Woodward oli viimeksi vieraillut ministeriössä ja auroriviraston toimistoissa kunnolla. Woodwardista tuntui kuitenkin kuin eiliseltä, kun mies käveli ministeriön atriumin läpi väkijoukon lävitse väistellen satunnaisia lenteleviä paperilennokkeja, jotka kuljettivat viestejä virastosta toiseen. Vaikka aurori oli opettanutkin kaksi vuotta kaksintaistelua Tylypahkan taikakoulussa, ei ministeriön triviat olleet ehtineet unohtua - Oscar muisti esimerkiksi hissinsä kaikki käännökset ja kaarteet ennen aurorivirastoon astumista.

Oscar Woodward saapui virastoon pieni muuttolaatikko käsissään. Laatikon sisällä oli liuta erilaisia pergamentteja ja kansioita, aurorin vyö ja huotra taikasauvalle sekä muutama sulkakynä ja teekuppi. Woodward ei ehtinyt edes asettaa laatikkoaan avonaisessa konttorissa työpöydälleen, ennen kuin kollegansa Dawlish ennätti kommentoida kaksikon tulevaa keikkaa.

"Havaijille? Ei tää voi olla todellista. Mä kelasin, että me päästäisiin selvittämään saiko Baxter Skylarin oikeasti hengiltä."

Nuori aurori ei ollut kovinkaan tyytyväinen sijoitukseensa, ja se paistoi ulos asti. Oscar oli ollut Tylypahkan taikakoulussa järjestämässä taikaministeriön masinoimaa kaksintaistelukurssia ja samalla kartoittamassa kokemusta loihdinnasta ja kaksintaistelusta. Palattuaan takaisin virkaansa Oscar ei odottanut joutuvansa tehtävälle, jossa otettaisiin kiinni miestä, joka varmaankin käyttäisi puolustautumiseen mieluummin taikaeläimiä kuin omaa taikasauvaansa.

Ylemmältä tulevaa käskyä ei kuitenkaan tullut niskuroida, vaan aurorit Woodward ja Dawlish lähtivät ripeästi takaisin ministeriön atriumiin ja hormiverkoston kautta kohti Englannin länsirannikkoa. Ennen lähtöään Oscar oli sujauttanut housujensa taskuun muuttolaatikostaan yhden huomaamattoman näköisen sormuksen sekä Iskuvelhojen osaston johtajan nimellä kirjatun kirjekuoren, jonka Woodward laittoi pergamenttilennokkeja hoitavan sihteerin pöydälle poistuessaan Renen kanssa virastosta. Purkamaton muuttolaatikko jäi muuten tyhjälle työpöydälle aurorivirastoon, joka vilisi auroreista ja muista virkamiehistä kiireellisenä maanantaiaamuna.

Lopulta ennen keskipäivää punaisen rahtialuksen ankkurit nostettiin ylös ja laiva lähti liikkeelle Englannin länsirannikolta, suuntanaan Havaijisaaret.

Päivä oli alkanut vaihtumaan jo illaksi, kun autuaan tietämättömänä tulevasta, pakoon Britanniasta poistunut Trent Pachner, viimeisteli illallista perheensä ympäröimänä. Heti, kun hänellä oli ollut mahdollisuus, mies oli lähtenyt pakomatkalleen - aikataulu paolle oli ollut niin nopea, ettei hän ollut voinut kotiinsa mennä. Hän tiesi, että jonain päivänä ministeriö vielä olisi hänen perässään, mutta ei olettanut sen päivän olevan niin lähellä.

Ensitöikseen, Havajille palattuaan hän oli joutunut tilittämään äidilleen, minkä takia hän nyt oli pakosalla. Hän oli joutunut kertomaan kaiken, kaiken sen mitä oli tehnyt ja ennenkaikkea miksi. Jos hän olisikin vain kertonut, että osallistui taikaolentojen salakuljetukseen, hän taatusti makaisi nyt meren pohjassa äitinsä toimesta - vaan kun tarinaan oli liittynyt kiristys ja uhkaus hänen perhettään kohdaan, oli Pachnerin suvun tiukkaotteinen vanhus ottanut poikansa hellään huomaansa ja taannut apunsa. Avun, jota Trent ei ikinä voisi maksaa takaisin.

Ei ollut mennyt kauaakaan, kun miehen vaimo ja tytär, ne joita hän ei olettanut tapaavansa enää, olivat saapuneet myös Havajin bungalowiin, autuaan tietämättömänä kaikesta. Miehen vaimo - Stephanie - oli tehnyt päätöksensä seistä miehensä rinnalla, vaikka ensi alkuun olikin tuon antanut kuulla kunniansa. Mykkäkoulun kestettyä muutaman illan, oli nainen heltynyt ja he olivat yhdessä todenneet, että pariskunnan tyttären ei olisi tarpeen tietää mitään tapahtumista. Toki tytär itse jo miltei kymmenen vanhana tiesi, että jotain oli tekeillä, mutta lapsen mieltä kukaan ei tahtoisi turruttaa kertomalla kaikkea.

Kaikesta huolimatta, Pachnerin perhe oli onnellinen, Trentinkin miltei unohtaessa omat huolensa.

Woodward seisoi pienen punaisen rahtilaivan kannella aurorikollegansa Renen kanssa, nojautuneena paatin ränsistynyttä ja ruosteista kaidetta vasten. Ruskeat silmät skannailivat huomattavasti värikkäämmän ja lämpimämmän, mutta toisaalta kuivemmankin oloista maastoa ja kaupunkia laivan lipuessa pitkää loputtomalta näyttävää kanaalia pitkin. Kaidetta vasten nojaava Woodward kääntyi takaisin laivaa kohti, ja käänsi katseensa vieressään seisovaan Reneen.

"Oletko ikinä ollut Etelä-Amerikassa, Rene? Tai edes Amerikassa? Minä en ole vielä ehtinyt - piti kyllä, mutta en saanut aikaiseksi. Täällä sitä vihdoin ollaan. Välietappi vain."

Punainen purtilo oli kulkenut jo varsin pitkän matkan, mutta se ei ollut vielä ohi. Matka oli ollut ainakin Woodwardin kaltaiselle toimekkaalle nuorelle miehelle varsin puuduttava, ja sitä oli jäljellä vielä ainakin vähän vajaa puolet. Aurori oli saanut tarpeekseen kirjojen lukemisesta, saman sinisen maiseman katselemisesta sekä tympeältä maistuvan laivaruoan syömisestä. Taikuudenkin käyttö jästilaivalla oli kiellettyä.


~

Woodward heräsi siihen, kun laivan kannella olevat suuret käsivarsien paksuiset metallikettingit kilisivät laivan reunassa olevien aukkojen läpi ankkureiden laskeutuessa meren pohjaa kohti. Ankkurit saivat otteen merenpohjasta, ja pitkä matka oli viimein ohi. Paitaansa napittaen Woodward poistui hytistään ja virnisti samaan aikaan käytävälle saapuneen kollegansa puoleen. Hawaiin pieni velhoyhteisö oli saanut pariinsa kolme uutta velhoa sekä yhden alueeseen sopimattoman taikaeläimen. Tietämättä päiviä sitten taivaan yli liihottaneesta siivekkäiden hevosten liikuttamista vankkureista ja sen vetämästä säiliöstä aurorit astuivat lopulta kiinteälle maalle.

Tuuli tuiversi Renen vaaleissa hiuksissa, kun hän katseli itsekin alas laivan kannelta. Meri tuoksui käsittämättömän upealta; se toi miehen mieleen vapauden ja nuoruuden vuodet, kun mikään ei sitonut häntä mihinkään. Ei perhe-elämään, siloisen auroripäällikön virkaan tai ylipäätään vastuunkantoon. Oscaria selvästi vanhempi Rene oli niin uppoutunut hetkellisesti omiin haaveisiinsa, ettei edes tajunnut nuorukaisen hänelle esittämää kysymystä. Lopulta, hetken hiljaisuuden jälkeen hän kuitenkin puhkesi puhumaan.

"En, mutta Amerikassa olen kyllä käynyt", Rene aloitti vaimeasti hymyillen. Isovanhempani ovat kotoisin Tennesseestä, mutta se ei kuitenkaan kuulu tälle alueelle, jota juuri nyt lähdemme tutkimaan, mies jatkoi. Vaimea tuulenvire puhalsi jälleen miehen hiuksiin, hänen kiinnittäessä tarkemmin huomionsa Oscarin puoleen. "Olet vielä nuori, komea ja vetreä - ehdit tehdä elämäsi aikana vaikka ja mitä. Usko kun sanon, että _maailmalle_ lähteminen on kokemuksen arvoinen seikkailu. Harmi, etten itsekään tehnyt sitä sinun iässäsi", hän jatkoi pienen virnistyksen säestämänä.

--

Illan hämärryttyä Rene sai nopeasti unta: hän oli tottunut siihen, että unta oli pakko saada siinä vaiheessa, kun siihen oli mahdollisuus. Pieni lapsi kotona valvotti öitä pitkälti, joten mies osasi nauttia jokaisesta saamastaan vapaa-ajasta. Silti, vaistojen varassa Rene heräsi unestaan siinä vaiheessa, kun laiva jonka kannelle hän oli astunut tärähti maihin - hän puki nopeasti päälleen ja valjasti itsensä taikasauvalla, jonka piilotti povitaskuunsa. Hytin ovi aukesi miehen edessä, Renen astuessa ulos käytävälle, tervehtien Oscaria nopealla "hyvää huomenta"-toivotuksella, jonka perään kokenut aurori lisäsi nopeat sanat: "Eiköhän hoideta tämä homma sitten kotiin?"

Aamuaurinko häikäisi kimmeltävän meren pinnalla, aaltojen lyödessä hitaasti rantakivikkoon. Aaltoja lisäsi isokokoinen mies, joka nousi Kelpien lailla tyrskyistä vireä aamutuuli kutitellen hänen kostealla ihollaan. Miehen, joka oli ollut lapsuudenkodissaan vankina. Ainoastaan aamuhämärässä hän uskaltautui ulos, kuten myös tänäkin aamuna. Miehen saatua itsensä hereille, nousi hän pehmeälle sannalle lähtien kiipeämään mäkeä ylös takaisin Bungalowiin. Matkallaan mäkeä ylös, tarkisti hän huolellisesti ettei kukaan vain näkisi tai seuraisi häntä. Toki oli vain ajan kysymys, koska ministeriö tulisi kolkuttelemaan hänen oveaan. Tietysti hän toivoi, että kyseessä suinkin olisi vain ministeriö eikä suinkaan yksikään liigalainen.

Mäen ylös päästyään, vilkaisi hän keinutuolissa keinuvaan äitimuoriinsa toivottaen tuolle huomenet. Vastaukseksi hän sai tiukan tuijotuksen, sillä vaikka hän olikin päässyt kotiin ja saanut turvapaikan, ei nainen ollut tahtonut uskoa sanoja joita hänen ainut poikansa oli suustaan päästänyt.

Trent siirtyi naisen ohitse istumaan aamupalapöytään, katsoen ikkunasta kuinka pääsaarta kohti lipui rauhakseltaan aamun ensimmäinen laiva. Kyydissään taatusti jästituristeja, unohtamatta tietenkään lahden yli tuotavia ruokatarpeita ja muuta tärkeää. Kannella näkyi jonkin verran liikehdintää, mutta kauempaa ei mitään yksityiskohtaisesti erottaisi.

Aamupalan viimeisteltyään, siirtyi Trent auringon noustua jo kunnolla lämmittämään saaren mäkiä ja rinteitä, kohti olohuonetta siirtäen vanhan räsyisen maton kevyen luukun päältä, nosti sen tottuneesti ja siirtyi omaan vankilaansa. Tapansa mukaan hän veti jälleen yhden viivan seinään, aivan kuten oli pienenä poikanakin tehnyt jouduttuaan arestiin. Nyt hänen arestinsa oli tietenkin vain itsesuojelua, kunnes hän keksisi keinon puhdistaa maineensa.

Omassa vankilassaan mies mietti usein, oliko tämä kaikki sen arvoista? Entä jos hän puhuisi vain ministeriölle ja saisi asian selvitettyä? Olisiko hänellä edessään siinä kohtaa vapaus vaiko Azkaban?

Aamuvarhaisuudessa aurorit olivat suunnistaneet suorinta tietä Trent Pachnerin olinsijalle. Kaksi auroria poikkesivat hyvin selvästi muusta väestöstä sekä varsinkin turisteista, jotka kulkivat katuja ja teitä pitkin älypuhelimet ja satelliitikartat kämmenillään. Auroreilla sen sijaan oli eräs toinen tapa, jolla suunnistaa: taikasauva. Oscar Woodward piteli kättään takkinsa taskuissa kävellessään ja seurasi oikeassa taskussaan olevan taikasauvansa osoittamaan suuntaan.

Pachnerin oletetulla olinpaikalla Oscar Woodward siirtyi ovensuuhun, jääden selkeästi hieman sivummalle ovensuusta, nyökäten Renelle. Mies kaivoi taikasauvansa esiin ja jäi odottamaan sitä, että hänen kollegansa kolkuttaisi miehen oveen. Muutamien pitkien minuuttien jälkeen sekä myöhemmin talon tutkiminen ikkunoiden läpi todisti oletetun residenssin olevan täysin tyhjä.

~

Aurorit olivat saapuneet ilmeisesti väärän tiedonlähteen osoittamaan paikkaan, tietämättä siitä, että aika oli lopuillaan. Tietämättään auroreille juoksukisa Pachnerin kiinniotosta oli kuitenkin loppukirissä Marcus Kingstonin siirtyessä oikeaan kohteeseen.

Rene Dawlish asteli parinsa vierellä pitkin katuja, joita jästit hallitsivat velhoyhteisön väkeen nähden selvästi. Osalla oli kiire töihin, osalla taas puolestaan kouluun, mutta löytyi joukosta myös niitä, joiden päivä koostui lähinnä pilvetöntä taivasta tuijottaen ja matkaa ilman määränpäätä taittaen. Rene oli pujottanut oman taikasauvansa takkinsa oikeaan taskuun ja tunnusteli sitä kuin kompassia, joka vei häntä ja Oscaria eteenpäin kohti kohdetta.

Muutama mutka ja kapea kuja, jonka jälkeen kaksikko jo seisoikin päämääränsä edessä. Heidät erotti enää vain ovi, mutta jokin mietitytti Reneä. Paikka vaikutti hiljaiselta jotenkin väärältä siinä mielessä, kun Rene alkoi miettiä saamaansa tehtävänantoa ja kuvausta kiinniotettavasta. Oscarin nyökättyä mies kuitenkin kurotti kätensä ylös ja päätti koputtaa oveen. Ei vastausta.

Rene vilkaisi Oscaria ja ympäristöään varmistaakseen, ettei kukaan nähnyt ja osoitti lopulta sauvansa kärjellä ulko-oven nuppia. "Alohomora." Nupin sisällä naksahti vaimeasti, jolloin mies pystyi tuuppaamaan oven auki kohti pimeää eteistä. Rene käänsi katseensa Oscarin puoleen kysyvästi, kun kämpästä kajasti vain pelkkä pimeys ja hiljaisuus kaksikkoa kohden.

Rene loihti valonsäteen taikasauvansa kärkeen valaisemaan eteisen, astahtaen sitten varovaisesti kynnyksen ylitse Oscar perässään. "Kotinum paljastus", mies ajatteli osoittaen sauvallaan heti suoraan eteensä, mutta mitään ei tapahtunut. Kämppä oli tyhjä. Rene katsahti hivenen hämmentyneenä Oscaria, joka ei itsekään ainakaan ilmeistä päätellen osannut sanoa asiaan mitään järkevää. "No jo olisi Pachner paikan valinnut, jos tänne olisi tullut lymyilemään", Rene tokaisi lopulta kepeästi ja otti hieman etäisyyttä partneriinsa kyetäkseen heilauttamaan seuraavaksi sauvaa kaaressa päänsä päällä. "Ilmestyös jälkium"", mies ajatteli taas ja toivoi löytävänsä edes jotain taikajälkiä asunnosta, mutta mitään ei ilmestynyt tutkittavaksi aurorin silmien eteen. "Mä oon nyt vähän sitä mieltä, että lähdetään jututtamaan mama Pachneria poikansa olinpaikasta", Rene tokaisi sitten Oscarille. "Täältä me ei löydetä kuin vain kasa pölyä, muutama rotta ja tukkoiset keuhkot jos hengitän tämän murjun tuoksua vielä minuutinkin keuhkoihini", hän jatkoi ja astahti kollegansa ohitse takaisin kadulle.

Oscar mitä ilmeisemmin seurasi vanhemman aurorin perässä matkaa ulos, Renen pysähtyessä hetkeksi miettimään seuraavaa strategiaansa. Seuraavaksi hänen tulisi selvittää oikea osoite, josta lähteä kyselemään karkulaisen perään ja siihen hän saisi varmasti apua taikaministeriöstä. "Tule, lähdetään käymään New Yorkissa."

Oli kulunut viikkoja siitä, kun Trent oli lähtenyt pakoon entisestä kotimaastaan takaisin uljaisiin maisemiin synnyinseudulleen. Kuten jokaisena aamuna, hän jälleen kulki alas vuoren rinnettä kohti syrjäistä poukamaa, jossa hän saattoi olla rauhassa vailla pelkoa kiinnijäämisestä. Trent tunsi lämpimän pehmeän hiekan varpaidensa alla, kunnes hän pysähtyi paikoilleen kuin ammuttuna. Hänen suunsa aukesi loksahtaen, hänen jäädessään tuijottamaan tyhjä ilme kasvoillaan eteensä. Joku, tiesi missä hän piileskeli. Tai ainakin arvasi.

Hän kaatui maahan lyyhistyneenä, hänen edessään oli ruumis. Ruumiin vierelle oli kirjoitettu hiekkaan "Kohtalo puuttuu peliin, et voi paeta ikuisesti Pachner". Trent haukkoi happea, kaikki toivo oli hukkunut aaltojen kohinaan, niiden lyödessä yhä väkevämmin kohti rantakallioita. Myrsky oli nousemassa.

Kului minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta suurikokoisen miehen kasatessa itseään hiekalta. Hän tiesi, että joku tiesi missä hän oli, mutta ei hän aikonut peittää viestiä. Se viimeistään paljastaisi hänen olinpaikkansa. Mies kääntyi juoksuun takaisin vuorenrinteelle, hänen oli piilouduttava ja varmistettava, ettei perhe olisi vaarassa. Trent juoksi minkä jaloistaan pääsi, eikä lainkaan huomannut kuinka satamaa kohti lipui alus, joka sinetöisi vielä hänen kohtalonsa. Kohtalonsa, jonka suunnan määrittäisi seuraavaksi vain aika.

Rene ja Oscar olivat matkustaneet aina New Yorkiin asti taikaministeriöön vierailemaan saadakseen lisätietoja tapauksesta, jota he parhaillaan tutkivat. Kieltämättä tilat olivat vaikuttavan näköiset, kun kaksikko asteli sisään suurista, lasi-ikkunoin vuoratuista ovista avaraan aulaan, joka suorastaan parveili pöllöjä sekä erinäisiä muita taikaviestintään liittyviä viestintämenetelmiä pysähtymättömänä jatkumona. Rene vilkaisi ympärilleen ja tajusi näyttävänsä muukalaiselta jenkkiläisten silmissä pukeutumisineen päivineen, mutta onneksi hän ei ollut ainoa hölmöläinen väenpaljoudessa, olihan Oscar visusti mukana vanhemman velhon kannoilla mukana tapahtumissa. Noitia ja velhoja tupsahteli sisään ja ulos hormiverkoista, saman tapaisista kuin Britannian taikaministeriössä. Tunnelma oli osittain kotoisa, mutta osittain taas ei niin kotoisa, ainakin Renen mielestä.

"Amerikkalaiset tekevät kaikesta aina niin suurta ja mahtavaa", mies tokaisi Oscarille ehkä hivenen piikikkään, tai jopa osittain kateellisen kuuloisena ennen, kuin marssi aivan keskelle vastaanottoaulaa asetetun tiskin luokse, jonka takana istui vanhempi naispuolinen virkailija. Virkailija kohotti katseensa Renen sekä hänen kumppaninsa puoleen laiskasti. Mies pisti merkille, että ikääntynyt nainen näytti juuri siltä, miltä Rene ei itse haluaisi näyttää tulevaisuudessa: elämäänsä sekä työhönsä kyllästyneeltä ja turtuneelta.

"Rene Dawlish sekä Oscar Woodward, britannian taikaministeriön aurorivirastosta", mies lausahti kohteliaasti naiselle, jonka ilme hädin tuskin hievahtikaan. Lopulta hän sai karaistua huuliltaan ilmaan yhden sanan: "Niin?""
"Haluaisimme puhua auroriviraston päällikön kanssa", Rene jatkoi edelleen kohteliaasti.

Nainen hänen edessään maiskutteli huuliaan, vilkaisten papereitaan edessään kunnes totesi. "Ensimmäinen vapaa aika on huomenna", hän vastasi lakonisesti. Rene veti pienesti ilmaa keuhkoihinsa ja ulos, ennen kuin lähtisi sotalinjalle virkailijan kanssa.
"Asia on kiireellinen eikä voi odottaa huomiseen", Rene vastasi niin kylmän viileästi, kuin vain ikinä osasi.
"Ensimmäinen vapaa aika on huomenna", nainen toisti lausahduksensa ja tässä vaiheessa Renellä alkoi jo kiehua.
"Kyseessä on teidän maatanne sekä meidän maatamme koskettava -" mies ennätti sanoa, kunnes kuuli jo kolmannen kerran saman fraasin. Rene napautti sormenpäillään vastaanottotiskin pöytää ja soi aurinkoisen hymyn virkailijan puoleen. "Varataan se aika, kiitos paljon avustanne" hän tokaisi ja kääntyi sitten Oscarin puoleen, vetäen miehen sivummalle.

"Vitut odotetaan huomiseen, aika maksaa kaljuunoita" Dawlish puhahti Woodwardille, vilkaisten sitten kohti hissejä. Vastaanottotiskin edustalle oli ennättänyt kertyä jo sen verran lisää ruuhkaa, että mies päätti nyökäyttää päätään parilleen jatkaakseen eteenpäin. "Tule, tapaaminen järjestetään nyt, ja Pachner matkustaa kanssamme takaisin Englantiin huomiseen iltaan mennessä. Menoksi."

Trent oli pinkonut vuorenrinteen nopeammin kuin uskoa saattoi, hän pysähtyi kotitalonsa kuistille hengästyneenä. Sisään hän ei voinut mennä, sillä pelko hänen kasvoillaan aiheuttaisi vain pelkoa hänen tyttärelleen, unohtamatta miehen äitiä tai vaimoa. Hänen oli ryhdyttävä ajattelemaan, kuinka hän voisi selviytyä ongelmistaan, vaarantamatta enää yhdenkään ihmisen henkeä.

Trentin nojautuessa kuistin kaiteeseen, kuuli hän selkänsä takaa rasahduksen. Sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa, miehen kääntyessä hitaasti ympäri. Kohtaisiko hän kohtalonsa, päättäen elämänsä lapsuudenkotinsa kuistille?

"Isä, onko kaikki hyvin?" kuului hento ääni miehen takaa. Kyseessä ei suinkaan ollutkaan noutaja, vaan ainoastaan hänen tyttärensä. Kivi vierähti Trentin sydämeltä, hänen laskiessaan kätensä tyttärensä olalle koittaen parhaansa mukaan vaikuttaa täysin rauhalliselta ja normaalilta. "Kaikki hyvin. Mene vain takaisin nukkumaan" sai hän sanottua ääni hivenen väristen, hänen saadessaan ainakin tyttärensä suojaan.

Rene pinkoi kohti Taikaministeriön hissejä aikeinaan suunnata suorinta tietä aurorivirastoon sen enempää kyselemättä. Tulisi siitä sitten sanomista tai ei, hän oli päättänyt tavata auroriviraston päällikön - tai edes jonkun jaoston edustajan, jonka kanssa voisi kommunikoida Pachnerin mahdollisesta olinpaikasta. Päästyään hissiin, johon ahtautui hänen lisäkseen vain Renen partneri, Oscar oli mies painamassa kulkuvälinettä suuntaamaan ylempiin kerroksiin, kun harmaaseen neuleeseen sekä mustiin silmälaseihin sonnustautunut nuori noita kiilasi heidän seuraansa nippu pergamentteja, mappeja sekä muita tärkeitä papereita sylissään.

"Anteeksi, herra, mutta en voinut olla kuulematta äskeistä keskusteluanne vastaanottotiskillä", nuori noita virkkoi ja korjasi lasiensa asentoa nenällään.
"Silkkaa ajan tuhlaamista", Rene vastasi ja vei sormensa kohti kerrosnappulaa, mutta nuorikko kiirehti painamaan hissin muutamaa kerrosta alemmas.
"Voin auttaa teitä", hän sopersi vaiteliaasti, mutta kuitenkin ymmärrettävästi. "Ette voin vain marssia auroripäällikön huoneeseen vaatimaan tietoja, joita hän ei kuitenkaan luovuttaisi teille, kun kyseessä on periaatteessa heidän reviirinsä, jolle olette tunkeutuneet."
"Pfft", Rene äännähti, mutta päätti kuitenkin kuunnella vaaleaverikköä. "Tässä on joku luudanvarsi haudattuna. Miksi sinä haluaisit auttaa meitä? Etkö joudu vastuuseen, jos jäät vielä kiinni tekosistasi?" hän kysyi.
"Voi olla, että joudun ja voi olla, että hyvinkin jään, mutta jollain tapaa ymmärrän kiireenne ja asian vakavuuden. Vanhempani olivat auroreita itsekin ja arvostan työtänne, jota teette. Jos siis sallitte, voin auttaa teitä minkä osaan - ja minkä tiedän", hän jatkoi ja alkoi jo valmiiksi selaamaan mappeja sylissään.

Renen katse käväisi pinossa pergamentteja, joita tyttö piteli sylissään hänen vierellään. Otsikoista päätellen hän työskenteli jonkinlaisena sihteerinä aurorivirastossa, sillä niin luottamuksellista tietoa ei olisi uskottu kenen tahansa tavallisen tusinatallaajan käsiin.

"Hyvä on, minä kuuntelen" Rene tokaisi, kun hissi pysähtyi seuraavan kerran. Sinne astui yksi ihminen, joka matkasi kerrosta ylöspäin silkkaa laiskuuttaan, jonka jälkeen hissiin jäivät vain he kolme. Rene painoi hissin palaamaan takaisin ala-aulan kerrokseen, silmäillen blondia kiinnostuneena.

"En voi antaa teille virallisia dokumentteja asiasta, mutta tietoa kylläkin" vaaleaverikkö aloitti lopulta vaimeasti. "Trent Pachner piilottelee oletettavasti äitinsä luona syrjäisellä saarella Hawaiilla. Hänellä on myös pieni tytär, joka on asunut miehen poissaolon aikana tämän isoäidin luona, joten on oletettavaa, että myös lapsi on paikalla kun saavutte kohteeseen", nuorikko jatkoi.

Rene vilkaisi ohimennen Oscaria, joka näytti kuunnelleen vain keskittyneesti kaikkea saamaansa informaatiota koskien uusia johtolankoja. Hissi kolahti jälleen takaisin ensimmäiseen kerrokseen, Oscarin astuessa ennen Reneä ulos takaisin aulaan. Rene kuitenkin kääntyi nuoren noidan puoleen ja soi hänelle veikeän hymyn.

"Kiitos paljon avustanne, neiti..?"
"Adams", nuori nainen vastasi ja pyrki hymyilemään kainosti. "Onnea ja menestystä molemmille", hän jatkoi kohteliaasti ja painoi sitten hissin nousemaan sinne, minne Rene oli alunalkaenkin ollut pyyhältämässä.

Rene katseli hetken hissin nousua ylöspäin, kunnes käänsi katseensa Oscarin puoleen - hetki oli viimein käsillä. Nyt Trent jäisi kiinni.

Pilvet peittivät taivaalla paistavan auringon, tai ainakin siltä Trentistä tuntui kun hän oli juuri rauhoitellut tyttärensä jatkamaan uniaan. Tuo ei millään ollut suostunut menemään nukkumaan, vaan Trentin oli kuljettava mukana nukuttamaan ainut lapsensa, joka oli autuaan tietämätön ympäröivästä tilanteesta. Mies istuutui tuolille tyttärensä sängyn vierelle silitellen tuon tummia kevyen kiharaisia hiuksia rauhallisesti.

Siinä hän istui, aivan kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Hän vain silitteli tyttärensä hiuksia, samalla kun lukuisat ajatukset kulkivat hänen päänsä läpi kuin hevoskotkat kevätlaitumilla.

Kaikki siitä hetkestä vuosia sitten, kun hänet oli painostettu lähtemään salakuljettajien joukkoon mukaan varmistamaan, että nuo saivat kaikki päivänvalolta piilossa kulkemaan lahden yli Britanniaan kulkien höyryjunan lailla miehen muistoissa. Salakuljetuksen aikaiset tapahtumat painoivat häntä, hänen muistojensa radan siirtyessä Tylypahkaan. Kaikki se oli vihdoin ollut ohi, kunnes Profeetta oli kertonut saaneensa salakuljettajat kiinni. Siitä ei seurannut kauaa, kun tutkintalinja oli yhdistetty Trentiin ja Rowan oli joutunut hyllyttämään hänet ja tämä pakomatka oli saanut alkunsa.

Raavas Hawajilaismies pyyhkäisi kyyneleet silmäkulmastaan, samalla kun hän palasi tähän hetkeen. Hänen tyttärensä tuhisi nyt rauhallisesti hänen vierellään, Stephanie-vaimo vähän matkan päässä ja miehen vanha äitimuori olohuoneessa keinutuoliinsa torkahtaneena.

Trentin oli vietävä kaikki pahuus mukanaan, hän ei voinut asettaa perhettään vaaraan vaan hänen oli paettava. Hänellä kenties olisi hetki aikaa, joka säästäisi niin hänen kuin hänen perheensäkin hengen.

Mies ei vain tiennyt, kuinka väärässä hän olisi. Samalla kun hän suunnitteli omaa pakoaan, oli taikaministeriön vankan kokemuksen omaavat aurorit hänen kannoillaan. Nuo aurorit miltei nuolivat jo hänen kantapäitään, niin lähellä läpimurtoa jo oltiin. Trentin kulkiessa hermostuneena pitkin bungalowia, lipui päivän matkustajalautta kohti Lehuanin saarta mukanaan hänen turmansa.

Peli on saavuttanut lopun Canonin muodossa. Canonin osa Trent Pachner – Luurankoja kaapissa III, on kirjoitettu tähän hetkeen käydyn pelin pohjalta. Pelin venymisen johdosta, tarinaa on aikajanallisesti hieman venytetty, jotta se kulkee sopuisasti yhdessä tarinan lopun osalta. Pelin yhteenvetävän ja Canonin pian julkaistavan neljännen osan voi lukea täältä.