Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

kirjoittaja **Piru=l** 24.12.20 22:12

Tää topic tulee ehkä olemaan hyvin lyhytikäinen, se sisältää ehkä yhden canonin. Voi myös olla, että se tulee sisältämään tulevaisuudessa tarinoita viiden hahmon takaa ja avaten lisää Oliverin, Brin, Trentin, Wilsonin ja Cynthian tarinoista. Tarinoita voi tulla tulevaisuudessa myös mahdollisilta tulevilta hahmoilta.

Jos luette näitä, mulle saa ja toivon rohkeasti palautetta, mä en ole mikään Lönnrot.

kirjoittaja **Piru=l** 24.12.20 22:38

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Tumblr_mriajkfFP21qe5il9o1_500

23.12, Plockton, Wester Ross, Skotlanti

Takkatuli leiskui idyllisen pienen maatilan pienehkön talon olohuoneessa – takkatulen edestä löytyi kaksi vaaleanruskeaa pehmeää nojatuolia, joilla istui kaksi miestä. Toinen miehistä oli parikymmentävuotta vanhempi versio nuoremmasta, mutta muutoin miehiä ei erottanut toisistaan liiemmin. Eikä ihme – takkatulen ääressä istuivat Oliver Ackerhogan sekä hänen isänsä Erik. Erik katsoi takkatulen loimuttaessa miehen kirveellä veisteltyjä kasvoja ainoaa poikaansa – ainoaa perheenjäsentään myötätuntoisesti, koittaen tarjota pojalle kaiken tuon tarvitseman tuen.

– 2 päivää aikaisemmin -
21.12, Kolme Luudanvartta, Tylyahon velhokylä

Oliver istui Kolmen luudanvarren pöydässä jännittyneenä, tunnustellen ajoittain povitaskuaan varmistaakseen pienikokoisen paketin olevan tallessa. Hän odotti kermakaljaansa siemaillessaan kihlattuaan – Agathaa – saapuvaksi koulun viimeiselle Tylyahon retkelle ennen joululomia. Hän tiesi keskustelun tulevan olemaan hankala. Agatha oli edellisessä kirjeessään vain ilmoitusluontoisesti kirjoittanut ”Hän tietää tulevista häistä ja onnitteli meitä. Satuin myös kutsumaan hänet häihimme.. Toivottavasti et pahastu.”. Mitä Agatha oli ajatellut? Hän oletti Oliverin kykenevän unohtamaan kaiken sen, mitä tuo tyttö oli heidän parisuhteelleen tehnyt. Unohtanut, kuinka Erin nimenomaan oli ehdottanut Ramonalle lemmenjuoman keiton, ja puukottanut näin Agathaa selkään. Ja ei siinä vielä kaikki – Oliver oli saanut kuulla kuin Agatha oli koittanut korjata välejään Eriniin, mutta tuon tytön lisäksi Oliverille vain ilmoitettiin että myös Tito tulisi häihin. Agatha todella tahtoi leikkiä – kutsua häihin mies joka oli salannut koko ajan Agathan pahimman koulukiusaajan pahoinpidelleen Agatha aikaisemmin. Mies ei ollut kyennyt vastaamaan kirjeessä häävieraista mitään, joten keskustelu tulisi käydä vielä tämän retken aikana…

Kaksikon keskustelu oli alkanut retkellä harvinaisen kiusallisesti, kunnes Agatha nosti kissan pöydälle. Tapansa mukaan, Oliver ei kyennyt asettelemaan sanojaan kauniisti eikä voinut puoltaa asiaa. Agathahan oli kävellyt hänen ylitseen ja itse muuttanut ”pienet perhepiirissä pidettävät häät” häiksi, joihin kutsuttaisiin myös paljon heille vahinkoa aiheuttaneita ihmisiä. Agatha ei kyennyt näkemään miehen ajatusta eikä ymmärtämään, miksi Oliver ei vain voinut antaa anteeksi – tyttö suuttui ja poistui itkien paikalta, Oliverin jäädessä neuvottomana tilanteeseen.

Oliverin tilannetta ei tietenkään helpottanut, että hänen jäädessään yksin, oli viereisessä pöydässä tuttu pariskunta keskustelemassa. Pöydän ääressä Tito ja Eaton olivat käyneet keskustelua, joka oli päättynyt Titon romahtamiseen Agathan tavoin ja Eatonin poistumiseen paikalta. Jokin Oliverin sisällä, oli saanut kipinän – tuossa hänen entinen ystävänsä oli täysin luhistuneena ja Oliverin oli koitettava tukea tuota. Niin kaukaa haetulta ajatukselta kuin se tuntuikin, mies siirtyi Titon vierelle kysyäkseen onko tuo kunnossa. Sen sijaan, että Oliver olisi ajettu tilanteesta pois, saikin hän kutsun istumaan toisen vierelle. He keskustelivat, yllättävänkin rauhallisesti. Oliver kuitenkin onnistui viiltämään Titoa, sillä tuon aikaisemmat valheet sattuivat yhä.
Tito oli jo poistumassa, kun Oliver joutui tunnustamaan kaivanneensa heidän ystävyyttään. Hän ei ollut ennen sitä myöntänyt asiaa edes itselleen, mutta jos hän tahtoi taistella Agathasta, tuli hänen yrittää saada annettua anteeksi myös Titolle. Hän tiesi voivansa onneksi luottaa Titoon sen verran, että vaikkei Agatha häntä enää tahtonutkaan kuulla, pystyi hän pojalle antamaan kirjeen. Kirjeen, jossa voisi vielä kerran pyytää tytöltä anteeksi ja hyvitellä tekojaan.

– Takaisin nykyhetkeen –

Vuodatettuaan koko tarinansa murheidensa takaa, sen sijaan että Erik olisi kertonut Oliverille tämän olevan uskomaton typerys ja miten tuo onkaan onnistunut kasvamaan noin anteeksiantamattomaksi, nousi mies nojatuolistaan ja siirtyi halaamaan ainoaa poikaansa. Miehen lämpö siirtyi Oliverin puoleen hänen tuntien isänsä hyväksynnän. Tuo järkähtämätön mies, joka oli kaikki nämä vuodet joutunut yksin kasvattamaan poikaa parhaan kykynsä mukaan Oliverin äidin kuoltua, sanoi rauhoittavasti pojalleen: ”Oliver – ei huolta. Asioilla on tapana järjestyä. Et uskokaan, montako taistoa jouduin aikanaan käymään äitisi kanssa, mutta loppuviimein asiat kääntyivät parhain päin. Olette selvinneet Agathan kanssa monesta mäestä – jos todella rakastatte toisianne, selviätte tästäkin”. Miehen sanat saivat Oliverin poskelle valumaan kyyneleen, hän rakasti Agathaa, niin vaikeaa kuin se ajoittain olikin. Mutta rakastiko Agatha vielä häntä? Vai oliko kaikki pilattu?

24.12

Oliver oli odottanut koko ajan heidän erilleen lähtönsä jälkeen, koska näkisi tutun pöllön koipeensa sidottuna sihisevän kihisevä räyhääjä. Viimein, illan jo muuttuessa yöksi, kuului ikkunan takaa naputus. Niin nopeasti ei tämä entinen huispausjoukkueen kasvatti ollut sännännyt edes puolustamaan tupalaisiaan ryhmyltä, kuin hän säntäsi ikkunalle. Jos se olisi Eddy, ei kaikkea olisi menetetty. Mies avasi ikkunan, päästäen Agathan valkoisen lehtopöllön sisään ja huokaisi kenties helpotuksesta. Ainakaan pöllön mukana ei tullut räyhääjää, vaan sen sijaan paketti. Paketti oli pieni, neliönmuotoinen ruskeisiin kääreisiin paketoitu lahja. Lahjaa kiersivät kultaiset lahjanauhat. Paketti ei ainakaan voinut olla vihakirje Faronilta.

Oliver irroitti kirjeen tärisevin käsin, kärsien selkeästi stressistä joka ikisellä hengenvedolla. Hän hapuili käsiinsä pienen pöllönherkun, ojentaen sitä Eddylle hymyillen pöllölle pienimuotoisesti, kuiskaten tuolle vielä lähtiäisiksi; ”Onhan Agatha kunnossa? Vie hänelle terveisiä, en uskalla vielä antaa sulle kirjettä vietäväksi, kun en tiedä mitä sun paketissa on”. Lähetettyään pöllön matkaan, Oliver siirtyi paketin luo avaten sen hitaasti. Miehen sydän hakkasi ja hengitys oli raskasta. Kun hän avasi viimein paketin mukana tulleen kortin, hän kurkisti sitä ensin silmiensä raosta, kuin varmistaen ettei mikään räjähtäisi hänen silmilleen. ”Oliverille. Viisareita on mahdollista lisätä ja poistaa, jos näet sen tarpeelliseksi. Ehkä tästä on jotain iloa. Hyvää joulua". Hyvät jouluntoivotukset? Ei siis ainakaan ilmoitusta erosta – ehkä kaikkea ei olisi menetetty. Mutta mitä meinasi viisarien lisääminen ja poisto, jos Oliver niin tahtoisi? Hitaasti hän siirtyi paketin puoleen, avaten sen ja ottaen käsiinsä tumman rasian, joka muistutti jonkin sortin korurasiaa. Rasian avattuaan hän ymmärsi kortin sisällön. Rasian samettityynyllä lepäsi kello, mutta kello ei kertonut aikaa. Sen sijaan siinä oli kaksi viisaria – Agatha ja Erik. Molemmat olivat tällä hetkellä kellon vasemmassa laidassa, siellä missä normaalisti kello 10 sijaitsisi. Viisareiden alla kellotauluun oli kaiverrettu ”Kotona”. Oliver huokaisi helpotuksesta – ainakin Agatha olisi nyt turvassa.

Oliver sujautti kellon ranteeseensa lukiten sen, astellen sitten repulleen. Repulle, johon oli pakannut kaiken mitä tarvitsisi nyt isänsä luona jouluna. Hän kaivoi sieltä pienen rasian, jossa oli tuikitavallinen kolikon näköinen esine. Hän otti sen täriseviin käsiinsä katsoen sen himmentynyttä pintaa. Hän mietti, puristaisiko hän sitä. Minkälaisen vastauksen hän saisi? Agatha tuntisi kolikon lämmön kotonaan, jos tyttö vain kantaisi sitä edelleen mukanaan. Mutta olisiko se Agathalla mukana? Juuri kun Oliver sulki silmänsä, valmistautuen ottamaan riskin ja puristaa kolikkoaan, kuuli hän oven narahduksen ja isänsä äänen: ”Oliver?”.

kirjoittaja **Piru=l** 25.12.20 1:29

Wilson Myerscough – Unohdetun pelon paluu

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Jonathan-Lipnicki

Wilson, tuo nuori Puuskupuhin pellavapää joka ei kellekään tahtonut pahaa. Hän ainoastaan halusi oppia, mutta ei sietänyt että joku pärjäisi häntä paremmin. Hän todella tahtoi oppia. Jo ensimmäisenä lukuvuotenaan, hän oli tavannut hänelle soveltuvan opettajan – Sniderin Scarlettin, joka loppuviimein kuitenkin paljastui joksikin muuksi kuin opettajaksi.

Wilson oli jo pitkin syksyä tuntenut outoja tunteita siitä, miten joku tahtoi hänelle pahaa. Hän ei vain tosiaankaan osannut nimetä kuka se oli. Hän vain oli huomannut outoja pitkiä tuijotuksia öisin nukkuen levottomasti tästä johtuen. Yhtäkkiä nämä tuntemukset olivat vain loppuneet ja Wilsonin olo oli keventynyt. Enää ei ollut jäljellä kuin repaleiset vaatteet arkun pohjalla, joita Wilson ei vain ollut jaksanut korjata. Sama se, hänellä oli kyllä vaatteita joita käyttää.

Poika usein vieraili uuden patsastuttavansa – Gregoryn luona ja hyödynsi tuon paljastamaa salaista harjoitustilaa. Harjoitustilaa, jonka iloista ei hämähäkinseiteistä päätellen monikaan nauttinut. Tilaa tuntui käyttävän vain Wilson sekä ajoittain myös toki hänen ystävänsä Happy. Tuossa huoneessa Wilson tunsi olevansa turvassa siltä pahalta, joka häntä oli uhannut koko syksyn. Tai ainakin siltä hänestä tuntui – jokin tuntui muuttuneen Kurpitsajuhlien jälkeen. Aivan kuin se jokin, joka häntä uhmasi olisi muuttunut.

Aikaa kului, tuntui kuin häntä ei enää vainottaisikaan. Katse oli kadonnut ja uhkaavia nukkejakaan ei ollut näkynyt enää missään. Kunnes...Wilson oli astellut portaikkoon ja päätynyt jälleen sanailemaan Scarlettin kanssa. Scarlett päätti näyttää, että ei ollut Wilsonia huonompi - Tuo päätyi polttamaan pojan hiukset. Hiuksien palaminen ja lähellä kuolemaa käyminen sai Wilsonin tajuamaan – enää hänen uhkailijansa ei ollut näkymätön. Joku todella halusi hänet hengiltä ja se joku – Se oli Scarlett Snider.

Wilson joutui makaamaan sairaalasiivessä seuraavat päivät. Hänen hiuksiensa palosta johtuneet päänalueen palovammat olivat ikäviä, eikä pään palaminen ollut kovin kaunista, ei ainakaan parantajatar Oronan mukaan. Wilsonia ei paljoakaan lohduttanut Happyn vierailut sairaalasiivessä, ei vaikka tuo olikin Wilsonille tärkeä ystävä. Hän ei tahtonut kenenkään näkevän omaa alennustilaansa – sitä tottavie hiusten menettäminen toisen loihtimana oli.

Kun Wilson viimein oli päässyt sairaalasiivestä, hänen pelkonsa oli tosiasia. Hän ei voinut liikkua enää mihinkään turvallisesti, ei enää kun tiesi Scarlettin voivan vaania missä tahansa. Askellus portaikossa, tuvassa, Suuressa salissa – jokainen sisälsi aina pienen palan kuolemanpelkoa.

Voi kunpa poika vain voisi puhua jollekulle peloistaan ja kivuistaan, mutta ei...Hän oli niin yksin.

kirjoittaja **Piru=l** 06.06.21 14:39

________
Tarinaa täydentää myös tämä Honey:Dreamin kirjoittama canon Agathan näkökulmasta. Mun kirjoitelma on tehty hänen huikean pohjatyön taustalta. Kiitos hänelle siitä. Kiitos myös hahmonsa häihin luovuttaneille Pinjalle, Susalle sekä Siljalle.
____________

6.6.2021 - Ackerhoganin sukutila Sarvenkieppi - Sarvenrinne - Banchory - Skotlanti

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic 1663060673-tumblr_inline_msbrvuBB7y1qz4rgp

_________________________________________________________________________
Aurinko oli noussut ja kohonnut jo korkealle. Keskipäivä langetti valonsäteensä nuoren miehen huoneen ikkunasta kohti peiliä. Peiliä, jonka edessä seisoi raamikas nuorimies. Hänen takanaan seisoi toinen, kuin samasta puusta veistetty. Vuodet olivat vain uurtaneet vanhemman miehen kasvoille jäljet. Oliver suoristi liivinsä ja kääntyi isänsä puoleen. Hän väläytti hermostuneen hymyn tuolle, huokaisten pienesti.
”Jännittääkö? Hyvin se menee”, Eric Ackerhogan sanoi taputtaen poikaansa olalle rauhoittelevasti. Oliver vastasi tähän nyökkäyksellä, ennen kuin vilkaisi itseään vielä peilistä. Hän laski hitaasti kymmeneen ennen kuin sai itsevarmuutensa kasaan.
Rauhoituttuaan hän kääntyi vielä isänsä puoleen; ”No, miltä näyttää?”
Oliverin isä pyyhkäisi pienesti kostuneen silmäkulmansa hymyillen ainoalle pojalleen, ainoalle perheenjäsenelleen ”Näyttää todella hyvältä Oliver. Äitisi olis susta todella ylpeä – niin kuin tietty mäkin. Kunpa se vain saisi nähdä tän päivän”.
Oliver otti askeleen isänsä puoleen halaten tuota lämpimästi. He olivat aina pärjänneet kaksin, heitä oli aina ollut vain kaksi miestä kulkemassa elämän polkuja pitkin. Nyt heidän yhteiselonsa tulisi virallisesti päätökseen. Olihan Oliver ollut aikaisemmin erossa ollessaan Lontoossa työsuhdeasunnossaan, mutta nyt kaikki muuttuisi. Pian hän aloittaisi uuden elämänvaiheen rakastamansa naisen kanssa muodostaen elinikäisen liiton.

Oliver seisoi nyt paisteessa, hän koitti pitää itselleen tavanomaisen itsevarman ryhdin ja olemuksen katsoessaan muutamia häävieraita penkkiriveissään. Hän silmäili paikallaolijoita. Häät olivat pariskunnan yhteisestä sopimuksesta pienet – vain lähimmät ihmiset. Oliverin taakse seisomaan oli asettunut hänen isänsä, kun taas toisaalla istui Agathan äiti toisen veljen, Farrenin kanssa. Oliverin katseen kiertäessä tulevan anoppinsa ohitse, hän koitti hymyillä pienesti naiselle ennen kuin katse kiersi yhteisten, tai no – ehkä enemmän Agathan ystävien – puoleen.
Tito ja Erin istuivat vieretysten hymyillen pienesti katse etuosaan päin. Pian kaikki hiljentyivät ja katseet kääntyivät polun toiseen päähän. Polun, jonka päässä seisoi kilpaa auringon kanssa sädehtivä morsian saattajansa Faronin kanssa. Agatha otti Faronin käsikynkässä askeleet puoliväliin polkua Oliverin astellessa vastaan. Hän kivetti itsensä ja asteli täydellä itseluottamuksella kohti tulevaa vaimoaan. Pysähdyttyään vastaanottamaan Agathan veljensä siipien suojasta, Oliver huokaisi raskaasti nähdessään kunnolla kuinka kauniilta Agatha näyttikään. Agathan ja Faronin pysähdyttyä, Oliver tarjosi kättään Agathalle, nyökäten pienimuotoisesti Faronin puoleen. Oliveria hermostutti hieman, sillä heidän välinsä eivät olleet mitenkään helpot. Mutta nyt – se kaikki oli toivon mukaan anteeksi annettu. Oliver voisi nyt viimein täyttää lupauksensa suojella Agathaa heidän jakaessa elonsa yhdessä eikä mikään tulisi heidän välilleen.

Agatha tarrautui hennosti miehen käteen heidän kääntyessään kohti hääkaarta. Oliver kuiskasi kaksikon askeltaessa Agathalle, kuinka kauniilta tuo näyttikään vaaleassa häämekossaan. Agatha soi miehelle vastaukseksi pienen hymyn, hymyn, jonka takana oli aistittavissa myös jännitystä. Se lyhyt matka, joka heillä oli yhdessä käveltävää, tuntui juuri nyt loputtomalta. Heidän askeleensa osuivat yhdessä pihakivetykseen, ennen kuin he viimein pääsivät loppuun ja tilaisuus saattoi alkaa. Pian tämä kaikki olisi varmaa ja Oliver voisi viimein hengittää vapaasti. Pian ei olisi enää pelkoa Agathan menettämisestä tai niistä tyhmien virheiden toistamisesta, joita heidän yhteisiin vuosiinsa mahtuisi.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Yhtäkkinen tunteiden herääminen, ensisuudelma, kaikki yhdessä vietetyt hetket aina siihen päivään, kun he olivat joutuneet eroon Oliverin valmistuttua. Kaikki se kaipuu aina ratkaisevaan kysymykseen, kun Agatha oli ilmoittanut tahtovansa naimisiin. Kaikki se vilisi nyt Oliverin aivoissa nauhana, kunnes nauhan katkaisi kysymys
”…Ackerhogan, tahdotko ottaa Agatha Edda Nordica Chopren aviovaimoksesi ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan saakka?” Oliver käänsi katseensa Agathan puoleen, jossa tytön siniset silmät odottivat vastausta. Ajattelematta ja epäröimättä, luottaen kaiken olevan nopeammin ohitse, kun hän vain saisi sen sanan sanotuksi hän vastasi ”Tahdon”.
Nyt tapahtumien kulku ei ollut enää hänestä kiinni, enää Agathan kieltävä vastaus voisi romuttaa hänen haaveensa yhteisestä tulevaisuudesta. Kuin huomaamattaan, Oliver kiristi hieman otettaan Agathan käsivarressa kysymyksen siirryttyä Agathalle.
”Agatha Edda Nordica Chopre, tahdotko ottaa Oliver Anthony Ackerhoganin aviomieheksesi ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan saakka?” Oliver odotti Agathan vastausta, odotus tuntui ikuisuudelta. Kuin aika olisi pysähtynyt, kunnes hän viimein kuuli Agathan myöntävän vastauksen.
Oliverin sisällä jyrisi – se oli nyt virallista. Pian hän pujotti sormuksen Agathan sormeen käsi hieman täristen, kunnes kaksikko sai luvan suudella. Oliver kyyristyi hieman hakeakseen huulilleen Agathan rosoiset huulet. Nuo rosoiset huulet tuntuivat niin tutuilta ja turvallisilta ettei Oliver olisi tahtonut irrottautua suudelmasta. Kaksikon suudelman taustalla taivaan täytti origamilinnut- sekä perhoset luoden yhdessä sydämen tunnelman viimeistelemään.
”Agatha Chopre, mä rakastan sua enemmän kuin mitään” Oliver sanoi suudelman päätyttyä, pyyhkäisten kostuneen silmäkulmansa kuivaksi. Kaikki oli nyt juuri niin kuin piti.

Seremonian tultua päätökseen, kääntyi tuore aviopari hääväen puoleen hymyillen yhdessä. Heidän asteltuaan muiden joukkoon, laski Oliver Agathasta viimein irti laskien tuon äitinsä ja veljiensä syleiltäväksi. Oliver vilkaisi hänelle lämpimästi hymyilevää isäänsä, joka viittoi hänet menemään. Mies pärjäisi kyllä. Oliver otti askeleet loppujen vieraiden, Titon ja Erinin luo Agathan lipuessa pian myös perästä. Hivenen hermostuneen oloisena Oliver vastaanotti onnittelut kaksikolta, kunnes Agatha haki miehen käden otteeseensa ja painautui tätä vasten. Agatha jakoi kiitoksensa Titolle ja Erinille, Erinin vastatessa saman tien pienellä piikillä Oliverille. Kaiken tuon tavanomaisen sanailun ja kyräilyn takana kuitenkin oli aistittavissa liikutus. Oliver kuittasi koukun naurahduksella, vapautuen hivenen. Nyt nuo kaksi olisivat heidän puolellaan, ei enää häntä vastaan. Kaiken tämän viimeisteli Titon syöksyminen halaamaan hääparia. Pian halaukseen liittyi myös Erin. Halauksen päätyttyä, Oliver viritti nyt hivenen vapautuneempana keskustelua Tylypahkan nykytilasta ja siitä mitä koululla tapahtui, Agathan siirtyessä vaivihkaa joukon luota. Huomattuaan Agathan siirtyneen kohti tilan portteja, Oliver kulki hitaasti vaimonsa taa.

Oliver laski kätensä hitaasti Agathan olkapäälle sulkien tuon hänen turvalliseen otteeseensa.
”Oliko..Oliko toi Ramona? Siltäkö toi on?” mies kysyi lempeästi kuiskaamalla Agathan korvaan, saaden vastaukseksi kevyen nyökkäyksen. Agatha paljasti nyt paremmin Oliverin katseelle tyylikkään itsetehdyn maalauksen Oliverista ja Agathasta halauksessa. Oliver koitti pyyhkäistä Agathan poskille kohonneita kyyneleitä.
”Olisiks sä halunnut sen tulevan sisään saakka?” Oliver kysyi varoen, jääden kuitenkin saamasta vastausta häävalssin kutsuessa kaksikkoa. Agatha tarrautui miehen käteen Oliverin johdattaessa heidät takaisin vieraiden luo. Vakain ottein mies johdatti tuoreen vaimonsa tanssin paikaksi valikoituneelle nurmelle.

Tuore aviopari katsoi toisiaan silmiin vaihtaen suudelman ennen kuin Agatha antautui Oliverin käsivarsille musiikin soidessa. He tuijottivat toisiaan, molemmat hymyillessään elämänsä onnellisinta päivää. Mikään ei enää tulisi heidän väliinsä, vaan nyt heille olisi kaikki portit auki. Agathan painuessa Oliverin rintaa vasten, mies haki suojaavamman otteen vaimostaan. Heidän hetkensä loppui, Titon tullessa varoen kaksikon taa ja pyytäen lupaa viedä morsian tanssiin. Oliver soi sen mielihyvin, laskien otteensa irti Agathan tarjotessa Eriniä Oliverin pariksi. Oliverin vilkaistessa nuorta tyttöä, he molemmat tiesivät, ettei tanssi tulisi tapahtumaan.

Oliverin vetäytyessä sivummalle tanssilattialta, tunsi hän isänsä otteen olallaan. Mies pyysi Oliveria tulemaan kanssaan hieman sivumpaan. Oliver seurasi isäänsä sivummalle pieneen vierasrakennukseen heidän istuutuessa sängylle. Miehet tuijottivat molemmat toisiaan hetken sanomatta mitään.
Viimein Eric rikkoi kuitenkin hiljaisuuden ”Oliver Anthony Ackerhogan…” mies aloitti nielaisten ”Jos mä olisin tiennyt silloin melkein 20 vuotta sitten, että mä kasvatan sut yksin, olisin taatusti pyytänyt Mimosalta neuvoja tähän. Sä tiedät, että äitis olis varmasti halunnut nähdä tän päivän täältä käsin”.
Oliver nyökkäsi kuunnellen hänen isänsä rauhallisen sävyistä puhetta. He eivät usein puhuneet suoraan tunteista, eivätkä oikeastaan Oliverin äidistäkään. Ei aihe mikään tabu ollut, mutta kipeä, kipeä se oli molemmille.
”Sä oot isä tehnyt hienoa työtä. Sä oot antanut mulle kaiken mitä mä oon tarvinnut. Tukenut aina kun on ollut tarve. Mä en olis voinut pyytää tai saada mitään enempää” Oliver lopulta viimein ääni hieman väristen. Nyt Eric vuorostaan nyökkäsi pyyhkäisten kostean silmäkulmansa hihaansa.
”Vaikka mä isä menen nyt eteenpäin, sulle on paikka aina mun elämässä. Et sä jää taka-alalle. Siinä missä mä olen aina tervetullut kotiin, oot sä aina tervetullut meidän luo. Mikään ei muuta sitä. ” Oliver täydensi, ennen kuin Eric otti itselleen jälleen puheenvuoron.
”Ja vaikka mä en ole siellä lähellä, mä olen aina sun matkassa. Ihan niin kuin Mimosakin. Me ollaan aina täällä” mies sanoi vieden kätensä poikansa sydämen päälle, ennen kuin sulki poikansa lämpimään tiukkaan halaukseensa.

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Tumblr_inline_nd5v91O9PW1sna04y

kirjoittaja **Piru=l** 19.06.21 20:08

Trent Pachner – Luurankoja kaapissa I

16.6.2021, Tylypahkan kesäjuhlat

Tylypahkan vuotuiset kesäjuhlat olivat jo täydessä tohinassa. Ilta oli kaunis ja ongelmia ei ollut näköpiirissä. Olisiko tässä ensimmäiset juhlat hetkeen, jotka eivät sisältäisi ongelmia? Korpinkynnen tuvanjohtaja, professori Pachner istui muiden tuvanjohtajien seurassa rauhassa. He seurasivat illan kulkua tyytyväisinä, osan haihtuessa illan mittaan juhlien vilinään. Kuka osasikaan arvata mitä pöllö, joka juhlatilaan pian lensi, toisi mukanaan, ja miten se muuttaisi kaiken. Pian kaikki olisi romahtanut, ainakin yhden keski-ikäisen miehen elämässä.

”Heh, ei taida ministeriö antaa hetken rauhaa edes näin juhlien aikana?” oli Trent naurahtanut Rowanille, tuon saatua kirje käsiinsä. Rowan ei vastannut, vaan kutsui miehen ainoastaan mukaansa. ”Tulisitko Trent käymään kansliassani nyt? Asia on kiireinen”.
Kaksikko lähti kulkemaan kohti seitsemännen kerroksen kansliaa vaitonaisina. Mikä olikaan niin tärkeää, että se oli selvitettävä heti? Läpi lukuisten liikkuvien portaiden ja kiusallisen hiljaisuuden he viimein saapuivat Rowanin työhuoneeseen, pysähtyi tuo seisomaan oman työpöytänsä vierelle vakavan näköisenä haroen hivenen leukaansa. ”Pahoitteluni, että jouduin vetämään sinut sivuun äkillisesti. Mutta asia on tärkeä, eikä se valitettavasti voi odottaa” Rowan aloitti.

Trent katsoi esimiestään vakavana, jotain selvästi oli sattunut. Ajatukset risteilivät hänen päänsä sisällä. Olisiko hänen perheelleen sattunut jotain? Jotain, mikä sai Rowanin vetämään hänet sivuun? Vai olisiko jotain muuta ikävää tulossa? Jälleen oppilaan erotus? Lopulta hetken ajatuksia kuunneltuaan, nyökkäsi Trent rauhallisesti. ”Vaikutatkin hivenen vakavamieliseltä, onko jotain sattunut?” hän kysyi uteliaana Rowanin nyökätessä vastaukseksi.
”Sain juuri kirjeen taikaministeriöstä” tuo aloitti kaivellen samalla povitaskustaan sinne äskettäin taitellun kirjeen. ”Sen sisältö oli varsin, kuinka tämän nyt sanoisin – ponnekas. Minulle ei jää jäljelle muita vaihtoehtoja, kuin toimia sen määräysten mukaan”.
Trentin kulma kohosi hivenen ylöspäin hänen kuullessaan kirjeestä, jonka taikaministeriö oli lähettänyt juuri näin kesän kynnyksellä. Hän kuitenkin vastasi rauhallisesti tietämättä tulevaa ja siitä, mitä seuraavaksi tuleman pitäisi oletuksella oppilaan erottamisesta. ”Täysin ymmärrettävää Rowan. Kuka oppilas jättää tällä kertaa koulun taakseen?” Rowanin ilme ja syvä huokaisu tuon laskiessa kirjeen pöydälle kieli jostain aivan muusta.”Tällä kertaa ei kukaan nuorisosta, vaan te herra Pachner. Tai no – en puhuisi suoraan erottamisesta, minua pyydettiin siirtämään sinut sivuun taikaministeriön käskyllä. Asian toivottiin tapahtuvan huomaamattomasti, ilman että se aiheuttaisi hämminkiä oppilaiden keskuudessa. Kirjeessä syytä ei tarkemmin avattu”.

Rowanin lause muuttui harmaaksi massaksi Trentin haukkoessa henkeään. Hän haki käsi täristen otteeseensa tuolin selkänojan koittaessaan saada happea. Hän istuutui epäuskoisena tuoliin, kasvoilla paistaen syvä järkytys. ”Mutta…Se Walshin tapaus? Sehän…Sehän selvitettiin? Ei kai hän ole taas väittänyt jotakin…” hän aloitti järkyttyneenä nojautuen käsiinsä tuskansa peittääkseen. Rowan käänsi katsettaan miehen puoleen vakavana, katsoen Trentin vapinaa istumaan siirtyessään. ”Oletko kunnossa Trent? En usko tämän liittyvän neiti Walshiin – Kirjeessä mainittiin, etteivät syyt liity millään tapaa Tylypahkaan, vaan johonkin muuhun.”

Ajatukset sukkuloivat Trentin päässä edestakaisin, mikä ihme olisi saanut ministeriön tekemään tämän päätöksen. Hitaasti hän kohotti käsistä katsettaan Rowanin puoleen, kun tuo kertoi, ettei koulu liittyisikään mitenkään tähän – mutta mikä sitten? ”Tylypahka ei liity tähän hyllytykseen mitenkään, niin kirjeessä sanottiin. Syy on joku muu, jota en tiedä. Onko sinulla hajua siitä mistä tässä voisi olla kyse? En voi valitettavasti auttaa asiassa, mikäli en sitä tiedä. Enkä toki oletakaan, että välttämättä tahtoisitte minulle asiaa tässä vaiheessa avata” Rowan sanoi jatkaen omaa rauhallista ja arvokasta puhetyyliään, Trentin katsoessa miestä vakavana.
Rowan ei vielä tietäisi mistä puhuttiin, mutta Trent sen sijaan – hän kyllä sisimmässään tiesi, mitä juuri oli saattanut tapahtua. Kaikki se aika, koko kulunut puolivuotinen siitä hetkestä alkaen, kun hän luki Profeetasta uutiset. Aina tähän päivään saakka, hän oli olettanut olevansa turvassa – mutta näin ei kaiketi ollutkaan. Se tie oli nyt kuljettu loppuun, ja seuraukset olivat edessä. Hänet oli jäljitetty. ”Minä…Minä en tiedä mitä sanoa Rowan” Trent sai lopulta vastattua henkäisten, painostavan hiljaisuuden päätteeksi.

Rowan hieraisi leukaansa ja katsoi alaistaan surumielisenä. ”Ymmärrän, eikä sinun ole pakko sanoa mitään, mikäli et halua. Mitä olen sinut oppinut tuntemaan ja se, miten olen tehnyt töitä kanssasi; Mitä ikinä tämä onkaan, en jostain syystä usko sinun ainakaan tarkoituksella tehneet, tai sotkeutuneen mihinkään pahaan. Sinulla on suuri sydän, herra Pachner ja toivon että vaikka joudun siirtämän teidät syrjään työtehtävistänne ja ’passittamaan’ kotiin, niin perheenne toisi teille lohtua näinä vaikeina aikoina elämäänne”.
Rowanin lohdulliset sanat, saivat Trentin tuntemaan pistoksen sydämessään. Rowanin oletus oli, ettei Trent pystyisi pahaan – kun tuo vain tietäisi. Hän joutuisi pettämään miehen antaman luottamuksen, hän joutuisi pettämään kaikkien luottamuksen. Vain yhden virheen – yhden hänen elämänsä suurimman virheen – takia. ”Lupaan luonnollisesti sijaistaa teitä niin kauan, kuin on tarve ja tutkinta kesken. Onko jotain, mitä voisin tehdä hyväksenne?” Rowan kysyi myötätuntoisena, Trentin huokaistessa raskaasti tuon ystävällisille sanoille. ”Kiitos Rowan. Sanasi merkitsevät enemmän kuin tiedätkään. Minun on kuljettava tämä matka nyt yksin, toivon vain, että pidät hyvän huolen oppilaistani”.
Rowan nyökkäsi jälleen rauhallisesti luvaten pitää huolen oppilaista. ”Olethan yhteydessä minuun, jos jotain ilmenee – Tylypahka on aina täällä niitä varten, jotka apua tarvitsevat” Rowan jatkoi lainaten jonkun aikaisemman edeltäjänsä sanoja, tuon edeltäjän nyökytellessä omassa muotokuvassaan.

Trent nousi pystyyn haparoiville jaloilleen, järkytys lähestulkoon vei jalat hänen altansa. ”Etenkin tuoreet kaksi siirtynyttä oppilasta, he tarvitsevat kaiken tuen sopeutuakseen kouluun” hän jatkoi pyrkien näyttämään itsensä vahvana ja huolehtivana, hän ei näyttäisi pelkoaan siitä, miten kaikki romahtaisi hänen vajotessa syvyyksiin. Sieltä hänen tulisi vain nousta – jos se olisi mahdollista. Rowanin toivottaessa tsempit Trentin puoleen, nyökkäsi hän luvaten hakea vain muutaman tärkeimmän asiansa kansliasta laskien Rowanin takaisin juhlien pariin. ”Toivon mukaan, mitä ikinä eteen tuleekaan, tästä ei koidu ongelmia Tylypahkalle. En halua virheitteni kostautuvan viattomille”.
Sanojensa jälkeen Trent otti haparoivat askeleet oven suuntaan lähtien suuntaamaan kohti 5. kerroksen kansliaansa. Matkalla hän katsoi kaihoisasti linnan seiniä, maalauksia ja maisemia. Osa tauluista kyseenalaisti miehen kulkua juhlapukineissa murheellisena pitkin käytäviä, hänen saavuttaessa lopulta kuitenkin kansliansa.

Trent avasi raskaan tammioven työntäen ja katsoi kansliaansa. Hän oli onnistunut pitämään sen melko siistinä, muutamat paperipinot siellä täällä rikkoivat vaikutelmaa, hänen itsensä vilkaistessa työpöytäänsä. Työpöydällä hänelle vilkutti valokuva, jossa hänen tyttärensä ja vaimonsa hymyilivät. Kyynel kohosi parrakkaan miehen kasvoille, hänen istuutuessa tuoliinsa. Hän otti haparoiden kehykset käsiinsä, murtuen. ”Anna anteeksi Stephanie. Anna anteeksi kaikki. Pidä huoli tyttärestämme…”
Miehen oli laskettava kehykset takaisin pöydälle haudatakseen kyynelehtivät kasvonsa jälleen käsiinsä. Miehen elämän pohja oli murtunut, mutta se tulisi paikata. Se miten hän siinä onnistuisi, olisi vielä avoinna – mutta yksi virhe ei häntä kaataisi. Hän nousisi vielä ja siivoaisi maineensa.

Kansliasta Trent keräsi tärkeimmät esineensä, valokuvansa, henkilökohtaiset kirjeensä. Yhden kirjenipun hän otti työpöytänsä lukitusta laatikosta. Nippu oli täynnä toinen toistaan ryppyisempiä kirjeitä. Nämä kirjeet hän sulki myös laukkuunsa, ne voisivat vielä pelastaa hänet täydeltä kurimukselta. Viimein, kaiken saatuaan valmiiksi hän vilkaisi kansliaansa, poistui Gregory lipevän käytävälle ja sulki oven perässään. Hän asteli käytävien halki katsoen niitä haikeana, tunnustellen niiden rosoista pintaa. Viimeisenä hän astui linnan etupihalle, astui porteista ulos – kenties viimeisen kerran.

kirjoittaja **Piru=l** 20.06.21 20:18

Trent Pachner – Luurankoja kaapissa II

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Tumblr_inline_p9zg2s7vgV1rqq37j_400

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic 1-roberto-sosa-beach-house-exterior-1024x683

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic DistinctFrayedKob

20.6.2021 - Lehua, Havaijisaaret

Aamuaurinko kohosi kirkkaana pienen Lehuan saaren rannikoilla. Jästien yksityisomistuksessa olevan saaren pohjoiskärjessä oli hyvin pieni Havaijilaisvelhojen populaatio. Populaation yksi osa myös oli Pachnerin suku. Pieni yksinkertainen bungalow sai aamun ensisäteet vastaansa, kuistilla keinutuolissa istuvan vanhan naisen nauttiessaan aamiaistaan. Naisen kohottaessaan juuri lasiaan huulilleen, pudotti tuo sen kirkaisun saattelemana.

” E kuʻu Akua, Trent? He aha kau hana ma aneʻi?” nainen kysyi järkyttyneenä, syöksyen tuolistaan lasinsirpaleiden yli halaamaan isokokoista poikaansa haroen tuon hiuksia.
”Äiti. Pahoittelut, että tulin ilmoittamatta. Tarvitsen apua” mies vastasi äitinsä järkytykseen vastaten tuon halaukseen lämpimällä otteella. ”Olen pulassa, kuten arvata saattaa. Olisin ilmoittanut tulostani, jos minulla olisi ollut aikaa miettiä mitä tehdä” jatkoi Trent murheellisena, hänellä ei todentotta ollut muita vaihtoehtoja kuin paeta Britanniasta ministeriön ilmoitettua hänen hyllytyksestään muutama päivä aikaisemmin. Hänen matkansa meren yli ei missään nimessä ollut helppo, jotta häntä ei saataisi heti kiinni, oli hänen yritettävä pitää matalaa profiilia, mikä ei kaksimetriselle isoluiselle miehelle ollut missään nimessä helppoa.
”Mennään sisään, niin selitän. En tahdo, että minua nähdään.” Miehen äiti vaikutti hyvin hämmentyneeltä, katsoessaan ainoan poikansa käytöstä. Entistä enemmän nainen huolestui, kun totesi Trentin tulleen aamun sarastaessa paikalle – yksin.

Tomeraotteinen nainen käskytti miehen istumaan sisään päästyään, antaen tuolle kupin kurpit-samehua vaatien selitystä. ” He aha kāu i hana ai? Aia ma hea ʻo Stephanie” nainen kysyi tiukka-sanaisesti, tuijottaen suoraan poikansa sieluun. Selityksen oli parempi olla hyvä, vaikka totta kai Trent olisi tervetullut aina kotiinsa. Mutta vaimon ja lapsen hylkääminen niitä nainen ei ymmärtänyt. ”Olethan yksin?” Trent varmisti kaataessaan saamansa mehun kurkkuunsa. Saatuaan vastaukseksi nyökkäyksen, hän aloitti vaikeana. ”Makuahine, minua etsitään. Taikaministeriö varmasti hakee minua pian. Ja jos ei ministeriö, niin joku muu. En voinut jäädä kotiin odottamaan, että he tulevat ja hakevat minut. Olen syytön – lähestulkoon”, mies sai sanotuksi äitinsä tiukan katseen alla. Tuo katse oli tuijottanut häntä niin monesti ja paljastanut kaikki hänen rikkeensä aina kyljys-varkaista ensimmäisiin tuliviskeihin. Mutta nyt tuo katse – nyt tuo katse paljastaisi paljon enem-män. Enemmän, kuin ikinä nainen taatusti olettaisi. Hänen ainut poikansa oli paineen alla sortunut hirvittävään virheeseen.

Trent otti käsiinsä sohvatyynyn, puristaen sitä tiukasti syyllisen näköisenä. Yhtä syyllisenä, kuin teininä. Hän koitti vältellä äitinsä katsetta kierrättämällä omaansa pitkin Bungalowin seiniä. Juuri mikään ei ollut muuttunut siitä, kun hän miltei 15 vuotta sitten lähti sieltä. Seiniä koristivat useat erilaiset verkot ja maalaukset luomassa epäjärjestyksellään tietynlaista kodikkuutta. Seinien sisään mahtui paljon muistoja, joita Trent perheen nuorimpana oli kokenut. Hääkuvat hänen vanhemmistaan, erilaiset potretit miehen kahdesta siskosta perheineen unohtamatta tietenkään Trentille tutuinta kuvaa – samaa kuvaa, joka hänellä oli nyt laukussaan mukana. Kuva, jossa yhä iloisesti Stephanie vilkutti heidän yhteisen tyttärensä kanssa. Tuon kuvan näkeminen sai miehen purskahtamaan kyyneliin äitinsä luoman paineen alla. Naisen tuijotus vain ei heltynyt, se pikemminkin porautui vain entistä syvemmälle miehen sieluun. ”He aha kāu i hana ai?” nainen kysyi uudelleen entistä tiukempaan sävyyn – Trentin käytös sai hänet entistä enemmän tahtomaan tietää, mitä tuo oli tehnyt.

Mies nielaisi kyyneleensä ja katsoi äitiään anteeksi anellen. Se mitä hän nyt kertoisi, ei taatusti olisi mukavaa kuultavaa naisen korville, mutta Trent tiesi, ettei apua heruisi, mikäli hän ei kertoisi kaikkea. Oli aika kaivaa luurangot kaapista ja kohdata ne silmästä silmään. ”Vuosia sitten…Miltei heti kun muutin Britanniaan…” hän aloitti ääni yhä täristen.
Hän oli pettänyt jo Tylypahkan luottamuksen ja nyt oli aika pettää oma äitinsä. Edessä olisi vielä lopun perheen pettäminen. Miehen äidin katse muuttui jälleen tiukemmaksi, kun muutto oli aiheuttanut ongelmia. Hän ei ollut alunalkaenkaan ollut poikansa muuton puolestapuhuja, vaan päinvastoin. Nainen oli viimeiseen saakka pyrkinyt vetoamaan poikaansa, ettei tuo muuttaisi yksin isoon maahan. Täällä tuolla oli perhe ja ystävät, meren toisella puolen tuolla taas ei ollut mitään muuta kuin työ. Mutta mies ei ollut heltynyt, Trent oli päätöksensä tehnyt ja lähti yksin. Eihän reissu missään nimessä täysi hukka ollut – tuolla Trent oli tavannut myös vaimonsa ja vakiintunut, perustanut perheen. Perheen, jonka kohtaamisesta enää hän ei tiennyt. Olisiko jo Profeetta kertonut kaiken? Olisiko hänen nimensä kaik-kien huulilla? Totuuden oli tultava nyt julki, Trentin aloittaessa vaikeana kertomaan kaikkea tapahtunutta äidilleen.

___________________________________________

Syyskuu 2008, nuhruinen kuppila Lontoon liepeillä

”Okei – onko tää homma nyt selvä? Sun tehtäväksi jää toimia kirjeiden ohjeiden mukaan. Ensimmäinen lähetys tulee ensi kuun alussa, sulla on siis noin kolme viikkoo aikaa saada paperit kuntoon lähetykselle. Onko tää selvä?” Kysymys ja vaateet esitettiin tiukan naisen suusta, takana seisovan kaksikon kompatessa nyökytellen. Pöydän toisella puolella istui vastikään Britanniaan lahden takaa muuttanut Trent Pachner. Tuskanhiki valui tämän selkäpiitä pitkin, hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä ehdotus. Jos hän kieltäytyisi, hän tietäisi seuraukset. Mitään sanomatta, hän nyökkäsi hänen eteensä liu´utettiin kirjekuori, joka sisälsi avaimen sekä holvin numeron.
”Kun kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, voit hakea osuutesi tuolta. Onko ymmärretty Pachner? Tää eka keikka on nyt vaan esimakua, jos hoidat hommas hyvin niin rahoitusta lisätään. Kunhan kaikki on saatu toimitetuksi, voit unohtaa meidät ja sun ei tarvi enää olla huolissas mistään. Tää on mietitty niin loppuun, et kukaan ei voi jäädä kiinni. Ja jos joku jää niiin…” Sanoja ei tarvittu. Uhkaava tunnelma riitti kertomaan kaiken, mikäli joku kielisi oltaisiin ongelmissa. Hänen oli nyt luotettava vain tuohon kolmikkoon, sekä tähän mystiseen rahoittajaan. Missään nimessä, hän ei tahtoisi tehdä tätä, mutta hänen oli pakko. Oma ja läheisten henki oli vaarassa, eikä hän voinut riskeerata. Kun hänen edeltäjänsä oli ”kadonnut mystisissä oloissa” tiesi hän kyllä, että porukka oli tosissaan. Hitaasti Trent vei suuren kätensä aikaisemmin pöydälle asetetun kirjekuoren päälle ja veti sen itselleen. Kaikki näytti siltä, mitä oli luvattu. Nyt hänen tehtäväkseen jäi vain huolehtia, että uudet taikaolennot toimitettaisiin säännönmukaisesti puhtain paperein Britanniaan, jälkiä ei jäisi, kaikki tehtäisiin päivänvalolta suojassa. Myyrät oli saatu sisään jo aikaisemmin, nyt myyrät tarvitsivat vain uuden kilven. Jos joku kysyisi jotain, oli vastaukset annettu valmiina. Nyt täytyi vain luottaa ja toimia ohjeiden mukaan, mikäli halusi säilyttää henkensä.

____________________________________________________
12.2.2021, Professori Pachnerin kanslia, Tylypahka

Mies istui työpöytänsä takana ilmeettömänä. Hän katsoi edessään olevaa aamun tuoretta Päivän Profeettaa, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Etusivun otsikkona oli, kuinka kansainväli-nen salakuljettajien liiga oli saatu kiinni. Vapisevin käsin Trent selasi esiin oikean sivun lukien lyhyen uutisen, joka sisälsi ministeriön lyhytsanaisen tiedotteen

TAIKAOLENTOJEN SALAKULJETTAJAT KIINNI

Ministeriö on saanut kiinni pitkän työstön jälkeen kansainvälisen taikaolentojen salakuljetusliigan varhain perjantaiaamuna. Ministeriö julkaisi asiasta vain lyhyen tiedotteen, eikä suostu kommen-toimaan asiaa enempää asian arkaluontoisuuden johdosta.

Velhot Taikaolentojen Eettisen Kohtelun Puolesta (VETEKOPU) edustaja Herbert Florelius ilahtui Päivän Profeetan yhteydenotosta, kuullessaan uutisesta.
” Olemme jo vuosia tehneet töitä taikaolentojen oikeuksien puolesta ja viimein tämä tuottaa he-delmää. Työmme taikaolentojen kohtelun parissa jatkuu – me vielä voitamme ja todistamme ol-leemme koko tämän ajan oikeassa! ” kommentoi Florelius puoliltapäivin ministeriön tiedotteen tullessa julkisuuteen.
”Sanokaa meidän sanoneen, Eggert Kingston on tämän kaiken takana. Turhaan ei ole hänen kyt-köksistään laittomaan maahantuontiin huhuttu jo vuosia ja tämä kaikki vahvistaa sen totuudenmu-kaiseksi”, täydentää vielä VETEKOPUn nimettömäksi jäävä rivijäsen.

Salakuljettajat kiinni – mitä vielä? Hänen nimeään ei mainittu tässä yhteydessä, mutta selviäisikö se vielä? Vai olisiko hän viimein turvassa? Entä kuka oli tuo Kingston, jota tässä syyllistettiin? Trent ei ollut ikinä tavannut mystistä rahoittajaa, kaikki oli tapahtunut välikäsien kautta.
Kun hän oli vuosi sitten siirtynyt Tylypahkan palvelukseen, oli kaiken pitänyt olla ohitse jo kauan sitten. Vuosiin ei hän ollut joutunut enää sotkeutumaan tähän, mutta nyt – nyt se kaikki nousi taas pintaan ja ryminällä. Juuri kun hän mietti, kuinka voisi toimia, lehahti sisään tummanpuhuva lintu vieläkin tummempi kirjekuori mukanaan. Kirjekuoren sinetti ei jättänyt mitään arvailujen varaan, tuon kuoren hän tunnisti, sen verran monta niitä hän oli nähnyt vuosia sitten. Haparoivin käsin hän avasi kirjeen ja sen sanoma oli selvä. Jos hän kertoisi mitään, seuraukset olisivat samat. Tuskanhikeä pyyhkäisten hän vetäisi auki pöytälaatikkonsa, ja laski kirjeen sinne kaikkien muiden saman kategorian kirjeiden joukkoon. Jos paska vielä osuisi tuulettimeen, olisi hänellä ehkä mahdollisuus varmistaa oma maineensa.

_____________________________________________
20.6.2021 - Lehua, Havaijisaaret

Trent oli puhjennut kyyneliin, saatuaan tarinan kerrottua äidilleen. Tuon vihainen katse oli muuttunut epäuskoksi, hänen poikansa – rikollinen? Tuota hän ei voinut uskoa. Tietenkin asiaa pehmentäisi, miten Trent oli kiristetty uhkaamalla perhettä mukaan tuohon touhuun, mutta miksei hän ollut hankkinut ensin perheelleen suojaa ja sitten vasta ilmiantanut joukkoa? Nainen lopulta istuutui poikansa vierelle pyyhkäisten tuon kyyneleet, aivan kuin oli tehnyt Trentin ollessa pieni.
”E maikaʻi nā mea āpau Trent, e maikaʻi nā mea āpau” tuo kuiskutti poikansa korvaan rauhoitellakseen. Hän ei voinut olla vihainen, nyt tärkeintä olisi ensin suojata Stephanie ja tytär, sen jälkeen mietittäisiin yhdessä, kuinka maine voitaisiin vielä puhdistaa. Se vaatisi järjestelyitä, mutta nainen ei luovuttaisi. Hän auttaisi poikansa pinteestä parhaan kykynsä mukaan. Mikä äiti se sellainen olisi, joka ei pelastaisi poikaansa?

Hartaan hetken rikkoi bungalowin ikkunan takaa kuuluva nokan koputus. Lintu piti suussaan kirjettä. Hetken aikaa Trent jo toivoi pelastusta, mutta kirje oli kuitenkin kaikkea muuta kuin toivotus palata jo kouluun.

Parahin herra Pachner --

Toivon näistä vaikeista ajoista huolimatta, että voitte hyvin ja olette päässeet perheenne luokse. Valitettavasti minulla on kuitenkin ikäviä uutisia kerrottavanani: tuvanjohtajat sekä minä olemme tulleet siihen lopputulokseen, että taikaministeriön minulle antaman 'tehtävistä syrjään asettami-sen' määräyksen lisäksi työsopimuksenne Tylypahkassa tullaan purkamaan. Raskain sydämin ilmoi-tan teille luonnollisesti asiasta, mutta jotta Korpinkynsille voidaan taata tasapainoinen sekä asi-anmukainen huolenpito ja ohjaus tutkinnan ajaksi, on tämä päätös tällä hetkellä kaikkein järkevin. Toivon koko sydämeni pohjasta, että mitä tahansa tämän taikaministeriön toimesta nyt tutkinnan alle onkaan joutunut, voisitte te jatkaa eteenpäin elämässänne ja päästä vielä takaisin jaloilleen. Mikäli mieleenne tulee jotain, olkaa vain rohkeasti yhteydessä minuun.

Parahin terveisin,
Tylypahkan rehtori
Rowan Stanford

Kirjeen muu sanoma meni osin miehen ohitse – se mikä oli nyt ratkaisevaa, oli että hänet oli jäljitetty.

____________________________________________________

E kuʻu Akua – Hyvänen aika
He aha kau hana ma aneʻi? – Mitä sinä täällä teet
He aha kāu i hana ai? – Mitä olet tehnyt
Aia ma hea ʻo – Missä on (joku)
Makuahine – Äiti
e maikaʻi nā mea āpau – Kaikki järjestyy

kirjoittaja **Piru=l** 17.08.21 18:24

Briallan Whitfield – Velvollisuus vaiko oma tahto?

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic 616x493

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic 68747470733a2f2f73332e616d617a6f6e6177732e636f6d2f776174747061642d6d656469612d736572766963652f53746f7279496d6167652f41746b4f665944656b5471414c773d3d2d313032353333313736322e313636333163303335656534663435393531313135343638363731372e676966

Kesäaurinko valaisi upeasti suurehkon puutarhan Walesilaisen pikkukaupungin laitamilla. Puutarha oli runsas sisältäen värejä aina valkoisesta roosaan ja purppuraan. Kaikki värit loistivat kilpaa auringon kanssa, niiden hakiessa oikeutta niitä varjostavien puiden katveessa. Puutarhan nurkassa lotisi pieni, hivenen likainen ja sammaloitunut suihkulähde vaatimatonta vesisuihkuaan ulos puskien, sen vieressä oli pieni, aavistuksen jo ränsistynyt auringossa haalistunut vaalea varastorakennus. Rakennuksen ikkunalaseista muutama oli pudonnut tai muutoin rikki, mutta sisäosat – ne olivat kunnossa – ainakin melkein.

Sisälle astuttuaan, katsoja huomaisi jo hivenen pölyä ja hämähäkinseittiä, jostain saattoi löytyä kuollut kärpänen, jos toinenkin mutta ne eivät haitanneet kopin valtakunnakseen vallannutta tyttöä. Tämä tyttö, pienikokoinen Briallan nyt kyyhötti hämärässä kopissa tuijotellen seiniä, jotka pursusivat toinen toistaan kauniimpia piirroksia, joita tyttö oli vuosien varrella piirtänyt. Kädessään hä-nellä oli sinetöity kirjekuori, jonka kuoreen oli kirjoitettu virallisin merkinnöin;

neiti Briallan Adele Whitfield
Heol Trecastell
Caerphilly
Wales

Vapisevin käsin hivenen hammasta purren, tyttö raotti kirjekuorta. Hän tiesi varsin hyvin, mitä kuori piti sisällään. Pian ratkeaisi hänen tulevaisuutensa velhomaailmassa, kun tyttö näkisi omat arvosanansa VIP-vuodelta. Hitaasti hän veti kirjeen esiin kuoresta pidättäen hengitystään. Hän oli vakaasti varautunut siihen, kuinka rivillinen peikkoja nostaisi sillan pystyyn ja kirjeen lopussa lukisi ”Heikon koulumenestyksen johdosta, teidät tullaan erottamaan Tylypahkan noitien ja Velhojen koulusta. Taikaministeriö on matkalla katkaisemaan sauvaanne”. Briallan pidätti hengitystään sekuntien kuluessa, hän mietti kuinka hänelle kävisi kuin Scarletille, hänen tiensä velhomaailmassa katkaistaisiin, vain koska hän ei ollut osannut lohikäärmeenveren 500 eri käyttötarkoitusta tai tunnistanut kaikkia tuhatta taikayrttiä. Se tuntui väärältä, hän sentään oli yrittänyt koko vuoden enemmän kuin koskaan, siinä missä Scarlett taas oli eroitettu niskottelun ja huonon käytöksen johdosta.

”Hyvä neiti Whitfield,
Oheisen kuoren sisään olemme koostaneet tämän kirjekuoren sisään tiedon Velhomaailman Ihmeisiin Perehtyvän (V.I.P) tutkinnon arvosanoistanne.”

Hetken aikaa Bri oli henkäissyt jo keuhkonsa tyhjiksi pidättelemästään ilmasta, oliko mahdollista että edes jokin arvosana oli pelastanut hänet erottamiselta? Hän yhä haparoivemmin ottein laski irti ensimmäisestä kirjeestä, ja katsoi toista silmät vetäytyen viiruiksi, kuin hän olisi pelännyt lu-kea toista paperia. Ja niinhän hän pelkäsikin.

VELHOMAAILMAN IHMEISIIN PEREHDYTTÄVÄN TUTKINNON TULOKSET

Hyväksytyt arvosanat ____________________________________ Hylätyt arvosanat:
Upea (U) ________________________________________________ Surkea (S)
Odotukset ylittävä (O) ______________________________________ Hirveä (H)
Kelvollinen (K) ____________________________________________ Peikko (P)

BRIALLAN ADELE WHITFIELD SAANUT SEURAAVAT ARVOSANAT:

Loitsut O
Taikajuomat O
Pimeyden voimilta suojautuminen K
Numerologia U
Yrttitieto U
Muodonmuutokset K

Bri tarkisti lukemaansa monta kertaa, voiko todella olla, ettei hän reputtanut yhtään ainetta? Hän oli saanut jokaisesta opiskelemastaan aineesta hyväksytyn arvosanan.

Kivi vierähti nuoren tytön sydämeltä, hän oli hetkeksi noussut istumaan lukiessaan kirjettä, mutta kaatui nyt onnellisena selälleen huutaen onnesta purkautuvan ”Jes” -huudon. Pienet onnen kyyneleet kohosivat hänen silmäkulmaansa, kuullessaan hennon koputuksen vajan ovelta. Hän käänsi kostuneet silmänsä tulijaan, niiskaisten ja pyyhkäisten silmänsä kuiviksi. ”Kaikki hyvin pikkusisko? Kuulin jonkun huudahduksen” ovelta hämärään vajaan astellut Emma kysyi, istuutuessaan muutaman vuoden nuoremman pikkusiskonsa vierelle. Hän heitti kätensä rennosti tuon niskan taa, sulkien toisensa lämpimään kainaloonsa kuten tuolla oli tapana. Bri ei sanonut mitään, hän vain nyökkäsi pyyhkäistessään uudelleen kostuneet silmänsä hihansuihin.

”Mua ei erotetakkaan, mä pääsin tasokokeet läpi Emma!” Bri huudahti naurahtaen onnesta yhä epäuskoisena. Tytön isosisko soi Brille pienen hymyn, tarraten lattialla lojuvaan pergamenttiin, jota Bri oli äsken tiukasti puristanut vielä käsissään. ”Hieno juttu. Sä olet aina ollut lahjakas Bri. Sun pitää vaan uskoa itseesi” Emma totesi laskien pergamentin käsistään sivupöydälle, sulkien Brin halaukseensa. Bri nyökkäsi vaisusti, vastaten Emman halaukseen ohuesti. Häntä painoi yhä jokin.

”Etkö sä ole onnellinen? Eikö tää kuitenkin ole hyvä asia et sä pääsit läpi? Mikä sua vielä mietityttää?” Emma kysyi huolestuneena nähdessään Brin alakulon. Nuorempi Whitfield kohautti pienesti olkiaan. ”No – kai tää on mut…Mä en tiedä Emma mitä mä teen. Meistä mä olen ainut, jonka vanhemmat puhuu aina jatkavan niiden elämäntyötä. Eihän kukaan tietenkään tiedä, mitä vaikka kaksosista tulee. Se on selvää et ei Tedistä tuu kukkakauppiasta, enkä mä tiedä onko Janetkaan sellainen et se sitä pyörittäis? Sulla on oma elämä, niin jäljelle jää vaan mä” Bri vastasi vaisusti, hän tiesi että turhaan hän kiertelisi syvintä ongelmaa Emman edessä, valheella olisi vain lyhyet jäljet. ”Voi pikkusisko…” Emma aloitti huokaisten, ”Tottakai säkin saat tavoitella unelmias, eihän nyt äiti ja isä sitä tahdo sulta riistää. Jos niille olis ollut itsestäänselvyys, et sä pyörität kauppaa niin ei kai ne sua olisi päästäneet sinne Tylypahkaan?” Bri niiskaisi uudemman kerran kevyesti, Emman pyyhkäistessä tuon silmiltä muutaman hiussuortuvan katsoessaan Briallania suoraan kostuneisiin silmiin. Emma pyyhkäisi tuon kyyneleet silmäkulmista ja soi rauhoittavan lämpimän hymyn sisarelleen. ”Ehkä…Ehkä sä olet oikeassa? Vaikka tää puutarha onkin kaunis ja kasvit ihania, niin…Ehkä mä haluaisin kuitenkin että mun paikka on taikamaailmassa. Ainakin osittain” Bri totesi sopertaen uudelleen, irroittautuen sisarensa otteesta. ”Sä oot oikeassa. Mun täytyy vaan puhua niille, niin kyl ne varmasti ymmärtää.”

kirjoittaja **Piru=l** 26.12.21 21:17

Wilson Myerscough – Vastuun paino harteilla

Canonin käsitteiden ymmärtämistä voi helpottaa tutustuminen Myerscoughin suvun esittelyyn. Esittelyn löydät täältä

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic 138682736

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic 138682736

Talvinen aamuaurinko kohosi kirkkaana välkehtien hohtavan puhtaalla hangella Broad Campdenin kylässä. Tyylikkään vanhan kartanon räystäät roikkuivat jääpuikkoja painovoimaa uhmaten, talon korkealla katolla taivasta kutitteli savupiippu, josta rauhallisesti kohosi hopeanharmaata savua haihtuen ilmaan. Kartano tunnettiin kylän keskuudessa – etenkin sitä asuttavan suvun keskuudessa – Karhunkitana. Kesäisin pihaa verhosi kirkkaan vihreä nurmi, jota halkoi pihakivetys ja mukulakivestä valmistetut polut, mutta nyt kaiken oli verhonnut paksu lumivaippa. Pakkautunut lumi, joka kenkien alla painui askeltaessa yhä tiiviimmäksi, narskui kevyesti hengityksen höyrytessä kulkijoiden kasvoilla. Pihatietä kulkeva joukko ei ollut suuri, lyhyenläntä lämpimästi pukeutunut poika matkakaavussaan ja edellä kulkeva tyylikkääseen tummaan pukuun pukeutunut mies, jonka selkämystä lämmitti turkisviitta. Viimeisenä joukkion matkassa leijui matka-arkku, jonka alla kulki liki luhistuneena kotitonttu. Kukaan ei sanonut sanaakaan, vaan tilannetta peittosi kiusallinen hiljaisuus.

Suuren talon ovi aukesi kolahdellen laskien kirpakan pakkasilman sisään, samalla kun takkatulien ja joulun tuoma lämpö pakeni ulos talosta. Yhtälailla myös sisään asteleva Wilson olisi tahtonut talosta paeta, sillä penkin alle menneistä liemikarsinnoista oli kulunut vain pari viikkoa. Räyhää-jää ei Tylypahkaan ollut saapunut, vaikka kilpailun lopputulos oli taatusti kulkeutunut myös Kar-hunkidan suojiin.

Astuessaan sisään, Wilson tömisti lumiset kenkänsä eteisaulaan. Hänen edessään aukeni tilava halli, jonka reunoilla oli hänen esi-isiensä potretteja taulupohjiin tyylikkäästi ikuistettuina. Hallin kuvien lisäksi sitä halkoi suuret tammiset portaat, jotka kohosivat rakennuksen toiseen kerrokseen. Hän tunsi esi-isiensä painavat katseet selässään hänen astuessaan peremmälle, mutta se ei riittänyt luomaan tarpeeksi tuskaisaa tunnelmaa. Hänen nostaessaan katsettaan kiiltävästä kalanruotokuvioidusta puulattiasta kohti portaiden huippua, näki hän suvun päämiehen – Ursuksen – seisovan askelmien lopussa tiukkailmeisenä. Wilson nielaisi kuuluvasti askeltaen hivenen lähemmäs portai-ta kyykistyen toisen polvensa varaan laskien päätään alaspäin osoittaakseen katumusta. Hänen sisällään tärisi, hän pyrki pitämään kuortaan koossa samalla kuullen korkojen lähtiessä kopise-maan askelmia alas. Hän puri poskeaan ja piti suunsa täysin ummessa, jottei sanoisi mitään. Häntä ei puhuteltu, joten hänen ei ollut lupa puhua. Askeleiden rytmitys tuntui minuuteilta, minuutit tun-neilta ja tunnit ikuisuuksilta. Pian hän kuuli, kuinka askeleet pysähtyivät ja hän näki edessään kengänkärjet. Sen ylemmäs hän ei uskaltanut katsoa.

Nainen lyhyenlännän pojan edessä oli tiukan näköinen. Arvokkaasti vanhentuneita kapeita hivenen ryppyjen uurtamia kasvoja kehysti tiukkaan nutturaan vedetyt harmaantuneet hiukset. Kasvojen alla oli tumma samettisen silkkinen smaragdinvihreä vanhanaikainen kaapu, joka kuvasti erinomaisesti vanhan naisen arvokasta asemaa vanhassa suvussa. Wilsonin katseeseen osuvat kengät olivat tummat mokkaiset, joita Ursus usein käytti. Nainen viittoi muut ulos tilasta, esi-isienkin kääntäessä katsettaan tuomitsevasti suvun nuorimman suuntaan. Sanoja ei tarvittu, kun pettymyksen ilmapiirin olisi voinut leikata veitsellä, joka olisi sirpaloitunut yrityksen johdosta.

”Etkö kehtaa edes katsoa minua silmiin aiheuttamasi häpeän jälkeen?” kysyi nainen lopulta rikko-en hiljaisuuden. Hän antoi Wilsonille mahdollisuuden kohottaa katseen isoisoäitinsä hopeisiin sil-miin, mutta poika ei uskaltanut tarttua siihen. Myerscoughin mahtihallitsija ei kauaa antanut pojal-le aikaa harkita, vaan tarrautui tuon käsivarteen tiukasti riuhtaisten tuon pystyyn. ”O-olen pahoil-lani, Ursus”, Wilson yritti sopertaa kohottaen epävarmaa katsettaan kohti naisen viiltävää ja painostamaa tuijotusta. ”En kuule vaikerrustasi. Katso minua silmiin Wilson Myerscough ja kohtaa minut”, nainen sanoi kylmän viileästi. Vanhan liiton noitana, hän oli tottunut johtamaan jälkeläisi-ään pelon ilmapiirillä. ”A-arvon Ursus. Minä – Wilson Quigley Myerscough – o-olen pahoillani suvulle aiheutetusta häpeästä ja pettymyksestä” poika sopersi uudelleen. Nainen laski kelmeän kätensä irti perillisensä kaavusta pudottaen tuon lattialle. Hän tuuppaisi Wilsonia hivenen etäämmäs jalallaan lipuen tuon ohitse, kyyneleen kohotessa pojan silmäkulmaan. Wilson pyyhkäisi sen nopeasti pois hihansuuhunsa, kuullen hallin oven loksahtaen kiinni. Pojan nostaessa katseensa lattiasta, hakeutui hänen katseensa suvun ensimmäiseen merkkihenkilöön ja tämän potrettiin. Jykevä-leukaisen miehen alla oli kullattu kyltti, johon oli painettu miehen nimi sekä elinvuodet.

Oswald Myerscough
1657-1743

Wilson tiesi, minkä takia hänen epäonnistumistaan pidettiin häpeänä – tuo mies, jonka kuvaa hän tuijotti ilmeettömänä, oli heidän sukunsa mahdin alku. Tuon miehen ansiosta heidän sukunsa oli saanut alkunsa ja heidän oli mahdollista vakiinnuttaa asemansa Broad Campdenissa. Tuon miehen taidot alkemian ja liemien saralla olivat heidän ylpeytensä, eihän tuo turhaan ollut voittanut vuo-den 1673 liemikilpaa. Vaikka potretti olikin nyt vain paikallaan, tunsi Wilson tuomitsevan katseen myös esi-isänsä katseen alla. Hän puraisi poskeaan jälleen ja kampesi itsensä ylös. Itsensä saatua ylös, hän kuuli, kuinka yksi esi-isien potreteista sanoi arvokkaaseen sävyyn rikkoen Wilsonin it-sesäälissä kylpemisen. ”Poika. Sinä olet aiheuttanut häpeää koko sukua kohtaan. Sinun on aika maksaa velkasi, ja todistaa kuinka olet aito Myerscough. Muista - Fuimus, Sumus et erimus.” Wilson nyökkäsi häpeillen, astellen sitten portaat yläkertaan, sulkeutuen huoneeseensa.

Huoneessaan poika kaatui suurikokoiselle sängylleen luovuttaneena. Hänen oli keksittävä, kuinka suvun mahti tulisi puhdistaa. Ennen puhdistamisen suunnitelmaa, hänen ei ollut mahdollista kohdata perhettään joululounaalla. Itsesäälissä rypeminen ei ollut enää vaihtoehto, sillä nyt jos koskaan, oli hänen aikansa todistaa, että hän oli aito Myerscough. Hänen silmiinsä syttyi utuinen liekki, hänen kohdatessaan suvun toisen tunnuslauseen hänen tammisen lipastonsa yltä.

Semper proficere, semper progredil

Eteenpäin hänen oli kuljettava, ja sen saavuttaakseen oli hänen palattava menneeseen. Kesällä hän oli kuullut, mitä kartanon toisessa päässä suljetussa tornissa tehtiin. Hän ei ollut ymmärtänyt sen haastetta, mutta jos hän onnistuisi ratkaisemaan pulman, lieventäisi se kenties vielä Ursuksen raivon.

____________________________________________________________________________________

Oli kulunut muutama päivä Wilsonin saapumisesta Karhunkitaan. Hän ei ollut juuri poistunut omasta makuukamaristaan, mutta tänään oli joulupäivä, joka oli suuren juhlan aikaa. Karhunkita kokoaisi koko lähisuvun yhteen illan aterialle, muun suvun vieraillessa lounaan merkeissä talossa. Wilsonin ollessa nousemassa sängystään auringon noustua, asteli hän kamarinsa ovelle tarttuen sen kahvaan ja kääntäen sen aukenemaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut, vaan lukko naksahteli paikoillaan – lukittuna.

Poika kolkutti oveen, josko se tultaisiin avaamaan. Oli tavallista, että kartanon kamarien ovet lukittaisiin yöksi nuoremmilta, jotta kukaan ei livahtaisi suljettuun torniin, mutta kun Ursus on herännyt, ovet avattiin. Toisin kävi tänä aamuna. Wilson kuuli takanaan poksahduksen suvun vanhan kotitontun ilmiintyessä tämän taa. Wilson tuijotti tonttua tiukasti tuon kurttuisiin silmiin, sen täräyttäen ilmoille järkytyksen aiheen. Pojan pääsy joululounaalle oli evätty aiheutetun häpeän johdosta. Nuoren perillisen teki mieli purkaa kiukkunsa tonttuun, etenkin kun tuon asenne oli kaikkea muuta kuin palveleva. Mitä ilmeisemmin kuitenkin, Ursus oli käskenyt olla noudattamatta sen enempää Wilsonin käskyjä. Näin hän saattoi varmistaa, ettei häpeän aihe voisi paeta huoneestaan tontun avulla. Mutta yhtä pian kuin tonttu huoneeseen oli ilmestynyt, oli se myös kadonnut.

Lounaan evääminen sytytti liekin pojan sisällä kärventäen tämän sisälmyksiä, tämä vain vahvisti hänen tarkoitustaan ja ajatustaan – oli hänen aikansa kantaa vastuu suvun maineesta. Vielä hän saattoi sen palauttaa, vaikka se veisi aikaa, eikä olisi helppoa. Vielä hän nousisi kuopastaan ja nostaisi itsensä yhtä suureen arvostukseen kuin Oswaldin.

kirjoittaja **Piru=l** 30.06.23 23:02

Trent Pachner – Luurankoja kaapissa III

Tämä osa Trentin tarinaa on kirjoitettu ”Jäljelle jäi vain vastuunkanto” foorumiroolipelaamisen pohjalta. Tarinaa on hieman muokattu aikajanallisesti, jotta se sopii pitkittyneenä yhteen lopun tarinan osalta. Foorumiroolipelin osuuden tarinaan voi lukea täältä.

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Tumblr_os91iyvSGb1s8mouyo1_1280

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic See-jason-momoa

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic 763c91c8d749911a869e973c1ab93e7b843f3505

___________________________________________

22.6.2021

Vain hetkeä aiemmin, oli aamuaurinko noussut. Oli kulunut viikko siitä, kun Trent Pachner oli hyllytetty virastaan Tylypahkan taikaolentojen hoidon opettajana sekä Korpinkynnen tuvanjohtajana. Poistuttuaan Tylypahkan tiluksilta, oli mies kadonnut kuin tuhkatuuleen. Kellään ei tuntunut olevan aavistustakaan, missä mies oli. Hän oli paennut väistämätöntä kohtaloa, kun ministeriö oli saanut vihiä hänen teoistaan epätoivoisina hetkinä, ei hänelle ollut jäänyt vaihtoehtoja. Trentin oli suunnattava sinne, missä hänet oli aina kohdattu ihmisenä.

___________________________________________

20.6.2023 – Taikaministeriö, Lontoo

Tuona aamuna, Taikaministeriön käytävillä oli varsin kireä tunnelma. Etenkin aurorivirastossa, jossa oli vielä hyvin aavemainen tunnelma ennen työpäivän alkua. Loihditut valonsäteet ikkunoista paistoivat syrjässä olevan työpöydän pintaan, jonka pinnalta löytyi kirjekuori. Kirjekuoren pintaan oli kirjattu siistillä koristeellisella käsialalla ”Aurorit Rene Dawlish ja Oscar Woodward”. Kirjekuori piti sisällään tehtävänannon etsiä paennut Pachner. Kirjeen sisältä löytyi myös uusi tieto Lontoon ministeriölle – Pachnerin olinpaikka oli mahdollisesti tiedossa. Hän oli paennut perheensä luo Havaijisaarille.

Auroriviraston entinen päällikkö Rene Dawlish asteli hiljalleen heräilevään toimistoon ja saavuttuaan pöytänsä äärelle, avasi mies pöydällä lepäävän kirjeen tutkien sen lävitse. Samanaikaisesti, toimiston ovi kävi jälleen ja sisään asteli muuttolaatikon kanssa aurorivirastoon paluun tehnyt Oscar Woodward. Rene käänsi katseensa tulijan suuntaan, toivottaen tuolle huomenet; "Kas, huomenta Woodward. Ollaanko sitä valmiita pikku roadtripille?”. Oscar ei suhtautunut innostuneesti uuteen kaksikolle suotuun tehtävään, sillä heti itse kirjeen luettuaan mies tokaisi tympääntyneesti; ”Havaijille? Ei tää voi olla todellista. Mä kelasin, että me päästäisiin selvittämään saiko Baxter Skylarin oikeasti hengiltä." Molemmat aurorit tiesivät, että heidän ei tulisi niskoitella, olihan viimein kahden vuoden jälkeen saatu selville missä Trent Pachner piti majaansa pakonsa jälkeen. Atriumin kautta kaksikko suuntasi suoraan kohti länsirannikkoa, josta he hyppäisivät laivan kyyntiin. Laivan, jonka suuntana oli Havaijisaaret.

___________________________________________

20.6.2023 – Lehua, Havaijisaaret

Päivä oli alkanut vaihtua illaksi, kun jo parin vuoden ajan paossa pysytellyt mies viimeisteli illallistaan perheensä ympäröivänä. Pian pakonsa jälkeen, oli mies saanut vaimonsa ja tyttärensä turvaan saarelle, sillä jos ministeriö ei heitä uhannut, olisi jokin muu taho ollut heille hengenvaaraksi. Molemmat olivat kyenneet kestämään miehen jakaman salaisuuden rakkauden nimissä, vaikkei tietenkään tyttärelleen Trent voinut kaikkea kertoa.

___________________________________________

Kesäkuun loppu 2023 – Rahtilaiva Atlantin aalloilla

Matkaa oli jo taitettu hetken aikaa aurorien odottaen vain matkan päättymistä ja laivan ankkuriketjun kilahdusta Etelä-Amerikan rannikolle. Punaisen rahtilaivan kyntäessä aaltoja pitkin, matka tuntui ikuisuudelta. Loppuviimein kuitenkin, kaiteeseen nojannut Oscar saattoi havaita kaupungin siluetin hieman loitompaa. Hän käänsi katseensa partneriinsa, kysäisten laivan lipuessa kohti rannikkoa; "Oletko ikinä ollut Etelä-Amerikassa, Rene? Tai edes Amerikassa? Minä en ole vielä ehtinyt - piti kyllä, mutta en saanut aikaiseksi. Täällä sitä vihdoin ollaan. Välietappi vain." Rene henkäisi kitusiinsa meri-ilmaa jääden hetkeksi haaveisiinsa. Hän havahtui hetken kuluttua, tajuttuaan Oscarin esittäneen hänelle kysymyksen. "En, mutta Amerikassa olen kyllä käynyt", Rene aloitti vaimeasti hymyillen. ”Isovanhempani ovat kotoisin Tennesseestä, mutta se ei kuitenkaan kuulu tälle alueelle, jota juuri nyt lähdemme tutkimaan”, mies jatkoi. Vaimea tuulenvire puhalsi jälleen miehen hiuksiin, hänen kiinnittäessä tarkemmin huomionsa Oscarin puoleen. "Olet vielä nuori, komea ja vetreä - ehdit tehdä elämäsi aikana vaikka ja mitä. Usko kun sanon, että _maailmalle_ lähteminen on kokemuksen arvoinen seikkailu. Harmi, etten itsekään tehnyt sitä sinun iässäsi", hän jatkoi pienen virnistyksen säestämänä.

Seuraavan aamun aikana aurorikaksikko heräsi vasta ankkuriketjun kolistessa laivan valuttua viimein perille rapakon toiselle puolelle. Molemmat nousivat ripeään tahtiin, kunnes lähtivät laskeutumaan laivan kannelta rantaan. "Eiköhän hoideta tämä homma sitten kotiin?", Rene tokaisi katsoessaan pariaan.

___________________________________________

Kesä-heinäkuun vaihde 2023 – Lehua, Havaijisaaret

Aamuaurinko häikäisi kimmeltävän meren pinnalla, aaltojen lyödessä hitaasti rantakivikkoon. Aaltoja lisäsi isokokoinen mies, joka nousi Kelpien lailla tyrskyistä vireä aamutuuli kutitellen hänen kostealla ihollaan. Miehen, joka oli ollut lapsuudenkodissaan vankina. Ainoastaan aamuhämärässä hän uskaltautui ulos, kuten myös tänäkin aamuna. Miehen saatua itsensä hereille, nousi hän pehmeälle sannalle lähtien kiipeämään mäkeä ylös takaisin Bungalowiin. Matkallaan mäkeä ylös, tarkisti hän huolellisesti ettei kukaan vain näkisi tai seuraisi häntä. Toki oli vain ajan kysymys, koska ministeriö tulisi kolkuttelemaan hänen oveaan. Tietysti hän toivoi, että kyseessä suinkin olisi vain ministeriö eikä suinkaan yksikään liigalainen.

Mäen ylös päästyään, vilkaisi hän keinutuolissa keinuvaan äitimuoriinsa toivottaen tuolle huomenet. Vastaukseksi hän sai tiukan tuijotuksen, sillä vaikka hän olikin päässyt kotiin ja saanut turvapaikan, ei nainen ollut tahtonut uskoa sanoja, joita hänen ainut poikansa oli suustaan päästänyt.

Trent siirtyi naisen ohitse istumaan aamupalapöytään, katsoen ikkunasta kuinka pääsaarta kohti lipui rauhakseltaan aamun ensimmäinen laiva. Kyydissään taatusti jästituristeja, unohtamatta tietenkään lahden yli tuotavia ruokatarpeita ja muuta tärkeää. Kannella näkyi jonkin verran liikehdintää, mutta kauempaa ei mitään yksityiskohtaisesti erottaisi.

Aamupalan viimeisteltyään, siirtyi Trent auringon noustua jo kunnolla lämmittämään saaren mäkiä ja rinteitä, kohti olohuonetta siirtäen vanhan räsyisen maton kevyen luukun päältä, nosti sen tottuneesti ja siirtyi omaan vankilaansa. Tapansa mukaan hän veti jälleen yhden viivan seinään, aivan kuten oli pienenä poikanakin tehnyt jouduttuaan arestiin. Nyt hänen arestinsa oli tietenkin vain itsesuojelua, kunnes hän keksisi keinon puhdistaa maineensa.

Omassa vankilassaan mies mietti usein, oliko tämä kaikki sen arvoista? Entä jos hän puhuisi vain ministeriölle ja saisi asian selvitettyä? Olisiko hänellä edessään siinä kohtaa vapaus vaiko Azkaban?

Samaan aikaan, kun Trent Pachner oli pysytellyt vankina omassa kodissaan, olivat aurorit saapuneet aamuauringon valjetessa oletetulle piilopaikalle. Aurorien harmistukseksi vain tieto Pachnerin piilosta osoittautui vääräksi, sillä ränsistynyt asunto oli pimeä ja hiljainen sekä ennen kaikkea tyhjä. Aurorien tutkittua hetken aikaa tyhjää asuntoa, totesi Rene olevan aika suunnata kohti Pachnerin lapsuudenkotia, josko vaikka miehen äidillä olisi tieto tämän olinpaikasta. Miehet suuntasivat ulos pölypallojen keskeltä suunnatakseen kohti New Yorkia ja taikaministeriötä. Kenties joku siellä tietäisi, mistä mama Pachnerin vielä tavoittaa.

Seuraavana aamuna, Pachneria odotti järkytys. Kuten jokaisena aamuna, hän jälleen kulki alas vuoren rinnettä kohti syrjäistä poukamaa, jossa hän saattoi olla rauhassa vailla pelkoa kiinnijäämisestä. Trent tunsi lämpimän pehmeän hiekan varpaidensa alla, kunnes hän pysähtyi paikoilleen kuin ammuttuna. Hänen suunsa aukesi loksahtaen, hänen jäädessään tuijottamaan tyhjä ilme kasvoillaan eteensä. Joku, tiesi missä hän piileskeli. Tai ainakin arvasi.

Hän kaatui maahan lyyhistyneenä, hänen edessään oli ruumis. Ruumiin vierelle oli kirjoitettu hiekkaan "Kohtalo puuttuu peliin, et voi paeta ikuisesti Pachner". Trent haukkoi happea, kaikki toivo oli hukkunut aaltojen kohinaan, niiden lyödessä yhä väkevämmin kohti rantakallioita. Myrsky oli nousemassa.

Kului minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta suurikokoisen miehen kasatessa itseään hiekalta. Hän tiesi, että joku tiesi missä hän oli, mutta ei hän aikonut peittää viestiä. Se viimeistään paljastaisi hänen olinpaikkansa. Mies kääntyi juoksuun takaisin vuorenrinteelle, hänen oli piilouduttava ja varmistettava, ettei perhe olisi vaarassa. Trent juoksi minkä jaloistaan pääsi, eikä lainkaan huomannut kuinka satamaa kohti lipui alus, joka sinetöisi vielä hänen kohtalonsa. Kohtalonsa, jonka suunnan määrittäisi seuraavaksi vain aika.

___________________________________________

Kesä-heinäkuun vaihde 2023 – Yhdysvaltain taikaministeriö, New York

Rene ja Oscar olivat saavuttaneet viimein Yhdysvaltain taikaministeriön ja astelivat sen vaikuttavista lasiovista sisään aulaan. Rene tokaisi, kuinka amerikkalaiset tahtovat aina tehdä kaikesta niin suurta ja mahtavaa, samalla kaksikon kulkiessaan kohti jonkinlaista vastaanottotiskiä. "Rene Dawlish sekä Oscar Woodward, britannian taikaministeriön aurorivirastosta", mies lausahti kohteliaasti naiselle, jonka ilme hädin tuskin hievahtikaan. Lopulta hän sai karaistua huuliltaan ilmaan yhden sanan: "Niin?"
"Haluaisimme puhua auroriviraston päällikön kanssa", Rene jatkoi edelleen kohteliaasti. Kaksikolle esitettiin naisen toimesta ajanvarausta seuraavaan päivään, mitä he protestoivat kovin sanankääntein. Lopulta he kuitenkin suostuivat naisen ehdotukseen ja vetäytyivät sivuun. Kun naisen huomio oli herpaantunut, suuntasivat he suoraan kohti hissejä. He eivät aikoneet odottaa.

Rene pinkoi Oscarin kanssa kohti hissejä, jos sanomista tulisi, sitten tulisi. Siitä he eivät nyt välittäneet, vaan heille tärkeintä oli kohdata nyt oikea taho auttamaan heidän päämääränsä saavuttamisessa. Hissiin he eivät kuitenkaan päässeet kahdestaan, sillä heidän seuraansa liittyi myös nuorehko noita. Noita pysäytti heidät ennen hissin liikkeelle lähtöä, sillä hän oli sattumalta kuullut keskustelun vastaanottotiskillä. Hetken aikaa aurorit epäilivät, oliko tässä jokin juoni taustalla, mutta lopulta he suostuivat kuuntelemaan. Noidan tietojen mukaan, aurorien epäilyt osoittautuivat oikeiksi – Pachner oli kuin olikin äitinsä helmoissa ja pian hän jäisi myös kiinni.

___________________________________________

Kesä-heinäkuun vaihde 2023 – Lehua, Havaijisaaret

Trent oli pinkonut vuorenrinteen nopeammin kuin uskoa saattoi, hän pysähtyi kotitalonsa kuistille hengästyneenä. Sisään hän ei voinut mennä, sillä pelko hänen kasvoillaan aiheuttaisi vain pelkoa hänen tyttärelleen, unohtamatta miehen äitiä tai vaimoa. Hänen oli ryhdyttävä ajattelemaan, kuinka hän voisi selviytyä ongelmistaan, vaarantamatta enää yhdenkään ihmisen henkeä.

Trentin nojautuessa kuistin kaiteeseen, kuuli hän selkänsä takaa rasahduksen. Sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa, miehen kääntyessä hitaasti ympäri. Kohtaisiko hän kohtalonsa, päättäen elämänsä lapsuudenkotinsa kuistille?

"Isä, onko kaikki hyvin?" kuului hento ääni miehen takaa. Kyseessä ei suinkaan ollutkaan noutaja, vaan ainoastaan hänen tyttärensä. Kivi vierähti Trentin sydämeltä, hänen laskiessaan kätensä tyttärensä olalle koittaen parhaansa mukaan vaikuttaa täysin rauhalliselta ja normaalilta. "Kaikki hyvin. Mene vain takaisin nukkumaan", sai hän sanottua ääni hivenen väristen, hänen saadessaan ainakin tyttärensä suojaan.
Pilvet peittivät taivaalla paistavan auringon, tai ainakin siltä Trentistä tuntui kun hän oli juuri rauhoitellut tyttärensä jatkamaan uniaan. Tuo ei millään ollut suostunut menemään nukkumaan, vaan Trentin oli kuljettava mukana nukuttamaan ainut lapsensa, joka oli autuaan tietämätön ympäröivästä tilanteesta. Mies istuutui tuolille tyttärensä sängyn vierelle silitellen tuon tummia kevyen kiharaisia hiuksia rauhallisesti.

Siinä hän istui, aivan kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Hän vain silitteli tyttärensä hiuksia, samalla kun lukuisat ajatukset kulkivat hänen päänsä läpi kuin hevoskotkat kevätlaitumilla. Hänen ajatuksensa kulkivat halki vuosien, aina ajatukseen siitä kuinka hänet oli painostettu mukaan liigan toimintaan ja siihen, kuinka tapahtumaketju oli ajanut hänet tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, josta ei olisi ulospääsyä. Ei ainakaan helppoa sellaista. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmäkulmastaan, vilkaisten vieressä nukkuvaa tytärtään, sitten vaimoonsa sängyn toisella laidalla ja lopulta vielä äitiinsä, joka kuorsasi keinutuoliin torkahtaneena. Trent ajatteli, kuinka hänellä kenties olisi vielä hetki aikaa, mutta hän oli väärässä. Samalla kun hän suunnitteli omaa pakoaan, oli taikaministeriön vankan kokemuksen omaavat aurorit hänen kannoillaan. Nuo aurorit miltei nuolivat jo hänen kantapäitään, niin lähellä läpimurtoa jo oltiin. Trentin kulkiessa hermostuneena pitkin bungalowia, lipui päivän matkustajalautta kohti Lehuanin saarta mukanaan hänen turmansa.

kirjoittaja **Piru=l** 03.07.23 14:39

Trent Pachner – Luurankoja kaapissa IV

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic BG9jYWw6Ly8vcHVibGlzaGVycy83NDYzNC8yMDIxMDgxMDEwMjUtbWFpbi5jcm9wcGVkXzE2Mjg1NjU5NjMuanBn

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Hawaii-cliffs-state-waters-Tourists-Pacific-Ocean

2.7.2023 – Lehua, Havaijisaaret

Ei aikaakaan, kun Trent oli päätöksensä tehnyt. Suojellakseen perhettään, hänen olisi paettava. Hänen tulisi jättää rakas vaimonsa, jonka vuoksi hän oli luvannut tehdä mitä vain. Hänen oli hylättävä tyttärensä ja annettava tuon kasvaa ilman isää. Hän tiesi, ettei tulisi koskaan näkemään kuinka tytär loihtisi ensimmäisen oikean taikansa, ei koskaan näkisi, kun tuo aloittaisi opinnot. Ei tulisi koskaan näkemään, miten onnellinen tytöstä tulisi eikä hän voisi edes yrittää ikinä enää suojella tytärtään sydänsuruilta, joita pojat vielä tuolle aiheuttaisivat. Vaikka tämä kaikki satuttaisi häntä nyt, olisi tämä kaikki ainoa keino hänen perheensä suojelemiseksi.

Varovaisesti hän liukui sängyltä tyttärensä ja vaimonsa luota pois. Hiljaa hän hiipi lähelle äitiään kaivaakseen piirongin laatikosta pergamenttia ja kirjoitustarpeet. Ääneti hän asteli keittiöön ja aloitti kirjoittamaan kirjettään perheelleen.

”Rakas perhe,
En ikinä anna itselleni anteeksi, sitä mitä tein. Se oli väärin, enkä voi sitä selittää mitenkään. Nyt on minun aikani kantaa seuraukset teoistani. Toivon mukaan, te voitte antaa minulle anteeksi tämän viimeisen tekoni. Tiedän sen satuttavan teitä suuresti, mutta näin on parempi. En halua, että teihin sattuu enää yhtään enempää.

Stephanie – pidäthän huolen aina tyttärestämme. Tiedän, että matkastasi ei tule helppo, mutta mene rohkeasti eteenpäin. Avaa siipesi ja kulje sinne, minne purtesi sinua johdattaakaan. Älä epäröi, vaan toimi aina niin kuin sinun tulee toimia. Toimit siten ainakin oikeammin, kuin minä ikinä kykenin.

Äiti – anna anteeksi minulle, kuinka tuotin pettymyksen sinulle. En ollut se poika, jollaiseksi sinä ja isä minut kasvatitte ja millainen minusta olisi pitänyt tulla. Sinä olet aina ollut minun puolellani, etkä kääntänyt minulle selkääni vaikeinakaan hetkinä. Mutta sinä olet ainut ihminen, joka taatusti näkee miksi minä päädyin tekemään tämän viimeisen ratkaisun. Pidäthän huolen jäljelle jäävästä perheestä, etkä anna heille sattua mitään pahaa. Minä en siihen kyennyt. Olen jättänyt viimeisen suojan yllenne, mutta en tiedä kauanko sekään kantaa.

Tyttäreni – anna minulle anteeksi, etten voinut olla sinulle se isä, mitä sinä ansaitsisit. Anna minulle anteeksi, että jouduin jättämään sinut vaille isän huolehtivia ja suojaavia käsiä liian varhain. Et ehkä kykene ymmärtämään vielä tekemiäni ratkaisuja, mutta muista – rakastan sinua aina. Missä ikinä kuljenkin. Kenties jonain päivänä, me vielä kohtaamme jossain ja näen, kuinka hieno ihminen sinusta on tullut.

Suojelkaa toinen toisianne, minä en siihen kyennyt.
Rakkaudella
Trent”

Muste ei ehtinyt edes kuivua kunnolla pergamentilla, kun se onnistui kostumaan ja osin tuhriutumaan satunnaisten kyynelien valuessa karskin miehen silmäkulmista. Hän taitteli pergamentin ja sinetöi sen. Hetken aikaa hän katsoi vihkisormustaan sormessaan, ajatellen jättäisikö sen jälkeensä, mutta päätyi kuitenkin pitämään sen yhä nimettömässään. Trent asetteli kirjeensä piirongin päälle, suoraan isänsä valokuvan eteen. Isänsä, jonka myös hän oli menettänyt aikanaan. Ja nyt hän tekisi saman omalle tyttärelleen. Mies torkkui kehyksissään, kun Trent laski kirjeen tuon eteen. Hän otti sauvansa matkaan, ja asteli ovelle. Hänen jykevä kätensä tarttui kiinni ovenkahvasta, hänen kääntäessään katseensa vielä taloon. Näitä seiniä, saati näitä ihmisiä hän ei enää kohtaisi. Raskaan huokaisun saattelemana, Trent käänsi kahvan alas avaten oven ja astuen ulos aamuauringon säteiden valaistessa hänen uurteiset kasvonsa. Hän työnsi oven kiinni, otti muutaman askeleen edemmäs. Hän kääntyi etuovea kohden, ja vei sauvansa ylös. Pian sauvan kärjestä purkautui valonsäteitä, jotka alkoivat muodostaa suojakehää talon ympärille, miehen mutistessa erilaisia suojataikoja. Taiat taiottuaan, askelsi hän polkua pitkin rantaan. Juuri kun mies oli työntämässä pientä venettä vesille, kuuli hän takaansa ivaavan äänen; ”Pakoon pyrkimässä taas, Pachner?” . Mies huokaisi raskaasti ja oli kääntyä äänen suuntaan, samalla kun hän lennähti naamalleen valosuihkun saattelemana.

”Si...sinä?” Trent kysyi änkyttäen, nähdessään kuka hänet oli loihtinut. Hänen edessään ei suinkaan ollut ministeriön virkamies, vaan yksi hänet salakuljetukseen pakottaneista liigalaisista. ”Minä. Minäpä hyvin. Enkä minä suinkaan ole yksin” , jatkoi mies yhä ivallinen ääni mukanaan, samalla kun varjoista siirtyi tutumpia sekä tuntemattomampiakin kasvoja Trentin näkökenttään. Trent pyrki epätoivoisesti nousemaan pystyyn, mihin hänelle annettiinkin mahdollisuus. Eihän häntä haluttu suoraan vain surmata, sillä hänet oli määrä siirtää isompien piirien luo. Epätoivon vallitessa, pyrki Trent heilauttamaan sauvaansa, mutta ennen kuin hän ehti reagoida, oli hänen sauvansa lentänyt vastustajilleen.

Kun Trent kävi taistoa liigalaisia vastaan, oli turistivene tullut kylän toiselle laidalle ja laskenut kyydistään aurorikaksikon sekä mukaan liittyneet Yhdysvaltain ministeriön työntekijät. Rene ja Oscar eivät oikein arvostaneet, että heidän oli lopulta pitänyt ottaa mukaan lisää käsiä, vain koska oltiin niin kutsutusti Yhdysvaltain maaperällä. He lähtivät askeltamaan edemmäs saarta, kunnes kivisen näköinen polku kaartui kukkuloiden taa paljastaen kukkulan laen. Laen, jolla tietojen mukaan Pachnereiden talon tuli sijaita. Joukko lähti kulkemaan sitä kohden, kunnes he saapuivat uuteen kaarteeseen. Uudesta kaarteesta lähti erilleen reitti kohti rantaa. Rantaa, jonka suunnasta tuntui kuuluvan ääntä. Aurorit katsahtivat toisiaan ja nyökkäsivät vaimeasti. Jokainen tarrautui omaan sauvaansa kiinni ja valmiina toimimaan. Hitaasti he laskeutuivat polkua pitkin, kunnes he saapuivat rantaan. Se mitä he näkivät, yllätti heidät. ”Pachner…Me saatiin se Oscar – eikä se ole yksin” , Rene totesi hivenen voitonriemuisena, kun heidän kohteensa näkyi viimein heidän edessään. Kukaan ei liikahtanutkaan, sillä he näkivät myös joukon Pachnerin ympärillä. He tarkkailivat joukkoja, pyrkien tunnistamaan mahdollisia tuttuja tapauksia. Ikäväkseen vain, selän puolelta oli liki mahdoton tunnistaa joukkoja.

Aurorien lähtiessä hitaasti sauvat ojossa liikkumaan edemmäs, kuului jostain kaukaisuudesta ääni. Ääni, joka selkeästi oli tarkoitettu varoitukseksi, sillä jokainen Pachnerin ympäristöstä kääntyi välittömästi kohti auroreita sauvat ojossa. Nopeasti tilanne yltyi joukkotaistoksi rannikolla, liigalaisilla vain oli ylivoima. Neljä auroria, vastaan kymmenen liigalaista, unohtamatta taustalla epätoivoisena olevaa Trentiä. Samanaikaisesti hän oli helpottunut, kun hän näki taistelijoiden joukossa tuttuja kasvoja Britanniasta – niin hänen entisen kollegansa Oscar Woodwardin kuin myös entisen auroriviraston päällikön Rene Dawlishin. Trent pyrki siirtymään sivummas sauvattomana, päästäkseen irti tilanteesta muiden keskittyessä taisteluun. Hän oli onnistunut piilottamaan perheensä, joten nyt hän voisi savuverhon myötä jättää kaiken taakseen. Trent kulki kohti venettään, jota hän oli työntänyt aikaisemmin vesille samalla kun kiroukset ja manaukset lentelivät rannassa. Oli jopa havaittavissa, kuinka muutama liigan jäsen sai surmansa aurorien käsittelyssä, vaan eipä jäänyt myöskään ministeriö menetyksettä – Yhdysvaltalaiset aurorit olivat molemmat kaatuneet.

Juuri, kun Trent oli saanut veneensä irti rannasta ja hän oli lipumassa kohti ulappaa rantakivikosta, havaittiin hänen aikeensa. ”Pachner! Hän pakenee!” kuului huuto rannasta, Trentin laskiessa lapiomaiset kätensä veteen aloittaen kauhomisen henkensä edestä. Kuin yhteisestä sopimuksesta, liigalaiset heilauttivat sauvoistaan nipun kirouksia kohti Pachneria jäljelle jääneiden aurorien pyrkiessä suuntaamaan miehen perään. Valosuihkut saavuttivat Trent Pachnerin, osuen tuon veneeseen. Vene aloitti hörppimään vettä, Trentin vilkaistessa taakseen epätoivoisena, samalla kun häneen osui vielä viimeinen loitsu. Se kaikkein viimeisin.

Rannan suunasta kuului voimakas poksahdus, kun liigalaiset kaikkoontuivat saman tien tehtävänsä tultua päätökseen. Enää ei Trent Pachner olisi heille uhaksi. Rene ja Oscar säntäsivät veteen ja hakivat tuon suurikokoisen vesimiehen rantaan, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä. Trentin kasvoille oli piirtynyt epätoivoinen katse, kun hän oli ottanut viimeiset henkäyksensä paon epäonnistuttua. Epäuskoisina Rene ja Oscar katsoivat toisiaan. Kumpikin oli merivedestä märkänä, eivätkä he olleen osanneet arvatakaan moista päätöstä tehtävälleen. Vaan vielä oli yksi tehtävä edessä – kunhan joku tulisi siivoamaan vainajat pois rannalta, olisi uutiset kerrottava Pachnerin perheelle.

___________________________________________

3.7.2023 – Kartano jossain päin Iso-Britanniaa

”Hänestä ei ole enää huolta. Me epäonnistuimme, mutta uskoisimme, että Te olette nyt turvassa herra. Kukaan tuskin osaa enää yhdistää teitä tähän, kun Pachner on kuollut. On siis aika lunastaa palkkiomme ja jättää tämä kaikki taakse” , kaikui kolkon kartanon suuressa takkahuoneessa. Salaisuus oli nyt kenties turvassa, mutta vielä oli mahdollisuus, että salaisuuksien verho aukeaa. Vielä jonain päivänä.

kirjoittaja **Piru=l** 04.07.23 14:46

Oliver Ackerhogan – Jokeen huuhdottu?

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Tumblr_n8jztin1g51s5k8ilo5_250

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic Giphy

Oli kulunut muutama yö, kun Agatha oli lähtenyt heidän yhteisestä kodistaan Asterin kanssa. Agatha oli antanut hänelle aikamääreen korjata kaikki, sopia yhdessä Titon kanssa, ja vain siten elämä voisi korjaantua ja palautua kenties ennalleen. Miksi hän edes ikinä oli lähtenyt Agathan perään Viistokujalle? Miksi hän ei ollut ajatellut, että tapaaminen Titon kanssa johtaisi jälleen ongelmiin. Ongelmiin, joiden korjaaminen oli aina sielua repivää. Mutta ei – jälkiviisaus ei taaskaan auttanut. Mutta ei – myöskään asioiden korjaaminen ei auttanut. Tällä kertaa Oliver oli yrittänyt toimia oikein.

Kun Agatha oli lähtenyt, Oliver oli todenteolla yrittänyt. Hän lähestyi ensin Titoa kirjeitse ja sopi tuon kanssa tapaamisen. Hän todenteolla yritti selvittää asiat kuin aikuinen, kuin isä, joka halusi tarjota ehjän elämän lapselleen. Oliverin päässä kaikuivat tapaamisen jälkeen vain Titon sanat ”En voi antaa sinulle anteeksi” ja ”En tahdo, että pyydät minulta anteeksi vain Agathan tähden, sinun tulee oikeasti haluta sitä” eikä hän millään voinut unohtaa sitä kaikkein karuinta – sitä miten Tito oli onnistunut vertaamaan Agathaa ja Eatonia keskenään. Vaikka osaltaan hän ehkä oli oikeassa – tahtoiko Oliver oikeasti ystävänsä takaisin, vai valehteliko hän itselleen vain, jotta saisi perheensä takaisin? Sitä hän ei edes itse tiennyt.

Titon tavattuaan ja Oliverin palattua tyhjään kotiin, oli mies romahtanut. Yön pimeät tunnit olivat kuluneet eteisen lattialla kyynelehtien sikiöasennossa, sillä hän oli menettänyt kaiken. Mitään hän ei voisi enää tehdä. Hänen oli myönnettävä – seinät kaatuisivat päälle eikä hän kestäisi sitä enää. Aamun ensisäteiden kohotessa ulko-oven lasi-ikkunan halki valaisemaan Oliverin surkeat kasvot, könysi hän viimein kasvot painuneina ja koko keho lattialla vietetystä yöstä jumiutuneena ylös. Saatuaan itsensä keittiönpöydän äärelle, hän kaivoi esiin pergamentin ja musteen kirjoittaen lyhyen kirjeen. Kirjeen matkaan lähetettyään, hän laahusti portaat yläkertaan, pakkasi laukkunsa ja kulki halki huoneiden. Hän katsoi hänen ja Agathan parisänkyä purren hammasta jatkaen laahustavaa matkaansa Asterin huoneeseen liki murtuen. Vain hetki sitten hän oli innoissaan tyhjentänyt huoneen tyttärelleen ja yhdessä he olivat sisustaneet sen odottamaan heidän ensimmäistä lastansa. Muistojen läpikäynti lopulta vain pahensi miehen oloa. Hän veti oven kiinni, kuin toivoen ikävien muistojen huuhtoutuvan pois sadeveden lailla. Muistojen runtelema mies askelsi ulko-ovelle, vilkaisten vielä kerran kotitaloaan, ennen kuin poistui. Hän tulisi takaisin, mikäli se joskus vielä olisi mahdollista.

___________________________________________

Taitettuaan matkansa kotiseudulleen isänsä suojiin Oliverin saavutti tuttu näky. Hänen pöllönsä liihotti horisontissa kohti nuorta miestä, saaden Oliverin kasvoille hetkeksi jopa toiveikkaan hymyn. Hymy haihtui vain jälleen kuin ojaan huuhdottuna, kun pöllöllä ei ollutkaan mukanaan kirjettä Agathalta. Ohimennen se kujersi, ennen kuin asettui asemiinsa lepäämään matkan jälkeen.

”Huonoja uutisia?” Erik kysäisi ojentaen pojalleen lasia. Oliver tarrautui isänsä tarjoamaan lasiin juoden sen kerralla tyhjäksi, katsoen sitten takkatuleen sanomatta sanaakaan. Hetken heidän oltuaan hiljaa, Oliver lopulta pudisti päätään. ”Ei edes niitä. Miksi minä isä pilaan aina kaiken? Onko perheen onnellisena pitäminen todella näin vaikeaa?”. Erik hymähti pienoisesti poikansa haasteille, kunnes kulki kaapille olohuoneen nurkkauksessa. Hän tarrautui pulloon ja vei sen sivupöydälle takan ääreen, kaataen siitä täydennyksen Oliverin lasiin ja ottaen itselleenkin lasillisen. ”Noh, sanotaanko näin, että ei se helppoakaan ole. Mutta jotta voin yrittää auttaa sinua, sinun tulee kertoa mitä on tapahtunut.” Oliver ei tiennyt mistä aloittaa, joten hän kohotti ensin lasin huulilleen. Tuliviski korvensi hetken hänen kurkunpäätään, ennen kuin se muuttui turruttavan pehmeäksi loppupuraisuksi. Ja sitten hän aloitti. Eikä aloitettuaan tarinasta meinannut tulla loppua, sillä niin aaltoilevaa ja poukkoilevaa se oli. Vaikka hän oli aikanaan kertonut asioita isälleen, joutui hän kertomaan paljon sellaistakin tietoa, jota kouluvuodet olivat pitäneet pimennossa. Mutta Erik kuunteli keskeyttämättä. Välillä hän osoitti kuuntelevansa kommentoimalla lyhyesti tai nyökkäillen ja hymähtäen hyväksyvästi. Lopulta Oliverin tarinatulva päättyi ja hän sai viimein puheenvuoron. ”No – onhan tuossa melkoinen solmu avattavaksi. Tiedätkö missä Agatha ja Aster ovat nyt?” Oliver kohautti olkiaan. ”Agathan äidillä uskoakseni. Tuskin he sieltä mihinkään lähtevät, tai vaikka lähtisivät niin ei Agatha halua sitä minulle kertoa. Sen takia pöllökään ei tuonut uutisia”.

Kyynel vierähti Oliverin poskelle hänen tuijottaessaan takkatulta. Takkatulen yllä oli kehyksessä heidän hääkuvansa ja vieressä perhepotretti, joka häissä oli otettu vajaa kaksi vuotta sitten. Kolmansissa kehyksissä oli pieni Aster juuri kotiutuneena. Oliver käänsi katseensa äkisti pois käsiinsä, samalla kiinnittäen huomionsa kuinka kellon viisari juuri liikahti. ”Agatha…”, hän ajatteli nähdessään vaimonsa viisarin kierähtävän asentoon ”Kotona”. Kiireesti Oliver kaivoi esiin paitansa alta kolikon, jota hän oli pitänyt kaulassaan onnettomuutensa jälkeen. Hän toivoi niin kovasti, että Agatha puristaisi omaansa ja kutsuisi hänet kotiin. Hän miltei kuvitteli kolikon lämmön kättään vasten, mutta nimenomaan – kuvitteli. Mitähän Agatha tuumi juuri nyt? Pohtiko hän kenties pitäisikö kolikkoa puristaa vai antaa olla? Olisiko aika antaa heidän suhteensa valua likaveden mukana jokeen, huuhtoutua kuin kaarnalaiva sen jälkeen, kun se oli laskettu vesille.

Eric katsoi huolestuneena poikaansa, hän osasi samaistua tuon tuskaan. Tuskaan, jota ei voisi korjata kuin yhdellä tavalla. ”Mitä sinä kirjoitit Agathalle? Annoitko sinä hänen tehdä ratkaisun?” mies kysyi pojaltaan tuon tuijotettua silmät lasittuneina muuttumatonta kolikkoa takkatulen loimussa. ”En minä halua tunkea itseäni hänen elämäänsä. Jos hän luottaa siihen, että minä voin olla Asterille virheistäni huolimatta hyvä isä, hän voi kutsua minut takaisin. Mutta en minä tahdo ehdoin tahdoin aiheuttaa ongelmia heille”, Oliver vastasi murheellisena itkuaan pidätellen. Hän ei tiennyt miksi hän tahtoi yrittää isälleen näytellä vahvempaa kuin mitä oli. Tässä talossa hän oli aina voinut näyttää tunteensa sellaisena kuin ne olivat. ”Entä jos tuo on juuri se ongelma Oliver? Sinä tahdot antaa Agathalle kaiken päätäntävallan siitä, kasvaako Aster ilman isäänsä. Se päätös on niin suuri, ettei sen tekeminen voi olla helppoa. Entä jos sinä avittaisit päätöstä ja nimenomaan näyttäisit perheellesi, että kannat vastuusi ja et pakene?”

kirjoittaja Sponsored content

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic

Vs: Viisi tapaa kertoa tarina - Canon topic