Telltales of the house Andrews

Tämän julkaisun alle aion itse kirjoittaa ja kerätä roolipelissä vaikuttavien Andrewsin suvun jäsenten roolipelin ulkopuolisia tarinoita. Kaikki tarinat hyväksytän suvun valvojalla ennen julkaisua. Ulkopuolisten hahmojen käytöstä kysyn heidän pelaajiltaan luvan.
Tämä on täysin vapaa-ajan viettoa ja oman inspiraationi tuotosta. Ajatuksenani on päästä paremmin perille hahmoista, näiden välisestä dynamiikasta, sekä hengittää roolipeliin lisää elämää.

Aurori loihti portin auki pysähtymättä. Molemmin puolin soraista hiekkatietä kaatui päälle tummia, syksyn paljastamia tammia. Ne olivat vanhempia kuin aurori itse. Hänen sauvansa oli samaa puuta kuin pitkän illan hämärtämän tien varjostajat. Niiden mustat varjot kaartuivat kulkian päälle ja oksat kitisivät ja naksahtelivat hiljaisuuden läpi. Aurori kaikkoontui pitkän tien päätyyn portin sulkeutuessa kitisten, hän tuskin huomasi pahaenteisiä tammia takanaan.

Aurorin eteen avautui korkea englantilainen kartano. Se kumartui vastaanottamaan tulijan sisäpihansa ympärille rakennettujen siipien syleilyyn.  Sisäpihan tervetulovaikutus olisi ollut lämmin ja luokseenpäästävä, jos pitkälle venynyt ilta ei olisi taipumassa yöksi. Kylmässä öisessä valossa se oli varsin kolkko ja luotaantyöntävä. Aurori ei ollut vaikuttunut kartanosta tai sen vastaanotosta, hänen pitkien epäsäännöllisten askeliensa edessä narahti raskas ovi auki ilman avaajaa. Aurori pysähtyi raskaan, kuluneen oven eteen. Mustatukkainen mies vei kuluneen kätensä kasvoilleen pyyhkäistäkseen yhtä mustan sänkensä yli. Aurori veti syvään henkeä ja astui sisälle kartanoon.

Miestä vastaanottamassa tammisen oven takana oli Celeste Andrews. Nainen oli yhtä jumalaisen säteilevä kuin aina, hänen valkea pitkä tukkansa oli upeilla laineilla pitkin selkää. Nainen nosti kätensä tutun miehen nähdessään. "Shawn!" Celesten ääni oli pehmeä, naisellinen ja äidillinen. Upein kultasormuksin koristellut kädet laskeutuivat aurorin olkapäille. "Hän odottaa sinua." Hänen äänensä madaltui. Suuret taivaansiniset silmät kohtasivat miehen kalvakkaat kasvot. Tuo veelaa muistuttava nainen tuijotti miestä vakavan ilmeettömästi. Hän oli ainoa ystävällinen sielu tässä talossa, ja Shawn sääli häntä siksi.
Tummanpuhuviin vaatteisiin pukeutunut aurori nosti katseensa Celesten kasvoille. "Rouva Andrews" Shawnin hymy oli aito mutta laimea. "Paras saada tämä hoidettua mitä pikimmiten.." Miehen kasvot olivat valkeat ja ruskeat silmät väsyneet. Mies nosti Celesten kädet olkapäiltään ja painoi naisen sirot, pitkäsormiset kädet yhteen omillaan ennenkuin laski Celesten käsistä irti. "En viivy kauan, älä turhaan keitä vettä." Shawn kääntyi jättäen Celesten katselemaan peräänsä.

Aurorin poistuessa kartanon lumotuilla kyntteliköillä valaistusta eteisestä, hän vilkaisi jakautuneen portaikon vasempaan haaraan kuin odottaen näkevänsä siellä jonkun.
Mies työnsi tummanpuhuvan oven auki tieltään. Se avautui takkatulella ja kynttilöillä valotettuun hämärään toimistoon. Huoneen ikkunat oli peitetty paksuin samettiverhoin. Shawn ei ollut koskaan nähnyt huonetta sotkuisena, eikä kerta ollut poikkeus. Kirjahyllyt notkuivat täydellisiin riveihin järjestetyistä paksuista opuksista. Huoneen keskellä seisoi mies. Hän nojasi vasemmalla kädellään mustaan kävelykeppiin. Sen kämmenosa oli käärmeenpää suu auki, myrkkyhampaat paljaina. "Sulje ovi perässäsi." Kuului tuliviskin polttama matala vaikuttava ääni. Shawn painoi oven kiinni ja sen lukko loksahti kovaäänisesti. Ainoa ääni huoneessa oli takkatulen lepatus. Hän kääntyi takaisin keppiin nojaavaa mieshahmoa kohti, ja painoi päätään melkein halveksittavan vähän alaspäin. "Herra Andrews" Mieshahmo näytti nostavan päätään ja irvistävän. "Mitä helvettiä te professorit teette!" Kaljuuntuva mies astui raskaasti keppiinsä nojaten kohti auroria. "Sinäkin kutsut itseäsi auroriksi! Teidän pitäisi pitää oppilaat turvassa. Miten ne perkeleet edes pääsevät siihen kirottuun metsään?!" Miehen jylisevä ääni täytti huoneen kun hän raskaasti hengittäen askelsi keppinsä kanssa kohti Shawnia.

Aurori nosti ruskean katseensa pälvikaljuun mieheen, joka seisahtui niin lähelle että nuorempi mies kuuli tuon raskaan hengityksen. "Olet yhtä hyödytön kuin veljesi!" Mies tuntui kumartuvan kohti auroria nostaessaan äänensä volyymia. Shawn tiesi, ettei Piusta kiinnostanut kuka tai miten. Tuota miestä ei kiinnostanut kuin oma etunsa. "Ja se teidän hupakkorehtorinne, yksi hyödytön letukka!" Miehen ääni jyrähti huoneessa. Sitten tuli hiljaisuus. Molemmat miehet seisoivat hiljaa, kuin mittailen toisiaan. Tulikin tuntui kalpenevan hetkellisesti huoneen vallanneesta kylmästä ilmasta.
"Jos se oppilas olisi ollut Gala.. " Vanhempi mies rikkoi sähisten ikuisuudelta tuntuneen kylmän hiljaisuuden kääntyen poispäin aurorista. Nilkuttaen keppiinsä nojaten hän palasi työpöytänsä ääreen ja hapuili käteensä kristallisen karahvin puolillaan tuliviskiä. Se luultavasti oli ollut täynnä vielä ennen illan tapahtumia. "Mutta se ei ollut hän." Shawn vastasi vakaasti ja astui vihdoin ovelta takkatulen valoon. Hänen kärsinyt ryhtinsä korostui lämpimässä valossa liekkien heitellessä varjoja huoneeseen. "Se tyttö on epävakaa ja hauras, mutta ei itsetuhoinen." Vielä. Shawn jätti viimeisen sanan sanomatta ja varjeli tunnetilaansa. Aurori tiesi olevansa vanhan ja voimakkaan velhon kanssa samassa huoneessa. Jos hän lipsahtaisi mielessäänkään..

"Pius, et voi olettaa että istun tyttärenne olkapäällä vahtien hänen jokaista liikettään.." Shawn vei kätensä selkänsä taakse ja tuijotti lumottuun takkatuleen joka ei tuntunut polttavan isoa halkoa ollenkaan.  "Ja helvettiäkö et voi! Olet perkele vie aurori ja muutut varpuseksi mielesi mukaan! Olet täydellinen lapsenvahti." Pius ärjäisi ja kääntyi kohti miestä niin vauhdikkaasti että tuliviskiänsä läikähti lasista lattialle. "Sinä teet niinkuin minä sanon etkä näytä tuota koppavaa asennettasi minun talossani. Dexter on ehkä elossa, toistaiseksi, mutta minä päätän tämän suvun asioista nyt. Ja sinä olet kiitollinen minulle että saat kantaa Andrewsin nimeä! Näytä kunnioitusta saatanan verenpetturi." Vanhempi mies julisti alentavaan äänensävyynsä. Se sävy oli jo tuttu aurorille. Vanhempi mies nosti viskilasiaan kohti Shawnia uhkaillen ja kasvonsa näytti taas vääntyvän irvistykseen, tälläkertaa ivalliseen. Shawn pysyi tyynenä ulospäin ja otti Piuksen fanaattisen loukkauksen vastaan.
"Pidän huolen siitä, että sinulta viedään kaikki mitä arvostat surkeassa elämässäsi. Säälittävä noidanhupakkosi, ammattisi ministeriössä ja työsi tylypahkassa." Pius jatkoi, mutta äänensä oli jälleen koottu, matala ja jylhä. "Niin, saan nopeasti paikallesi pieneen velhokouluusi jonkun joka tottelee käskyjäni. Tiedä missä lojaaliutesi makaa, Shawn. Menetät kaiken jos tyttäreni päästä katkeaa edes hiuskarva.." Pius ryhdistäytyi ja täytti huoneen pahaenteisellä olemuksellaan. Miehen vihreät silmät leimahtivat takkatulen lepattavassa valossa kun tuo nilkutti muutaman askeleen kohti Shawnia. Aurori tiesi Piuksen uhkauksen todeksi ja hän tiesi myös ettei haluaisi ketään tuon vanhan miehen seuraajista paikalleen Tylypahkaan.. Shawn puristi käsiää nyrkkeihin.

Hän ei voinut kuin myöntyä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Aurori kääntyi kannoillaan ja räväytti sauvallaan saman tummanpuhuva oven auki, josta oli saapunut. Ovi lävähti apposen auki ja sen aiheuttama ilmavirta pyyhkäisi aurorin kasvoja ja hiuksia kun tämä otti raivoisat askeleet ulos huoneesta. Läpi eteishallin ja ulko oven. Shawnin saavuttaessa kylmä, luihin ja ytimiin tunkeutuva kostea yöilma, hän kaikkoontui väräjävän äänen saattelemana pihamaalta. Celeste laski kädellään sivuuntyönnetyn verhon ikkunalla.

Käytetyt hahmot ja pelaajansa;
- Pius Livius Andrews - roolipelin ulkopuolinen hahmo, Vanillatar
- Celeste Isabella Andrews - roolipelin ulkopuolinen hahmo, Vanillatar
- Shawn Andrews - Loer

Vanillatar

I. Kylmä syksyinen tuuli kävi heiluttelemaan miehen pitkän kankaisen takin raskaita liepeitä. Vain pitkän kivisen sillan lyhdyt koittivat yksinään taistella vuodenvaihteen kolkkoa pimeää vastaan. Niiden takana kohosi jylhänä kuin kallio, märkänä syksyn sateesta yön pimeydessä kuitenkaan pelkoa herättämättä linna. Tylypahka. Sen lukuisista ikkunoista loisti lämmintä valoa, toiset pienempiä pilkahduksia ja toiset suurempia ja kirkkaampia. Osa valontuikahduksista kuoli pois sinä aikana kun mies seisoi paikoillaan käärmeeksi muotoiltuun keppiinsä nojaten. Andrews ei ollut pitkään aikaan päässyt katselemaan tuota vanhaa ja liikkumatonta rakennusta näin läheltä. Kieltämättä kouluvuosista oli vierähtänyt jo kiitettävän pitkä tovi. Sen pystyi hölmömpikin näkemään iän nakertamilta kasvoilta, joilla uurteet olivat paikkapaikoin syvät.

Pius välitti aidosti tuosta nostalgisesta kivirakennelmasta. Siihen oli sidottu paljon muistoja myös hänen lapsuudestaan, sisaruksistaan ja opiskeluvuosista luihuisessa. Kun huolia oli koskaan korkeintaan muutama, ja maailma oli vasta raottamassa mahdollisuuksien oveaan.
Niin, hänen sisaruksistaan. Ne jotka vielä elivät, olivat idiootteja jotka nyt istuivat elämänsä loput luetut päivät Azkabanissa auroreiden valvovan silmän alla, luultavasti hitaasti tippuen syvemmälle omaan mielipuolisuuteensa. Pius ei koskaan käynyt katsomassa tai muistellut sisaruksiaan. Paitsi nyt, kun muistot iskivät tajuntaan kuin kirkuva veela.
Heistäkään ei ollut loppujenlopuksi ollut mitään hyötyä herra Andrewsille. Mies ajoi täysin omaa agendaansa hiljaisuudessa ja pitkien varjojen suojista. Edes Andrewsin jaloa nimeä avoimesti koko velhokansan.. tai siis jopa velhomaailman silmien edessä riepotellut ja pohjamudissa vetänyt Päivän Profeetta ei ollut siitä saanut pikkulintujen tärykalvoja riepovaa viserrystä korviinsa.

Kirjeenvaihto rehtorin kanssa oli jäänyt myöhäiseksi, mutta herra Andrews oli tasan tarkkaan kellonlyömällä hakemassa nuorempaa tytärtään sovitusti, väliä matkasta. Junalla he eivät kuitenkaan matkustaisi takaisin kotiin. Eikä mies joutunut odottelemaan, saatikka värjöttelemään pimeässä syksyisessä yössä yksin.
Mustiin verhoutunut huppupäinen nainen saattoi myrkyllisen oloista, teiniuhoa huokuvaa vaaleatukkaista tyttöä sillalla, kohti Tylypahkan suojauksien rajaamaa aluetta. Pius ei ollut kiinnostunut vähäpätöisemmistä henkilökunnanjäsenistä Tylypahkassa, mutta ei voinut olla huomioimatta pitkää ja vaikuttavanoloista naishahmoa.

"Iltaa, herra Andrews. Saanen esittäytyä, olen vahtimestari Vulpe" Kuului pehmoinen, mutta aksentilla korostunut ääni hupun alta. Nainen nosti sen kasvoiltaan ja näytti kumartavan päätään. Tämä vallan miellytti Andrewsia, mies jopa hyrähti tyytyväisen vastauksen.
"Iltaa, neiti Vulpe" Pius ei usein, omaksi raivokseen, tavannut niin loistavia käytöstapoja omaavia noitia. Perinteiset maneerit olivat kadonneet velhomaailman uudistuksien syövereihin. Tämä noita oli varmasti parempi vahtimestari, kuin mikään surkki. Miehen huomio keinahti kuitenkin vaaleatukkaiseen tyttäreensä. Tuo perkeleen ylimielinen sontiainen oli jälleen järjestäny yhden harmaan hiuksen lisää miehen kuontaloon.
"Tyttärenne ei halunnut ottaa koulusta mukaansa muuta, kuin rehtorin antamat läksypergamentit sekä olkalaukkunsa. Muuten hän on valmis kotimatkaan." Vulpe jatkoi. Naisen kullankeltaiset silmät pistivät huomioon miehen ilmeen kiristymisen katseen hypätessä hänestä neiti Andrewsiin.
"Herra Andrews, onko teillä kaikki hyvin?" Mustiin verhoutunut nainen kysyi äänessään samanlaista äidillistä huolta kuin Celestellä niin usein oli.
"Ah, voin oikein hyvin!" Mies repäisi julman katseensa vaaleatukkaisesta tyttärestä. Pius peitti leimahtaneen raivonsa yhtä nopeasti kuin se oli ilmentynytkin ja hymyili maireinta hymyään vahtimestarille. "Gala, ala tulla." Pius elehti lapselleen kädellään, jotta tuo tarpoisi naisen rinnalta suojamuurien takaa isänsä tykö. Tyttö kuulosti sihahtavan jotain hiljaa, mutta totteli isäänsä mukisematta enempää.
"Hyvää viikonloppua, herra Andrews." Vahtimestari totesi ja nyökkäsi hitaasti tytölle. Tuo hapan teinityttö ei näyttänyt tilanteeseen lainkaan tyytyväiseltä, mutta nyökkäsi kohteliaasti naiselle takaisin. Herra Andrews jatkoi hymyilyään nyökätessään Vulpelle viikonlopun jatkot.
Miehen tiukkaotteinen käsi tarrasi tytön olkapäästä, ja lähti kuin taluttamaan tätä. Gala tiesi mitä kotona odotti. Jälleen silmu kaulassa, isän armoilla. Galan nopea vilkaisu olan yli kohtasi vahtimestarin keltaisen katseen matkan päästä, ennenkuin tyttö kaikkoontui isänsä otteen kiristyessä värähtelevän äänen saattelemana.


II. Pius veti syvään henkeä, kun kotipiha ilmestyi miehen eteen. Kartanon ikkunat olivat pitkälti peitetty paksuin verhoin, mutta sieltä täältä valo pilkahteli pimeyttä vastaan. Matka oli julmetun pitkä taittaa lyhyessä ajassa, ja porttiavainreissu tyttärensä kanssa vielä raskaampaa. Tyttö oli taittunut kaksinkerroin oksentamaan herra Andrewsin viereen maahan.

"Et ikinä pysty kaksintaistelemaan jos et kestä edes velhomatkustusta. Nouse ylös ja mene pyytämään äidiltäsi siistit vaatteet!" Pius huitaisi kävelykepillään tytönmyttyä maassa niin että tuo horjahti. Mies ei jäänyt odottamaan kun tyttärensä selvittäisi itsensä jaloilleen, vaan raskaasti keppiinsä nojaten jokatoisella askeleella lähestyi jo tammista ulko-ovea. Se loksahti auki, mutta kepeästi ja painottomasti. Rouva Andrews kiirehti jakautuneiden rappusten oikealta puolelta alas hymyillen kotiin saapuneelle miehelleen. Kun säteilevän kaunis nainen ehti rappuset alas, Gala työnsi samaan aikaan tammisen oven takanaan kiinni. Tyttö oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen. Celeste kiirehti tyttärensä käsikynkkään tukeakseen tätä.
"Voi rakkaimpani. Tule tänne, etsitään sinulle kunnolliset vaatteet!" Tyttö nojautui täysin äitiinsä ja seurasi tätä. Pius riisui raskaan takkinsa, ja se keinahti itsekseen ilmassa. Luonnollisesti takki hakeutui itse seinäpaneeliin piilotettuun komeroon eteishallin seinustalle. Lumotut kyntteliköt istuivat puolivälissä korkeaa eteishallia, keinuen vain ulko-oven sisään päästämän vedon takia.

Herra Andrews avasi työhuoneensa oven. Huone oli niinkuin hän oli sen jättänytkin. Tylypahkan tuoreen rehtorin kirje makasi avattuna työpöydällä, joka oli sentilleen järjestyksessä. Mies asteli työtuolilleen, istahti sille ja huokaisi syvään. Kävelykeppinsä hän laski nojaamaan pöytään. Miehen käsi hapusi tuliviskiä sisältävän kristallisen karahvin ja samaa sarjaa yhden lasin. Ensimmäinen lasillinen oli runsas, ja se kaatui kertaalleen alas. Seuraava lasillinen jäi pyörimään miehen käteen. Galaa oli entistä vaikeampi kontrolloida, ja tyttö ärsytti isäänsä tarkoituksella hakien reaktiota. Pius käännähti tuolissaan ympäri ja jäi katselemaan ikkunaa, vaikka siitä näkyi vain tummaa taustaa.

Käytetyt hahmot ja pelaajansa;
Pius, Celeste ja Gala Andrews, Vanillatar
Vera Vulpe, Vanillatar
Vanillatar

III. Tammisen oven toiselta puolelta kuului kolme koputusta.
"Sisään." Herra Andrews lausahti kääntymättä ikkunalta. Oven takaa kurkkasi nuorempi tyttärensä, Galan silmät olivat kuin kauriin ajovaloissa kun tyttö sulki hitaasti oven selkänsä takana. Päällään tyttärellään oli nyt säädyllisempi ja asemaansa vastaava mekko. Hän nyppi ja repi kangasta kuin olisi ollut kala verkossa, ahdistuneena ja loukussa.
"Käy peremmälle, Gala" Pius sanahti kolkosti kun oli odottanut lyhyen hiljaisen hetken olisiko Galalla ollut mitään sanottavaa, tai pikemminkin puolusteltavaa alkuun. Mies käänsi tuolinsa ympäri ja katseli vaaleatukkaisen lapsensa varovaisia askelia kohti työpöydän toista puolta. Miehen kasvoille uurtuneet jäljet olivat entistä näkyvämmät. Kristallisen lasin pohja kolahti tyhjänä työpöydälle. Herra Andrews tuijotti ruskeilla pistävillä silmillään hetki hetkeltä enemmän ahdistuneempaa tytärtään, jonka katse pomppi seinillä ja ikkunassa kuin nurkkaan ajetun saaliseläimen katse etsi pakoreittiä.

"Haluatko selittää.." Pius aloitti pettyneenä, kuitenkin räjähtäen kesken lauseen huutamaan lyöden kämmenensä pöytään niin, että kristalliastiasto helähti tarjottimellaan. "..MINKÄLAINEN JÄRJENJUOKSU PÄÄSSÄSI LIIKKUU KUN HARHAILET ISKUNKIERTOKUJALLE?!" Gala kavahti pamausta ja paniikinomainen katse pyörähti mieheen. Velhon poskiin oli hurahtanut vihainen puna kun mies nousi tuoliltaan seisomaan.
"Ja päädyt melkein jonkun rotan kidnappaamaksi?" Pius sihahti hampaidensa takaa ja lähti kättään pöytään nojaten kiertämään massiivista puista työpöytää. "Voitko selittää minulle, Gala, miksi sinusta oltiin edes valmiita maksamaan mitään?" Mies kiersi hitaasti pöytää ja Gala halusi peruuttaa samaa tahtia karkuun mutta tyttö oli jähmettynyt paikoilleen. Kun Pius pysähtyi aivan liki tytärtään.
"Vastaa minulle." Velho jyrähti. Hän kaappasi tyttärensä ranteet otteeseensa ja väänsi sirot kädet heidän väliinsä, tiukasti otteessaan. Tytön kalpeille kasvoille nousi puna jota seurasi silmäkulmiin kirpoavat kyyneleet. Nuori noita pelkäsi isäänsä enemmän kuin mitään muuta, eikä saanut suustaan ulos muuta kuin parahduksen. Osittain henkisistä padoista läpi rikkovasta itkureaktiosta ja osittain ranteiden väkivaltaisesta vääntämisestä johtuvasta kivusta. Pius päästi raivostuneen murinan keuhkojensa pohjasta ja ravisteli kauttaaltaan jäykistynyttä tyttöä. Gala huusi ja koitti vääntää kipua vastaan jolloin mies päästi otteensa ohuista ranteista ja tyttö tipahti polvilleen maahan, itkien kovaäänisesti ja pidellen käsiään rintaansa vasten.
"Ymmärrätkö sinä, että sinulla ei ole varaa leikkiä Andrewsin maineella?" Mies löi uudestaan pöytää, tällä kertaa nyrkillään. Velhon taakse taivutettu tukka oli karannut paikaltaan ja roikkui osittain kasvoilla. Nuori noita säikähti toistamiseen.
"YMMÄRRÄTKÖ SINÄ?!" Pius kumartui ja tarrasi vaaleaan hiuspehkoon pakottaen nuoren tyttärensä kohtaamaan isänsä julma katse. Galan vaaleansiniset silmät olivat jo punaiset itkemisestä, eikä kyynelvirta näyttänyt loppuvan. Piusta tämä ei liikuttanut, mies oli entistä raivostuneempi kun Gala oli menettänyt puhekykynsä ilmeisesti kokonaan, eikä vastannut. Tyttö oli sydänjuuriaan myöten paniikissa. Eläin oli ajettu nurkkaan, sen pakoreitit oli suljettu. Pius kumartui syvempään tyttärensä naamaa kohti, kasvonsa julmassa irvistyksessä kun vapaa käsi levitti sormet tytön leukaluuta pitkin molemmin puolin.

Gala reagoi. Tai pikemminkin jokin tytön sisällä reagoi. Työhuoneen ulkopuolelle Celeste kuuli vain tyttölapsensa itkun rikkoman kiljunnan jota seurasi lasin räjähdys ja kova kolaus. Vaalea nainen repäisi tammisen oven auki.
"NYT RIITTÄÄ!" Rouva Andrews huusi auki repäistyltä ovelta vain nähdäkseen huoneessa miehensä selkä vasten kirjahyllyä jokseenkin tolpillaan, räjähtäneen kristallisen karahvin jäänteet työpöydällä, sen sisältämä tuliviski valui pitkin pöytää, sekä isäänsä kaurismaisin kauhistunein silmin tuijottavan tyttärensä. Celeste sekä Pius tuijottivat lastaan. Pius oli pakotettu irrottamaan kätensä tytöstä kun tunnemyrskyn aiheuttama lapsen taikavoima oli räjähtänyt ulospäin. Sen voima heitti miehen muutaman metrin taaksepäin kohti kirjahyllyä. Purkaus ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta se oli vahvin koskaan.
"Riittää. Nyt riittää!" Nainen toisteli ja kiirehti kumartumaan lapsensa puoleen. "Menit liian pitkälle, Pius!" Nainen sätti miestään tietämättä huoneen todellisia tapahtumia. Galan itku oli loppunut, mutta tytär ja isä tuijottivat toisiaan hiljaa aloillaan. Piuksen raivo oli kaikonnut. Vasta Celesten nostaessa lapsensa lattialta, tytön katse irtosi isästään.
"A-anteeksi.." Gala sopersi hiljaa, eikä vastustellut äitinsä otetta vaan seurasi tätä ulos kristallinsäröjen peittämästä työhuoneesta.

Pius korjasi itsensä jaloilleen ja otti muutaman vaivalloiselta näyttävän askeleen työpöydälleen. Säröt raksahtelivat kengänpohjien alla. Raaka voima joka hänetkin oli äsken repäissyt irti Galasta oli ainoa syy, miksi tyttö oli hänelle rakas. Niin rakas, kuin Piukselle mikään voi olla. Hän katseli hämmentyneenä jälkeenjäänyttä tuhoa. Mies naurahti. Kuinka naurettava voima niin typerälle olennolle.

Käytetyt hahmot ja pelaajansa;
Celeste, Pius sekä Gala Andrews, Vanillatar
Vanillatar

***

Musta varjo tummilla käytävillä. Talviöinä kuu harvoin loisti linnan ikkunoista, tai näin vahtimestari oli todennut. Ilma oli kuin alttarille jätetty morsian. Tuuli ulvoi usein ikkunoita vasten, kuin itkien hylättynä. Ovet saattoivat paukkua oppilaiden huolimattomuuden johdosta, kuin jätetyn naisen raivosta. Taivas tuntui itkevän melkein päivittäin. Se itki jäistä sadetta, tai hyytävää räntää. Vera nautti runoilla mielessään kulkiessaan linnan autioilla käytävillä öisin, kun kukaan ei häntä seurannut tai häirinnyt. Taulutkin nukkuivat usein häiriintymättä pimeässä viihtyvän naisen kulkiessa reittejään pitkin linnan kerroksia. Vahtimestarin poskipäiden 16 pientä pilkkua tuikkivat, ne iloitsivat jopa hämärästä kuunvalosta pilvien läpi. Niiden muste loisti yön omalle valtiattarelle kuin vastaten tähtien loistoon. Vera pysähtyi yhden käytävän ikkunan eteen katsellen tummaa taivasta sateisen ikkunalasin läpi. Niin kovin kaunista.

***

Naisen haaveilun keskeytti tärähdys jalkojen alla. Vahtimestari liikahti pyöräyttäen katseensa seinissä, katossa ja lattiassa. Mitä ihmettä.. Tärähdystä seurasi toinen ja kolmaskin. Vera otti askeleen taaksepäin ja tuijotti matolla peitettyä kivistä lattiaa. Samettinen viitta rullautui kasaan pitkän naisen kumartuessa koskettamaan lattiaa pitkäkyntisillä sormenpäillään. Tärähdys. Mustiinpukeutunut nousi rivakasti lattialta täyteen mittaansa ja pyörähti niin että turkiksella koristeltu viitta heilahti kaaressa ilman halki. Jos eläväinen linna oli pysynyt paikoillaan, alla olisi vessatila. Vahtimestarin tarkasti piirretyt mustat kulmat painuivat alas, muodostaen kolme kurttua nenänvarteen. Nainen kiirehti kohti portaikkoa päästäkseen kerrosta alemmas. Tyttöjen vessatilat olivat runneltu jo useampaan otteeseen, tulviva kerros aiheutti nuorelle vahtimestarille päänsärkyä, sillä syyllisestä ei ollut näkynyt tai kuulunut hiiskaustakaan. Tauluja ei nimittäin ollut vessatiloissa, hyvästä syystäkin.. Hän ei vaivannut moisella vaivalla muuta henkilökuntaa, sillä saattoihan putket sanoa itsensä irti itsekseenkin. Tilanne tosin kuulosti aivan erilaiselta, kuin räjähdyksiltä. Taulut professoreista ja Tylypahkan pitkän historian ajalta erinäisistä tukijoista huutelivat Vahtimestarin perään tuon kulkiessa portaikossa. Portaat jyrähtivät liikkeelle naisen askeltaessa hitaasti niitä alaspäin.

***

Käytävässä kajahteli loitsujen pauke ja räsähtely. Vahtimestari nosti mäntypuisen sauvansa reisikotelostaan. Se oli pitkä ja siro sauva, koristelematon, kuin kunnianosoituksena käytetylle mäntypuulle ja sen luontaiselle kauneudelle. Kovapohjaisten maihareiden kantapäät kopahtelivat linnan toisen kerroksen seinissä vahtimestarin lähestyessä tyttöjen vessatiloja. Kirkas valo välähti käytävään asti. Vera veti syvään henkeä olettaen löytävänsä räyhänhengen riehumasta, siinä vaiheessa hänen pitäisi herättää rehtori.. Se oli maanvaiva johon ei tepsinyt kukaan muukaan. Murjottava Myrtti piti useimmat oppilaat poissa vessasta, mutta kuten muutkin aaveet linnassa, Myrttikään ei ollut aina paikalla. Se raukka yleensä pakeni oppilaita jotka hänen vessaansa uskaltautuivat. Edes kuolleena Myrtille ei oltu mukavia. Vera veti hiuksensa nopealla kädenliikkeellä naamaltaan ja astui sisään vessaan. Näky oli pahempi kuin hän osasi odottaa. Vessan ikkunoista 2 oli rikki ja tuuli puhalsi tiloihin kylmästi sisälle. Käsienpesuun tarkoitetut altaat olivat melkein hiillostettu mustaksi ja säröillä. Peilinsirpaleita oli sekoittunut ikkunalasiin pitkin lattiaa. Vesi tulvi kastellen kengät ja imeytyi naisen maata laahaavaan viittaan kastellen pörheän turkisreunuksen.
Vessojen ovet olivat apposen auki, yksi niistä roikkui enää vain yhden saranan varassa. Kahdesta viimeisestä puuttui ovet kokonaan. Niiden säpäleet olivat kaiketi pitkin lattioita. Vera ei voinut kuin tuijottaa tuhoa täysin sanattomana. Kaiken sen keskellä istui vaaleatukkainen tyttö koulupuku läpimärkänä, tulvivalla vessanlattialla.
"MENE POIS!" Kuului vihainen huuto kun lapsi huomasi vahtimestarin, hän kömpi ylös pidellen tummaksi lakattua sauvaa kohti lattiaa. Vera pysähtyi tuijottamaan litimärkää lasta keskellä tulvivaa vessaa. Hänkö tämän tuhon sai aikaiseksi. Mutta miksi? Kullankeltaiset silmät katselivat hitaasti ilmeen pehmetessä, hiljaisuuden laskon tiputtautuessa näiden kahden väliin. Vahtimestari osasi yhdistää lapsen kasvot nimeen, ja otti varovaisen askeleen kohti täystuhon aiheuttajaa.
"Sanoin, MENE POIS!" Vaaleahiuksinen tyttö huusi uudestaan. Seinät helähtivät äänestä jonka rikkoi turhautuminen ja ahdistus. Sitä ravisteli itkunsekainen viha.
"Lapsikulta, sinulla ei ole hätää.." Vera otti toisen askeleen, hitaasti ja lempeästi puhuen. "Sinulla ei ole hätää." Nainen toisti ottaessaan uudemman askeleen.

***

Andrewsiksi Veran tunnistama tyttö pyöritteli sauvaa kädessään tuijottaen kurttuun rumasti vedettyjen kulmien alta mustiinpukeutunutta. Vahtimestari otti kolmannen hitaan ja varovaisen askeleen kohti ilmeisen räjähdysherkkää nuorta. Oppilaan hengitys oli tihentynyttä ja pinnallista, kasvot punertavat ja märät. Nainen ojensi pitkäkyntisen kalpean kätensä kohden Galan sauvakättä, hymyillen, vaarattomana.
"En ole uhka sinulle" Vera oli nyt vain muutaman askeleen päässä silminnähden raivostuneesta Galasta. Nainen kumartui tytön korkeudelle edelleen pitäen kättään ojennettuna. Vera tiesi tytön loihtiessa henkilökuntaa kohti se olisi luultavasti hänen viimeinen tekonsa tässä koulussa. Ja sen tiesi myös Andrews. Hänet oli ajettu nyt nurkkaan tyttöjenvessassa jonka oli raivonpurkauksellaan tuhonnut. Rautamahan ydin oli syttynyt kuin eloon tytön tunteenpurkauksesta. Sen liekit olivat nuolleet seiniä ja kalusteita ahnaasti. Räjähtävä ja repivä voima oli osunut epäonnisiin vessanoviin ja räjäyttänyt ne palasiksi. Gala puristi setripuista sauvaansa kädessään ja tuijotti kaurismaisin silmin vahtimestaria.

Vera hymyili lempeästi. Hänen tummanpunaiset mattaiset huulensa korostuivat kalpealla iholla. Hymy oli kaikinpuolin aito, lämmin ja kutsuva. Vera oli nainen joka näki ne jotka kärsivät ja tarvitsivat apua eikä voinut ohittaa heidän hiljaisia avunpyyntöjä. Vaikka se tarkottaisi lasta joka oli juuri polttanut yhden huoneen raivonpuuskassa keskellä yötä. Vahtimestari tiesi paremmin kuin suuttua, tai pahempaa rankaista tässä mielentilassa olevaa lasta. Hän halusi puhaltaa sytytyslangan sammuksiin ja estää jälkivahingot. Se oli taito jota harva osasi arvostaa. Sellainen ymmärrys ja rakkaus kaikkia kanssaeläjiä kohtaan. Lempeys ja lämpö huokui naisesta kun hän kumartuneena lapsen tasolle piteli kättään kämmen kohti kattoa.

Gala halusi luottaa ja luovuttaa, hän niin kovasti halusi. Mutta mitä hän voisi tehdä luovuttuaan sauvastaan? Se luultavasti päätyisi rehtorin kansliaan ja katkaistaisiin, nyt kun hän kerran oli jäänyt kiinni. Se oli odotettavissa henkilökunnalta. Hän voisi tehdä elämänsä suurimman virheen ja polttaa vahtimestarin siihen paikkaan mihin tuo oli kumartunut. Mutta Gala ei halunnut tehdä sitä. Nuori oli hämillään naisen lähestymistavasta, häntä ei oltu koskaan kohdeltu niin ymmärtäväisellä ja lempeällä tavalla. Gala tiesi vain huudon, raivon ja riidan. Gala katsoi kättään kun pyöräytti siinä lepäävän setripuisen sauvan ympäri ja nosti empien sen kohti vahtimestarin kättä.

Mustiinpukeutunut kiersi sormensa sauvan kädensijalle kun tyttö luopui siitä, vaikkakin vastahakoisesti ja etsien syytä peruuttaa päätöksensä. Vera ei vienyt sauvaa heti piiloon, pois ulottumattomista. Laski vain kätensä alas ja katseli setripuista yksinkertaista nahalla koristeltua kädenjatketta.
"Sauvasi on tuhoisa mutta kaunis." Nainen lausahti nostaen katseensa lapseen edessään ja jatkoi hymyilemistään. "Kaikki on nyt hyvin, rauhoitu. Kaikki on hyvin."

***

***

Sumeaa. Vastaheränneen syvä sisäänhengitys. Lakanat olivat ohuet, silkkiset. Ne tuoksuivat eilisillalta.

***

Nuolen lailla otsolohkon halkova, takaraivoon jäävä repivä päänsärky sai heränneen myhisemään epämukavaa oloa. Vastaheränneen käsi hieraisi silmiä, sumeus muuttui teräväksi. Hän kääntyi selälleen, levitti kätensä lakanoille. Heränneen kankea ruumis ei halunnut liikkua. Se ei halunnut venyttää yhtäkään jännettä, ei tahtonut totella käskyjä. Ruumis tuntui kohmeiselta. Sitä särki. Silkkilakanaan verhoiltu peitto oli jalkopäässä, puolimatkassa kohti kylmää puulattiaa. Heränneen levitetty käsi osui pulloon joka luiskahti liukkaalta kankaalta lattialle. Lasinen kolina, ja sitten pyörivä ääni vasten tummanpuhuvaa epätasaista lankkulattiaa. Ääni kieri pitkälle, keskelle vihreällä ja messingillä koristeltua huonetta.

***

Heränneen hiukset olivat takussa. Niiden vaalea, vehnäpeltomainen loisto oli kadonnut aikapäiviä sitten.
Silmät tuntuivat kuivilta. Niiden sininen oli haalistunut, ei kyennyt kilpailemaan punerruksen kanssa. Katse oli mitäänsanomaton, tylsä ja lasittunut. Iho oli kalsea ja eloton. Pakkurainen puuteri ei kyennyt enää luomaan illuusiota väristä. Herännyt kohottautui sängynreunalle. Kuului uusi syvä sisäänhengitys. Ruumis ei halunnut liikkua. Se vapisi.

***

Käsi hapusi kartonkisen yöpöydältä. Tärinä ja kipu tekivät liikkeistä hitaat ja karheat. Voimattomat kädet erittelivät savukkeen vaivalloisesti muista. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä eleganttia. Heränneen kasvot muistuttivat aavetta. Fyysinen kipu puistatti ja sai hänen kulmat kurtistumaan. Kuivaan ihoon oli piirtynyt urat. Savuke syttyi leimahtaneesta vihertävästä liekistä. Sen tuore, aprikoosimainen haju täytti messingillä koristellun huoneen ja peitti vanhan alkoholin ummehtuneen hajun. Herännyt kohmettui sänkynsä reunalle. Savu kiemueroi, punoutui hänen ympärilleen ja kohosi sitten hitaasti seisovassa sisäilmassa.

***

Herännyt ei tiennyt, oliko ilta, aamu vai kenties keskiyö. Huone oli pimeä. Samettisten verhojen takaa ei luonnollinen tai luonnoton valo päässyt säikeitään levittämään. Lattialla sängyn vieressä oli suuri tahmea, sokerinen tahra. Se oli kaikki. Tahra pimeässä. Herännyt tunsi kuristavaa syyllisyyttä. Koruton yksinäisyys, avuton eristyksissä. Arvokas elämä pullotettuna, suljettuna ja unohdettuna. Arvoton ja turha. Huone oli samaan aikaan tyhjä, sotkuinen ja täynnä. Kuin herännyt. Vain aprikoosilta tuoksuva savu, hetken hurmio ja endorfiini. Sitten täysi tyhjyys.

***

Se oli kaunis kirje. Vihreällä ja valkoisella musteella koristeltu paperinpalan nurkka heräsi eloon keltaisilla yksityiskohdilla. Sen kuoressa oli kirjailtu 'Gala Andrews' ja pieni piirretty mustesydän perässä. Mustepisara sydämen vieressä oli tipahtanut ja levinnyt paperin pintaan. Gala tiesi mitä kuoren sisällä saattoi odottaa. Luihuisten makuusali oli hiljainen kesägaalan aikaan, kaikki olivat juhlistamassa kesää kuulemma ennen näkemättömässä juhlasalissa. Gala ei halunnut mennä, ajatuskin sai hänet ahdistumaan. Siellä ei ollut ketään, kenen kanssa juhlia. Tai ehkä Wyllon. Mutta hän olisi varmasti kiireisempi tupalaistensa kanssa. Olihan tupamestaruus kahden tuvan hyppysissä. Nuori risti jalkansa sängyllään ja laski koristellun kirjekuoren peittonsa päälle. Mikä tahansa syy kävi, ettei nuoren vaaleatukkaisen tarvinnut pukea teennäisiä juhlavaatteita ja väkinäistä hymyä kasvoilleen.

****

Gala seisoi kolmikerroksisen, korkean talon takapihalla. Se oli suloisen sininen. Talon valkoisilla ikkunalaudoilla lepäsi pitkät, maata tavoittelevat varret kasvattavia kukkasia. Niiden kukat olivat punaisen ja oranssin kaunis harmonia. Kukkasilla ei kuitenkaan ollut ominaistuoksua, ne olivat vain kauniita katsella. Edes mehiläiset eivät kiinnostuneet niistä. Olisi väärin väittää, että nuori olisi kiinnittänyt näin paljon huomiota pelkkiin kukkasiin ikkunalaudoilla, mutta normaalista poikkeava tilanne ajoi nuoren syvälle kuoreensa. Mikä tahansa kävi, jotta muiden taikaveristen huomio ei kiinnittynyt kuusitoistakesäiseen.
Sinisilmät katselivat ympärilleen, katse arkana pakenemaan jokaista kohdattua silmäparia. 'Älä puhu minulle'.
"Gala." Jatkuvan pakenemisreaktion katkaisi vieras ääni. Se kuului punatukkaiselle miehelle.
"Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on hyvin." Nuori vastasi nopeasti vilkaistuaan vierelleen tummanvihreään pukuun pukeutunutta miestä. Hän oli tyylikäs velho. Tai vaikutti olevan, Gala ei tuntenut miestä ollenkaan ja tunsi vahvaa ristiriitaa halusiko hän edes tuntea.
"Minä olen huolissani sinusta. Isis ei vieläkään ole oma itsensä. Jos voisit kertoa jot.." Osian laski kasvona hetken ajaksi kämmenensä varjoon.
"Jos tietäisin mitä talvella, jouluna kävi. Kertoisit jotain."
Nuoren yli kulki väreet, tuntui kuin ilma olisi seisahtunut. Talvi, pimeät vuorokaudet. Mintuntuoksuinen viinimarjamehu. Käsi puristui maljan ympärille ja veri pakeni rystysistä. Siniset silmät lasittuivat ja tuijottivat tyhjyyteen.
"Gala..?" Punatukkainen mies kumartui kohti vaaleatukkaista kuusitoistakesäistä jonka kasvot olivat kohmettuneet ja katse tylsistynyt valottomaksi.
"Osian!" Kuului kolmas ääni, se kuului lapselle. Lapsi juoksi nauraen kohti vihreäpukuista, punatukkaista miestä ja tarrasi tuon kädestä, lähtien vetämään tuota ponnekkaasti kohti muita lapsia jotka juoksivat pihamaalla kukkaseppeleet päissään. Kauniit kesämekot ja juhlakengät mudassa, niinkuin lasten kuului. Huolettomina ja vapaina kahleista. Gala ei herännyt todellisuuteen edes kirkkaasta lasten naurusta. Kaikki tuntui hidastuvan ympärillä, äänet kaikkosivat. Linnunlaulu katosi, juhlaväen lasien helinä ja puheensorina. Kaikki muotoutui harmaaksi monotoniksi. Sen rikkoi äkkinäinen huuto, kiljaisu. Malja tipahti valkeiden rystysten takaa nurmelle ja helmeilevä juoma kasteli vihreää nurmikkoa ja katosi pinnan alle.

Huutoa seurasi seuraava, ja seuraava. Galan katse seurasi paikoiltaan nousevia velhoja ja noitia. Suuri osa heistä katosi värähtelevän äänen saattelemana. Pihamaalle rakennettu köynnöksin koristeltu katos huojui ja niiasi kuin siihen olisi tarttunut yhtäkkiä rannikon myrskytuuli. Gala roikkui kahden todellisuutensa välillä eikä osannut reagoida juhlaväkeen. Kaikki juoksivat ja huusivat.
"Herää! Gala! JUOKSE!" Isis tarttui pikkusisartaan käsivarresta, väkivalloin repäisten tuon mukaansa. Kipu vääntyneessä käsivarressa vihlaisi ja sai jalat liikkumaan, tahmaisen ajatustenjuoksun heräämään todellisuuten. Gala tajusi juoksevansa valkoisten ikkunalautojen ja sinisten lautojen koristeleman talon läpi. Häntä riepotti mukanaan kellomaisessa mekossa kesämorsian. Takaa kuului jylisevä ja repivä ääni. Yksi katse olan yli riitti herättämään eläimellisen selviytymisvaiston. Pelko otti kontrollin ja adrenaliini syöksyi verenkiertoon. Hehkuvanpunainen valo söi kesäpäivän ja pyyhkäisi pihamaan yli kuin vaistoistaan erkaantunut mielipuolinen sarvipyrstö. Ääni oli korvia huumaava kun nälkäiset lieskat imaisivat sisälleen kaiken elävän. Ikkunat antoivat ensimmäisenä periksi kuumuudelle kun infernaalinen tuli poltti niiden raamit.
Pieni poika kaatui jalkoihinsa takaovella. Pirunpalo haarautui ovesta ja ikkunoista kuin kolmipäinen serpentti ja nielaisi lapsen infernoon. Kolmipäinen käärme jäi roihuamaan siniseen puiseen taloon rikkoen seinät ja polttaen kaiken jäljessään. Se etsi kuin verikoira jokaisen elävän olennon säälimättä itsensä päälle romahtavasta talosta.

****
Gala ei tiennyt kauan hän mahtoi juosta isosiskonsa taluttamana. Aika oli hidastettu ja muistot katkonaiset. Hän tiesi vain hokevansa kaiken olevan unta. Se oli unta. Herääminen poistaisi rinnasta ulos hakkaavan sydämentykytyksen ja paniikinomaisesti laukkaavan ajatusmaailman. Kyyneleet valuivat silmäkulmasta eivätkä ne loppuneet vaikka Isis pysähtyi henkeään haukkoen. Siskoksista nuorempi vajosi polvilleen maahan. Se ei ollut unta. Toimintakyky oli poissa, jalat pettivät alta ja mieli tahtoi suojella itseään. Isis vajosi nelinkontin huutaen jotain keuhkojensa pohjasta. Gala ei sitä kuullut, vain veri suhisi korvissa ja omat sydämenlyönnit eivät tahtoneet rauhoittua. Aika ja muistot tuntuivat katkenneen.

Vain huvittunut miesääni porasi läpi aivosumun ja paniikin. Se löi kuin paineaalto molemmat siskokset jaloilleen. Pelko. Paniikki. Adrenaliini. Gala ei koskaan uskaltaisi osoittaa miestä sauvallaan. Hän osasi vain kadota olemasta.
Isis oli jalostettu erilaisesta metallista kuin pikkusisarensa. Mielipuoliselta kuulostava miesääni heitti kuin loitsun voimasta naisen jaloilleen ja sauvan kärjen kohti äänen suuntaa. Se nauru, se helvetin nauru. Isis ei silti tehnyt hyökkäävää elettä, ei aloitusta.
Se hetki kesti ikuisuuden. Pius puhui huvittuneesti, ylimielisesti. Isis huusi vastauksensa puhtaasta raivosta. Sitä ei voisi kutsua isän ja tyttären keskusteluksi. Se oli murhaajan ja uhrin välinen kanssakäynti, jonka lopputulos eli jokaisen sanan jälkeen.

"OTA SE! OTA GALA!" Gala heräsi ylikasvaneelta nurmeltan kätensä niskansa päältä pienestä sykeröstä. Isiksen käsi repäisi nuoremman sisaren ylös maasta ja tuuppasi väkisin kohti miestä. Galan itkun ja meikin tuhrimat kasvot päätyivät vastakkain isän kanssa. Se oli Isiksen viimeinen oljenkorsi, hylätä pikkusisarensa. Luovuttaa tuo kokonaisuudessaan isälleen. Aina titaanin lailla järkkymätön nainen horjui nyt tahdonvoimansa viimeisten rippeiden varassa. Pirunpalo oli polttanut punatukkaisen miehen kaikkien edessä, Isiksen edessä. Se kävi niin nopeasti, kukaan ei kerennyt edes vetää henkeä.
Tuo painava ilma miehen ympärillä ei ollut mielikuvitusta. Se oli pelottavan ja vaarallisen velhon aura. Piuksen kasvot olivat kireät mutta loppupeleissä ilmeettömät. Hän sai mitä halusikin, aina. Vaikka se tarkoittaisi oman lapsen hengellä leikkimistä, se pikemminkin huvitti Piusta kuin aiheutti pelkoa. Kuinka pirullisen paskamainen tapa alistaa.  Miehen käsi laskeutui Galan olalle ja sormet tarrautuivat tiukasti kiinni. Tyttö ei vastustellut ja kääntyi miehen tiukassa otteessa kohti Isistä.
Nainen tuijotti Piusta ja huusi. Sauvankärki ei laskeutunut hetkeksikään mutta nyt se osoitti jäljelle jääneitä Andrewseja.

****

Messingillä ja sametinvihreällä koristeltu huone. Vankila ja vapaus samassa huoneessa. Todellisuus oli valmis lyömään tajuntaan täydellä paineella. Sen tulikuumat sormenpäät polttelivat kaikkialla kehossa. Kyyneleet eivät enää tahtoneet toimia. Jäljellä kituva adrenaliini poltteli viimeisiä pisaroitaan. Gala ei enää pystynyt toimimaan. Ahdistus puristi hengitysteitä ja jokainen jänne oli kuin viulunkieli. Miksei hän muistanut? Jäljellä oli vain periksiantamaton hylätty olo. Turvasataman palon lämmön pystyi edelleen tuntemaan poskipäillä. Oliko Isis tuotu kartanolle? Missä äiti oli? Se kaikki oli totta? Pirunpalon kolmipäinen serpentti välähti ja hetken poskipäiden kuumotus kävi polttelevaksi. Gala potkaisi itsensä pidemmälle sängyllään, samalla kun kädet hakivat tyynyn jota puristaa sylissä. Gala halusi itkeä. Hän halusi niin kovasti mutta pelko oli liikaa ja vasta nyt sen kylmänkohmeat kädet pystyi tuntea kylkiluilla. Puristava ote oli henkeäsalpaava, mutta se salpasi äänen ja hengityksen. Rusentava tunne jonka kynnet upottivat otteensa kylkiluiden välistä ihon läpi. Ne eivät irrottaneet otettaan enää. Pelontunne juurtui selkärankaan odottamaan. Se odottaisi kunnes jokin, tai jokin muistuttaisi. Se oli vain ajan kysymys..
'Minun pitäisi olla kuollut.'

Käytetyt hahmot pelaajineen;
Gala, Isis & Pius Andrews - Vanillatar

Tähtitorniin ei tuullut, vaikka ilma liikkuikin kutitellen olkapituisia vehnäpellonkultaisia hiuksia. Iltapäivä ja päivällinen tyhjensi linnan suureen saliin jossa valtaosa oppilaista ja henkilökunnasta kokoontui rauhoittumaan ja toivottamaan vapaan illan tervetulleeksi. Viikko oli alussa ja syksy viimeisteli jokavuotista työtään kahistellen lehtiä puista ja kuivattaen maiseman tympeänruskeaksi ja harmaaksi. Gala ei ollut liikkunut ulkona syksyn värien vielä loistaessa, nuorta luihuista ei liikuttanut vuodenvaihteiden kauneus. Häntä ei innostanut kuunnella sateen ropinaa eikä ensilumen odotus kaihertanut juhlapyhän nälkäisten lailla sydäntä. Ulos hän katsoi harvoin ja silloinkin ajatus ei kantanut ikkunalasin toiselle puolelle asti. Ulkona oli viileä ja oli aika pukea lämpimästi, sen hän tiesi.

Tähtitorni oli useasti varattu muiden pää pilvissä kulkevien haaveilupaikaksi. Joskus joku jopa itki siellä. Sillointällöin sieltä kaikui tornin portaisiin naurunremakka. Gala kääntyi nämä äänet kuullessaan ympäri ja jatkoi matkaansa muualle. Arvostelevat katseet ja käden taakse piilotetut supattelut olivat osa sisäoppilaitosta, mutta harva uskalsi nostaa suoran katseen Andrewsin suvun vesaan, tai haastaa tuota. Pelkkä ajatuskin muiden oppilaiden supattelusta sattui ja oli aina sattunut. Gala ei koskaan ollut pyytänyt sitä etuoikeutta johon hän oli syntynyt, eikä se enää edes tuntunut etuoikeudelta. Se tuntui raskaalta painolta joka rusensi alleen jokaisella askeleella. Ja jos et pystynyt kantamaan sitä selkä suorana ja arvokkaasti, ylpeänä oikeudestasi kantaa taakkaasi olit ulkopuolinen etkä ansainnut asemaasi. Mielistelijä ja selkärangaton häpeätahra. Nimesi pyyhittäisiin ja poistettaisiin etkä olisi enää virallisesti olemassa. Oikeutesi ja perheesi vietäisiin sinulta nopeammin kuin ehtisit puolustautua. Gala huokaisi vapauttaen kylmänkosteaan ilmaan lämpimän höyrypilven joka katosi virtaavan ilman mukana suunpielestä. Entä jos vain toimisi ennenkuin muut ehtisivät? Riistäisi oman etuoikeutensa ja velvollisuutensa. Ei tarvitsisi kuulla niitä tukahdutettuja asioita.
Gala ei voisi koskaan. Hän oli isänsä ainoa jäljelläoleva tytär, ja äitinsä terälehti. Miksi se ei silti tyydyttänyt millään tavalla, kumpusi katkeruudesta ja pelosta. Katkeransuolainen viha kaihersi ja koversi nuorta sisältäpäin, mutta samaan aikaan pelko valui tervanmustana paksuna päälaelta harteille, ja siitä käsiä pitkin kunnes se peitti koko ruumiin ja kuivui puristavaksi kerrokseksi. Nuoren Luihuisen kulmat painuivat alas luoden tutun rutun nenänvarren päälle. Sininen katse valui lattiaan teinin seistessä tähtitornin lähteen ja kiviaidan välissä, uskaltamatta astua eteenpäin katselemaan kunnolla ulos. Oli turhauttavaa yrittää edes ajatella sillä ajatukset takeltelivat eivätkä tahtoneet löytää tietään ulos. Kuin olisi vaara että joku kuulisi ne pään sisältä, niitä oli vaarallista edes ajatella. Niinkö se on? On vaarallista edes pohtia. On helpompaa vain toimia kuten on komennettu eikä niskuroida. Niskuroinnista rangaistiin ja ojennettiin. Siksikö Gala ei uskaltanut edes ajatella enää. Mutta miksi hän sitten halusi pohtia vaikka järki yritti salpojen ja lukkojen taakse lukita kaiken.

Entä jos ajattelesi jotain muuta? Koulua ja kokeita? Niihin piti valmistautua. Uuden oppiminen oli vaikeutunut, kuin se olisikin yhtäkkiä siirretty kolmemetrisen kivimuurin taakse joka oli liukas sateesta ja sileä. Sen ylittäminen oli vähätellen hankalaa.
Entäpä uusi tuvanjohtaja? Gala halusi toivoa parempaa, mutta pelkäsi pahinta. Tylypahkassa oli kaksi auktoriteettia johon nouri Luihuinen uskalsi nojata, mutta vain silloinkin vähän. Vain aivan vähän jotta ei olisi taakka, tai aiheuttaisi ongelmia. Vain aika näyttäisi mitä nuoren viimeiset vuodet koulussa toisivat. Turhaa huomiota hän halusi vältellä.
Ja mitä huomioon tuli, androgyyninen henkilö Kurpitsajuhlista välähti nuoren mieleen saaden suun mutristelemaan ja kielen poukkoilemaan poskea vasten. Ajatus sen henkilön puheista suututti. Se tuntui henkilökohtaiselta, Gala otti sen henkilökohtaisesti. Nuori kirosi mielessään sen henkilön. Sellainen ulostulo ei ollut mitään muuta kuin kiristämistä. Sen androgyynisen henkilön nimettömyys myös herätti ristiriitaisien tunteiden tulvan, josta oli vaikea pukea vain yksi tunnetila ja pitää se.
Mitä Emryskin loppupeleissä ajattelee siitä mihin Gala hänet sotki. Ehkä serkulle pitäisi jutella kahdenkesken, mutta se tuntui väärältä. Eivät he olleen koskaan jutelleet vakavasti mistään. Gala nosti aina taskussaan kulkevan taskupeiliksi naamioidun taikaesineen kämmeneensä ja katseli sitä. Sormenpäät hivelivät sen reunoja ja lukkoa. Helppoahan se olisi, vain avaisi sen ja pyytäisi tapaamista. Mutta sama kolmemetrinen kivimuuri kohosi aikeen ja eleen väliin. Nyt se kumartui kohti Luihuista ja saartoi sisälleen. Tunteista ei puhuta, se on heikkoutta. Gala nielaisi ja sulloi esineen takaisin taskuunsa. Emrys kyllä ymmärtäisi, ainahan hän oli ymmärtänyt.
Entäpä Quinton ja Kempington. Gala mutristeli suutaan peittäessään hymynkaaretta, joka tahtoi huomaamatta kiristää suunpielet ylöspäin. Mitäpä heistä? Eihän Gala pitänyt kenestäkään, hänen ei tarvinnut. Niinhän se oli. Tunteita muita kohtaan ei tarvitse. Turhaa ajanhukkaa.  Gala hautasi kasvonsa huiviinsa piilotellakseen itsensä tunteiltaan. Niille ei pitänyt antaa periksi eikä päästää sisälle. Muut tulevat vain lannistamaan ja pettämään luottamuksen. Niinhän Kempingtoninkin oli tehnyt. Quinton oli taas läheinen Knoxin kanssa, poikaan ei ollut luottamista. Muista, älä luota. Älä nojaa kehenkään.