I am, and will always be your legacy !GORE!

*Tässä tarinatopicissa on gore ja triggervaroitus. Triggerit ovat erityisesti mielenterveys, itsemurha ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Luethan omalla vastuullasi.*

I will dance with you till the shadows slip away
I will lay my hands on you to ease your pain
I will sing to you, I will guide you for everything
Won't you dance with me till the shadows slip away?

We are one, we run free
I am you and you are me
You sacrificed everything
I am and will always be your legacy

Grace of Hekate -Canon

Rento olo kaikkosi rikkinäisistä jäsenistä yhtä nopeasti, kuin veri valtimohaavasta. Nerium päästi tukahdetun sihahduksen hampaidensa välistä pyörähtäessään sängynreunalta jaloilleen. Vallaton ja harjaamaton vaalea hiuspehko oli entistä enemmän sekaisin. Ja entistä lähempänä rastoittumista. Kaikki hänessä haisi punatukkaiselta. Kuvottavaa. Noita keräsi vaatteenrippeensä lattialta ja puki yksinkertaiset tekstiilikappaleet päällensä. Vain punainen nahkatakki jäi roikkumaan kädestä. Musta lyhythihainen paita paljasti runnellut käsivarret, joissa osan tatuoinneista olivat viivat katkonaisia erinäisistä arvista.
Kuluneet, nahkapaikoilla koristellut housut olivat yllättävän istuvat. Eivätkä jättäneet paljoa kyseenalaistettavaksi. Musta silmämeikki oli paikoittain tuhriintunut pitkin poskipäitä. Mutta se ilme sopi kuin nyrkki silmään Neriumille. Ruoja.

Punatukkainen nainen sanoi jotain, Nerium ei viitsinyt edes kuunnella. Hän halusi ulos tästä läävästä joka haisi häneltä.
'Mitä se puhuu?'
'Se tietää jotain mitä ei pitäisi, se tietää!'
Niska jäykistyi hetkeksi ja keltainen katse luiskahti sumuiseksi. Se oli nopea sekunnin murto-osa. Neriumin kieli lipaisi naiselta maistuvia huulia. Hampaat ottivat kiinni alahuulesta ja kulmahammas halusi porautua siihen.
'Oletko pehmennyt taas, pieni paska?'
Noita tuijotti punatukkaista sen hyvin lyhyen hetken kun äänet puhuivat. Ulospäin se näytti mitäänsanomattomalta, murto-osan kestävältä ajatuskatkokselta. Pään sisällä se oli metallikonsertti, valtataistelu ja vallitsevan tunnetilan valtataistelu.

Neriumin pää nytkähti pienesti vasemmalle. Hän vain otti ja lähti huoneesta sanomatta sen enempää. Huusholli oli noin kymmenen kertaa parempi kuin ne olosuhteet jossa Nerium oli noin neljäkymmenta vuotta sitten kasvanut. Se tuntui oksettavalta ja liikautti noidassa ainoastaan inhoa. Ennen ulko-ovea, käsi ojennettuna kahvalle jokin lattiatasossa kuitenkin pysäytti liikkeen. Se oli pari kenkiä. Ne eivät voineet kuulua eltaantuneelle kapakkaruususelle.
'Ota ne! Ota ne!'
Keltasilmäinen tuijotti paria ikuisuudelta tuntuvan hetken liikahtamatta, käsi yhä ojennettuna kohti kahvaa.
'Revi, polta ne. Missä se huoranpentu on?'
Käsi painui kahvalle ja avasi oven. Nerium käveli päättömästi ulos kadulle, vetämättä nahkatakkiaan niskaansa. Se se tuoksu oli. Se joka ei kuvottanut. Nerium seisoi pimeällä kivetyllä kadulla jalat vankasti maassa, katse tuijotti tyhjänä eteenpäin. Mitä helvettiä teet, typerä nainen. Liikahda.
'Oksetat minua.'
Jalat ottivat liikkeellelähtökäskyn kuin automaationa, vieden vaaleahiuksisen naisen tuntemattoman kaupungin kaduilla päättömästi. Onneksi kaupungille, sen kadut ammottivat tyhjyyttään ja ahdistavat talot katujen molemmin puolin, sen kuvottavat paskanhajut ja viemärit ajoivat naisen katoamaan värähtelevän äänen kera.

Käytetyt hahmot;
Nerium Hekate - Vanillatar
Orphina Huxley - Weka-Kitty

Ajan murtama nahka oli jäänyt jo vuosia hoitamatta. Sen pinta oli imenyt itseensä tummaa väriä joka maalasi rosoisen pinnan ruman laikukkaaksi. Kenties hanskan uusiminen ei ollut kaukana tulevaisuudessa. Tai ehkäpä sen käyttö pitäisi unohtaa. Ei, ei todellakaan. Sitä Nerium ei tekisi koskaan kun veri vielä virtasi sydämen halleista suonia pitkin raajoihin. Vain molempien käsien irrottaminen olisi riittävä teko. Kalseat terät olivat naishukan ensimmäinen ase, jopa tärkeämpi kuin kanukkapuinen sauva. Hän tiesi ulkoa liikkeensä, toimi autopilotilla. Katkaise aina ensimmäisenä noidan tai velhon kädet. Minimoi mahdollisuudet saada kuolettavasta kirouksesta. Seuraava askel oli repiä taikaverellisen kieli ulos, tai vastaavasti kurkku. Riko ääni. Irtirevityn kielen aiheuttama korina miellytti Neriumia. Hymy karkasi naisen uurteisille kasvoille kun hän katseli veren pulpahtelevaa purkautumista uhrinsa suunpielistä samalla kun rikotut kädet yrittivät epätoivoisesti yrittää auttaa. Kykenemättä toimimaan murtumista ja katkotuista jänteistä. Mustalla maalatut silmät tuntuivat palavan ja heräävän eloon tylsistyneistä kuopistaan. Romanialainen noita piteli miestä leukaperien alta kiinni. Katseli kun tuo potki ja sätki samalla kun veri tukahdutti vuodollaan hitaasti ilmateitä. 'Kaunista' Kuiskasi ääni korvan sisältä, sen sointu oli kuin kehräävä kissapeto. 'Teet aina tapoistasikin kasan paskaa.' Nerium ei reagoinut karheaan miesääneen, katseli vain kun sormenpäät kuristivat ilmateitä ja veri valui pitkin naisen rupista, arpista ja tatuoitua kättä pitkin maahan.

Surkean loppunsa parasta aikaa kohtaava mies oli yksin elävä tehdastyöläinen. Täysin sattumanvarainen uhri täysin impulsiiviselle hukalle. Mies sattui elämään yksin, pienessä omakotitalossa sopivan kaukana naapureista. Perjantai-ilta oli pitkällä ja pimeys peitti harsonsa alle ulkomaalaisen noidan verityön. Mies ei ollut ehtinyt edes sisälle etuovestaan kun Nerium oli takaraivoon nyrkillään lyönyt. Avaimet killuivat edelleen lukossa. Tihkusade tuntui olevan elokuussa mainittavan yleistä Britanniassa. Se ei riittänyt siivoamaan naisen jälkiä, mutta sekoitti etuoven edustalla mudan ja veren yhteiseksi keitokseksi. Saappaat päästivät epämiellyttävän äänen naisen liikahtaessa. Uhrinsa valahtaessa veltoksi, Neriumin mielenkiintokin pakeni. Hän tarttui hanskalla peitetyllä kädellään miehestä ja väänsi veren tahrimat kasvot väärinpäin. 'Ruoja ei osaa edes rikkoa niskaa' Paksu, rusahtava ääni kertoi viimeistään elämän paenneen miehen ruumiista.

'Mennään sisälle! Tutkitaan sen tavarat!' Ruumis valahti märälle maalle, irvokkaasti pää käännettynä väärinpäin. Nerium veti hanskan kädestään ja asetellessaan sen nahkaisten housujensa takataskuun puolittain roikkumaan, vaaleaverinen mutta likainen nainen katseli etuovessa killuvia avaimia.
"En jaksa uskoa että löydetään mitään arvokasta" Nerium puhui täydelle hiljaisuudelle karhealla ja kuluneella äidinkielellään. Vain korvan sisältä löytyvät äänet tiesivät kenelle vastattiin. Naishukka käänsi silti avaimia oven lukossa. Vanhahko ovi ei tuntunut antavan periksi vain lukkoa avaamalla. Nerium potkaisi oven alareunaa saappaansa kärjellä, liiankin kovaa ja runnoi oman varpaansa. Adrenaliini peitti suuren osan kivusta ja piti naisen liikkeessä kun ovi aukesi. Eteinen haisi mädältä kalalta ja sai tulvivalla aromillaan Neriumin naaman ryppyyn. Sisälle jäänyt roskapussi lensi ensimmäisenä keskelle hoitamatonta pihamaata jatkamaan mätänemistään kosteassa ulkoilmassa.
Sisällä naista odotti sekalainen pieni maalaistalo. Sen lattia oli jotakin vanhaa puuta, kipeästi hoidon tarpeessa ja narahteli jokaisella hitaalla askeleella. Jästiasumus ei ollut Neriumille uusi ja jännittävä asia, nainen jopa osasi käyttää suurta osaa tavaroista ja ymmärsi sähkön käyttöä. Valoja nainen ei silti laittanut päälle, vain kasvien ultraviolettilamppu paistoi koleaa valoaan olohuoneesta. Se hädintuskin riitti valaisemaan edes muutamaa metriä kunnolla. Eteiseen jäänyt roskapussi haisi pitkälle pieneen taloon, ja kuvotti Neriumin hajuaistia edelleen karvaudellaan. 'Onko sillä ruokaa? Voidaanko me ottaa sen ruokaa?'
"Katsotaan.." Nerium lausahti astuessaan ovettomista karmeista sisälle pieneen keittiöön käytävän perällä. Oppimattomat pitivät parhaita ruokiaan aina jääkaapissa, se kannatti aina tutkia ensimmäisenä. Parhaat päivänsä nähnyt kylmäkomero piti tasaista surinaa naishukan astellessa sen eteen. Ovi oli löysä ja aukesi helposti. Sen sisältä nainen ei löytänyt oikein mitään, jonkun jo pahalta haisevan take away-rasian jonka nainen heitti lattialle. Puolikas piiras kuitenkin vedettiin kaapista ulos. Nerium haistoi sen pintaa ennenkuin laski sen tahraiselle työtasolle. Lihaa. 'Lihaa! Mikä herkku!! Maistetaan sitä jo.' Nainen vilkaisi ympärilleen kuin etsien jotain. Kaikki tässä sinkkumiehen asumuksessa kuitenkin näytti jollain tavalla kelvottomalta, jopa ruojan oma käsi vaikutti puhtaammalta. Ei olisi Neriumille uutta maistaa rautaiselta maistuvaa verta, sen makuun ikävä kyllä tottui. Naishukka rikkoi suuren palan piiraasta ja haistoi sitä vielä kertaalleen kuin varmistuakseen sen syöntikunnosta, ennenkuin ahtoi siitä suuren palan suuhunsa. Makuelämyksestä se oli kaukana, mutta selvästi jonkun muun tekemä kuin sonnassa elävän miehen. Nerium vilkaisi ympäriinsä keittiötä syödessään kahden taikinalevyn väliin paistettua täytettä, availi kaappeja ja heitti kelvottomia elintarvikkeita lattialle.

Olohuone oli sekalainen ja pölyinen. Sen ikkunalla seisoi kaksi posliinikukkaa ruukuissa violetin lampun alla. Ilmeisesti mies oli pitänyt edes jostain huolta. Neriumin keltainen katse seilasi ovelta pitkin olohuonetta, kuin etsien jotain varastamisen arvoista sillä kukista hukka ei kiinnostunut. Nainen kantoi toisella kädellään foliosta tehtyä piirasvuokaa astellessaan narahtelevien lattialankkujen korostamana olohuoneeseen. Seinällä roikkuvat naamarit saivat kolme ääntä konsertoimaan korvissa, käskivät lähemmäs. Ne olivat kaiketi muovisia ja mustia kasvonaamareita. Nerium laski piirasvuoan ja kädessään pitelemän palasen sohvan istuinosalle. Nainen nappasi vasemmanpuoleisen kolmesta maskista seinältä ja pyyhkäisi sen pölyn peittämän pinnan paitaansa. Karhu? Ei, mikä riivattu se oli. Nerium nosti keskimmäisen maskin käteensä ja pyyhkäisi senkin paitaansa. Sekin oli musta, mutta ensin ruoja oli luulla sen pinnassa olevan muutakin paskaa. Aikansa rapsuteltuaan se ei kuitenkaan tahtonut kynnelläkään irrota pinnasta. Kolmas maski nousi seinältä ja Nerium laski kaksi muuta sohvalle. Se oli kokomusta, mattapintainen ja satavarmasti sudenpää. Kaikissa kolmessa maskissa oli jopa panta, kuin tehty käytettäväksi eikä roikkumaan seinällä kuin irtopäät. 'Laita se päähän, viedään ne.'

Nerium käänsi maskin ympäri käsissään, etsien syytä miksei sitä kannattaisi kokeilla päähän. Se näytti koskemattomalta jo pelkästään pölykerroksesta jonka senkin pinnasta sai pyyhkiä pois. 'Ystävä varmasti arvostaa. Viedään sillekkin.'
Nerium vain päästi tuhahduksen hampaidensa takaa asetellessaan maskin naamalleen ja vetäessään sen remmin päänsä yli. Maski painoi kasvoja, mutta sen kanssa pystyi olemaan. Naishukka pyöritteli päätään ja liikutteli sudenpäätä kasvoillaan. Se tuntui hölmöltä ja typerältä idealta. Peittää tästä eteenpäin kasvonsa jollain muovisella turhakkeella. 'Olisit paremmin tunnistettavissa maskilla kuin ilman.'
'Se on suloinen.'
"Niinkuin täällä olisi mitään muutakaan." Nainen lausahti ja vetäisi maskin kasvoiltaan. Lehdet ja kirjat eivät oppimattoman talossa kertoneet mitään, täynnä turhanmoista sonnanjauhantaa. 'Polta kaikki.' Nainen pysähtyi paikoilleen, keltainen katse pyörien lattiasta kattoon. Vanhaa puuta, se roihusi kyllä sytytettynä nälkäisesti ja peittäisi jäljet. Kieli erkani hampaiden takaa ja jäi hetkeksi suunpieleen ennenkuin katosi takaisin hampaiden taakse. Nainen heitti maskin muiden joukkoon sohvalle ja katosi huoneesta, vain palatakseen takaisin olohuoneeseen miehen ruumis olkapäällään. Se oli jo läpimärkä ja puolittain hiekan ja mudan peitossa.
"Britannia on pelkkää paskaa ja mutaa." Naishukka mutisi, kun heitti ruumiin olaltaan keskelle olohuonetta. Se retkahti vielä valtoimenaan lattialle, kuolonkankeus ei ollut ehtinyt kietoa otettaan lihasjänteisiin ja kouristaa ruumista mitä mielenkiintoisempiin asentoihin.

Nerium istahti toviksi sohvalle ja nosti paskaiset saappaansa sohvapöydälle. Nainen risti saappaiden peittämät jalkansa ja viimeisteli kylmäkomerosta löytämänsä surkean piiraan. Naishukka ei kiirehtinyt, hän nautti hetken hiljaisuudesta kun äänetkin olivat tovin hiljaa. Vain sateen rapina ja lapsekas kuiskailu kuului, kun se näki jotain itselleen huvittavaa. Se ihmetteli televisiota, vaikka olikin nähnyt sellaisen niin monesti. Miksi raahata moinen kotiinsa, kun lehtien sivuilla liikkui samanlaisia kuvia. Nerium hymyili äänen supatukselle ja naurahtikin käheästi paristi. 'Voidaanko jäädä ihastelemaan kokkoa?'
"Ei, oppimattomat tulevat autoillaan kohta." Naishukka lausahti pyyhkien naurun kasvoiltaan heittäessään kevyellä ranneliikkeellä tyhjän alumiinisen piirasvuoan ruumiin viereen lattialle. Nerium suoristautui jaloilleen ja nuolaisi suolaiselta maistuvaa peukaloaan kun toinen käsi hapuili takin alta kanukkapuisen sauvan. Se heilahti pariin otteeseen tyhjää, kun Nerium mietti toistakin vaihtoehtoa. Sytkäriä tai tulitikkuja hän ei jaksanut alkaa etsiä erikseen, olisi paljon helpompaa vain loihtia.
"Sytyjo." Loitsu piirrettiin puolihuolimattomasti ilmaan. Sauvan päästä purkaantui kirkkaan oranssin ja tulenpunaisen sekamelska, joka leimahti hyvin äkkiä liekkeihin. Nerium veti kasvoilleen huvittuneen ilmeen kouraistessaan kolme maskia vapaaseen käteensä. Liekit nielaisivat kuivat tekstiilit ja alkoivat nuolemaan puisia huonekaluja pitkin seiniä. Naishukka kääntyi pois huoneesta ja toisti loitsun muihinkin huoneisiin. Palo levisi nopeasti ja äreänä luonnonvoimana pitkin huonekaluja. Kanukkasauva terästi roihuavaa ääntä ja rätisi itsekin loitsiessaan. 'Lämmin ja hyvä olla.'

Nainen asteli ulkoilmaan avoinaisesti etuovesta. Yksi terävä potku riitti saamaan sen saranoiltaan jotta liekit saisivat ilmaa ja jatkaisivat palamistaan. Vain aiemmasta runneltu varvas vihlaisi, muistuttaen olemassaolostaan.
"No voi nyt vittujen kuutamo." Nainen kiroili, kunnes katosi varastetuin maskeineen värähtävän äänen kautta jättämättä jälkiä kosteaan maahan. Sade jatkoi ulkopuolelta jälkien siivoamista kun liekit nielivät nälkäisesti taloa sisältäpäin. Roihu sai riehua tovin, kunnes vilkkuvat valot ja uliseva ääni ilmestyivät sateisen ja painavan ilman läpi.

Suuri nuotio nuoli halkoja ja rätisi. Se loisti läpi pimeyden suurella kallioisella metsäaukiolla, halkoi puhtaan ja raikkaan ilman tunkkaiseksi savullaan. Ympäröivä metsä tanssi ja palvoi liekkejä heittämällä varjonsa vasten sen saman nuotion punertavaa loistetta. Nuotion ympärille kerätyt paksut puunrungot istuttivat monta erinäistä seuruetta. Kaikki niistä seurueista Nerium tiesi nimeltä ja jokaisen joka niihin kuului. Suurikokoinen kalju mies joka ei koskaan tukkinut leipäläpeään oli Berus. Hänen seurassaan kaksi pienempikokoista mutta sitäkin äänekkäämpää nuorta miestä olivat Nasica ja Superstes. Kaksi helvetinkoiraa, jos Neriumilta kukaan koskaan kysyisi. Nuotion suurin seurue oli hiljaisin ja sen jäsenet Nerium tunsi parhaiten.  Yksi harvoista naisista joka istui nuotioringissä oli Neriumin oma äiti. Julmailmeinen, lyhyt ja jäntevä nainen oli varpaista korvanlehtiin runneltu, useiden polttoarpien jäykistämä. Tummailmeisen naisen katselu pyöräytti Neriumin vatsan väärinpäin, kuin joku olisi kurkottanut ja repinyt sisuskaluja alas. Lapsen hampaat pureutuivat puisen kipon reunaan. Likaisen vaaleahiuksisen lapsen lautanen oli reunoiltaan runneltu, ennenkin pureksittu. Sitä kiersi täydellinen ympyrä pieniä hampaanjälkiä.

Mauttomaan sudentaljaan itsensä pukenut harmaatukkainen mies istui tummailmeisen naisen vieressä. Pyöreät lasit peittivät vaaleanharmaat silmät joissa oli läpitunkeva katse. Se upposi kuin pakkanen talviyönä suoraan luihin, ytimiin. Sieluunkin asti. Nerium laski katseensa varpaisiinsa kun kylmänviileä katse kääntyi kohti tuijottavaa lasta.

Lapsi istui nuotioringin ulkopuolella, etäällä sen jakamasta ylenpalttisesta lämmöstä mutta tarpeeksi lähellä että kohdattuna sen valonsäikeet hivelivät nenänpäätä ja poskipäitä. Nerium istui aina yksin. Vaikka leirissä oli muita lapsia ja iältään tyttölapsi ei ollut edes vanhin, ei hän huolinut seuraansa ketään. Nerium kieltäytyi puhumasta muille lapsille. Pelosta, katkeruudesta tai silkasta vihasta. Leiri ei ollut paikka lapsien leikille ja ilakoivalle naurulle, se ei palvellut nuorimmaisiaan edes kotina. Jatkuva vaellus ja paikan vaihto ei antanut kelleen lapsista mahdollisuutta tuntea turvallisuudentunnetta, kodin lämpöä ja suojaa. Jokaikinen aamu saattoi olle se, kun oli aika vaihtaa seutua, vuorta, niittyä. Polkuja tai teitä harvoin käytettiin ja siirtymäloitsuja ei saanut käyttää. Jokainen kantoi oman painonsa. Myös Nerium.

Karhunkokoinen kalju mies liikahti nuotion valaistessa. Beruksen askel oli aina raskas ja tömisytti kuivaa metsämaata ja sen raskaan askeleen Nerium tunnistaisi vaikka unessaan. Miestä pääsi toki nopeasti karkuun, hän oli kömpelö ja hidas. Mutta apua et enää saanut jos jäit Berukselle kiinni.
Harmaahiuksinen sudentaljaan pukeutunut mies nousi tukiltaan lyömään kätensä yhteen Beruksen kanssa. Sudentaljainen mies puhutteli karhunkokoista miestä vain tovin, kuin kertoen tuolle salaisuutta nuotion äärellä. Se ei pysäyttänyt keskustelun, huutojen ja naurunremakkaa joka kahta miestä ympäröi ja levisi pitkin leiriä. Kukaan ei ollut näkevinäänkään sudenkauppaa joka kaikkien silmien edessä käytiin kuin päiväsajalla leivoskojulla. Ketään ei kiinnostanut nuotion sisäringissä, eikä kukaan uskaltanut nuotioringin ulkopuolelta kuvitellakkaan puuttuvansa asiaan. Silti ilmapiiri tuoksui siltä, kuin kaikki tiesivät. Jokainen kellertävä, ruskea, sinertävä ja vihertävä silmäpari kääntyi kohti miehiä. Ilmakin tuntui pidättävän hengitystä.

Se sama painava tunne valtasi vaaleatukkaisen tytön. Selkärankaan hakattu selviytymisvaisto veti ihon kananlihalle. Jokainen ihokarva nousi pystyyn kuin tunnustelemaan painavaksi käynyttä savuista ilmaa. Kellertävät silmät avautuivat räpytellen. Leiri ei hiljentynyt, eikä nuotion nälkäinen rätinä vaimennut. Sama naurunrehakka lävisti keskustelun äänet tasaisin väliajoin. Suuren varjon asettuessa vaaleahiuksisen tyttölapsen ja nuotion eteen kaikki kuitenkin hiljeni kuin silmänräpäyksessä. Varjo kasvoi kunnes se nielaisi Neriumin alleen, ja vasta silloin vaaleatukkainen tyttö ymmärsi kuunnella selkärangastaan tulevaa käskyä 'JUOKSE'. Adrenaliini ryöpsähti kiertoon ja veri nousi korviin. Kaikki oli tyhjää ja kuolemanhiljaista kun tyttölapsi polkaisi kevyen ruumiinsa liikkeelle. Kuivaan sammaleeseen jäi pienen jalan painauma kun juoksuaskel otti ponnistusvoimaa, kaiken minkä ikinä se sai irti lapsenjaloista.

Nerium kuuli vain veren korvissaan ja sydämen rintalastansa alla ja ne molemmat käskivät paeta. Jokainen solu huusi vaarasta ja pakotti liikkeelle. Edes nyt ei leirin äänet hiljenneet. Kukaan ei tohtinut, ei uskaltanut poiketa. Hengellään leikki se, joka harmaatukkaisen, sudentaljaan pukeutuneen miehen käskyjä koitti estää. Sitä ei Nerium tiennyt, mutta leirin painostava ilma katosi. Jokainen silmäpari kääntyi pois. Auttaminen oli väärin, ja vaihtoehdoiksi tarjoiltiin vain hiljainen hyväksyntä. Vain harmaatukkainen mies jäi nuotion ääreltä tuijottamaan kasvoillaan julma hymy.

Sininen. Sininen osui Neriumia suoraan takaraivoon. Se läpäisi likaisen ja rastoille kiertyvän vaalean paksun hiuskuontalon ja särähti vasten lapsen takaraivoa. Lapsi tunsi kun jokainen lihassäie jäykistyi ja pysähtyi niille sijoilleen. Juoksuaskel jäi puolitiehen, vasen jalka ojennettuna mättäälle ja oikea koukistettuna taakse. Raivopäinen parkaisu pääsi Neriumin sisältä. Yritys taistella loitsua vastaan oli yhtä tyhjän kanssa, pieni ihmissusi oli edelleen liian heikko. Liian pieni. Liian lapsi. Hiljaisuuden lävisti Beruksen ruma nauru. Se, että tuo kömpelö kalju mies osasi edes loitsia oli lapselle käsittämätöntä. Nerium huusi epätoivon kouristellessa keuhkoja uudestaan. Lapsen huuto nauratti harmaahiuksista miestä. Hän nautti esiteyksestä, nautti tyttärensä kiduttamisesta. Vain julmakasvoinen, tummailmeinen nainen näytti tunteettomalta. Kuin tapahtuma ei liikuttaisi häntä lainkaan. Miehensä vierellä nainen oli yhtä kylmä kuin jäätikkö ja yhtä täynnä kuolettavia ja piilotettuja railoja jonne erehtyi vain kerran astumaan.

Berus asteli pysäytetyn lapsen taakse. Runneltu käsi laskeutui tyttölapsen päälaelle, kosketti rastoille haluavia hiuksia. Kaljupäisen miehen nauru laantui raskaaksi hengitykseksi ja matalaksi kurkunpohjalta muodostuvaksi murinaksi. Karhumaisen miehen kädestä uupui sormi rystystä myöten. Se sama ruma käsi tarttui kiinni vaaleaan hiuspehkoon ja sillä samalla hetkellä lapsen ruumis vapautui loitsun rampauttavasta otteesta. Nerium huusi, repi äänihuulensa ja huusi vain kuten hätää kärsivä lapsi pystyi.
"Oleppa hiljaa pikkupeto tai tukin suusi lopullisesti." Matala miesääni puhui rumaa romaniaa. Se ei melkein taipunut ollenkaan Beruksen kielellä kuin sen oli tarkoitus.
"Haista sudenkusema paska!"
Karhea ja epämiellyttävä käsi tukki henkitiet, supisti valtimon ja laskimon. Yksi käsi riitti peittämään lapsen sorjan kaulan. Neriumin valtasi lamauttava kauhu. Se olisi tässä, tästä hän ei selviytyisi, ei löytäisi piilotettua veistä eikä haarukkaa jolla puolustautua. Tukehtuminen punersi lapsen kasvot ja vetisti silmät. Miehen käden hakkaaminen oli toivotonta ja sätkiminen pahensi ja tiukensi otetta. Kaljupäinen mies murahti tyytyväisenä hiljennettyään tyttölapsen. Tuon ruman ja siron otuksen taltuttaminen oli niin naurettavan helppoa ja hyväili miehen oksettavaa egoa. Lapsi ei voinut puolustautua aikuiselta mieheltä. Berus nosti Neriumin olalleen kuin kasan polttopuita, ei mitään. Henki ei kulkenut ja tajunta hälveni tyttölapsesta. Ehkä niin oli parempi, olla veltto. Tajuton. Olisiko mahdollista poistua tästä ruumiista. Voisiko Nerium tappaa itsensä vain silkalla tahdonvoimalla tässä ja nyt? Jokainen hermo halusi kipeästi turruttaa itsensä. Olisipa mies kuristanut pidempään ja kovempaa, Neriumin ei tarvitsisi olla enää hengissä. Lapsi ei tiennyt eläisikö vielä aamulla. Toive oli päinvastainen. "Anna minun kuolla."

Tämä tarina on kirjoitettu Weka-Kitty'n kanssa yhteistuumin. Se on sopiva sekoitus foorumipelausta ja hahmoista kirjoitettua canon tarinaa.

Käytetyt hahmot; Weka-Kitty & Vanillatar
Phobos & Keres Huxley
Fera Leto(Nerium Hekate)