Under the Black Sun - CANON

Tervehdys lukijat! Kerään tähän lankaan Raapale -tyylisiä katkelmia hahmojeni roolipelin ulkopuolisista hetkistä. Raapale on sanamäärältään etukäteen rajattu katkelma ja sopii tyylinsä puolesta meikäläisen levottomalle sielulle. Omien hahmojen lisäksi muidenkin pelaajien hahmoja saattaa esiintyä ja tällöin pätkä on hyväksytetty hahmon pelaajalla. Katkelmat eivät välttämättä ole aikajärjestyksessä, joten onnea vaan tämän sotkun selvittelyyn.

* * *

Hyvä Mariette,
Kiitos viimeisimmästä kirjeestäsi ja tilannekatsauksesta, se oli valaiseva. Mainitsit huolestasi, mutta voimme erinomaisen hyvineikä levottomuudet ole näkyneet Pietarissa. Toivottavasti olet pysynyt luutasi selässä eikä siellä ole satanut.

Viestisi sisältö saa minut huolestumaa ja minun on tiedusteltava miten tilanne on voinut päästä näin pitkälle? Miksei tähän ole puututtu aiemmin? On kertakaikkisen selvää, ettei nykyistä linjaavoi hyväksyä. Mainitsemasi Andrewsit eivät ole hyvä suku, varsinkin heidän nuoremmat jäsenensä ovat harjoittaneet hyvin kyseenalaista linjaa, emmekä halua tulla yhdistetyiksi sellaiseen väkeen. Olethan tietoinen, että Andrewsien
vanhin poika tuomittiin juuri Azkabaniin, eikä saamiemme tietojemme mukaan muutkaan sukulaiset ole meidän tavallamme kuuliaisia laille. Puhdasverisiä tai ei, sen suvun maine on todella synkkä.

Mitä pieni Queenie Anastasia edes tekee sellaisen pojan kanssa? Viimeksi kun keskustelimme, ymmärsin ettei hänellä ole sellaista sisua, vai oliko arviosi värittynyt? Tietojesi valossa meidän on syytä aikaistaa aikataulua. Lähetän Vanyan avustamaan sinua kuljetuksessa.

Toivottavasti voitte muuten hyvin.

Parhain terveisin,
Dasha.


Sanat: 150

* * *

Päätös oli tehty. Se oli ruma temppu, mutta ainut ratkaisu. Sen sinetöivä kirje oli kirjoitettu turkoosilla musteella – sillä paremmalla, jota hän säästeli vain tärkeisiin kirjeisiin. Sisällön piillotti kelpin päätä jäljittelevällä leimasimella painettu sinetti. Empiessään ratkaisuaan hänen katseensa kiinnittyi sinetti-kelpin muodostaviin koukeroihin. Mutkiin ja kaarteisiin, jotka muodostivat koristeellisen F -kirjaimen. Typerä yksityiskohta, joka katosi monelta kiireeseen rikkoa sinetti.

Koukerot saivat hänen olonsa levottomaksi.Välillä hän kuvitteli koukerot valojuoviksi, samanlaisiksi, jotka kiersivät hänen rannettaan sinä yönä, kun hänen kaksosensa taisteli hengestään. Ranteessa ei näkynyt jälkiä noista koukeroista, mutta ylempänä käsivarressa oli valkoisella musteella tehty tatuointi. Sama koukeroinen F, tatuoitu näyttämään siltä kuin sen eteen olisi vuodatettu verta, kuin piirretty ihoon terävällä tikarilla.

Kuvion katsominen oksetti häntä. Se muistutti,ettei hän ollut lapsen äiti, eikä tulisi olemaankaan. Ei olisi hänen paikkansa määrätä lapsen äidin tahtoa vastaan, siitä hän oli taipunut laittamaan pantiksi oman elämänsä. Hän ei ollut valinnut äitiyttä.

Eikä voisi valita sitä nytkään.


Sanat: 150

* * *

Hän hengitti sisään hopeista sumua, niin hienoa ettei silmä erottanut sitä muodostavia vesipisaroita ja tunsi rentoutuvansa uloshengityksen myötä. Hän ei ollut tuntenut oloaan niin hyväksi vuosikausiin, jos koskaan aiemmin. Kuin tyhjästä ilmaantunut onnen tunne täytti hänen tietoisuutensa kokonaan. Aivan kuin jokin olisi nostanut kaikki hänen pelkonsa, epäonnistumisensa ja huolensa hänen hartioiltaan ja jättänyt tilalle vain puhtaan onnen. Niin leijuvan ja kauniin tunteen. Pitkästä aikaa hän ei pelännyt mitään – ja miten se rauhoittikaan. Hän huokaisi pitkään ja tunsi kasvojensa rentotuvan säyseään hymyyn.

”Palaa linnaan, pakkaa tavarasi ja tule odottamaan minua.”

Ajatus oli lohduttava, rauhoittava. Se kävi järkeen – ei hän ollut taistelija alkuunkaan. Sen hyväksyminen lyhyen henkäisyn myötä vahvisti epämääräistä onnen tunnetta, työnsi muut ajatukset taka-alalle. Syrjäytti ne. Hän ei kyseenalaistanut käskyä, vaan askeleet kävivät kohti linnan kellaria. Oli helppoa kulkea ison matka-arkun kanssa herättämättä huomiota, sillä muutkin lähtivät. Kaikki ne, jotka eivät halunneet taistella. Hän liittyisi nyt siihen jonoon kahdesti miettimättä.

* * *

Haarautuvaa tammea esittävä kuvakudos oli vanha. Sen juuristoa koristi upea jalokivikoristeinen kelppi, mutta hänen huomionsa oli luotu puun lehvästöön. Alaoksille kirjailtiin uutta nimeä, kun hopeinen valojuova kiemurteli Q-kirjaimen koukeroita vanhan naisen ohjailemana.
Nuorempi tyttö istui liikkumatta ja koitti näyttää lempeältä. Hymyileminen oli tiukasti kielletty ja leuan piti olla kohotettuna. Ei ollut helppo tuoda ilmi persoonaansa, kun lopputulos esitettiin kankaalla muutamana langanvetona.
Hän ei kuitenkaan välittänyt nuoren tytön kuvasta vaan tuijotti reunoilta mustunutta kuvajaista ylempänä kudosta. Hänen omia kasvojaan ikuistettuna poltetun kangaskaistaleen ylle. Restauroituna. Uudelleen syntyneinä.
Vanhan naisen ääni oli iän karhistuttama, mutta siinä oli yhä rautainen kaiku. Nainen kantoi ryppyjään kuin kruunua kahden nuoremman seurassa. Ikivanhan kurttumuorin katse käväisi poltetussa kohdassa. Nainen paljasti tylpät harvat hampaansa puhuessaan.
”Teistä kahdesta.. en olisi uskonut tämän päivän tulevan. Sinä saastainen juonittelija. Kaipa olet läksysi oppinut.”
Hän ei hätkähtänyt naisen sanoja. Kuvajainen sukupuussa oli hänen voittonsa tänään eikä vanhan naisen sanat voisi häntä lannistaa.

***

”LOISTAVASTI AJOITETTU RYHMY TRUSOVILTA - PIETARIN PURSKEET JOHTAVAT SEITSEMÄNKYMMENTÄ PISTETTÄ TšELJABINSKIN PALLOSEURAN KAHTAKYMMENTÄ VASTAAN.”
”Nappaa sieppi” Ääni hänen päässään käski ja kuin annettuna nainen käänsi päänsä vasemmalle ja ohjasi kilpaluutansa kääntymään 180 astetta tulosuuntaansa. Sieppi lymyili hänen oman joukkueensa maalisalkojen edustalla ja nainen nojautui vasten sysimustaa kilpaluutaansa kiihdyttäessään hurjaan syöksyyn kohti kultaista pilkahdusta.
”KATSOKAA FENNON ON NÄHNYT SIEPIN VAI ONKO KYSEESSÄ WRONSKIN HARHAUTUS? EI NÄYTÄ OLEVAN! SIEPPI ON KIINNI JA HYVÄ YLEISÖ PELI ON 200 – 20 PIETARIN PURSKEET VOITTAVAT.”
Hän puristi kylmää metallipalloa nyrkkiinsä. Metallin viileys tuntui ihanalta hänen hikisessä kädessään. Piskuiset siivet löivät nyrkkiä vasten siepin taistellessa vastaan, mutta hän ei välittänyt. Se tuntui vain lyövän yleisön aplodien rytmiä hänen rystysiään vasten. Hän oli onnellinen, se tunne oli vahva ja aito. Pietarin Purskeiden harmaisiin sonnustautunut joukkue törmäsi yksitellen häneen heidän liittyessä ryhmähaliin. Hän tunsi isojen käsien lyömiä paiskauksia hartioissaan, mutta yksi ääni ulottui ylitse huutojen ja aplodien.
”Hienosti tehty”

***

”Loistavasti pelattu!” Hän löi siepittömällä kädellään ojennettuun kouraan korkean vitosen, mutta huomasikin vetäytyvänsä vahvojen käsien syleilyyn.
”Kiitos sun ryhmyn!”
”Mitä vain sun takia” Ääni oli käheä, se viesti syvempää viestiä, johon hän ei keskittynyt mielen tarkentuessa yksityiskohtiin. Yksityiskohtiin, jotka saivat hänet vavahtamaan. Hänen ympärilleen puristuvat kädet olivat väärät. Ne olivat lyhyet ja liian lihaksikkaat. Kädet kuuluivat väärään kehoon, tanakkaan ja treenattuun ja niitä hallitsi väärä pää - kalju ja viiksekäs. Nainen haukkoi henkeään tuntiessaan käsien pitävän otteensa, miehen pään painuessa vasten hänen päälakeaan, hengittävän sisään hänen tuoksuaan. Hänen teki mieli huutaa, takoa tuota miestä kauemmas nyrkein.
”Älä satuta häntä.” Ajatus oli tarpeeksi vahva sumentamaan alkavan paniikin, saamaan hartiat laskeutumaan, nyrkit rentoutumaan. Epämääräinen onni ja välinpitämättömyys aaltoili rauhoittamaan häntä – muttei poistanut kaikkea. Ei ollut tarpeeksi vahva syrjäyttämään herännyttä tietoisuutta. Kädet olivat väärät, jokin oli väärin.
”Ole paikoillasi”
Sitten se iski.
Ajatus ei ollut hänen omansa.  Ääni hänen päässään ei kuulunut hänelle.

Sanoja: 150

* * *

He kaikki istuivat pikkuisessa, haisevassa pukuhuoneessa tahoillaan. Tukevarakenteiset lyöjät Trusov ja Bolshov lähimpänä ovea. Hän oli tapansa mukaan huoneen kauimmassa nurkassa pitkän punakutrisen Terekhovan rinnalla, joukkueen ainoat naiset olivat vallanneet perimmäisimmän nurkan pukuhuoneesta. Virtanen ja Zhuk röhnöttivät vastassa. Kapteenin kyynärnauhaa pitävä jahtaaja, tummapiirteinen ja koukkunokkainen Razin istui kaksikon vieressä ja ryhtyi takomaan rintaansa tasaista rytmiä, johon pelaajat liittyivät yksitellen sen tajutessaan. Lopulta pukuhuoneessa kuului tasainen rummutus ja sitä säestävä pahaenteinen hyminä.
Hyminää säesti venäjänkieliset sanat, joita syljettiin aksenteilla maustettuina ilmoille ja jotka takoivat rytmistä voimaa ja manasivat vastustajaa. Hakivat yhteishenkeä. Hän eli hetkessä ja tunsi sydämensä liittyvän rytmiin. Muistuttavan hänen olevan osa joukkuetta. Hän pelaisi oman osansa heidän taistelussaan. Tavoittelisi yhteistä palkintoa.
Sumun keskellä se lohdutti naista. Tuntea kuuluvansa johonkin. Nyt se jokin oli hakkaava rytmi ja kiihtyvä hyminä. Kohta se olisi seitsenpäinen joukkue yläilmoissa taistelemassa pisteistä. Ei tarvittu muuta kannustuspuhetta. Rytmi kiihtyi ja loppui voimakkaaseen huutoon. Finaalipeli oli alkamaisillaan.

* * *

”Mariette! Sinäkö se todella olet?”
Ääni havahdutti hänet ajatuksistaan ja hän käänsi suurien aurinkolasien verhoaman katseensa arvioimaan puhujaa. Hänen mielialansa tipahti, mutta punatut huulet pakottuivat kauniiseen hymyyn.
”Ah, Mikhova! Ihana nähdä sinutkin katsomassa huispausta” Hän hykersi sävyllä, joka oli kaikkea muuta kuin ilahtunut.
”Niin ’Ette. Poikani pelaa joukkueessa, taisitkin tietää sen. Moskovan Möröissä nimittäin”.
Hän ei vastannut muuta kuin nytkäyttämällä huuliaan leveämpään hymyyn. Tietekin hän tiesi.
”Se sinun tyttäresi.. eikö pelaakin Etsijää? Kovin levoton sielu. Toisaalta, mitäpä sitä voisi odottaa kun äitinä on kuka on.. eikun hetkonen tätikö sinä sille olit? ” Nainen solvasi huolettomaan sävyyn ja heilautti jalokivisormusten koristamaa kättään. ”Niin, ei ihme, että hän pelaa vain huispausta. Ei ole kovin kuuliainen? Kukapa sellaista vaimoa haluaisi”
”On kai elämässä hyvä olla muitakin tavoitteita kuin olla vaimo?”
Vastaus nauratti turkissomisteisiin kaapuihin verhoutunutta Mikhovaa, joka huiskautti kädellään sutjautuksen pois kuin kärpäsen.
”No, katsotaan onko hän yhtään hyvä. Miten olisi pieni vedonlyönti?”

* * *

Kauden finaaliottelu oli saanut hänen poskensa punoittamaan helakkana. Jos joskus olisi tarvittu nopeaa siepin nappausta, niin se olisi ollut nyt. Mörköjen jahtaajat olivat lyömättömiä, eikä heidän jurolla pitäjällä Virtasella ollut mahdollisuuksia tehokolmikkoa vastaan. Mikhovin heittäessä Möröt 170 pisteen johtoon hänen ei auttanut kuin väistää Zhukin tuimaa tuijotusta. Nyt sieppiä ei saisi edes napata, vaan piti keskittyä Mörköjen lyhyenlännän etsijän häiriköintiin. Hän puristi kilpaluutansa kahvaa tiukemmin nojautuessaan sitä vasten ja vetäessään syvään henkeä. Hän oli pienempi kuin Mörköjen etsijä, mutta kurtisti kulmiaan vihreiden silmien palaessa tarmokkuutta naisen valmistautuessaan iskemään ruman taklauksen toisen etsijän kylkeen.
” Nappaa sieppi. ”
Ääni hänen päässään pauhasi vahvana, vahvempana kuin suosionosoitusten ja buuausten meri naisen iskeytyessä vasten mustakaapuista ja tuimannäköistä miestä. Hän sai kyynärpäästä kirvelevän osuman, muttei se tuntunut kipeältä. Ääni hänen päässään sumensi kivun, sumensi paloa hänen katseessaan. Pää kääntyi loitsun ohjaamana ja käskettynä hänen luutansa muutti kurssia suuntautuessaan syöksyyn kohti kimmellystä Purskeiden maalisalkojen luona.

* * *

Mikhovan hihitys kävi hänen hermoilleen, eikä naisen kommentit Queenien huonosta maineesta ja vihjaillusta puoliverisyydestä varsinaisesti tehneet pelin seuraamisesta herkkua. Hänen ei ollut tarkoitus lyödä vetoa, mutta jalokivillään löyhyttelevä nainen oli saanut hänen puolustelunsa kuulostamaan siltä, ettei hän uskoisi siskontyttöönsä ja samalla siltä, ettei Queenie pelaisi suvun pussiin.

Hän oli aiemmin elättänyt itsensä vedonlyönnillä mutta kokemuksen sijasta parfyymiltä tuoksuva nainen ohjaili hänen päätöksentekoaan. Tilastojen valossa oli selvää, että Möröt voittaisivat, mutta Mikhova oli puhunut hänet lyömään Mörköjen voiton puolesta niin että Queenie nappaisi siepin. Vedossa ei ollut mitään järkeä, mutta tuo kikattava nainen oli myynyt hänelle ajatuksen, ettei hän luottanut sisarentyttöönsä. Eikä hän luottanutkaan. Hän tiesi, ettei Queenie nappaisi sieppiä, jos se tarkoittaisi joukkueensa häviötä. Ei finaalipelissä. Ei ilman hänen vaikutustaan.

Hän nosti aurinkolasit otsalleen Mikhovan pojan tehdessä uuden maalin. Hän koitti olla välittämättä hurrauksista ympärillään kurtistaessaan kulmiaan etsiessään yhteyttä sisarentyttöönsä. Katse tiukasti harmaanuttuisessa pelaaja numero neljässä hän keskittyi komentoonsa.
”Nappaa sieppi.”

* * *

**
Tuuli vasten poskipäitä, silmiin kihoavat kyynelet viiman painaessa vastaan. Hurja sydän hakkasi adrenaliinin tahdittamana yleisön kirkuessa villinä. Pää ei pysynyt mukana. Yhdessä hetkessä käsi tavoitteli kultaista metallipalloa, toisella katse piirtyi pistelukemaan. Se oli vanha tapa - viimeinen varmistus ennen pelin lopetusta. Näkymä se poltti silmiä, hälytti aisteja ja syrjäytti hetkeksi äänen. Sen pehmeän ja pakottavan aisteja sumentavan komennon.

”Nappaa sieppi.” Voi miten helppo ääntä olisikaan totella. Käden lihakset nykivät, ohjasivat uuteen kurotukseen vaikkei sielu ollut siinä mukana. Lyhyt ajattelematon tapa oli herättänyt sen.

Vastustuksen.

Oman äänen.

Kapinan.

Se työnsi syrjään käskyn ja sen luoman ihanan leijuvan tunteen, vaan liian myöhään. Metallipallo tuntui jääpalalta nyrkin sisällä, hopeiset siivet raapivat pehmeään ihoon naarmuja. Yleisö kiljui. Ei voitolle, mutta hänelle kyllä. Viima painoi vasten kasvoja. Sumennetut aistit kiljuivat. Leijuva tunne oli vaihtunut vapaapudotukseen. Pehmeä sumeus päätä hakkaavaan paniikkiin. Häneen sattui kuin miljoonat ryhmyt runnoisivat hänen kehoaan.

Katse kiinnittyi mustaan syöksyään kuskittomana jatkavaan kilpaluutaan.

* * *

Hän heräsi huutaen, ei huutoon itsessään vaan miehen ääneen.
”Q - Herää!”
Hänen sydämensä tykytti kuin hakaten tietään ulos hänen rinnastaan. Kamala putoava tunne oli loppunut, mutta sydän ei hellittänyt. Hänen herättäjänsä ei ollut täysin saanut kätkettyä järkytystä katseestaan, joka muuten henki huolta. Hän huomasi miehen tarttuneen taikasauvaansa ja nousseen istumaan. Sydän tykytti edelleen niin kovaa, että nainen tunsi koko kehonsa tärisevän sen tahdissa.

”Se oli vain painajainen, rakas”

Aurorin ääni oli varovainen mutta sävy raportoiva tavalla, joka muissa olosuhteissa olisi huvittanut häntä. Oli selvää, että mies oli säikähtänyt hereille ja tehnyt tilanteen luomasta vaarasta arvion. Kenen tahansa muun seurassa naista olisi hävettänyt, olisi harmittanut näyttää niin heikolta. Hän oli säikäyttänyt toisen, saanut tuon varautumaan puolustukseen keskellä yötä. Aurori ei tuntunut olevan pahoillaan, vaan kiersi terveen kätensä vetämään hänet syleilyynsä. Nainen vavahti painautuen kiitollisena toista vasten. Hän tunsi hengityksen niskassaan ja kevyen suukon päälaellaan. ”Rakas” hän makusteli rentoutuen. Se tuntui oikealta.

"Harjupään harakat kusee"
* * *

Neonväriset kirjaimet tuntuivat polttavan hänen verkkokalvojaan. Niiden muodostama karu ja koreilematon viesti nostatti hänen silmiinsä kyyneleet. Reaktio oli typerä, hän tiesi sen itsekin ja koitti taistella ripsienräpytyksin kihoavia kyyneliä vastaan. Tuskin oppilaat edes tiesivät Harjupään harakoiden olevan juuri hänen joukkueensa. Tuskin viestiä oli henkilöity hänelle. Ei hän ollut ehtinyt olla kovin näkyvä oppilaiden kesken. Ei ollut pystynyt. Pieni ääni pään sisässä kuitenkin huusi toista.

Se ääni puhui viekkaammin ja syvemmältä. Se päihitti mennen tullen Queenien ajatusten pinnalla tasapainottelevan rationaalisen äänen. Työnsi sen sivuun ja nostatti pinnalle muistoja. Kamala epäonnistunut haastattelu päivän profeettaan. Tippunut ranking -tulos ja väitteet Venäjän liigan finaalipelin tahallisesta häviämisestä.

Ei hän haluaisi muiden näkevän tätä nöyryytystä. Askeettisesti veistetty koruton sauva kääntyi naisen niiskaisun saattelemana osoittamaan seinää. Loitsu oli selkeä ja sävy epätoivoisen käskevä. Mutta seinän teksti edelleen kovin hohtava. Loitsuja lauottiin useampi, muttei sauvan päästä ollut näkyvissä valojuovia, vain epämääräistä rätinää ja muutama tekstin kanssa kilpaa hohtava kipinä.

Hyökkäys on paras puolustus. Sen mukaan hän oli elänyt aina. Erävoitto vaan ei tuntunut kovin makealta. Kidusruoho huojui aallon mukana, taittui ensin vesimassan mukana kumartamaan pohjalle ja ponnisti paineen kadottua takaisin kohti vedenpintaa. Mustat silmät seurasivat liikettä uudelleen ja uudelleen. Arvioivat ruskean pohjakasvillisuuden seassa ponnistelevaa vihreää rihmaista kasvia. Eivät reagointeet taustalla kuuluvaan meluun – eivät edes puhuteltaessa. Äänien hälventyessä silmät sulkeutuivat pitkäksi toviksi.

Ei se varmaan ollut kidusruoho, mikälie rikkaruoho. Toisaalta se ei ollut nyt tärkeää. Olkoon mikä oli, mutta noin hänenkin pitäisi tehdä. Nousta takaisin jaloilleen, pitää pintansa. Kuin kallisarvoiseksi yrtiksi kätkeytynyt rikkaruoho. Silmät rävähtivät auki, kämmenselkä kokeili poskipäitä. Nihkeät. Silmät tuntuivat kuivilta, karheilta kuin monta päivää kyynelehtineellä konsanaan. Kynsien kirkuva lakka oli lohkeillut. Heijastus ikkunalasissa näytti tuntemattomalta, koruttomalta ja mustelmaiselta.

Kirkuvanpunainen puna levittyi helposti huulille, liike oli tottunut. Niin tottunut, että heijaste kelpasi peiliksi. Leuka kohosi terävään kulmaan, mustat silmät arvioimaan toteutusta. Parempi.

Oli aika kumartaa ja ponnahtaa pystyyn.