Suden hetki [CANON]

Kirjoittaja: airi
Tyylilaji: RPG Canon
Ikäraja: K-15 (mahdolliset sisältövaroitukset ilmoitetaan jokaisen kirjoitelman alussa)

Info: Hahmojeni menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen liittyviä tekstejä.

Diana Cassidy:

Nadia Spectre:

Deimos Godfrey:

Phoenix Kane:

Avalon Fairchild:

Hart ja Juniper temmelsivät niityllä, jälkimmäiseksi mainittu kikattaen niin kovasti että keuhkoihin sattui. Polvenkorkuinen tyttö juoksi ystäväänsä karkuun kukkia hiuksissaan. Hieman kauempana levitetyllä piknik-viltillä istuivat heidän äitinsä, korkea puu oksineen luoden suojaa kuumalta heinäkuupäivältä.

”Kunpa voisimme nähdä useammin”, totesi vaaleahiuksinen nainen. ”Lapsena leikimme joka päivä, muistatko?”

Multaa jalanpohjissa, viiltoja sormissa kasveista ja rajattomasti seikkailuja. Lucylla, Clairella ja Dianalla oli tapana tehdä liemiä erinäisistä sienistä ja kuravedestä, jotka eivät tietenkään kasvattaneet heidän hiuksiaan tai saaneet puteleita muuttumaan matkakokoisiksi, mutta ainakin heillä oli hauskaa.

Samassa, aivan kuin lapsuusmuistojen jatkumoksi Dianalla välähti mielessä takaumia hänen kouluajoiltaan. Hän työnsi ajatukset pois väkivalloin ja keskittyi nypläämään hameensa helmaa.

”Mitä me teimme ansaitaksemme tämän?”, hän kysyi. Samaan aikaan Juniper kompastui johonkin ja Hart sai hänet kiinni, aloittaen villin kutitusoperaationsa.

Lucy kurtisti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”

”Olen liian onnellinen. Se tuntuu väärältä.”

”Kuule Diana”, Lucy aloitti. ”Saavatko ihmiset mielestäsi tässä maailmassa aina sen mitä ansaitsevat? Murehtimalla menneitä unohdat vain kaiken sen, mitä sinulla on nenän edessä.”

Vuosien varrella hänen ystävänsä oli aikuistunut, ja kaukana olivat ne ajat kun heidän ongelmansa olivat pieniä ja jälkikäteen ajateltuna hieman huvittavia. Vaaleaverikkö oli silti ehdottomasti se ihminen, jonka hän oli aina tuntenut, kaikkine hyveineen ja vikoineen.

”Olen pahoillani, olet täysin oikeassa”, Diana myönsi.

”Hmph. Minä en ole eläissäni ollut väärässä”, Lucy sanoi muka-loukkaantuneena ja sai punapäästä kiskottua heleän naurahduksen. Samassa hänen huomionsa kiinnittyi kokonaan lapsiin, jotka olivat väsähtäneet kaikesta juoksemisesta ja nauramisesta. He olivat istuneet maahan ja Juniper kutitteli Hartia heinänkorrella.

Lucy asetti kätensä suunsa ympärille kupiksi ja huusi lapsia takaisin viltille.

Päälle kaatuvat seinät. Toinen toistaan pimeämmät käytävät. Muistot ihmisistä, joita hän ei tiennyt. Sellaisena Nadia tunsi kotinsa.

Nainen sipaisi valkoisen hiussuortuvan korvansa taakse lukiessaan miltei tuhannetta kertaa kirjettä, jonka Ares oli eräänä iltana kuljettanut heidän ikkunalaudalleen. Siitä oli jo kymmenen vuotta.

Keittiön pöytä oli täynnä pergamentinpaloja. Useampi ihminen oli hanakasti koittanut ottaa häneen yhteyttä, pohtien oliko hän edes elossa enää, mutta Nadia ei koskaan vastannut heille. Toinen toistaan tuntemattomammat nimet vaikuttivat vain uhkaavilta. Mitä jos tämä Adriel Foy halusi murhata hänen ainokaisensa? Nadia ei voinut ottaa sitä riskiä.

Kun Deimos oli lähtenyt Tylypahkaan opiskelemaan, pojan äidin harhat olivat vain pahentuneet. Koulu oli turvallisimpia paikkoja koko Euroopassa, uskotteli Nadia itselleen joka päivä. Maan taitavimmat velhot pitivät Deimoksen turvassa, hän ajatteli. Ja silti hänen sisuskalujaan kalvava tunne siitä, että jotain pahaa oli tapahtumassa, ei hellittänyt.

Nadia nousi keittiön tuolilta ja lähti askeltamaan kohti talon liemivarastoa. Nadia saapui ahtaan huoneen suulle ja nappasi täysin pimeässä tutun liemen, jonka etiketissä oli koukeroisia kirjaimia. Nainen avasi putelin ja kaatoi kielelleen pienen määrän, jonka nielaisi hetkessä.

Ketkä ikinä yrittäisivät satuttaa Deimosta, ei olisi heistä mitään vastusta hänelle.

Korkeuksiin ulottuvat kirjahyllyt toivat viidesluokkalaiselle suojaa omilta ajatuksiltaan. Deimos vieritti etusormeaan pitkin kirjojen selkämyksiä. Poika oli tullut pakoon eteishallin ihmispaljoutta, jossa hän tuntui olevan täysin ulkopuolinen ja eristyksissä.

Deimos valikoi satunnaisesti hyllystä pienen pölyttyneen opuksen ja oletti sen sisältävän vain jotain tylsiä lakisäädöksiä liittyen taikaeläimiin. Hän alkoi selailemaan sen sivuja lukien rivejä silmänmääräisesti ja oli jo valmis laittamaan sen takaisin hyllyyn, kunnes sivujen välistä tipahti jotain lattialle.

Pergamentinpala. Luultavasti joku on unohtanut muistiinpanonsa, kiharapää ajatteli. Deimos noukki pergamentin lattialta ja alkoi uteliaisuuttaan lukea siistiä käsialaa.

”Hei sinä, joka luet tätä,

Jos olet löytänyt tämän viestin, olet aivan taatusti yhtä hukassa kuin minäkin. Joskus omat ajatukset tuntuvat todella painavilta. Kuten sinä, olen etsinyt totuutta ja ymmärrystä täältä, suojassa muiden tuomitsevilta katseilta.

Kerron sinulle salaisuuden. Minulla on jotain, mikä voisi auttaa sinua. Olen piilottanut omina opiskeluaikoinani kiellettyyn metsään jotakin todella arvokasta. Kirjoitan seuraavalle sivulle ohjeet, miten päästä sinne.

Terveisin

Harhailija”

Deimos tuijotti pergamenttia hyvin hämillään, ja oli jo laittamassa opusta takaisin hyllyyn. Jokin, kenties vaisto, esti häntä kuitenkin tekemästä sitä. Hiljaisuuden vallitessa Deimos työnsi pergamentin kaapunsa taskuun ja hipsi vähin äänin kohti tupaa.

Uudestaan. Uudestaan ja uudestaan.

Pieni valonsäde loi hehkua pimeään käytävään.

Phoenix potkaisi turhautuneena ilmaa. Miten tämä oli näin vaikeaa? Hän oli sentään taitava pimeyden voimilta suojautumisessa, se oli hänen juttunsa.

Oliko vika hänen muistossaan? Phoenix ystävineen lentämässä luudilla vain muutama metri Mustajärven kirkkaan peilipinnan yläpuolella. Se yhteenkuuluvuuden tunne, mitä hän siinä hetkessä koki, oli sanoinkuvaamaton.

Phoenix oli yrittänyt loitsia suojeliusta kolme tuntia putkeen pimeyden voimilta suojautumisen jälkeen. He olivat jo kuukauden harjoitelleet kyseistä loitsua. Hän oli seurannut sivusta, kun muut vuosikurssilaiset olivat yksitellen loihtineet hopeanhohtoisia joutsenia, korppeja ja hevoskotkia.

Vaaleanpunatukkainen tyttö nosti määrätietoisesti sauvansa ojoon ja teki pyörähtävän liikkeen, kuten hän oli tehnyt jo lukuisia kertoja. ”Odotum suojelius!” kajahti syrjäisellä käytävällä.

Taas kerran, tyhjyys.

Phoenixin suusta kuului haukotus. Oli jo myöhä, ja hän oli ollut harjoittelemassa useita tunteja. Kenties hyvät yöunet ja iltapala parantaisivat hänen mahdollisuuksiaan? Vesi herahti hänen kielelleen ja tämä muisti, että oli unohtanut syödä päivällistä.

*

Seuraavana päivänä Phoenix karkasi samalle käytävälle heti tuntien loppumisen jälkeen selitettyään nopeasti ystävilleen tekosyyn, miksi ei voinut mennä tekemään kotitehtäviä heidän kanssaan lukusaliin. Hänhän ei hevillä luovuttaisi.

Hyvä asento. Onnellinen muisto. Pyöreä liike. Taikasana. Pieni hopeinen juova. Toista.

Aikansa yritettyään Phoenix alkoi miettiä, josko hänen täytyisi löytää uusi muisto jota ajatella. Hän alkoi pohtia Mustajärven muistoaan tarkemmin. Miksi hän oli valinnut juuri sen? Kauniit maisemat, ihana kevätpäivä, vaaran tunne, ystävät. Mutta…

Aivan.

Vapaus. Seikkailu. Palaset loksahtivat paikoilleen.

Phoenix pyöräytti sauvaansa ja keskittyi siihen, kuinka vapaa hän tunsi olevansa siinä hetkessä.

”Odotum suojelius!”

Hopeista valoa alkoi lähteä sauvan kärjestä. Se otti saukon muodon ja alkoi tanssahdella ympäri käytävää. Phoenix hymyili leveästi. Hän oli vihdoin onnistunut.

Hän seisoi yksinään autiolla lehdolla, joka oli varjojen peittämä ja piilottama. Uhkaava pahaenteisyys sai ilman tuntumaan todella raskaalta. Maisemat olivat epätodellisen vääristyneitä ja säröisiä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.

Valon ympäröimä vaaleahiuksinen lapsi ojensi hänelle kättään muutaman metrin päässä. Tuon ruskeissa silmissä paistoi pelko, kuin peura joutumassa saaliiksi. ”Ole kiltti”, se sanoi.

Avalon ei muistanut loitsineensa mitään, mutta yhtäkkiä lapsen torsoon ilmestyi valtava viilto. Tuo ei päästänyt ääntäkään, vaan kaatui silmät lasittuneina maahan. Säälittävästä olennosta alkoi valua verta kaikkialle.

Naisen silmissä sumeni. Kun Avalonin näkö taas selkeni, hän erotti edessään omat kämmenensä yltäpäältä veressä. Näkö tarkentui maassa makaavaan luonnottomassa asennossa olevaan elottomaan olentoon.

Avalon haukkoi henkeä kuin olisi juuri pidättänyt henkeä veden alla. Hän nousi istuma-asentoon hikisenä ja raapi paniikissa kurkkuaan. Hän ei saanut happea.

Hiljalleen Krugerin kartanon vierashuoneen ääriviivat alkoivat hahmottua hänen ympärillään. Se oli unta. Raskas hengitys muuttui ajallaan tasaisemmaksi.

Sama uni joka yö. Avalonin voimat riistäytyvät käsistä, veriset kädet, maassa makaava ruumis. Avalon ei ollut vieras väkivallalle. Ajan mittaan nainen oli turtunut sille. Mutta kontrollin menettäminen? Tämä ei koskaan myöntäisi sitä kellekään, mutta se pelotti häntä suunnattomasti, kenties kaikista eniten koko maailmassa.

Avalon nousi sängystä ja lähti suunnistamaan kohti keittiötä.

*

Seuraavina öinä Avalon ei suostunut nukkumaan ollenkaan.

”Lavery. Meidän täytyy puhua.”

Iskunkiertokujan himmeät katulamput valaisivat naisen kasvoja, kun tämä otti hupun pois päästään. Avalon oli törmännyt mieheen jälleen kerran sattumalta.

Avalon näytti silminnähden paremmalta kuin muutama päivä sitten: tummat silmänaluset olivat kadonneet ja hän vaikutti muutenkin tyynemmältä ja levänneemmältä. Lavery, hänen vanha tuttunsa, oli puolestaan vähän kalpea ja huonovointinen sekä selkeästi valmis aloittamaan uuden riidan.

”Sanoinhan sinulle. Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa!”, Lavery ärähti ja oli jo kääntymässä kannoiltaan, kunnes nainen avasi uudelleen suunsa.

”Minulla on viesti Shanelta”, hän kertoi. ”Meillä on vain pari päivää lisäaikaa suorittaa omat tehtävämme. Lisäksi Shane on ystävällisesti kehottanut meitä…. selvittämään välimme.”

Lavery oli pysähtynyt, puoliksi valmiina marssimaan pois ja puoliksi valmiina jäämään. Hän kääntyi kuitenkin hitaasti takaisin ex-ystävänsä puoleen epäluuloisen näköisenä.

”Miksi Shane vaivautuisi puuttumaan henkilökohtaisiin väleihimme? Kuulostaa siltä, että yrität vain pelastaa oman nahkasi”, Lavery vastasi.

”Minun puolestani voimme mennä kysymään asiasta Shanelta itseltään. Hän aivan taatusti hyppii riemusta, kun häiritsemme häntä kesken töiden”, Avalon sanoi sarkastisesti.

”Kuule”, nainen huokaisi ja jatkoi. ”Halusit tai et, olemme nyt samassa tiimissä. Tulemme työskentelemään yhdessä enemmän tai vähemmän, joten nahistelumme ei voi tulla tehtävien tielle. Minulle on se ja sama jos pidät minua pahana ja vihaat minua, mutta jos Shane jää kiinni meidän takiamme…”

Laskeutunut hiljaisuus kertoi kaiken. Lavery pystyi varmasti itsekin päättelemään, että sellaisessa tilanteessa joku ei selviäisi hengissä. Mitä jos Guineverelle sattuisi jotain? He eivät voineet ottaa sitä riskiä.

”Katsohan sinua. Olit niin valmis hyppäämään kurkkuuni kiinni vielä muutama päivä sitten, ja nyt olet kesy kuin mikä. Niin se maailma muuttuu”, Lavery härnäsi vilkaisten tähtitaivaalle. Vihreiden silmien katse laskeutui takaisin ruskeisiin, ja harteikas mies risti kätensä puuskaan. Laveryn silmissä välähti jotain.

Avalon ei saanut oikein kiinni siitä, mitä tuo vihjasi, joten hän jätti kommentin omaan arvoonsa. Naisen hiukset hulmusivat lempeässä yötuulessa.

”Aselepo?”, Avalon kysyi.

”Aselepo. Mutta älä unohda: vihaan sinua joka solullani. Vaikka työskentelemme yhdessä, se ei tule koskaan muuttumaan.”

Iskunkiertokujan pimeydessä kaksi hupullista hahmoa lähtivät eri suuntiin.

Täysin normaali jästien paritalo siinsi kaukaisuudessa. Yksi monien muiden joukossa. Avalon oli ilmiintynyt erääseen Lontoon lähiöön kaavun helma hulmuten ja pysähtyi nyt vetämään henkeä.

Hän oli suoriutunut sadoista partnerinsa antamista tehtävistä. Kaikki on hyvin, Avalon rauhoitteli itseään. Nainen oli pukeutunut siististi kauluspaitaan, liiviin ja solmioon sekä puvunhousuihin. Yksikään hius hänen päässään ei sojottanut väärään suuntaan.

Hillien talo lähestyi uhkaavan nopeasti. Pian Avalon olikin jo löytänyt tiensä tavallisen oven eteen. Hän irvisti. Jästisaastaa, nainen ajatteli ennen kuin koputti oveen ja loihti kasvoilleen helposti lähestyttävän ilmeen.

Oven avasi Genevieve Hill. Jos tuo muistutti lähimainkaan edesmennyttä tytärtään, ei Avalon sitä tiennyt. Miten naista edes kuvaisi? Tuiki tavallinen jästi.

”Mitä asiaa?”, rouva Hill kysyi. Avalon kröhäisi ja alkoi esitellä itseään.

”Hyvää iltaa. Nimeni on Olivia Greenbriar. Olen yksityisetsivä, joka on palkattu löytämään etsintäkuulutettu Darius Giner. Olen täällä etsimässä johtolankoja”, nainen kertoi.

Rouva Hill tuijotti häntä hetken arvioivasti, mutta ilmeisesti päätyi lopulta luottamaan hänen sanaansa. ”Käy peremmälle”, tuo sanoi ja siirtyi sivummalle.

**

”Olen todella pahoillani siitä, että häiritsen teitä. Teitä on varmasti kuulusteltu loputtomiin kaikkien näiden vuosien aikana”, ”Olivia” sanoi myötätuntoisesti. He olivat istuutuneet teekupposen äärelle asunnon olohuoneeseen.

”Älä suotta pyytele anteeksi. Meille on tärkeintä, että tyttäremme murhaaja saadaan vastuuseen teoistaan”, rouva Hill vastasi. Hän pyöritteli lusikkaansa teekupissa eikä katsonut Avalonia päin.

”Minun on valitettavasti tuotettava teille pettymys, sillä tiedämme Ginerin sijainnista yhtä vähän kuin tekin”, Hill jatkoi.

”Pienikin tiedonjyvä riittää. Onko hän ollut mitenkään yhteydessä poikaansa?”

”No tuota…”, rouva Hill hiljeni hetkeksi, ja nosti sitten katseensa toiseen. ”Giner lähettää Benjaminille syntymäpäivälahjoja. En tiedä miten hän niitä lähettää, mutta joka vuosi ulko-oven eteen on ilmestynyt lahja. Viimeisimpänä Benjamin sai luudan.”

Avalon valpastui kuullessaan tämän. ”Olisiko mitenkään mahdollista, että voisin vilkaista tätä luutaa?”

”Näyttäisin sitä mielelläni, mutta se on valitettavasti Benjaminilla mukana Tylypahkassa.”

Avalon joutui taistelemaan, etteivät hänen kasvonsa vääntyisi irveeseen.

**

Hyvästit oli jätetty ja Avalon askelsi jalkakäytävää pitkin mietteliäänä. Jos Lavery oli tehnyt tehtävänsä, oli hän luultavasti löytänyt luudan. Johtolangan edistäminen oli nyt hänen ex-ystävänsä käsissä.