Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

”Mennään naimisiin”, niin he olivat sanoneet toisilleen, niin he olivat luvanneet toisilleen. Olivat luvanneet olla toinen toisensa rinnalla ja tukena tapahtui mitä tapahtui. Lupaus mennä naimisiin, jakaa elämän ilot ja surut puolisonsa kanssa oli iso asia, mutta sillä hetkellä, kun Agatha oli sitä ehdottanut, se oli tuntunut oikealta. Oli tuntunut oikealta painautua miehen lämpimään, turvalliseen syliin, kohdata huulet omiaan vasten ja vain olla tietäen, että jos jotakin sattuisi, hän ei olisi yksin. Mutta oliko kaikki ollut vain tyhjää puhetta, sanoja, joilla ei ollut merkitystä? Siihen Agatha ei osannut enää sanoa vastausta. Kaikki se into hänen sisällään, tunne kaiken menevän juuri oikein, oli kadonnut savuna ilmaan jättäen jäljelle vain tyhjiön. Syvän reiän sydämeen, ja se sattui. Sattui ajatella kaiken olevan ohitse ja tietää jäävänsä yksin kenties loppuelämäkseen. Hän ei vain halunnut jättää itseään jumiin miehen rinnalle, joka ei tekisi häntä onnelliseksi. Oliver oli tehnyt hänet onnelliseksi useamman vuoden mutta kaikki oli muuttunut niin nopeasti eikä Agatha halunnut valita ystäviensä ja miehensä väliltä. Hän ei halunnut, hän ei tahtonut. Hän vain halusi kaikkien tulevan toimeen keskenään ja pystyvän jakamaan pienet ja suuret hetket. Se vain tuntui kaukaiselta haaveelta enää, taivaalta putoavalta tähdeltä, jota ei saisi kiinni.

Kyyneleet valuivat Agathan poskilla vanoina uuden kyyneleen halkoessa edeltävää kyynelvanaa. Nyyhkytys oli hiljaista, kasvot oli painettu polvia vasten ja kädet kiedottu tiukasti jalkojen ympärille. Kädessä Agatha pudisti kirjettä. Kirjettä, jota hän ei halunnut avata, hän ei uskonut kirjeen muuttavan mitään. Mitä yksi kirje voisi muuttaa, voisiko se edes tarkoittaa mitään, jos sanoja ei saisi kasvotusten suusta? Sanoja oli helppo kirjoittaa paperilla tarkoittamatta niitä, mutta kasvotusten totuus oli vaikea kohdata. Ehkä kirje olisi yritys lepyttää Agatha ollen täynnä tyhjiä sanoja, jotka jäisivät lunastamatta. Tyttö oli hetki sitten jäänyt yksin tähtitornin viileään yöhön Erinin ja Titon poistuttua hänen luotaan yöpuulle. Ystävät olivat yrittäneet piristää häntä, mutta Agatha ei ollut ottanut sanoja kuuleviin korviinsa. Hän vain mietti, mikä olisi oikea ratkaisu. Jäädä vai erota. Hän ei voisi antaa muiden tehdä päätöstä hänen puolestaan, hänen tulisi itse tehdä päätös eikä hän tiennyt, mitä hän päättäisi.

Oliver oli monet kerrat auttanut Agathaa, suojellut häntä Eatonilta ja ilkeiltä sanoilta ja Agatha oli yrittänyt puolustaa Oliveria laguunilla. Entä ne kerrat, kun Oliver oli yllättänyt Agathan? Järjestänyt romanttisen illan valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, antanut kalliita koruja ja pitkin päiviä terälehtisateita, mutta mitään niistä Agatha ei ollut pyytänyt eikä tarvinnut. Ainut mitä tyttö oli tarvinnut, oli tieto Oliverin pysymisestä hänen rinnallaan loppuun saakka ja lupaus luottamuksesta. Agatha ei tarvinnut mitään muuta, hän ei tarvinnut kuuta taivaalta tai kaupan hienoimpia lahjoja vaan ainoastaan luottamuksen ja turvallisen paikan palata.

Agatha oli hukassa, hän oli ajanut itsensä umpikujaan. Ansassa omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Hän oli lähtenyt Kolmesta Luudanvarresta pois pyytäen aikaa Oliverin maanitellessa häntä jäämään. Aikaa hän ei saisi olemalla kiinni Oliverissa vaan aikaa hän saisi olemalla yksin ajatustensa kanssa. Ajatusten, jotka saivat hänet itkemään. Oliver ei ollut ymmärtänyt kuinka tärkeitä ystävät olivat tytölle eikä hän ollut saanut miehen luottamusta omaa tekemistään kohden. Oliver oli epäillyt Agathan kykyä tehdä päätöksiä ja hänen ystäviään, mies ei ollut luottanut. Sen Agatha ymmärsi, jos Oliver ei kyennyt antamaan anteeksi Titolle ja Erinille, jotka olivat omalla toiminnallaan loukanneet Agathaa, mutta Agatha oli valmis antamaan anteeksi ja hän antoikin anteeksi heidän virheistään huolimatta. Mutta Oliver ei, vaikka häntä kohtaan ei ollut loukattu. Mutta Agatha ymmärsi, miksei Oliver kyennyt siihen – mies halusi vain suojella kihlattuaan. Sitä Agatha ei ymmärtänyt, ettei hän saanut kihlattunsa luottamusta omia toimijaan kohden.

Agatha siniset kostuneet silmät tuijottivat tähtitaivasta takaraivon painautuessa kaidetta vasten. Posket olivat kauttaaltaan märät, kyyneleet olivat valuneet niin hänen rinnuksillensa, polville kuin tähtitornin kiviselle lattialle. Tytön nimettömässä kimalteli kihlasormus. Hän ei pystynyt ottamaan sitä pois, ei vielä. Hän tekisi ratkaisunsa luettuaan Oliverin lähettämän kirjeen toivoen, ettei kävelisi ansaan elämänsä kanssa. Ansaan, jonka hänen kihlattunsa asettaisi.
Tytön vapisevat kädet irrottautuivat jalkojen ympäriltä ja katse laskeutui taivaasta pieneen kirjeeseen, jonka tyttö avasi. Häntä pelotti, hengitys tuntui salpaantuvan ja jokainen hengenveto sattui. Hennot huulet tärisivät niin kylmästä kuin itkusta. Agatha räpäytti sinisiä silmiään muutaman kerran viimeisten muodostuneiden kyynelten valuessa poskille. Hitaasti, peläten, tyttö alkoi lukea kirjettä kyynelten vierähtäessä poskille hyvin pian ensimmäisten virkkeiden jälkeen.

Tyttö puristi kirjeen nyrkkiinsä luettuaan viimeiset sanat ja painoi kasvot polvia vasten nyyhkyttäessään hiljaa. Oliver ei ymmärtänyt, mistä kaikki johtui. Se ei johtunut anteeksiannosta vaan olemattomasta luottamuksesta. Kuinka hän itse voisi luottaa mieheen, joka ei luottaisi häneen, mutta joka tekisi kaiken hänen vuokseen? Oliver oli valmis antamaan muille anteeksi saadakseen Agathan takaisin, Oliver oli valmis ottamaan kaikkien vihat, jotta Agathan olisi hyvä olla. Oliver olisi valmis mihin tahansa, jotta Agatha olisi onnellinen. Oliver oli asettanut Agathan kirjeen myötä entistä vaikeampaan paikkaan päätöksensä puolesta – mies, joka ei ymmärtänyt mutta joka välitti. Mies, joka halusi hallita, mutta teki sen toisen vuoksi. Mies, joka halusi tietää kaiken, mutta joka kuunteli. Mies, joka ei kyennyt muuttumaan, mutta oli valmis yrittämään. Mies, joka ei ollut enää sama, mutta joka ei ollut niin erilainen. Mies, joka ei saisi hetkeen lopullista vastausta. Agatha voisi yrittää, mutta hän tiennyt, onnistuisiko hän siinä. Agatha ei tiennyt, mitä hän enää odotti ja toivoi mieheltä.

Ensimmäisiä kertoja elämässään, Agatha ei ollut varma, pystyisikö hän antamaan anteeksi. Hän oli kuullut ristiriitaisia asioita heidän suhteestaan, hän oli kärsinyt suhteen vuoksi mutta suhde oli antanut hänelle voimia jaksaa. Ja nyt, kun häät olivat muutaman kulman takana, oli mahdollisuus, ettei prinsessapäivää tulisikaa. Agatha ei voisi kertoa epäröinnistään Faronille, hän ei halunnut isoveljensä tekevän päätöstä hänen vuokseen. Agatha ei kyennyt, hän ei kyennyt kääntymään isoveljensä puoleen apua saadakseen eikä hän voinut kysyä Oliverilta neuvoja. Erin ja Tito sanoivat eri asioita – Erin ei halunnut heidän eroavan mutta Tito antoi ymmärtää eron olevan paras ratkaisu. Agatha olisi päätöksen kanssa yksin ja hänen päätöksessään saattaisi kestää. Agatha sipaisi kihlasormusta sormessaan vetäen lapaisen peittämään sormuksen, jota hän ei kantanut samalla ylpeydellä kuin muutamia päiviä sitten. Niin pienet asiat muuttuivat helposti isoksi Agathan tietäessä, ettei tätä asiaa voisi paeta. Tämä asia tulisi selvittää tavalla tai toisella ennen kuin he kohtaisivat alttarilla. Siihen päivään Agathalla olisi aikaa tehdä päätöksensä liiton jatkumisen suhteen. Aina siihen saakka, kunnes he sanoisivat tahdon.

Agatha astui kotitalonsa ovesta sisälle. Talossa tuoksui hyvältä, makeiden pipareiden, suolaisen piiraan tuoksu leijaili vastaan heti ovelta ensi töikseen. Agathan ei tarvinnut arvailla, kuka jouluna hääräili keittiössä leipomusten ja muiden maittavien ruokien parissa – se oli hänen äitinsä, Amanda, jonka kasvot säkenöivät hymystä hänen nähdessään pienen täysi-ikäisen tyttönsä astuvan sisälle kotiin. Sisällä olohuoneessa oli pieni joulukuusi koristeltu siniseen ja hopeaan, ikkunoissa roikkui koristevaloja valaisten muuten hämärää rakennusta. Piha oli valkea puuterilumesta, jota oli hetki sitten tupruttanut taivaalta.
”Agatha kulta”, nainen kietoi tyttärensä halaukseensa. Joululaulut soivat hiljakseen taustalta muuten autiossa talossa. Farren oli jälleen linnoittautunut huoneeseensa kieltäytyen joulunvietosta ja perheensä kanssa olemista. Ja Faron oli vielä tien päällä, hänen viimeiset harjoitusottelunsa olivat ajoittuneet joulun alle miehen saapuessa kotiin jouluksi, niin hän oli luvannut eikä Agatha suostuisi viettämään joulua ilman Faronia.

”Mä käyn lähettämässä viimesen joululahjan, tuun sen jälkeen auttamaan sua”, Agatha huikkasi äidilleen ja käänsi selän. Tytön poskille valui kyyneleitä – viimeinen lahja olisi Oliverille. Agatha olisi voinut antaa lahjan Tylyahon retkellä, mutta se ei tuntunut sopivalta hetkeltä, vaikka hän olikin saanut lahjan Oliverilta. Lahjan, joka odotti avaamista kuusen juurella. Agatha sulki huoneensa puuoven istuutuen sängylle. Hän katseli pientä tummaa rasiaa yöpöydälle ennen rasian nostamista käsiin ja sen avaamista. Tytön siniset silmät katselivat uutukaista rannekelloa, jonka pintaa hän siveli sormellaan. Uusi, ei kovin kallis mutta sitäkin arvokkaampi tärkeytensä vuoksi. Tyttö sulki kannen huokaisten, hän ei ollut varma, haluaisiko lähettää lahjaa Oliverille mutta jos hän aikoisi yrittää, tai ainakin näyttää suhteen toimivan, hänen olisi lähetettävä lahja. Agatha liukui sängyltä lattialle hiljentyen paketoimaan rasiaa ruskeaan käärepaperiin, jota ympäröi kultaiset nauhat. Agatha kiinnitti pienen viestin paketin kylkeen toivoen Oliverin lukevan sen.
”Viisareita on mahdollista lisätä ja poistaa, jos näet sen tarpeelliseksi. Ehkä tästä on jotain iloa. Hyvää joulua”.

Tytön katse seurasi pois lentävää lehtopöllöä, joka kantoi jaloissaan pientä pakettia. Kirjettä Agatha ei kirjoittanut, hän ei osannut vastata Oliverin kirjeeseen. Ei vielä. Hänellä oli vielä aikaa miettiä vastausta kirjeeseen ja siihen, kehen hän voisi luottaa, kenen kanssa hän haluaisi olla. Niin vaikeaa kuin se oli uskoa, oli Agatha kasvanut ihmisenä – hän ei ollut yhtä sinisilmäinen kuin pienenä, mutta silti yhtä hyväsydäminen uskoen jokaisessa olevan jotakin hyvää. Mutta hän suostui kohtaamaan tosiasiat – tosiasiat, ettei Oliver ehkä ollut hänelle se oikea. Ehkei saduissa kerrottua unelmien prinssiä ollut, ei rakkautta ensisilmäyksellä, saati tosirakkautta. Ne olivat tarinoita, joiden Agatha halusi uskoa olevan totta kuten hän halusi uskoa Oliverin olevan yhä se sama mies, johon hän oli rakastunut. Mutta oliko vuodet etäsuhteessa ajaneet heidät erilleen toisistaan? Jossakin syvällä Agathan sisällä tunteet kävivät taistoa siitä, mikä tunne oli oikea tähän tilanteeseen – rakastaako vai eikö rakastaa. Tytön päässä pyöri paljon kysymyksiä, joita hän ei olisi jouluna halunnut ajatella. Hän halusi jouluna vain käpertyä itselleen tärkeiden ihmisten viereen ja nauraa, syödä hyvin ja olla vain.

Kuusen alla ei ollut paljon lahjoja, he eivät ostaneet sisarusten kesken lahjoja, ainoat lahjat tulivat ystäviltä. Edes heidän äitinsä ei ostanut enää lahjoja aikuisiksi kasvaneiksi lapsille, he eivät tarvinneet lahjoja vaan lahjoista suurin oli olla yhdessä jouluna. Faron oli saapunut kotiin jouluksi, myöhään aaton aattona, mutta se riitti ja kelpasi, he olisivat joulun yhdessä.
Agatha makoili sohvalla pää isoveljensä Faronin sylissä katse kohden kattoa. Tytön vatsan päällä lepäsi rasia, jonka hän oli saanut Oliverilta ja lattialla avattuna Erinin antama peli, joka oli aiheuttanut naurua perheen kesken. Agathan kasvoilla oli mietteliäs ilme, jännittynyt. Hän ei tiennyt uskaltaisiko hän avata pakettia, haluaisiko hän edes. Faron silitteli hiljakseen pikkusiskonsa otsaa rauhoittavasti tytön hengittäessä kiivaammin, ahdistuneena. Agatha oli purrut alahuulensa verille maistaen suussaan karvaan rautaisen maun. Sirot kädet pyörittelivät pientä rasiaa käsissään. Faron ei sanonut mitään, hän oli kuunnellut hiljaisena siskonsa ahdistusta suhteesta Oliveriin.
”Avaisit sen, ehkä siellä on se yhdeksäs ihme, kuten sanoit”, Faron puhui lempeästi, naurahtaen leikkisästi asialle. Faron ei tekisi mitään, mitä hänen pikkusiskonsa ei haluaisi ja Agatha oli tehnyt selväksi, että oli hänen oma asiansa selvittää välit Oliveriin. Faron oli luvannut seistä pikkusiskonsa päätöksen takana, mikä se ikinä olisikaan.

Agatha suoristautui varovasti istumaan vetäytyen lähelle isoveljeään. Tärisevät kädet avasivat hitaasti rasiaa. Kyyneleet kastelivat tytön posket ja hengitys tiheni. Hän hengitti raskaasti ja nopeasti sydämen pamppaillessa rinnassa kuin odottaen hetkeä lähteä irti, jättää jälkeensä yhtä syvä ja tyhjä aukko kuin Oliver oli jättänyt sanoillaan. Agatha pelkäsi menettävänsä Oliverin, hän pelkäsi saavansa miehen ja pelkäsi joutuvansa ansaan, pelkäsi olla yksin. Rasia aukesi kilahtaen sinisten silmien kostuessa uudemman kerran nähdessä rasian sisällön. Agatha painautui Faronin halaukseen.

Rasiassa kimmelsi kultasävytteiset korvakorut, jotka olivat samaa sarjaa Agathan kihlasormuksen sekä aiempina vuosina saamiensa kaulakorun kanssa. Korvakorujen vieressä lepäsi mustekynä, johon Agatha ei halunnut koskea, mutta jokin tarkoitus myös kynällä olisi. Faronin käsi liikkui rauhoittavana hysteerisen siskonsa selkää pitkin pitkillä, hitailla vedoilla. Agathan hengitys tasaantui hitaasti tytön rauhoittuessa ja vetäessä henkeä.
”Mä en tiedä mitä mä teen”, tytön ääni värisi, kyyneleet kastelivat Faronin flanellipaidan hihan miehen hyssytellä pikkusiskoaan.
”Sä tiedät sen. Sä oot viisas ja sun pitää seurata sun sydäntä”, Faron ei kestänyt nähdä siskoaan maassa, noin rikkinäisenä. Faron halusi korjata siskonsa, laittaa palapelin palaset paikoilleen, liimata hajonneen vaasin kasaan mutta hänellä ei ollut taitoa siihen. Hän ei vain voinut tehdä sitä, hän ei voinut taikoa Agathaa ehjäksi, vaikka kuinka haluaisi. mikään taika ei parantaisi sydänsuruista, mikään ei korjaisi hajonnutta sydäntä. Vain aika, jota Agatha yritti ottaa ymmärtääkseen sydämensä rytmit.

Tytön sydän pamppaili kiivaasti tytön kääntyessä nostamaan tumma mustekynä rasiasta. Kynään oli kaiverrettu O & A sekä heidän kihlajaispäivänsä. Päivä, jolloin myös heidän etäsuhteensa alkoi. Agatha puristi kynää nyrkkiinsä, nyrkin rintaansa vasten ja painoi päänsä Faronin olkapäätä vasten nyyhkyttäen hiljaa. Hän ei näkisi tänä joulua Oliveria, eikä hän tiennyt mitä vastata alttarilla – astelisiko hän edes alttarille. Nyt hänen pitäisi yrittää nauttia joulusta, joka oli mennyt itkuksi ja suruksi. Mikään ei tuntunut tuovan ratkaisua tai valoa Agathan elämään eikä hän tiennyt, kuinka ratkaista ongelma. Hän ei tiennyt, mistä löytyisi vastaus kysymykseen: Jäädä vai lähteä Oliverin rinnalta?

Agatha istui huoneessaan sängyllä kyyneleet poskilla. Jälleen tyttö oli itkenyt, hetki sitten lähettänyt kirjeen lehtopöllönsä Eddyn mukana Erinille vastauksen ystävänsä kirjeeseen. Vastauksen, joka oli hyvin ympäripyöreä eikä kertonut täyttä totuutta, mutta mikä ehkä hetkeksi tuudittaisi Erinin uteliaisuuden piiloon antaen täysi-ikäiselle noidalle aikaa miettiä omaa elämäänsä ja valintojaan. Miettiä Oliveria.

Tytön haikea katse hakeutui pimeään ikkunaan. Kaunis talvisää oli muuttunut koleaksi ja loskaiseksi sadepisaroiden valuessa kyynelten tavoin viileää ikkunalasia vasten tummien pilvien peittäen kirkkaan, lohduttavan, tähtitaivaan taakseen. Kaikki oli tuntunut sen hetken jälkeen niin lohduttomalta – sen hetken, kun Oliver oli jäänyt seisomaan Kolmeen Luudanvarteen Agathan poistuttua paikalta itkien. Aivan kuin hän voisi paeta ikäviä asioita kääntämällä sille selkänsä. Se ei toiminut niin, selän kääntäminen pakotti kohtaamaan asiat myöhemmin repien sisintä entisestään odottaessa omaa ja toisen ratkaisua, käydessä kaikki vaihtoehdot läpi kerta toisensa jälkeen. Vaihtoehdot, jotka eivät tuntuneet enää päivien jälkeen lohduttavilta vaan lohduttoman synkältä. Kaikki pelot ja epätoivot muuttuivat omassa mielessä hiljalleen totuudeksi – sanoiksi, joita ei pystynyt horjuttamaan. Sanoiksi, jotka repivät kauemmas ja kauemmas totuudesta. Mutta se, mikä oli totuus, oli mahdotonta sanoa kaiken pohdinnan jälkeen. Totuus oli hukkunut kyyneliin, ikäviin ajatuksiin ja tunteiden pyörremyrskyyn.

Oveen koputettiin. Agathan siniset silmät kääntyivät hitaasti huoneen ikkunasta kohden suljettua puista ovea. Tyttö nyyhkäisi jääden hiljaa istumaan vuoteelleen. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, ei liikkumaan. Apaattinen tyttö katseli hiljaa oven aukeamista ja sinisillä silmillään isoveljensä ruskeisiin, lempeisiin silmiin. He eivät tarvinneet sanoja, Faron ei tarvinnut sanoja ymmärtääkseen, kuinka rikkinäinen hänen pikkusiskonsa oli ja Faron kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille sulkien tytön lempeään, lohduttavaan halaukseen. Halaukseen, jossa kaiken pahan sai unohtaa ja olla hetken se pieni tyttö, joka ei tiennyt suuresta ja julmasta maailmasta vielä mitään. Tyttö, joka hymyili ja nauroi eikä tiennyt, kuinka kaikki muuttuisi sydänsurujen myötä – kuinka kaikesta tuskasta sydänsurut olisivat pahimmat. Agatha itki hiljaa Faronin rintakehää vasten. Hänen kasvonsa upposivat miehen paitaan ja kyyneleet kastelivat miehen rinnuksen.

”Nyt on ehkä huono hetki, mutta joko sä haluut tän kirjeen?” Faron oli joka päivä kirjeen saapumisen jälkeen esittänyt saman kysymyksen. Joka päivä Faron oli astunut siskonsa huoneeseen kädessään taiteltu pergamentti, jonka pinnassa luki Agatha. Kirje, joka odotti yhä avaamistaan. Agatha ei suostunut vastaanottamaan postejaan itse vaan hänen postinsa kulkivat kaikki Faronin kautta, joka pystyi lajittelemaan ne ja huolehtimaan näin siskonsa hyvinvoinnista. Liikaa ei saanut tulla kerralla kannettavaksi kenenkään harteille. Jokainen kirje, paketti, kävi Faronin kautta hänen kertoessa kirjeen lähettäjä ja Agatha sai valita, ottaisiko hän kirjeen vastaan ja milloin ottaisi. Hän oli laskenut Erinin kirjeen välittömästi läpi mutta Oliverin lähettää kirjettä hän vältteli. Mitä jos kirje olisi jotakin ikävää, tai jotain, jonka vuoksi Agatha ei voisi ikinä antaa anteeksi? Mutta kauanko hän voisi pitkittää kirjeen avaamista, kuinka kauan hän voisi vältellä piilotettua totuutta.

Siniset silmät tuikkivat kirkkaista, suolaisista kyynelistä. Alahuuli oli purettu verille suussa maistuen suolaisten kyynelten seassa karvas rautainen maku. Hetken aikaa tytön katse pysyy isoveljensä silmissä. Silmissä, jotka olivat täynnä myötätuntoa, lempeyttä ja lohtua. Vaaleat saparot heilahtivat nyökkäyksen myötä, hän ei voisi pitkittää enempää, hänen olisi tehtävä päätöksensä lähipäivinä. Hänen valmistumisestaan ja Tylyahon viimeisestä retkestä oli kulunut jo viikkoja. Viikkoja, jotka olivat olleet yhdet Agathan lyhyen elämän raskaimmista ja vaikeimmista. Agathan katseeseen laskeutui taiteltu pergamentti ja hennot, vapisevat kädet ottivat kirjeen vastaan.
”Kiitos...”, tyttö mumisi vastauksensa painaen kirjeen rintakehäänsä vasten. Paino sängyllä siirtyi Agathan puolelle Faronin noustessa ylös ja askelten kopinan kantautuessa ulos huoneesta siivittäen nuoren noiden yksityisyyden, oman rauhan pariin. Ovi kolahti hiljaa kiinni.

Kesti kauan, ennen kuin Agatha sai vapisevin käsin avattua saapuneen kirjeen. Hän ei tiennyt, mitä Oliver sanoi – laittaisiko Oliver poikki vai anoisiko Oliver polvillaan tyttöä takaisin. Ja kumpi olisikaan kirjeen sisältö, ei Agatha tiennyt kumpaa hän itse halusi enemmän. Hän oli saanut ristiriitaisia viestejä Oliverista viime näkemän jälkeen, hän oli kuullut kyseenalaisia juttuja niin Eriniltä kuin Titolta ja jostakin syystä myös muiden oppilaiden sanat kummittelivat Agathan takaraivossa – se päivä laguunilla, kun osa koulun oppilaista oli pilannut hänen ja Oliverin treffit ja vaatineet Agathaa huomaamaan, kuinka pahan miehen kanssa hän oli – ettei siinä ollut hyvä olla. Se ilta valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa, kun Erin oli auttanut Oliveria järjestämään ihanan romanttisen illan. Tai se retki, kun Oliver oli tivannut Agathalta tytön omia perhesalaisuuksia ymmärtämättä, ettei Agatha voinut kertoa. Mutta päivä, jolloin Oliver oli vetänyt Agathan luutakomeroon ja suudellut tyttöä, silloin perhoset olivat lennelleen palavasti rakastuneen tytön vatsassa. Ja Agatha oli itse uskaltautunut koulutaipaleellaan kaksintaistelemaan Ramonaa vastaan vain Oliverin vuoksi. Ja kuinka Oliver oli kaikkien kertojen jälkeen kääntynyt Agathan ystäviä vastaan, syyttänyt heitä ties mistä vaikka Agatha oli antanut anteeksi niin ystävilleen kuin Oliverille heidän toilailunsa ja virheensä, koska Agatha uskoi hyvään. Mutta kumpia hänellä ja Oliverilla oli enemmän – yhteisiä hyviä hetkiä, joista taistella vai pilattuja muistoja, jotka vaativat luovuttamaan?

Agathan katse kohosi kirjeestä yöpöydällä lepäävään kolikkoon. Kolikkoon, johon Agatha ei ollut koskenut Tylyahon reissun jälkeen. Agatha ei noussut sängyltä ottaakseen kolikkoa käteensä, hän ei pystynyt siihen, ei vielä. Agatha asteli kirjoituspöytänsä ääreen, jonka päälle oli aseteltu nätisti pergamenttipino, sulkakynät telineeseen sekä muutama mustepullo vierekkäin. Agathan ja Oliverin nimikirjaimilla varustettu mustekynä oli muiden kynien seurana telineessä. Agatha nosti mustekynän telineestä asettaen sen pöydälle tyhjän pergamentin viereen. Pöydällä kirjoitusvälineiden vieressä lepäsivät Oliverin antamat lahjat – kaulakoru sekä joululahjaksi saadut korvakorut, joihin tytön katse kohdistui. Korujen seassa oli myös tytön kihlasormus, jonka hän oli aiempina päivinä riisunut ahdistuneisuuttaan. Tytön hennot sormet kiertyivät kihlasormuksen ympärille hänen puristaessa sen nyrkkiinsä. Hän oli tehnyt valintansa.
”Anna anteeksi rakas”.

Vielä jonain päivänä hääkellot soisivat.

Valerian seisoi kansliansa perällä, omissa henkilökohtaisissa tiloissa. Mies oli sammuttanut huoneessa palavat kynttilät jättäen itsensä pimeään. Mies oli sullonut kätensä housujensa taskuihin katseen kohotessa ikkunalasin läpi pimeään yötaivaaseen. Hennon pilviverhon läpäisi hento valonsäde ruskeiden silmien katsoessa untuvapilvien takaa valon lähdettä - hopeista suurta pyöreää kuuta, jota myös täysikuuksi kutsuttiin. Miehen katse ei hievahtanutkaan täysikuusta, jonka ohitse untuvapilvet leijailivat kiirehtimättä.

Miehen suupielet kääntyivät alaspäin hänen kohdatessa täysikuun katse, kuten jokainen kuukausi tähän mennessä jokaisen täysikuun aikaan Valerian seisoi katsomassa mollottavaa kuu-ukkoa, joka vain olemuksellaan aiheutti kipeitä muistoja. Ruskeat silmät kostuivat liikutuksesta kastehelmien kimaltaessa kuunvalon osuessa kanslian ikkunaan levittäen valon kristallin tavoin silmien kastehelmistä ympäri kansliaa upottaen Valerianin muistojensa syövereihin.

Siitä oli jo viisi vuotta. Viisi pitkää ja kivistä vuotta mutta muistot eivät hellittäneet, menettämisen tuska ei ollut helpottanut vuosien saatossa. Viisi vuotta sitten Valerian oli istunut vaimonsa Moiran kuolinvuoteella hyvästellen naisen viimeiselle matkalle. Valerian oli ollut surun murtama, hän oli katsonut raadeltuja, ennen niin iloisia ja sileitä kasvoja. Silmät kasvoilla eivät jaksaneet aueta kirkkaanvihreään sävyynsä vaan luomet pysyivät kiinni. Huulet olivat kuivuneet Valerianin huulia vasten eikä mikään herättänyt naista ikuisesta unestaan. Mies oli sipaissut naisen vaaleita kutreja korvan taakse, sivellyt raadeltua poskea. Miehen kasvot olivat täyttyneet kyynelistä, ruskeat silmät olivat itkeneet hiljaisen vesiputouksen lailla, kastelleet vuoteen ja naisen käden, jonka Valerian oli nostanut huulilleen. Hän ei halunnut laskea irti, hän ei halunnut jäädä tien päälle ilman valoaan ja rakastaan, joka oli kulkenut hänen rinnallaan ensimmäisestä kouluvuodesta asti.

Valerian nosti farkkujensa taskusta hänen ja Moiran sormukset katseen laskeutuessa täysikuun kirkkaudesta kämmeneensä, jolla sormukset lepäsivät. Mies oli säästänyt sormukset muistona ainoasta suhteestaan, jonka hän uskoi kestävän loppuun saakka. Mutta jäljellä jäi vain suru. Valerian sulki sormukset nyrkkinsä sisään kyyneleiden valuessa kostuneista silmistä. Miehen katse kohosi maasta lasin läpi kuuhun, joka loitsi kirkkaana yötaivaalla.
”Anna anteeksi Moira”, mies kuiskasi anteeksipyynnön huuliltaan. Anteeksipyynnön siitä, ettei ollut kyennyt suojelemaan naistaan.

Se yö oli ollut kammottava. Taivas oli ollut pilvetön ja täysikuu loistanut taivaalla kirkkaana suunnannäyttäjänä. Kaksi pientä valoa oli valaissut metsikköä askeleiden kulkiessa määrätietoisesti eteenpäin.
”Loistava yö kerätä vuoheinää”, Valerian oli sanonut heidän lähtiessä liikenteeseen etsimään vuoheinää monijuomaliemeen, mutta ainoa ehto oli poimia kyseinen ainesosa täyden kuun aikaan. Moira oli astellut Valerianin rinnalla valaisten ympäristöä.
”Ja ties, vaikka tulis vastaan kuutamolla tai muita taikaolentoja”, Moira oli antanut vastauksen välittömästi miehelleen. Vaaleaverikön kasvot olivat olleet yhtä hymyä hänen astellessa kepein askelin metsikössä. Luonnon lapsi, niin Valerian oli kutsunut Moiraa heidän tavatessa. Heidän yhteinen intohimonsa oli ajanut heidät yhteen – halu olla vapaa muiden mielipiteistä välittämättä sekä luonto. Sinä iltana luonto ei ollut heidän puolellaan. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, kun raskaat, mutta hyvin nopeat askeleet olivat lähestyneet heitä metsän uumenista. Tumma, takkuturkkinen olento oli juossut neljällä raajalla heitä kohden ja ennen kuin kumpikaan heistä oli ehtinyt reagoida, oli olento kaatanut Moiran maahan raadellen pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillaan luonnon lasta. Tilanne oli yhtä nopeasti ohi, kuin se oli alkanutkin luisevan otuksen hävitessä metsään ulvonnan kutsumana.

Moira ei vain tullut kuntoon. Naisen raadeltu keho oli ollut verillä, syvät haavet kulkivat pitkin naisen rintakehää ja kasvoissa oli syviä arpia. Mitään ei ollut tehtävissä, mikään taika tai rohto ei tuonut henkihieverissä ollutta Moiraa takaisin. Moira oli poissa vaan täysikuu loisti edelleen kerran kuussa taivaalta eikä se suostunut väistymään. Täysikuu tulisi aina merkitsemään Valerianille tuhoa ja kuolemaa, ikäviä muistoja, joista hän ei välttämättä koskaan pääsisi yli. Vaan Valerian ei suostunut luopumaan muistoista, hän voisi halutessaan, mutta pelkäsi. Jos Valerian luopuisi vaimonsa kuolemasta, unohtaisiko hän vaimonsa olemassaolon ja kaikki ihanat hetket kymmenien vuosien ajalta? Hän ei ottaisi riskiä, että jokin menisi pieleen, hän pystyisi elämään haikeuden tunteen kanssa. Oli pystynyt tähänkin päivään asti eikä se häirinnyt kuin täysikuun aikaan. Täysikuu nostatti miehelle tunteet pintaan aina kuun ottaessa täydellisen pyöreän muodon tähtitaivaalle.

Valerianin kasvot olivat kostuneet kauttaaltaan suolaisista kyynelistä, jotka valuivat miehen poskilta pudoten rinnuksille ja lattiaan. Mies ei liikahtanut ikkunan edestä, hän odottaisi kuun poistumista ennen kuin suostuisi ummistamaan omat silmänsä. Hän valvoisi niin kuin oli valvonut viisi vuotta sitten toivoessaan vaimonsa toipumista, odottanut naisen avaavan kirkkaan vihreät eloisat silmänsä. Ja nyt Valerian odotti kuun väistymistä taivaalta, aamun sarastamista. Täysikuun ilta oli ihanille muistoille tarkoitettu, niille hyville muistoille Moirasta, kuten naisen naurulle, joka nostatti aina hymyn huulille, vaaleille tuoksuville hiuksille sekä loppumattomalle seikkailutahdolle.

Täysikuu jäi pilviverhon taakse jättäen ikkunassa seisovan miehen pimeyteen. Kyyneleet eivät kimaltaneet ilman valoa, ne olivat kosteina vanoina miehen tummilla poskilla. Kilahdus. Valerian oli avannut nyrkkinsä pudottaen sormukset nyrkistä lattialle kilinän saattelemana. Itku kantautui Blakesleyn kanslian ovien ulkopuolelle.

Pienen tytön kulmat olivat painuneet kurttuun. Hänen suunsa oli tiukkana viivana luettuaan epäpätevän tuvanjohtajansa lähettämän kirjeen. Tyttö ei suostunut, hän ei tulisi ikinä suostumaan miehen kansliaan, ei ainakaan yksin jos toisella olisi joku suojaamassa selustaa. Miksei hänellä saanut olla ketään ”kolmatta” osapuolta. Ja mitä ”väärinymmärryksiä” muka voisi tapahtua. Eivät hänen omat ajatuksensa olleet ”väärinymmärryksiä”, hänellä oli oikeus omiin ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä eikä kenelläkään ollut oikeutta tyrmätä hänen näkemyksiään. Ei, ei vaikka hän kuinka olisi professorina ja asemassa, jossa häntä pitäisi arvostaa ja kunnioittaa. Mutta miten kunnioittaa miestä, joka ei kunnioittanut oppilaitaan ja joka tyrmäsi heidän tapansa olla minä. Kaikki tavat, joilla he oppivat ja kehittyivät, heidän ajatuksensa eivätkä itse edes opettaneet kunnolla. Eivät sellaiset ansainneet kunnioitusta, eivätkä tulisi ikinä ansaitsemaan ja asiaa oli edes turha puida. Hän ei tulisi ikinä kunnioittamaan tuvanjohtajaansa eikä koskaan tulisi pitämään hänestä tai luottamaan häneen. Ei, ei vaikka mitä tapahtuisi. Ja Dinah pitäisi päänsä tässä asiassa.

Dinahia pöyristytti ajatus, että hän taipuisi itseään niin vahvana ja suurena miehenä pitävän tahtoon vain sen takia, että niin kuuluisi tapahtua – että joku edes kuvittelisi hänen taipuvan. Ja kaikki vain sen takia, että taikaministeriöön ei ollutkaan luottamusta, että taikaministeriössä oli epäpäteviä, asioista tietämätöntä henkilökuntaa, jolle professorien sana oli ainoa totuus ja laki. Ja jälleen nainen – vielä taikaministeriön nainen - oli alistunut miehen sanan edessä, sitä oli tapahtunut niin paljon, ettei Dinah voinut sietää saati ymmärtää sitä. Miksei nainen voinut olla vahva ja hallita? Miksi aina miehet saavat tahtonsa läpi ja miksi aina vain heitä pitäisi kunnioittaa ja totella. Se oli niin väärin, niin väärin että se ajoi noidat ongelmiin itsensä kanssa, kamppailemaan minuutensa kanssa ja pakottaen heidät vaikenemaan. Vaikenemisen jalon taion Dinah oli oppinut, mutta hän ei tehnyt sitä, koska hänen oli pakko vaieta, vaan hän vaikeni, koska halusi. Hän ei halunnut puhua muille, hän ei halunnut muiden tuntevan häntä, saati hänen menneisyyttään.

Dinah ei ollut puhunut menneisyydestään kenellekään muulle kuin sedälleen – isänsä veljelle. Niin oudolta kuin se kuulostikin, hänen isänsä veli oli Dinahille tämän hetken tärkein ja läheisin ihminen, hänen ties kuinka mones huoltajansa. Olihan se varmasti vaikuttanut Dinahin kasvuun, kun hän oli joutunut seuraamaan vierestä, kuinka alkoholisoitunut, shokkihoidon tarpeessa ollut vahva mies pakotti muut vaikenemaan. Vaikeneminen ei auttanut, ei, vaikka sen sanottiin tuovan turvan kehtoon mutta myöskään taisteleminen ei auttanut, se toi osakseen kipeitä mustelmia ja kyyneleitä. Ja kun koti oli lopulta monen mutkan jälkeen löytynyt isänsä veren jakavan miehen luota, oli se tuntunut oudolta, mutta lämpimältä, turvalta. Se ei kuitenkaan poistanut luottamuksen puutetta noitiin ja etenkin velhoihin, se ei poistanut tarvetta vaieta vaan se toi tarpeen vaieta.

Kaiken kokemansa jälkeen pieni Dinah oli kasvanut itsenäiseksi, itsepäiseksi hiljaiseksi tytöksi vahvojen mielipiteiden ja ennakkoluulojen kanssa. Dinah ei sanonut ajatuksiaan ääneen, hän ei puhunut sanaakaan, ellei hän luottanut ja vuoden aikana kukaan ei ollut ansainnut Dinahin sanoja. Ensimmäisen kouluvuoden aikana Dinah oli pitänyt sanat itsellään, hän oli kirjoittanut mielipidekirjoituksia koulun ilmoitustaululle, joita ei arvostettu. Kaikki ilmoitukset, kaikki varoitukset, oli revitty pois, sotkettu ja pyyhitty muistista koulun vaietessa epäkohdistaan. Edes taikaministeriö ei ollut kiinnostanut, vaikka he olivat esittäneet olevansa kiinnostuneita – he olivat vain etsineet tapoja vaientaa oppilaat ja siinä jos missä he olivat hyviä. Vaan Dinah ei aikonut lopettaa, hän ei aikonut vaieta tai suostu tuvanjohtajansa tai taikaministeriön edustajan asettamiin ehtoihin, hän ei aikonut kutsua näkemyksiään ”väärinymmärryksinä”.

Dinah puristi kirjeen pieneen nyrkkiinsä. Hän ei suostuisi, ei ikinä suostuisi kasvokkain mörkönsä kanssa, ei ikinä. Sitä iloa hän ei soisi kenellekään. Hän aikoi pysyä kaukana omista möröistään, joita oli kertynyt aivan liikaa liian lyhyessä ajassa liian nuorelle tytölle. Dinahia puistatti ajatus astua iljettävän miehen kansliaan ja katsoa mörköä suoraan silmiin ja kuulla ”väärinymmärryksistä” ja vastaanottaa anteeksipyyntö ja käsky vaieta. Siihen itsepäinen pieni tyttö ei suostunut.

Vaan toisin kävi. Pieni tyttö seisoi Gregory Lipevän käytävällä kädet puuskassa rintakehällä kulmat kurtussa. Hänen tuijotuksensa kohteena oli takaisin tuijottava Lipevän patsas hiljaisuuden vallitessa käytävällä. Dinah odotti, hän ei yksin astuisi mörön kansliaan, jossa hänet vielä syötäisiin elävältä ja muserrettaisiin, niin kuin aina. Dinah ei välttänyt patsaan katsetta vaan tuijotti mörön kanslian vartijaa silmiin. Tytön ajatukset keskeyttivät oven kolahdus ja ovesta käytävälle astunut River. River, joka toimisi Dinahin suojana tulevan keskustelun aikana. Pieni helpotus valtasi jännittyneen ja vihaisen tytön kehon hänen nähdessä tutut kasvot valois-loitsuna pimeydessä, valona.

Koko tilanne kansliassa oli absurdi – mitään puhumaton Dinah, joka oli koko keskustelun tuijotellut pöydän pintaa välttäen katsomatta kehenkään; River, joka oli vain tullut paikalle Dinahin pyynnöstä eikä tiennyt, mitä tekisi siellä; neiti Vulpeksi kutsuttu vahtimestari, joka oli valinnut puolensa väärin; sekä professori Pachner, joka kuten Dinah oli odottanutkin, yritti saada pienen tytön vaikenemaan. Ei Dinah suostuisi siihen, ei hän hyväksyisi miehen esittämää anteeksipyyntöä, joka kaikui kuuroille korville itsepäisen oppilaan tehtyä päätös jo ennen keskustelua, ettei hän hyväksyisi anteeksipyyntöä, joka ei ollut riittävä hänelle.
”Olen pahoillani, että olet kokenut tilanteen ahdistavaksi”, niin hän oli sanonut. Hän oli pahoitellut Dinahin tuntemuksia ja kokemuksia eikä ymmärtänyt mistään mitään. Ei tulisi koskaan ymmärtämään mistään mitään, joten mitä hän oli pahoittelemaan asiasta? Tytön ilme ei ollut värähtänytkään, hän tuijotti edelleen pöydän pintaa kulmat kurtussa ja huulet tiukkana viivana haluten vain pois kansliasta. Häneltä tivattiin, haluisiko hän sanoa jotain, kenties hyväksyä – ei mies voinut olettaa, että hän saisi tahtonsa läpi tai saisi hyväksynnän anteeksipyynnölleen, niin ei tulisi tapahtumaan ja se oli typerää ennakkoluuloa mieheltä.

”.. Saanut tietää tuntemuksistasi välikäden kautta, mutta tahtoisin kysyä sinulta nyt..”, mies oli aloittanut – mitä hän olisi muka voinut kuulla keneltäkään siitä, miten hän oikeasti tunsi ja näki asiat, kun kukaan ei kuullut hänen sanojaan? Eikä hän puhunut kenellekään eikä kirjoittanut tuntemuksistaan vaan kätki kaiken sisälleen ellei Clayton Wells ollut tunkeutunut Dinahin päähän useammin kuin tunnilla ja kaivanut syvältä tytön ajatuksista kaikki ikävät muistot, jotka olivat pakottaneet hänet kasvamaan itsenäiseksi hyvin nopeasti.
”… Koetko olosi turvalliseksi kotona?” mies oli lopettanut. Tiesikö mies edes, että miten koti määriteltiin? Mitä paikkaa voisi kutsua kodiksi, jos koti vaihtui jatkuvasti. Mutta tällä hetkellä Dinah viihtyi kodikseen määrittelemässään paikassa, hän viihtyi setänsä luona eikä halunnut joutua eroon sedästään. Hän ei halunnut taas uuden huoltajan luokse, hän ei taas halunnut aloittaa kaikkea alusta niin kuin oli joutunut tekemään niin monta kertaa. Hän ei jaksanut enää eikä hän halunnut enää uutta kotia ja uutta huoltajaa. Pelkkä ajatus uudesta vieraasta talosta sai kylmät väreet kulkemaan tytön selkäpiitä pitkin, hän ei halunnut pois turvastaan, jonka hän oli vihdoin löytänyt. Kodista, jossa hän sai olla minä.
”Miten vanhempasi voivat”, oli ollut kysymys neiti Vulpen huulilta – naisen, joka todella oli kolmas osapuoli. Hän ei tiennyt mistään mitään vaan miten hän olisi voinut? Tyttö tuijotti silmät suurina ja pyöreinä pöytää – vihaisena ja surullisena. Vihaisena siitä, että hän joutui istumaan ja kuuntelemaan, että hänen odotettiin taipuvan miehen tahtoon. Surullisena siitä, että hänen menneisyyttään kaivettiin, hänet haluttiin viedä pois kotoa ja kysyttiin, kuinka hänen vanhempansa voivat… Miten vastata kysymykseen, miten vanhemmat voivat, jos oikeita vanhempia ei ollut. Jos oli vain setä.

Professori oli aloittanut tytön edelleen vaietessa kertomaan omasta perheestään – perheestä, jota Dinahille ei ollut suotu. Mitä hän teki tiedolla, että miehellä oli onnellinen perhe-elämä? Ei se kiinnostanut Dinahia, se ei edes kuulunut Dinahille eikä se toisi hänen kunnioitustaan miestä kohtaan. Dinah ei ollut verrattavissa professorin tyttäreen, heissä ei ollut mitään samaa – professorin tyttärellä oli kaksi rakastavaa vanhempaa toisin kuin Dinahilla, joka oli menettänyt kaikki hänestä välittävät aikuiset. Hänen isänsä oli shokkihoidon tarpeessa, alkoholisoitunut ja äiti oli kuollut eikä hän ollut ehtinyt tutustua häneen kunnolla. Kaksi rakastavaa vanhempaa, joita Dinah ei tulisi koskaan saamaan. Pieni tyttö painoi silmänsä hetkeksi kiinni, hän ei halunnut itkeä tässä ja nyt, hänen pitäisi vielä hetki jaksaa, ennen kuin pääsisi pois kansliasta omaan rauhaansa.
”.. Koska tunnetilasi varmasti oli aivan oikeutettu..”, professori oli jälleen puhunut keskeyttäen tytön mietinnän. ”Varmasti oli”, niin mies oli sanonut – mies ei uskonut, että tytön tunnetilat olivat täysin oikeutettuja, ne olivat täysin oikeutettuja eivätkä varmasti olivat. Tytön sisällä kyti pieni vihan liekki miestä kohtaan ja suuri musta möykky oli hänen rinnassaan surun tuomana. Saatuaan luvan poistua, Dinah oli yrittänyt ottaa ystävänsä mukaan, mutta River oli jäänyt kansliaan. Dinah saisi näin ollen olla jälleen yksin, sitähän hän aina halusi. Halusi olla yksin ja vaieta, mutta hän piti Riveristä eikä halunnut Riverin jäävän mörön armoille. Dinahin pienet jalat kulkeutuivat kansliasta ulos aina tupaan asti, jossa tyttö heittäytyi sängylleen painaen kasvonsa tyynyä vasten tytön itkiessä hiljaa. Hänkin halusi äidin, jonka syliin turvautua, hän halusi äitinsä takaisin…

Scarlett oli paiskannut tupansa makuuhuoneen oven illalla kiinni saavuttuaan Lacethornin kansliasta. Häntä suututti, häntä ärsytti ja hän vihasi ongelmia, joihin hän kerta toisensa jälkeen ajautui. Hän vihasi vasikoita, jotka juorusivat kaiken eteenpäin – hän vihasi Viviannia, joka ei ollutkaan hänen ystävänsä ja oikea kätensä vaan yritti käyttää häntä hyväkseen. Ja sehän ei käynyt Scarlettille, ei missään nimessä käynyt. Scarlettin sisällä roihusi vihan liekki kirkkaana ja polttavana peittäen muut tunteet alleen. Tunne oli sama, hyvin samankaltainen kuin silloin, kun Scarlett oli saanut kuulla olevansa vahinko – ettei hän ollut täydellinen ja paras ja sitä hänelle oli kehdattu väittää tänäänkin. Scarlett ei suostunut olemaan heikko, hän aikoi olla paras ja vahvin. Ja hän aikoi kostaa jokaiselle, joka kehtasi epäillä häntä – Lacethornille, Viville, Galalle, Wilsonille, kaikille, aivan kaikille, jotka eivät suostuneet näkemään hänen potentiaaliaan ja suuruuttaan – hän oli paras, hän tulisi olemaan kaikista voimakkain velho, kuka oli ikinä kulkenut maan päällä. Hän ei suostunut lähtemään Tylypahkasta, joka oli hänen ainoa kotinsa tällä hetkellä, ainoa mahdollisuutensa tulla vahvimmaksi. Ja että hän lähtisi lastenkotiin, jossa taikasauvoja ei sallittu, jossa hänet poljettaisiin maan rakoon kuin mikäkin matonen, niin kuin hän polki Brin maan rakoon kerta toisensa jälkeen? Ei käynyt. Ja hän ei saisi edes lähteä tuvasta pois harjoittelemaan, ja mitä hän kertoisi muille, jotka uteliaina kysyisivät, miksi suuri ja mahtava Snider vietti aikaa tuvassa eikä tunneilla tai harjoittelemassa? Hän kieltäisi totuuden, hän kieltäisi olevansa ongelmissa ja uhkailleen muita, hän keksisi valheen, kuten aina. Valheen, jonka muut ostaisivat aivan varmasti. Tai niin Scarlett toivoi.

Scarlett ei tiennyt, kuinka hän viettäisi seuraavat neljä – neljä – viikkoa. Mitä hän voisi tehdä neljän viikon aikana, hänhän kuolisi tylsyyteen tuvassaan, josta ei ollut pääsyä pois eikä pakopaikkaa. Ensimmäistä kertaa tytön elämän aikana hänet oli ahdattu nurkkaan, saatu vangiksi. Scarlettin teki mieli huutaa raivoissaan, hänen teki mieli iskeä nyrkillä ensimmäistä vastaantulijaa päin, tehdä reikä seinään ja musertaa tupalaistensa unelmat – tuhota koko tupa, jotta hän saisi tien pois vai jätettäisiinkö hänet keskelle liekkimerta typerän kotiarestin vuoksi? Hän ei ollut ikinä joutunut kotiarestiin, häntä ei ikinä rangaistu mistään, mitä hän teki mutta sekin oli vain hyvittelyä siitä, että hän oli vahinko – pahainen pieni lapsi tässä maailmassa, jolla ei mukamas ollut tarkoitusta. Ja Scarlett kostaisi vielä kaikille, kunhan hän pääsisi pois hiirenloukusta, hän kostaisi kaikille.

Scarlett seisoi pitkään ensimmäisten kotiarestipäivien aikana tupansa oviaukon edessä kädet nyrkkiin painettuna. Hän voisi lähteä tuvasta, hänellä olisi keino livahtaa pois tuvasta omille teilleen, jos hän haluaisi. Hän voisi koska vain heittää näkymättömyysviitan ylleen ja kadota koulun käytäville, salaisiin piilopaikkoihin, joita oli piilotettu pitkin koulua ja aiheuttaa ongelmia hänestä vasikoineille pienillä sanattomilla loitsuilla. Hän voisi lähteä, mikään ei pidättelisi häntä tuvassaan, mutta mikä esti häntä? Miksei hän vain rynnännyt ulos tuvasta näkymättömyysviitan alla? Hän ei halunnut katsoa vierestä muiden naurua ja iloa, kuinka heillä oli kaikki hyvin ja kuinka he paistattelivat suosiossa. Hän halusi olla suosiossa, huomion keskipisteenä. Hän ja vain hän. Ja jos hän livahtaisi ulos tuvasta, huomaisiko joku hänen puuttumisensa hiljentyneessä tuvassa ja vasikoisi Lacethornille? Aivan varmasti. Ja silloin hän ei pääsisi enää osallistumaan loitsuihin tai pimeyden voimilta suojautumiseen eikä saisi tukiopetusta pommitukseen. Ja silloin hänet lähetettäisiin lastenkotiin. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Scarlett suostui myöntämään pelkäävänsä – hän pelkäsi joutuvansa lastenkotiin ilman taikuutta. Taikuus oli herättänyt hänet henkiin eikä hän olisi mitään ilman taikuutta. Hän eli taikuudesta, se oli hänen elinvoimansa ja hänen keinonsa olla paras. Hän ei pitänyt pelon hiipivästä tunteesta sisällään kehossaan. Se sai hänet epäröimään päätöksiään ja valintojaan, pelko oli heikkoutta eikä hän aikonut olla heikko, hän ei halunnut olla heikko. Hän oli aina rynnännyt suin päin vaaroja kohden eikä ollut pysähtynyt kuuntelemaan sisintään. Pelko, ei sillä tunteella tehnyt mitään, sitä mieltä hän oli edelleen. Tunteet sumentaisivat hänen näkökenttänsä eikä niille ollut varaa.

Scarlett pyörähti raivoissaan ympäri, kuten oli joka ikinen päivä tehnyt seisottuaan ikuisuudelta tuntuvan ajan tuvan oviaukon edessä. Hän potki ilmaa, hänen teki entisestään mieli lyödä reikä seinään ja kaivautua väkisin pois, mutta ei. Hänen oli kerrankin kärsittävä rangaistuksensa niin kuin se oli määrätty. Hänen oli leikittävä kilttiä tyttöä, professoreiden lellikkiä muutaman vuoden ajan ja sen jälkeen helvetti olisi irti. Muutama vuosi, kyllä hän kestäisi sen, hänen oli pakko. Sitä ennen hänen oli selvittävä neljästä viikosta vankilassa, jossa ei ollut mitään tekemistä. Vain hän ja Ace, ainakin he saisivat olla kahdestaan ja voisihan hän harjoitella yksinkertaisia pieniä loitsuja muiden ollessa tunnilla, hän ei aikonut jättää harjoittelujaan kesken kotiarestin aikana, sitä häneltä ei kielletty. Scarlettilta oli kielletty vain turhat oppitunnit, joilla hän ei halunnut edes käydä, hän sai käydä juuri niillä oppitunneilla, joilla hän halusi käydä ja mikä parasta, hän sai ruoan suoraan vuoteeseensa tonttujen toimesta. Hän oli saanut rangaistukseksi miniloman. Hän oli tässä tilanteessa voittanut pääpotin, vaikka pelko jäikin asumaan tytön takaraivoon – jos hän tekisi jotain väärin, hän joutuisi lastenkotiin. Hän joutuisi pois Tylypahkasta, omata kodistaan.

Scarlett ei ollut koskaan elämässään juossut yhtä kovaa kuin sinä tiistaina, kun hän riensi ensimmäistä kertaa ulos tuvastaan ja koulun sisätiloista ulos vapauteen. Kiperä pakkasilma nipisteli tytön poskia ja nenänpäätä, mutta hän ei välittänyt, hän nautti joka hetkestä vapaudesta, joka hänelle oli edes hetkeksi suotu. Vain hetkeksi, mutta hetki oli parempi kuin koskaan. Hän pääsi ulos harjoittelemaan loitsuja, pommitusta, jonka osaamista hän oli jo pitkään himoinnut. Jännitys sekä into olivat huipussaan tytön saapuessa metsän laitaan, jossa professori odotti jo häntä. Tytön ruskeat silmät säkenöivät onnesta ja huulet olivat kaartuneet täyteen hymyyn. Ei Scarlett osannut loitsua, hän ei välittänyt tarkasta geometriasta, saati kolmion piirtämisestä. Scarlett tunsi elävänsä, hän tunsi oppivansa asioita ensimmäistä kertaa elämässään joltain muulta kuin itseltään, kun puska värähteli lukuisten yritysten jälkeen ja tyttö oli imenyt kaiken tiedon mieheltä pesusienen tavoin – hän halusi tietää kaiken ja halusi oppia kaiken. Ja se riemu Scarlettin sisällä, kun puska oli räjähtänyt – ei voimaakasti, mutta räjähtänyt – oli ollut huipussaan. Scarlett säkenöi onnesta, hän oli yhtä hymyä ja kaiken lisäksi hän sai luvan käydä suuressa salissa syömässä.

Hetken aikaa tyttö oli halunnut rynnätä ystäviensä keskelle, kunnes todellisuus oli iskenyt onnen täyteistä tyttöä vasten kasvoihin – hänellä ei ollut kavereita. Hän oli elänyt vain itselleen viimeiset kouluvuotensa ja käyttänyt kaikkia muita hyväkseen häpeilemättä, törkeästi. Hän oli saanut muut syömään kädestään, manipuloinut heitä ja nyt hän ei saanut edes nähdä Viviannia, entistä parasta kaveriaan, joka oli vasikoinut hänestä professoreille. Todellisuus, ettei hänellä ollut yhtään kaveria odottamassa hänen kotiarestinsa loppumista oli suuri isku energisen tytön kasvoille, mutta hän oli tähänkin asti pärjännyt yksin, joten ehkä hän pärjäisi vielä muutaman vuoden yksin, jonka jälkeen lojaalius palkittaisiin. Hän palkitsisi heidät, jotka olisivat hänelle lojaaleita lupauksella pitää heidät hengissä. Ja Scarlett oli vain rynnännyt suorinta tietä tupaansa nauttimaan tonttujen valmistamasta iltapalasta Acen kanssa, hän aikoi olla viimeiseen asti kiltin tytön roolissa.

Scarlett tuijotteli Briltä saamaansa aikataulua typeriin vippeihin, kokeisiin lukemista varten. Hän oli kieltäytynyt monta kertaa aikataulusta, mutta hänen piti esittää kilttiä koululaista, joten kai lukeminen oli osa sitä. Aikataulu ei vain miellyttänyt häntä. Hänen olisi joka ikinen päivä, joka ikinen viikko pitänyt lukea teoria-aineita, joilla hän ei tulisi tekemään mitään ja loitsuja hän saisi harjoitella vain muutaman tunnin viikossa. Scarlett rustaili kynällä kaikki itseään kiinnostamattomat aiheet ylitse jättäen jäljelle vain loitsut ja pimeyden voimilta suojautumisen sekä liemet, jos hän löytäisi keinon rakentaa pommin, jolla aiheuttaa valtaisaa tuhoa. Tyttö myhäili itsekseen itseään miellyttävälle aikataululle heilutellen taikasauvaa käsissään. Pommitusta hän ei saisi harjoitella sisällä, mutta hän voisi harjoitella paljon muita loitsuja ja ainoa teoria, mitä hän lukisi pimeyden voimilta suojautumisen lisäksi olisi kiellettyjen kirjojen osastolta varastettujen kirjojen kopiot. Scarlett rytisti Briltä saamansa aikataulun loitsukirjansa väliin pyörähtäessään Acea kohden.

”Vain mä ja sä. Ikuisesti ja pian me ollaan voittamattomii. Hetki kun leikitään kilttii tyttöö, niin kaikki hoituu”, Scarlett myhäili Acelle tyytyväisenä. Hän ei halunnut myöntää Acelle eikä itselleen, että häntä pelotti oma tulevaisuus – pelko lastenkotiin joutumisesta, ettei hän olisikaan riittävän mahtava. Todellisuus oli iskenyt vasten Scarlettin kasvoja – hänellä ei ollut ystäviä, ei oikeita ystäviä ja hän vain leikki muiden ystävää käyttäen heitä hyväkseen siinä missä muut karttoivat häntä. Scarlett löi vihoissaan, suruissaan ja peloissaan kätensä makuuhuoneen seinää vasten huutaen tuskissaan ja vihoissaan. Muut olisivat tunneilla, hän oli jälleen yksin tuvassa ja yksinolo alkoi tuntumaan turhauttavalta. Se antoi hänelle liikaa aikaa ajatella, miten asiat oikeasti olivat eikä hän pitänyt siitä. Hän ei halunnut kohdata todellisuutta, ei nyt eikä koskaan. Hän oli aina paennut sitä. Todellisuus oli tässä ja nyt, ja hänen olisi korkea aika oppia elämään todellisuuden kanssa, hän ei vain ollut hyvä siinä. Jos joku asia ei miellyttänyt häntä, hän kiisti sen olemassaolon, kunnes voisi poistaa sen kokonaan ja monta tällaista kohdetta oli olemassa, liian monta. Scarlett vei kädet niskansa taakse maatessaan sängyllään. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat kattoa tytön ollessa hiljainen ja mietteliäs – mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt tehdä kouluvuosiensa aikana, ja mikä oli ajanut hänet tähän pisteeseen. Ja mitä kaikkea hän oli ehtinyt menettää.

Scarlett makoili Puuskupuhin tuvan lattialla takkatulen äärellä. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat liekkeihin, jotka tanssivat takassa nuollen puita. Joku olisi voinut kutsua näkyä kauniiksi, mutta Scarlett ajatteli vain mitä kaikkea liekit voisivat saada aikaan, ja mitä ne olivat saaneet aikaan. Scarlett oli omin silmin nähnyt liekkien työskentelyn – hän oli nähnyt linnan ikkunoista Kielletyn metsän tulipalon, jonka pirunpalo oli aiheuttanut. Hän oli omin silmin nähnyt kanslian palavan linnassa omien käsien loihtimana, ja hän oli nähnyt Wilsonin hiusten palavan niin ikään oman sauvansa aiheuttamana. Hän ei ollut pelännyt liekkien polttavan häntä tai muita, hän oli nauttinut niiden aiheuttamasta tuskasta muille ja nähdessään tulen aiheuttaman tuhon, hän oli vain innostunut siitä. Hän oli ihaillut, kuinka voimakkaita liekit olivat – kuinka paljon tuhoa yksi pieni kipinä saattoi saada aikaan. Ja hän halusi nähdä sitä lisää. Pieni kipinä tytön sisällä käski hillitä halujaan, hillitä itseään ja pimeää puoltaan. Pieni ääni tytön päässä kehotti odottamaan, kehotti harjoittelemaan loitsuja, sillä hän pystyi saavuttamaan mitä halusi eikä hän välttämättä tarvinnut siihen edes voimakeinoja, ei tulen apuja. Se oli hento ääni, jota Scarlett ei ollut kuunnellut ennen. Ääni oli kotiarestin aikana herännyt ja kantautunut Scarlettin korviin.

Tytön ajatukset keskeytyivät, kun hänen tuvanjohtajansa asteli tupaan ja pyysi hänet luokseen. Scarlett kurtisti kulmiaan miehen pyynnölle – hän oli noudattanut täydellisesti annettuja ohjeita, hän ei ollut poistunut tuvasta vaikka mieli oli monta kertaa tehnyt, hän oli vaientanut halunsa paeta tuvasta. Sillä hetkellä Scarlett toivoi, että hän olisi paennut, kun siihen oli tilaisuus. Että hän olisi juossut ja karannut vastoin omaa tapaansa mutta ei, hän oli alistunut muiden tahtoon ja se tuntui sillä hetkellä virheeltä, kun professori Lacethorn pyysi Scarlettin mukaansa rehtorin kansliaan. Normaalisti tyttö olisi ollut riemuissaan luvasta poistua tuvasta, mutta mitä hän tekisi rehtorin luona? Hänellä ei ollut mitään asiaa valtaistuimella istuvalle miehelle, joka ei tiennyt mistään mitään ja jolle valtaistuin ei kuulunut. Tai ehkä, ehkä, hän saisi kerrankin hyvää palautetta ja kuulla onnistuneesta. Palautetta harjoittelusta ja kotiaresti loppuisi. Tytön toivoa vahvisti se, että hän näki professori Andrewsin istumassa sivupöydän luona.

Scarlett piti kätensä hupparinsa kengurutaskussa istuutuessaan rehtorin pyynnön myötä yksinäiselle tuolille keskellä rehtorin kansliaa – rehtorin pöytää vastapäätä. Tytön sauvakäsi kietoutui vaistomaisesti oratuomisauvansa ympärille, hän piti hennon otteen sauvasta ja yleensä niin nauravat kasvot olivat painautuneet peruslukemille – mitään hyvää ei ollut tiedossa. Scarlett ei ollut viisaimmasta päästä, mutta hän pystyi aistimaan tilanteen, hän oli ollut tilanteessa niin monta kertaa – niin monta kertaa hänet oli istutettu kansliaan kuulusteluun typeriksi väitettyjen tekojen jälkeen. Mutta oliko typerää ihailla poltettua kansliaa, sitä tuhkan määrää ja kituvia liekkejä? Scarlett piti siitä, hän piti vaaran kohtaamisesta.
”Onko neiti Sniderilla mitään olettamusta siitä, että miksi istutte täällä tänä iltana”, rehtorin sanat eivät tienneet mitään hyvää – jotain hän oli tehnyt tai jostakin häntä syytettiin jälleen kerran. Tällä kertaa Scarlettilla ei ollut mitään tietoa, mitä hän oli onnistunut tuhoamaan tuvasta käsin.
”Ei, ei mitään tietoa muta varmaan kerrotte et oon taas tehny jotain väärin”, Scarlett kohautti välinpitämättömänä olkiaan antaen vastauksen rehtorille. Hänen lippalakkinsa lepäsi kirkkaan oranssien hiusten päällä. Hiusten, jotka muistuttivat tytön liikkuessa takassa tanssivia liekkejä.

Scarlettin sydän tuntui jättävän lyönnin väliin, kun hän silmäili rehtorin ja tuvanjohtajan välissä liikkuvaa kansiota, joka koski häntä ja hänen pitkää listaansa rötöksistä Tylypahkan seinien sisäpuolella. Mutta niistä oli pitkä aika, hän ei ollut ikuisuuksiin tehnyt mitään väärää! Oli harvinaista, että nuori noita pysyi hiljaa, hän ei saanut sanoja suustaan sillä pelko otti valtaa tytöstä. Pelko, jota tyttö ei ikinä suostunut tunnistamaan omaksi tunteekseen. Näinkö nopeasti kaikki voisi muuttua – hän oli vasta ehtinyt parin viikon ajan pelätä erottamista koulusta, että hän menettäisi taikasauvansa. Scarlettin käsi kietoutui tiukemmin taskussa olevan taikasauvan ympärille ottaen tukevampaa otetta sauvasta – ei kuitenkaan hyökkäysaikeissa vaan enemmän suojelevasti – hän ei aikonut luopua sauvastaan, hän ei aikonut jättää elämänsä pyhintä tarkoitusta. Hän rakasti taikuutta, taikuus sai hänet elämään. Tytön hengitys tihentyi, nopeutui paniikinomaisesti ja katse hakeutui hiljaiseen professoriin taka-alalla – ehkä Andrews auttaisi hänet tästä liemestä pois mutta tyttö sai ruskeisiin silmiinsä vain kivisen tuijotuksen. Rehtorin sanat valuivat paniikkiin ja pelkotilaan siirtyvän noidan korvista ulos pelkkänä soseena, puurona, josta ei saanut selvää.
”Haluatteko sanoa jotain tässä –”, Scarlett ei odottanut tuvanjohtajansa lausetta loppuun, hän halusi puolustaa itseään vielä, kun se oli mahdollista eikä hän halunnut antaa pelolle valtaa vaikka pelko oli sen jo tehnyt.
”Ei, en mä haluu pois, tää on mun koti! Mä oon nytki ollu ihan nätisti, antakaa vielä yks mahis niin mä näytän teille et mä pystyn siihen!” Scarlett aneli lupaa jäädä kouluun, hän aneli viimeistä mahdollisuuttaan.
”Olet saanut enemmän kuin yhden tai kaksi mahdollisuutta”, ne olivat raskauttavat sanat tuvanjohtajan suusta – sanat, jotka saivat Scarlettin pelkäämään entisestään lähtöä. Tytön oli vallannut avoimesti hätä, että hän joutuisi lähtemään kodistaan. Tytön suusta pulppusi edelleen anelevia sanoja, pyyntöjä jäädä ja lupauksia korjata kaikki. Epätoivo oli noussut pintaan pelon, hädän, paniikin seuraksi ja nämä tunteet eivät kuvastaneet Scarlettin ihanne minää – hän ei halunnut olla pelokas tai säikky niin kuin Bri eikä epätoivoinen kuten Wilson. Scarlettin oli vallannut hänelle itselleen vieraat tunteet ja olemukset nousseet pintaan. Tytön käsi puristui entisestään sauvan ympärille, hän käyttäisi oratuomisauvaansa jos olisi pakko, jos se olisi hänen ainoa keinonsa säilyttää se.
”Pliis yks mahis! Toi, toi proffa näytti mihin musta voi olla!” Scarlett huitaisi vasemmalla kädellään Andrewsin suuntaan sauvakäden valmistautuessa toimintaan. Epätoivoisen tytön huulilta pääsi kuitenkin totuudenmukaisia sanoja – hänen sisällään oli herännyt uudenlainen kipinä harjoitellessaan pommitusta – kun hän oli oikeasti oppinut asioita.

Mutta vastaukset olivat kieltäviä – liikaa tuhlattuja mahdollisuuksia. Scarlett ei edes tajunnut, kuinka monta tilaisuutta hän oli tuhlannut vihan sokaisemana. Epätoivon ja pelon vallitessa tytön sisällä heräili uinuva tunne – viha, joka oli Scarlettin vanha ystävä ja liittolainen. Viha, joka ohjasi kerta toisensa jälkeen Scarlettia eteenpäin. Vaikka hengitys oli hyvin tiheää, paniikinomaista, ja vihan kytevä liekki hiipui hiljalleen todellisuuden valjetessa nuorelle noidalle – hänellä ei ollut kotia, minne palata eikä hän suostuisi nöyrtymään ja palaamaan perheensä luokse, siihen hän ei suostuisi. Mutta minne hän menisi? Hänellä ei ollut paikkaa, jossa hän voisi olla ja pitäisikö hänen luopua sauvastaan, kuten hän oli pelännyt? Miljoona kysymystä pomppi tytön mielessä katseen harhaillessa miesten keskuudessa. Rehtorin ja tuvanjohtajan sanat tuntuivat jälleen tahmealta puurolta, jossa ei ollut mitään järkeä niiden kertoessa hänen kohtalonsa – erotuksen, jota hän oli ehtinyt pelätä vasta viikkojen ajan. Ja pelosta tuli välittömästi totta. Kyyneleet vierivät tytön poskille, hän joutuisi vielä kotiin, jonka hän oli kertaalleen jättänyt taakseen.

”E-entä toinen koulu?” Scarlett aikoi taistella loppuun asti. Tytön ääni oli muuttunut hiljaiseksi sen ollessa kaikkea muuta kuin päättäväinen ja pieni toivon kipinä sai lisää puita roihahtaen liekkeihin – ehkä hänellä oli mahdollisuus, jos hän pääsisi kouluun, jossa opetettiin pimeyden voimia. Silloin hän ei olisi menettänyt mitään.
”… yksikään koulu ei ota erotettua noitaa riveihinsä varsinkaan, kun saavat tietää erotuksen syyn”, ne sanat iskivät suoran Scarlettin kasvoihin toivon kipinän sammuessa yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin.
”… päätyy sauvan katkaisemiseen”, rehtori sanoi sanat, joita Scarlett oli pelännyt. Tyttö tunsi olonsa hyvin pieneksi, pienemmäksi kuin kuullessaan olevansa vahinko ja vielä mitättömämmäksi kuin silloin. Eikä hän tiennyt, kuinka se oli mahdollista – miten voi olla pientä pienempi. Scarlettin käsi puristui uudestaan hupparin taskussa lepäävän sauvan ympärille – hän voisi joko vain luovuttaa tai nostaa sauvan ja puolustaa itseään viimeiseen asti. Scarlett oli jälleen lähtenyt vihan tanssiin mukaan, vanhan uskollisen ystävänsä, joka ei koskaan ollut hylännyt häntä toisin kuin kaikki muut – perhe, ystävät ja nyt myös professorit. Hän ei piitannut koulusta, jota Tylypahka oli mutta hän piittasi taikuudesta ja voimasta sekä arvostuksesta eikä kukaan arvostaisi koulusta erotettua lasta, ei kukaan. Hän joutuisi laittamaan muut arvostamaan häntä, pakottaisi jokaisen anelemaan hänen jalkojensa juurella toista mahdollisuutta elää ja lopputulos olisi aina kielteinen aivan kuten hänen kohdallaan oli.
Scarlett tiesi, mitä oli luvannut – pommitusta ei käytetä sisällä. Mutta tilanne oli liian herkullinen, ääni tytön päässä huusi loitsimaan, näyttämään mitä hän oli oppinut ja millainen potentiaali valuisi hukkaan. Scarlettin ruskeat silmät kääntyivät Andrewsiin, hän oli luvannut mutta hän ei koskaan pitänyt lupauksiaan. Pommitus olisi ainoa keino paeta tilanteesta ja säilyttää taikasauva sekä oma kunniansa. Scarlettin silmissä paloi hohde, vihan hohde Lacethornin pyytäessä sauvaa, toistaessa pyyntönsä. Scarlett tuijotti pitkältä, ikuisuudelta, tuntuvan ajan Andrewsia kahden äänen taistella sisällään – kovaa huutava ääni, joka käski loitsia ja tuhota kaikki eteen tulevat sekä hiljainen vaimea ininä, joka kielsi, joka kehotti kerrankin taipumaan kohtaloon.

Tytön katse kääntyi lopulta tuvanjohtajaansa itkun, pelon ja vihan sekainen katse silmissä tytön taistella myös omia halujaan vastaan. Hän joutuisi rahvaiden sekaan luopuessaan sauvastaan. Rahvaiden, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään ja joutuisi olemaan kuin he. Hänellä ei ollut samat mahdollisuudet kuin heillä, jotka olivat kasvaneet taikuuden parissa. Hän oli jästisyntyinen, hän eli ilman taikuutta, hän oli kuin saastainen eläin ja sellaiseksi hän ei aikonut koskaan palata. Taikuus oli Scarlettille avain elää. Ja häneltä haluttiin viedä se.
Samassa Scarlett vetäisi oratuomisauvan hupparinsa taskusta käden puristaessa sauvaa nyrkkiinsä. Scarlett irvisti, tuntui pahalta luopua itselleen niin tärkeästä sen sattuessa syvällä sisällään. Scarlett heitti sauvan maahan, hän ei sitä ojentaisi kenellekään vaan hän katsoisi kuinka muut kumartuisivat hänen edessään ja juuri niin tapahtui rehtorin ja Puuskupuhin tuvanjohtajan alentuessa hänen tahtoonsa poimimaan sauvaa lattialta. Ja tämä oli vasta alkua, hän tiesi palaavansa entistä vahvempana ja voimakkaampana ja silloin kaikki alistuisivat hänen tahtoonsa. Kaikki saisivat kokea silloin hänen vihansa eikä kukaan, ei kukaan, olisi silloin turvassa tanssivilta liekeiltä.

”Scarlett Litah Snider, tästä päivästä eteenpäin teidät on erotettu Tylypahkan noitien sekä velhojen koulusta pysyvästi”, rehtori Stanford saneli Scarlettin kohtalon viimeisen kerran tehden siitä pysyvän ja virallisen Scarlettin luvatessa, että tästä eteenpäin muut sinetöivät itsensä kuolemaan. Kuolemaan Scarlettin käden kautta. Aika tuntui samassa pysähtyvän huoneeseen laskeutuessa hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka rikkoi puun räsähtäminen kahtia. Scarlettin vihan täyttämä katse tuijotti katkeavaa oratuomisauvaa, joka antoi periksi taivutuksen myötä päätyen kahteen palaan rehtorin käsissä vieden mukanaan kaiken, mitä Scarlett oli rakentanut. Kaiken, mikä merkitsi Scarlettille jotain ja hiljainen hento ääni vaimeni tytön sisällä vihan huutaessa kostoa, vaatien kostoa jokaiselle vastaantulevalle, joka edes kehtaisi vilkaista häntä väärin. Scarlettin teki mieli ponkaista tuolilta pystyyn, tarttua rehtoria ranteista kiinni ja vääntää kädet sijoiltaan pelastaakseen sauvansa – ääni tytön sisällä huusi häntä juoksemaan väliin. Mutta tyttö istui kädet nyrkissä sylissään, kun puu räsähti kahtia. Scarlettin teki mieli huutaa ääneen vihan huutaessa äänettömänä hänen sisällään mutta Scarlett pysyi hiljaa antaen huudon olla sisäinen vaientaen tuskan ja muut tunteet, joita hän ei enää aikoisi kokea – pelko, suru, epätoivo, ahdinko. Hän oli tuntenut liikaa epämieluisia tunteita elämän menettäessä jälleen tarkoituksensa. Ja ainoa tarkoitus tytön elämällä oli kostaa.

Loppu keskustelusta oli Scarlettille hepreaa miesten keskustella hänen sijoituspaikastaan – minne hän menisi, kun Tylypahka ei olisi enää hänen kotinsa. Scarlett ei kuunnellut sanaakaan keskustelusta, hän ei halunnut perheensä luo, se ei ollut hänen kotinsa ja jos hän päätyisi perheensä luokse, olisi siellä pian kolme nuolen tai veitsen lävistämää ruumista. Hän ei tarvinnut sauvaa tappaakseen, hänellä oli aseita, joilla tappaa. Ja tällä hetkellä Scarlett halusi vain nähdä perheensä makaavan olohuoneessa ja valkoisen maton peittyessä tuoreeseen punaiseen vereen jättäen jälkeensä ikuisen muiston, jota muut kutsuisivat traagiseksi kohtaloksi – tulla kylmäverisesti murhatuksi oman perheenjäsenensä toimesta. Surullista, niin muut voisivat sanoa mutta Scarlettin mielestä se oli vain oikeus ja kohtuus. Scarlett nousi tuolilta ylös miesten keskusteltua pitkään hänen sijoituspaikastaan – taikaministeriön suojiin oli lopullinen tulos.
”Katsokaa, ettei hänen tavaroihinsa eksy mukaan mitään mitä sinne ei kuuluisi”, sanat herättivät Scarlettin takaisin todellisuuteen. Pidettiinkö häntä todella pikkurikollisena, joka tyytyisi varkauteen? Kuka edes kehtasi verrata suurta ja mahtavaa Scarlettia pikkutekijöihin, joista ei ollut vastusta edes ensimmäisen vuoden peukaloa imeville velhoille? Se oli loukkaus, syvä loukkaus Scarlettin jo murskattua egoa kohtaan. Hän oli kaikkea muuta kuin pikkurikollinen eikä hän malttanut odottaa pääsevänsä todistamaan sen. Scarlett loi tiukan silmäyksen rehtoriin, ennen kuin poistui kansliasta tuvanjohtajansa kanssa – hän palaisi ja palatessaan hän pitäisi huolen, ettei mies istuisi enää niin kutsutulle valtaistuimelleen, hän kuului sille valtaistuimelle. Hän oli ainoa, jolla oli oikeus valtaistuimeen ja muiden tulisi palvoa häntä. Hän kostaisi, kostaisi jokaiselle.

Kylmä tuuli puski Scarlettin kasvoille hänen astuttuansa linnan suurista puuovista ulos. Tyttö vain mietti, kuinka nätin kokon puuovista saisi ja kuinka nätisti tuli leviäisi niistä eteenpäin. Mutta ei vielä. Scarlett veti keuhkot täyteen talvi-ilmaa hänen vietettyä muutaman viikon koirankoppiin lukittua, teki ulkoilma hyvää hänelle. Scarlett ei muistanutkaan, miltä vapaus tuntui – vapaus mennä minne vain ja milloin halusi. Tuntui oudolta olla vapaa tekemään ihan mitä vain. Ei ollut enää edes piinaavia oppitunteja ja kasvavia läksyvuoria taakkana. Se tuntui oudolta, oudolta olla oikeasti vapaa. Vaikka tunne vapaudesta oli ihana, oli tytön olemus silti sulkeutunut käsien levätessä hupparin kengurutaskussa ja ilme kasvoilla oli hapan. Tytön ruskeat silmät kohdistuivat professori Andrewsin takaraivoon – mies ei ollut seissyt hänen puolellaan, ei ollut ottanut häntä oppitytökseen eikä luokseen asumaan. Petturuutta, jota Scarlett ei sietänyt. Hän ei sietänyt, että hänelle sanottiin ei. Tytön katse lipui miehestä ojennettuun nahkakantiseen kirjan kulmien kohotessa kysyvänä. Saisiko hän oikeasti kotiläksyjä myös erotuksensa jälkeen? Ei tullut kysymykseenkään, hän ei suostuisi tekemään kotiläksyjä erotuksen jälkeen, vaikka hänessä olikin potentiaalia.
”Tästä voi olla hyötyä tulevaisuudessa”, Andrews totesi. Scarlett otti epäilevänä kirjan katseen kohotessa hitaasti professorin kasvoihin miehen puhuessa. Tyttö kohautti olkiaan roikottaen kirjaa kädestään askelten kulkiessa Tylypahkan asemalle odottamaan kyytiä pois oikeasta kodistaan.
”Haluatko kokeilla hieman nopeampaa matkustustapaa?” Andrews esitti kysymyksen, jota Scarlett ei ollut odottanut kuulevansa – hänen ei tarvitsisi tyytyä rahvaisten tapaan matkustaa junalla vaan hän saisi kokea vielä kerran vauhdin huumaa ja vaarallisia tilanteita. Scarlettin kasvoille kaartui leveä hymy hänen tarttuessa miehen ojennettuun käteen ja samassa maailma pyöri.

Häntä oli varoitettu, että matkustus saattaisi aiheuttaa pahoinvointia mutta ei hän aikonut olla heikko ja alentua oksentamaan. Scarlett ilmestyi Andrewsin seurassa Lontoon kadulle. Maailma pyöri Scarlettin silmissä mutta hän oli ennenkin pyörinyt kovassa vauhdissa luudallaan. Tyttö virnuili edelleen, hän hetken haki asentoaan, kunnes jatkoi matkaansa iloisena miehen perässä sisälle Taikaministeriön Atriumiin. Scarlettin välinpitämättömän asenteen rikkoi innostus uudesta paikasta, jossa hän ei ollut ennen käynyt – Taikaministeriö. Hymy haihtui hyvin nopeasti tytön muistaessa tilanteen vakavuus – hän menetti kaiken vain hetki sitten. Tyttö tuijotti vakavana Andrewsin perään, kun mies asteli aurorin luokse. Scarlett ei voinut ottaa auroria tosissaan hänen muistuttaessa enemmän pummia kadulta kuin poliisia leikkivää velhoa ja tilanne huvitti häntä – hänen oletettiin tottelevan tuota miestä, kun edes vakuuttavalta näyttävät henkilöt eivät saaneet häntä kuriin.
”Heii, voinks mä kertoo sulle yhen jutun enneku palaat linnaa”, Scarlett virnisti tyytyväisenä – miksei hän ollut aikaisemmin tajunnut voivansa aiheuttaa ongelmia myös muille oppilaille kuin itselleen. Miksi hän oli pantannut tietoa niin pitkään, kun se olisi voinut olla avainkortti jäämiselle kouluun. Mutta ainakin hän voisi vetää jonkun muun mukanaan suohon ja aloittaa kostotoimenpiteet.
”Mä veikkaan et Viv on juorunnu proffille musta mut kai se kerto oman osuutensa? Sen et mä ja se tapeltii monta kertaa ja tapettii melkee toisemme. Kerra maanalaises kylpyhuonees ja pari kertaa portaikos, kertoks se sen et se meinas tappaa mut?” Scarlett loi silmäyksen professoriin – hänellä itsellään ei ollut menetettävää eikä hänen tarvinnut kaunistella totuutta, häntä ei voinut erottaa uudestaan. Hänen ja Viviannin tappelut olivat vain jääneet piiloon kaikilta muilta osapuolilta. Tytön happamilla kasvoilla kävi voitonriemuinen hymy, kun Andrews lupasi viedä asian rehtorille ja ottaa sen käsittelyyn – se riitti toistaiseksi, sillä Viviann saisi kokea Scarlettin oikean vihan myöhemmin. Scarlettin hapan katse palasi auroriin edessään hyvinkin välinpitämättömänä Scarlettin lähtiessä lopulta seuraamaan auroria uuteen sijoituspaikkaansa – pari päivää taikaministeriön hoivissa ja sieltä mitä todennäköisimmin orpokotiin punomaan juonia kostolle, sillä koston tulisi olla näyttävä ja muiden tulisi tanssia hänen vihansa tahtiin.

Scarlett oli jäänyt taikaministeriöön saatuaan erotuksen – erotuksen, jonka ei pitänyt olla hänelle mahdollista. Kaikkien aikojen mahtavin noita, tuleva huispauslegenda, mahtavin aurori päällä maan ja ennen kaikkea voittamaton velho – sitä hänen piti olla. Mutta kaikki nuo olivat valuneet viemäriin likaveden mukana. Hänen elämänsä oli muuttunut täysin puun napsahtaessa kahtia – mitään muuta kuin tyhjyys ei ollut jäljellä. Tyhjyyttä täytti huutava raivo hänen päänsä sisällä – ääni, joka ei vaiennut. Ääni, joka käski polttaa, tuhota ja huutaa. Ääni, joka tanssi vihan liekkien tahtiin. Ääni, joka oli niin monta kertaa ajanut Scarlettin ongelmiin. Ääni, joka oli ainut, joka teinitytölle oli jäänyt jäljelle. Ääni, jota hän ei osannut eikä halunnut hiljentää – se oli hänen ainut ystävänsä, jolle osoittaa lojaaliutensa. Muita ei ollut, mitään muuta ei ollut. Kaikki oli hävinnyt sauvan napsahtaessa kahtia rehtorin käsissä, tuvanjohtajan silmien edessä sekä professorin, joka oli opettanut Scarlettille jotain. Enää ei ollut mitään, mitä opettaa eikä mitään mitä oppia. Hänen oli vain odotettava hiljaa kohtaloaan, joka ei missään muodossa ollut enää hänen käsissään.

Kolme päivää Scarlett oli viettänyt taikaministeriössä tuijottamassa seiniä huoneessa, jonka hän oli jakanut arkkunsa sekä luutansa kanssa unohtamatta valkoista kissaa, Acea. Ace oli yrittänyt lohduttaa elämänilonsa kadottanut tyttöä, mutta turhaan. Tytön ruskeiden silmien tyhjä katse oli lukkiutunut valkoiseen tiiliseinään hänen sänkynsä edessä. Mikään ei ollut tuntunut Scarlettille enää miltään, edes Acen läsnäolo ei ollut piristänyt tyttöä. Ennen niin räväkkä, positiivinen ja iloinen tyttö oli nyt jotain muuta – kaikki vuodet olivat muuttaneet hänet. Ei Scarlett ollut koskaan näyttänyt tunteitaan, ei mitään muuta kuin ilon ja onnen. Mutta nyt ilosta ja onnesta ei ollut hajuakaan, ne olivat hukkuneet vihan alle, haudattu syvälle Scarlettin rinnan alle eikä tytöllä ollut aikeita nostaa lapsuudesta tuttuja tunteita esille. Scarlett oli elänyt ihan sama -asenteella koko lapsuutensa, hän oli aina rikkonut sääntöjä mutta mikä tärkeintä, hän oli ollut onnellinen ja hän oli nauranut sydämensä pohjasta – hän oli halunnut olla paras ja hänellä oli ollut selkeät päämäärät – suosiossa ja vallassa. Mutta hän ei ollut haluttu, hän ei ollut saanut rikkoa sääntöjä koulussa ja hänestä oli tullut silmätikku – lapsi, jota oli pitänyt tarkkailla. Scarlett ei ollut pystynyt elämään elämää oman vahvan tahtonsa mukaan, hän ei ollut enää se pikkutyttö. Viaton seikkailija, joka kokeili jokaisen rajoja ja hermoja. Hän oli kasvanut ja tappanut sisällään elävän pikkutytön jättäen jäljelle vain kylmän ja kovan ulkokuoren – tahdon hallita, tahdon olla kaikista voimakkain. Ja sellainen Scarlettista oli syntynyt – kylmäpäinen tulen hallitsija, pimeyden voimien ihailija ja halu tappaa sykki hänen sydämessään vahvempana kuin koskaan. Mutta nyt tämäkin puoli, vahva pimeä puoli oli hiljentynyt. Jäljellä oli vain tyhjyys.

Taikaministeriö oli kiidättänyt Scarlettin muutamia päiviä myöhemmin Lontoon laitamilla sijaitsevaan orpokotiin – Scarlettin onneksi taikovien orpokotiin, vaikkei orpokodissa taikuutta näkynyt. Surkkeja, muita epäonnisia erotettuja ja satunnaisia perheensä hylkäämiä velhoja. Orpokoti Montiacea oli ottanut Scarlettin riveihinsä ja antanut yksinkertaisen pienen huoneen toisesta kerroksesta. Huoneen, jonka oli tarkoitus olla hänen uusi kotinsa. Scarlett ei ollut edes vilkaissut orpokoti Montiacean muihin lapsiin, ei tuleviin huoltajiinsa tai tiloihin, joissa hän asuisi täysi-ikäisyyteen asti. Scarlett oli suoraan heittäytynyt huoneensa sängylle istumaan, painanut päänsä seinään ja kohdistanut katseensa kohden katonrajaa – tyhjänä, mitään sanomattomana. Ace oli pyörinyt Scarlettin sylissä, sängyssä, jaloissa ja ympäri huonetta saamatta omistajaltaan minkäänlaista reagointia – Scarlett oli uppoutunut tyhjyyteen menetettyään kaiken itselleen tärkeän. Scarlett oli elänyt taikuudesta, hän oli rakastanut sitä, mitä sai tehdä ja oli rakastanut olla jotakin enemmän. Hän oli ollut jästi, tavallinen tallaaja kaduilta, joka ei ollut tiennyt mistään mitään. Ja kun uusi upea maailma oli auennut tytölle, hän oli ollut haltioissaan ja tiennyt heti, että se oli hänen kutsumuksensa. Hän oli enemmän kuin oma perheensä, hän oli paljon enemmän kuin kukaan muu ja tulisi olemaan enemmän kuin kukaan oli ikinä ollut, näin Scarlett oli uskonut siihen päivään, kun hänelle sanottiin sanat – sanat, että hänen elämänsä taikuuden parissa oli ohitse – sanat, että hänet oli erotettu Tylypahkasta, ainoasta paikasta, jota hän oli pystynyt kutsumaan kodikseen. Ja hänen elämältään oli vedetty pohja, sauva oli katkaistu ja hänet oli heitetty pihalle omasta kodistaan kuin roska. Aivan kuin hänet oli heitetty pihalle Sniderien kodista – niiden alkeellisten jästien kodista, joille hän oli ollut vain vahinko, joka oli pitänyt korjata.

Kului viikkoja, joiden aikana Scarlett oli vain tuijottanut huoneensa seiniä päivät pitkän, hän oli hädin tuskin koskenut edes tarjottuihin ruokiin eikä hän ollut ottanut kehenkään kontaktia. Teinityttö oli täysin sulkeutunut sisäänsä. Scarlett oli vannonut kostavansa lähdettyään Tylypahkan porteista viimeistä kertaa, mutta todellisuus oli iskenyt vasten tytön kasvoja kovemmin kuin hän oli odottanut. Mitä tehdä elämällä, jolla ei ollut enää merkitystä? Se oli Scarlettin suurin kysymys erotuksen jälkeen. Hän oli onnistunut hautaamaan huutavan äänen sisällään ja tahdon kostaa menetettyään kaiken – hänen oli aloitettava alusta. Scarlett oli lähtenyt tyhjä katse silmissään ulos pihalle. Hän oli poiminut jokaisen kepin maasta toivoen jonkun niistä sisältävän taikaa, jonkun niistä voivan olla avain hänen vapauteensa. Mutta jokainen hänen löytämänsä keppi oli ollut vain keppi, aivan tavallinen keppi.
”Tyttö on sekaisin, hän on hullu”, niin muut olivat puhuneet Scarlettista hänen haahuillessaan ympäriinsä katsomatta keneenkään. Scarlett ei ollut aikonut luovuttaa, hän ei ollut syntynyt luovuttajaksi. Ja joka päivä viikon ajan Scarlett oli kävellyt Montiacean pihalla keräämässä keppejä ja toivoessa jonkun niistä olevan oikea. Jokainen keppi oli päätynyt Scarlettin huoneen nurkkaan merkiksi epäonnistuneista yrityksistä. Epäonnisista yrityksistä, jotka olivat hiljalleen herättäneet Scarlettin sisällä uinuvan vihan.

Scarlettin suu oli tiukkana viivana hänen tuijottaessa huoneensa ikkunasta ulos pimenevään iltaan. Hän oli viettänyt kolme viikkoa orpokodissa ja orpokoti tuntui enemmän vankilalta kuin kodilta, jolta sen pitäisi tuntua. Jos hän haluaisi paikan tuntuvan kodilta, hän tarvitsisi taikasauvan, mutta ei hänelle sellaista tultaisi ikinä antamaan. Kuka antaisi erotetulle lapselle taikasauvan – hylkiölle, jonka koko maailma oli hylännyt? Scarlettin sisällä roihusi, hänen silmistään pystyi huomaamaan vihan. Katse oli tiukka, kulmat painuneet kurttuun ja ruskeat silmät loistivat kirkkaina – eivät onnesta vaan vihasta. Scarlett oli riittävän pitkään murehtinut menetystään – hän aikoi hankkia kaiken takaisin ja kaksin verroin suurempana. Hän palaisi, kuten oli luvannut ja hän kostaisi. Hän aloittaisi pienin askelin ja ensimmäinen askel oli hankkia hänelle itselleen taikasauva. Taikasauvan saamisen jälkeen seuraava askel olisi oma piilopaikka, josta kukaan ei häntä löytäisi ikinä. Ja tärkein vaihe olisi oman perheen kuolema. Kun hänen perheensä olisi kuollut hänen käsiinsä, olisi koko maailma hänelle avoin. Hän voisi tehdä mitä vain haluaisi eikä kukaan estäisi häntä.

Scarlettin katse ei liikahtanut pimeästä taivaasta sängyllä maukuvaan Aceen. Scarlett ei ollut vihainen Acelle, hän oli vain päättänyt kissan kohtalon. Hänen isänsä oli ostanut kissan hänelle, ja Ace oli kulkenut jokaisen päivän Scarlettin rinnalla. Mutta niin surullista kuin se olikin, oli Acen ja Scarlettin yhteinen matka tulossa päätökseen. Scarlett tiesi mihin hän käyttäisi ensimmäisen loitsunsa saatuaan sauvansa takaisin ja niin surullista kuin se olikin, Scarlett oli päättänyt tappaa Acen. Kissan, joka sitoi hänet perheeseensä. Scarlett ei aikonut tarvita ketään elämässään ja kissa olisi yksi taakka lisää – yksi asia lisää murehtia ja huolehtia.
Ace oli ollut Scarlettille kaikki kaikesta kouluvuosina, hän oli aina voinut kääntyä Acen puoleen tilanteesta huolimatta. Ja jotenkin Ace oli aina osannut maukua ne oikeat sanat suustaan, osannut pitää vahtia ja toimia koekaniinina loitsuille. ja niin hassulta kuin se tuntuikin, ei ajatus Acen menettämisestä tuntunut miltään.

Scarlettin tyhjää kuorta täytti viha. Mitään muuta hän ei tarvinnut eikä millekään muulle ollut tilaa. Hän oli tyhjentänyt itsensä viikkojen aikana ja jättänyt huutavan äänen vihan kanssa sisälleen. Scarlett aikoi karata – hän karkaisi typerästä orpokodista, jonne hänet oli hylätty. Hän ei merkinnyt kenellekään mitään, tulisi olemaan kuin orpokodin surkit – vain tiellä kaikkien jaloissa. Scarlett ei aikonut hyväksyä kohtaloa, johon hänet oli ajettu. Hänet oli ajettu pois valtaistuimelta ja hän aikoi lunastaa valtaistuimensa takaisin. Päivänä minä hyvänsä ja hän aikoi pitää koko maailman varpaillaan. Tytön huulille kohosi virne – murhanhimoinen virne. Hän ei malttanut odottaa saavansa puristaa jälleen sauvaa käsissään, tuntea sauvan elinvoiman kulkea lävitseen. Hän halusi jo nähdä tanssivat liekit polttamassa maailmaa tuhkaksi. Kaikista eniten teinityttö odotti saavansa maistaa tuoreen veren, nähdä sen kiiltävän punaisena valumassa lattialle. Scarlett halusi tuntea olevansa elossa.

Samassa tytön päässä välähti – kirja. Tyttö syöksyi lähes koskemattoman matka-arkkunsa luokse ja nappasi käsiinsä sfinksillä kuvitetun nahkakantisen kirjan. Kirjan, jonka Scarlett oli saanut saatuaan erotuksen Tylypahkasta. Tyttö siveli sfinksin kuvaa kirjan kannessa ennen kuin avasi ensimmäisen sivun arvoituksen.
”Minkä voit pitää itse, kun olet jo antanut toiselle?” kuului sivun arvoitus. Tyttö tuhahti. Hän ei tekisi arvoituksella mitään. Alun innostus muuttui nopeasti pettymykseksi kirjan sivujen paljastuessa tyhjäksi. Scarlett paiskasi kirjan matka-arkkuunsa muiden tavaroiden sekaan – mitä hyötyä oli kirjasta, jolla ei tehnyt mitään? Hänen tuli ratkaista typerä arvoitus ennen kuin pääsisi käyttämään kirjaa ja ei hänellä ollut aikaa siihen, kun hänen oli valloitettava maailma. Scarlett ei aikonut kuitenkaan odottaa enää hetkeäkään, ilta pimeni pimenemistään ja Montiacean orpokodissa alkoi tulla hiljaista. Scarlett pakkasi mukaansa vain välttämättömät asiat – Tylypahkan kiellettyjen kirjojen osastolta kopioidut kirjat pimeyden voimista, näkymättömyysviitan sekä nahkakantisen kirjan toivoen ratkaisevansa joskus sfinksin arvoituksen. Tyttö tunki reppuun tärkeimpien esineiden joukkoon muutamat varavaatteet. Hänen kätensä kietoutui Thunderbolt VII:n ympärille. Scarlettia kismitti luuta, jonka hän omisti – se ei ollut uusinta mallia, se oli jo kulunut käytössä vuoden aikana ja mikä kamalinta, se oli hänen isänsä ostama. Luuta saisi toimia hänen pakovälineenään, jotta hän joskus pääsisi Lontooseen ja sauvakauppaan varkauksille.

Scarlett avasi huoneensa ikkunan, asettui ikkunalaudalle seisomaan luuta jalkojensa välissä. Scarlett oli heittänyt repun selkäänsä ja Acen eteensä luudalla.
”Viimeinen matka Ace, vapaus koittaa”, Scarlett hymähti ennen kuin ponkaisi pimeään, viileään kevätyöhön jättäen jälkeensä yhden orpokodin, jonne hän ei aikonut palata. Hän saattoi olla muiden kutsuma ”hullu tyttö” mutta hän oli enemmän kuin mielellään hullu tyttö, jos hullu tyttö oli se, josta tulisi kaikkien aikojen mahtavin ja voimakkain.

Scarlett saapui pitkän yölennon jälkeen Lontooseen. Aurinko ei ollut vielä noussut taivaalle ja se oli Scarlettille etu. Hän laskeutui pienelle sivukujalle aamun pikkutunneilla. Scarlett heitti näkymättömyysviitan ylleen, asetti luudan nojaamaan kujan seinää vasten jättäen Acen luutaa vahtimaan – Scarlett aikoi palata kujalle. Kukaan ei epäilisi sähisevää kissaa syrjäkadulla, kulkukissa siinä missä muutkin. Scarlettin oli odotettava seuraavaa yötä, jotta hän voisi suorittaa varkautensa – jotta hän saisi sauvan itselleen. Hän ei aikonut viettää hetkeäkään ilman sauvaa. Scarlett poistui kujalta pysyen visusti näkymättömyysviitan alla. Ensimmäinen tehtävä oli päästä jonkun vanavedessä Viistokujalle Vuotavan noidankattilan läpi. Vuotavaan noidankattilaan oli helppo päästä ja epäonninen vanhempi nainen avasi Scarlettille seinämän, joka erotti Vuotavan noidankattilan Viistokujasta päästäen murtoa suunnittelevan teinitytön askeleen lähemmäs kohdettaan – sauvapuotia.

Scarlett vietti päivän Viistokujan sivukujalla näkymättömyysviitan alla odottaen kadun hiljentymistä ja illan pimentymistä. Ikuisuudelta tuntuva päivä kääntyi lopulta iltaan ja Viistokuja hiljeni. Ja ilta kohtasi lopulta yön pimeyden. Scarlett ei jättänyt näkymättömyysviittaansa hänen kulkiessa kohden sauvapuodin ovea ja ikkunoita. Hän ei ollut varma, miten hän suorittaisi murron, mutta oliko murron suorittamiseen useita eri vaihtoehtoja? Scarlett nappasi maasta kiven, jonka hän heitti läpi oven ikkunan rikkoen sen helähdyksen saattelemana. Scarlett ei paljoa odottanut, hän työnsi kätensä esiin näkymättömyysviitan alta rikkoutuneesta ikkunaruudusta, avasi lukon ja väänsi oven auki. Koko kauppa olisi hänen. Scarlett syöksyi suoraan hyllyjen luokse pysyen viittansa alla mahdollisimman hyvin – nilkat ja ranteet vilkkuivat ajoittain esiin tytön syöksyessä sauvalta toiselle etsien sopivaa ja häntä kutsuvaa sauvaa. Scarlett ei välittänyt kaaoksesta, jonka hän jätti jälkeensä – kyseessä oli murto ja murron tuli näyttää murrolta. Kymmenisen laatikkoa myöhemmin Scarlett sai käsiinsä sauvan, joka tuntui kutsuvan hänen nimeänsä – vastaavan huutoon tytön sisällä. Scarlett ei jäänyt enempää miettimään sauvan tarkkoja tietoja – sauva oli haapaa ja se veti häntä puoleensa. Se tieto riitti Scarlettille hänen syöksyessä liikkeestä yön pimeyteen näkymättömyysviitan alla kasvot murhanhimoisessa virneessä – uinuva peto oli herännyt.

Scarlett nousi luudallaan ilmaan ryöstöretkensä jälkeen. Se, minne hän suuntaisi saatuaan sauvan, oli vielä auki hänelle itselleen. Ehkä hän palaisi takaisin kotiin ja eläisi siellä hetken kuin mitään ei olisi tapahtunut – esittäisi sitä onnellista pikkutyttöä, kunnes pöly olisi riittävästi laskeutunut ja hän voisi aloittaa kostonsa. Se oli enemmän kuin hyvä suunnitelma. Ja se suunnitelma oli toteutettavissa, sillä hän ei aikonut palata orpokotiin hulluksi tytöksi. Hän esittäisi hetken kaiken olevan enemmän kuin hyvin, ja mitä enemmän hänen vanhempansa luottaisivat häneen, sitä suloisemmalta ja paremmalta tuntuisi viiltää heidän kurkkunsa auki. Scarlett oli vihdoin vapaa tekemään mitä hän halusi. Sitä ennen hän leikkisi hetken isin pikku prinsessaa.

Caoilinn Stainthorpe seisoi peilin edessä selkä suorana ja leuka ylväänä pystyssä. Hän katsoi turkoosein silmin itseään takaisin peilistä. Peilistä katsoi hymyilevä teinityttö, jonka ruskeat hiukset kihartuivat hartioilla laskeutuen selkää pitkin alaspäin. Hänen otsallaan oli nahkainen panta, jossa kimaltelivat pienet timantit. Tytöllä oli yllä ruskea, samettinen ja pitkä hame ja jaloissa kiilakorkokengät. Hänen paitansa oli valkoinen pitkähihainen röyhelöinen paita, jossa oli leveät hihat. Hihoissa oli velhokirjailua samoin kuin paidan helmassa, jonka Caoilinn oli sijoittanut hameen sisään. Tyttö kohotti leukaansa ylöspäin luoden silmäyksen kelloon. Oli oltava täsmällinen ja ajoissa. Caoilinn tarkasti ulkomuotonsa vielä peilistä ennen kuin asteli korot kopisten huoneestaan sulkien siistin, jopa liian siistin, makuuhuoneen oven. Sänky oli pedattu päiväpeitteellä ja koristetyynyt aseteltu kauniiseen riviin sängyn päätyyn. Kirjojen rivit kirjahyllyissä olivat tasaiset ja suorat ja jokainen tavara oli omalla paikallaan, mitään ylimääräistä ei näkynyt suljettujen kaappien takaa ja mikäli joku avaisi ovet, olisi niiden takana tavarat millilleen paikoillaan. Huoneessa ei ollut yhden yhtä pölypalloa ollut nähtävillä. Seinillä roikkuvat taulut oli asetettu symmetrisesti ja suoraan lasien kiiltäessä huoneen seinäpeilin tavoin. Ikkunat kiilsivät puhtauttaan, niitä reunustivat hohtavan valkoiset verhot ja näkymä ikkunasta aukesi ikkunoista kukoistavaan puutarhaan. Huone näytti koskemattomalta, vaikka oli päivittäisessä käytössä. Lapsen huoneessa ei ollut leluja eikä mitään sinne kuuluvaa – vain kirjoja ja kirjoitusvälineitä sekä viulu työpöydän vieressä.

Caoilinn kulki käytävän halki keittiöön. Käytävä, olohuone sekä keittiö olivat yhtä puhtaita kuin Caoilinnin huone eikä talossa ollut merkkejä siitä, että siellä asuisi lapsi. Olohuoneessa oli piano kiiltävällä maalipinnallaan, valkoinen sohva takan edessä ja tyylikäs matto lattialla. Olohuoneen liikkuvat taulut perheestä ja suvusta oli aseteltu paikoilleen ja takanreunusta koristivat perhepotretit, jossa heidän perheensä poseerasi ammattilaisvalokuvaajan kuvassa. Perhe taulussa seisoi selkä suorana vanhempien kädet nuoren tyttären olilla. Caoilinn ei luonut vilkaisua valokuvaan, joka jatkoi samaa teennäisyyttä kuin muu ympäristö talossa. Lapsi, joka ei saanut olla lapsi vaan jonka tuli seurata vanhempiensa jalanjälkiä ja olla aikuinen jo pienenä. Häneltä vaadittiin paljon eikä se haitannut Caoilinnia itseään, hän ei vain elänyt samaa normaalia lapsuutta kuin monet muut ja siitä kertoivat jatkuva siisteys ja lelujen puuttuminen. Caoilinn olisi halunnut nousta luudan selkään ja lentää, mutta se ei ollut sallittua hienolle naiselle. Caoilinn asteli keittiöön lavuaarin luokse – ruokapöydän lähelle ei ollut asiaa ilman käsipesua. Niin monta eri sääntöä ja käytäntöä, jotka kaikki tuli muistaa ja toteuttaa täydellisesti.

Keittiössä hääri pieni kotitonttu omiaan ruoan parissa. Kotitontulla oli yllään yllättävän siisti rääsy ollakseen rääsy, mutta rääsy silti. Kotitonttu tuntui olevan jotain muuta kuin kotitonttu ollen silti kotitonttu rääsyissä, vaikka rääsy oli yllättävän puhdas kotitontulle, joka kiillotti talon jokaisen nurkan ja kokkasi heille päivittäiset ruoat. Caoilinn ei luonut silmäystäkään kotitontulle, aivan kuten hänelle oli opetettu. Kotitonttu Klodde ei ollut hänen vastuullaan eikä hänen huomionsa arvoinen, ellei hän ollut jotain vailla ja usein toiveet kulkivat hänen vanhempiensa kautta.
”Mejufflouw Staintholpe”, Klodde tervehti Caoilinnia omalla r-vikaisella puhetyylillään kumartaen syvään. Caoilinn osoitti kädellään kotitontun voivan jatkaa töitään tytön edes luomatta katsetta pieneen olentoon, joka teki palkatonta työtään vuorokauden ympäri. Caoilinnin tuli kunnioittaa itseään vanhempiaan, ikäisiään ja kohdella nuorempiaan kunnioittavasti mutta alempiarvoisille lajeille Caoilinn ei saanut hetkauttaa korvaakaan, he olisivat hänelle kuin ilmaa. Niin hänet oli kasvatettu ja niin hän käyttäytyi. Hän täytti aina asetetut kengät, täytti tavoitteet ja vielä enemmän. Hän oli kaikkea, mitä vanhemmat saattoivat toivoa. Hän oli se täydellinen tyttö.

Caoilinn saapui ruokailuhuoneeseen, jossa hänen vanhempansa istuivat. Hänen isänsä istui tyylikkäästi ruskea samettipuku päällä lyhyet vaaleat hiukset kammattuina pään myötäisesti. Caoilinnin äiti oli pukeutunut pitkään yksinkertaiseen vaalean beigeen mekkoon, jonka helma oli kirjailtu samoin kuin mekon pitkät leveämmät hihat. Vyötäisillä naisella oli paksu nahkaisen oloinen vyö ja pitkät tummat hiukset oli kiedottu nutturalle.
”Meneer Stainthorpe, Mevrouw Stainthorpe”, Caoilinn herroitteli omia vanhempiaan niiaten ruokailutilan ovella säilyttäen katsekontaktin omaan isäänsä, huoneen tärkeimpään ja arvokkaimpaan henkilöön, perheen päähän. Hänen äitinsä nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen tyttärelleen huoneen ovella.
”Mejuffrouw Stainthorpe, welkom. Ga zitten, graag degaan”, Caoilinn kuunteli isänsä määrätietoiset ohjeet – kuinka hänen isänsä toivotti hänet tervetulleeksi ja pyysi istumaan heidän seuraansa pitkän mahonkisen ruokailupöydän ääreen. Caoilinnin korot kopisivat hänen kulkiessa leuka pystyssä ja selkä suorana pöydän ääreen hänelle osoitetulle paikalla äitiään vastapäätä, pöydän päässä istuvan isänsä viereen. Pöytä oli katettu hänen edessään ja aterimia oli jälleen vaikka muille jakaa. Monille useat aterimet olisivat voineet tuntua haasteelta, mutta Caoilinnille ne olivat enemmän kuin tutut. Useita aterimia lautasen molemmin puolin ja yläpuolella, useampi lasi juomia varten. Kaikki oli etiketin mukaisesti. Caoilinn istuutui paikalleen luoden katseensa isäänsä kohteliaasti. Ja kuten Caoilinnille oli opetettu, hän seurasi isänsä esimerkkejä illallisen isäntänä – ja koko talon isäntänä. Hänen isänsä siirtäessä lautasliinan syliinsä, myös teinityttö siirsi oman lautasliinan syliinsä laskien kädet lepäämään syliinsä odottaen alkusalaattia ja keskustelun avausta isältään. Vaan keskustelu ei alkanut, Caoilinnin eteen tuotiin kaunis, raikas alkusalaatti aivan kuin hän olisi astunut jalallaan ravintoalan, jossa häneltä odotettiin samaa käytöstä kuin hienoilta seurapiirinaisilta ja samaa häneltä odotettiin kotona. Caoilinn ei oillut koskaan ehtinyt tottua siihen, mitä oli olla lapsi, kun aina piti suorittaa ja olla täydellinen. Vanhempien ylpeydenaihe.

Alkuruoka kului isän ja äidin puhuessa työkuvioistaan Caoilinnin kuunnellessa ja nyökytellessä vastaukseksi ja osoittaessa kunnioitustaan olemalla kysymättä mitään ylimääräistä, sillä vanhempien asiat eivät olleet hänen asiansa. Caoilinn seurasi kuuliaisesti isänsä esimerkkejä heidän lopettaessa alkuruoka ja tyttö asetti aterimet lautaselleen kello kuuteen. Alkuruokalautasten leijaillessa tyhjinä keittiön suuntaan, leijaili niitä vastaan pääruokalautaset, joille oli valmistettu päivän illallinen – sous vide lohta lisukkeineen. Caoilinn söi hiljaisena osallistuen ruokapöytäkeskusteluun omien tietojensa ja asemansa pohjalta – hän ei valinnut puheenaiheita vaan puhui niistä, jotka hänen vanhempansa valitsivat – säästä ja musiikista sekä koulusta.
”Caoilinn Stainthorpe, kuten kuulit illallisen alussa, meidän työkuviomme siirtyvät Hollannista Isoon-Britanniaan.  Ja luonnollisesti myös sinä muutat meidän mukanamme Isoon-Britanniaan”, Kane Stainthorpe, Caoilinnin isä vakavoitui heti lauseensa alussa. Enää ei ollut vain jonninjoutavaa rupattelua vaan asiaa, joka myös Caoilinnin tuli sisäistää ja ymmärtää ja toimia sen mukaisesti.
”Tarkoittaako tämä koulumatkani pidentymistä Beauxbatons’in taikaopistoon? Asia ei minua itseäni haittaa. Tulen oppimaan vastuuta pitkien matkojen taittamisessa yksinäni”, Caoilinn vastasi empimättä – vastauksissa ei saanut kestää eikä puhuessa saanut takellella sanoissa, ei mumista tai huutaa ja puhuessa tuli katsoa henkilöä, jolle puhui. Monia ohjeita ja sääntöjä pelkästään puhumiseen ja itsensä ilmaisemiseen.
”Nee”, tytön isä aloitti kieltävällä vastauksella. Caoilinnin huomio terävöityi välittömästi isänsä suuntaan. Caoilinnin äiti ei sanonut mitään vaan kuunteli miehensä sanoja antaen perheen pään hoitaa puhumisen.
”Sinä siirryt Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Ennen kuin sanot enempää, niin olemme tietoisia skandaalista, jonka keskellä Tylypahkan noitien ja velhojen koulu on ollut. Nämä asiat eivät ole ajankohtaisia ja Tylypahkan noitien ja velhojen koulu on palannut entiseen loistoosi. Miksi olemme tulleet tähän ratkaisuun, niin säilytämme opetuksesi tason ensiluokkaisena, sinä loistat vuosikurssisi priimuksena, pysyt oman perheesi lähellä ja saat kansainvälistä näkemystä, joka on elintärkeää tulevaisuutesi kannalta”, Kane perusteli siirtymistä uuteen kouluun. Caoilinn tiesi, ettei hänellä ollut vastaan väittämistä, asia oli hyväksyttävä.
”Ja, papa”, Caoilinn vastasi hollanniksi isälleen. Hän ymmärsi vaikkei olisi halunnut vaihtaa koulua. Beuaxbatons’in taikaopisto oli kolmen vuoden aikana tullut Caoilinnille tärkeäksi, ja siitä oli muodostunut hänelle koti. Caoilinn oli suosittu oppilas – ei hyvien arvosanojen vuoksi vaan oman käytöksensä, hän oli muodollinen ja kunnioittava muita kohtaan. Beauxbatons’in taikaopistossa Caoilinn tunsi elävänsä, hänen ei tarvinnut miettiä mitään uusia etikettejä opittavaksi vaan hän pystyi elämäänsä ja olemaan osa yhteisöä. Caoilinnista tuntui pahalta vaihtaa koulua – hän ei saanut edes mahdollisuutta hyvästellä ystäviään Beuaxbatons’in taikaopistossa.
”Mut mä en haluu vaihtaa kouluu. Mun ystävät on Beuaxbatons’in taikaopistossa”, Caoilinn ehti aloittaa puhumisen, kunnes tunsi kielensä liimautuvan tiukasti kitalakeensa tehden puhumisesta mahdottoman. Tytön kasvoille nousi anteeksipyytävä ilme välittömästi sen ollen jo myöhäistä.

Tyttö seurasi turkoosein silmin, kuinka hänen isänsä suoristautui seisomaan ja asteli tyttärensä viereen. Caoilinn hädin tuskin hengitti, hän tuijotti takaisin isänsä sinisiin silmiin näyttämättä omaa pelkoaan tilanteessa peläten tulevaa rangaistustaan. Tytön ei tarvinnut kauaa odottaa rangaistustaan tuntiessaan avokämmenen poskellaan. Isku oli vahva ja voimakas. Caoilinn käänsi katseensa iskun mukaisesti sivulle painaen silmät kiinni pidätellen kyyneleitään. Käsi tarttui tyttöä leuasta kääntäen Caoilinnin katseen takaisin isäänsä.
”Kun minä ja äitisi kerromme sinulle sinun tulevaisuudestasi, sinä kiität meitä siitä, että olemme pitäneet sinusta hyvää huolta ja kasvattaneet sinut. Jokainen ratkaisu, jonka me teemme, on sinun omaksi parhaaksesi. Kun sinua korkeampi auktoriteetti sanoo jotain, sinä kuuntelet hiljaa ja tottelet heitä. Heille ei sanota vastaan. Jos haluat saavuttaa urasi huipun, sinun on parasta totella saamiasi oppeja. Ja sinä menet Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun ja unohdat Beauxbatons’in taikaopiston. Ystäviä saa aina uusia, jos ei aitoja niin sitten heitä voi lahjoa rahalla. Raha on meidän vaikutusvaltamme viimeinen keino. Sinun on korkea aika oppia täydellinen kunnioitus, niin rahaa ei tarvitse paikkaamaan virheitäsi. Kiitä onneasi, että olemme oman perheen kesken eikä paikalla ole ulkopuolisia. Silloin sinä olisit pulassa”, sanat tulivat tiukkoina ja varmoina miehen suusta. Kanen katse oli porautunut Caoilinnin silmiin tytön niellessä itkunsa ja kiukkunsa sisäänsä. Caoilinnin teki mieli sanoa vastaan ja puolustautua mutta vaikka tyttö olisi pystynyt, hän tiesi sen turhaksi. Kitalakeen liimautunut kieli oli tytön pelastus puhuttelussa, hän ei voisi pahentaa asemaansa puolustautumisella. Isänsä auktoriteetin edessä oli parempi vain nöyrtyä ja hyväksyä tilanne. Hänen isänsä oli loppupeleissä oikeassa – hänen piti osoittaa kiitollisuutensa ja täyttää hänelle asetetut vaatimukset. Vaatimuksia tuntui vain olevan liikaa pienen tytön harteille kannettavaksi. Hänen tuli olla täydellinen eikä hänellä ollut mahdollisuutta olla epätäydellinen.
”Ruokailu on osaltasi ohitse. Ole hyvä ja poistu huoneeseesi”, ne olivat viimeiset sanat miehen suusta. Caoilinn jäi katsomaan isänsä selkää, ennen kuin asetti lautasliinan pöydälle lautasen vasemmalle puolelle ja aterimet kello kuuteen.
”Nu”, Kane ärähti käskien tyttärensä pitävän kiirettä poistumisen suhteen.
”Wablief en ja papa. Dank”, Caoilinn puhui lyhyesti kielen irrottua kitalaesta – pyysi anteeksi omaa käytöstään, ymmärsi rangaistuksensa ja kiitti ruoasta. Tyttö kohotti leukaansa, niiasi isälleen ja nyökkäsi äitinsä suuntaan, ennen kuin tytön korot kopisivat johdattaen hänet omaan raavittuun huoneeseensa, jossa ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä.

Ruokailu oli jäänyt kesken – pääruokaa ei saanut viimeistellä ja jälkiruokaa ei ollut tarjolla. Tytön poskea kivisti isänsä avokämmenen johdosta. Kaikki tapahtui suljettujen ovien takana eikä todistajia ollut. Jos joku tilanteen olisi todistanut, heidät olisi vaiennettu lahjomalla rahalla. Mutta Caoilinn ansaitsi samaansa rangaistuksen ja kohtelun, hän ei ollut täyttänyt hänelle asetettuja raameja – hän ei kunnioittanut isäänsä riittävästi ja oli puhunut epäkunnioittavaan sävyyn.
Caoilinn istuutui puiseen tuoliin työpöydän ääressä. Hänen teki mieli syöksyä päiväpeiton peittämään sänkyyn mutta sänkyyn sai koskea vain pyjamassa nukkumaan mennessä. Sitä ennen sänkyyn ei ollut asiaa. Caoilinn painoi päänsä kämmeniin nyyhkyttäen hiljaa. Hän ei halunnut jättää kaikkia ystäviään, sillä ystävät merkitsivät hänelle paljon. Mutta hän ei voinut sanoa isälleen ei, ei edes äidilleen. Caoilinnin oli tehtävä juuri niin kuin hänelle sanottiin ja jos hän joskus halusi harkita Beuaxbatons’in taikaopiston ystäviensä näkemistä, hänen tulisi olla täydellinen tytär, joka toimisi täysin sääntöjen mukaisesti ja menestyä uudessa koulussaan. Vaihtoehtona voisi olla loput neljä kouluvuotta ilman yhtään ystävää, kun tytön tuli opetella uuden maan etiketit ja keskittyä vain opintoihin. Toinen vaihtoehto oli tehdä niska limassa töitä ja rakentaa uudestaan ystävyyssuhteensa. Kolmas vaihtoehto oli saada isänsä luottamus takaisin alistumalla miehen tahtoon ja ansaita vanhempiensa rahat ystävien lahjomiseen.
Hänet oli nöyryytetty oman äitinsä edessä mutta siihen Caoilinn oli tottunut. Hän oli tottunut rangaistuksiin, joita sai tottelemattomuudesta ja vastaan sanomisista. Tyttö ei tiennyt muuta arkea, hän ei ymmärtänyt vapaudesta valita ja leikkiä – ne kaikki olivat hänelle vieraita käsitteitä. Hän ei tiennyt toisenlaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta, hän tiesi vain jatkuvat vaatimukset ja tunteen, kuinka olla täydellinen. Ja vain sen takia, jotta täydellinen kuva näkyisi ulospäin. Hän oli perheelleen vain lavaste, hän oli vain kiiltokuva kuvakirjassa, jota hän ei koskaan saanut. Hän oli vanhempiensa kiiltokuvatyttö.

Scarlett laskeutui yön loppuessa kotitalonsa lähellä olevaan metsikköön. Tyttö ei ollut ottanut pakomatkalleen mukaan mitään tarvikkeita, vain tärkeimmät oman taikuutensa edistämiseksi heti, kun hän olisi täysi-ikäinen. Hän ei voinut ottaa riskiä, jotta paljastaisi omat taikavoimansa ja omistavansa taikasauvan. Muutama vuosi pitäisi jaksaa ja hillitä huutava ääni päässä.
”Tapa, tapa, tapa. Polta, polta, polta”, ääni toisti jatkuvana raitana, samalla aggressiivisella melodialla. Ääni oli painostava ja pakottava, tasainen rummutus Scarlettin pään sisällä. Vaikeinta oli hillitä pakottavaa tarvetta tappaa ja alentua leikkimään sitä pikkuista, kilttiä tyttöä, joka hän oli joskus ollut. Esittää niin iloista ja positiivista lasta isälleen ja äidilleen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Ja kun päälle lisättiin vielä siskon leikkiminen kaiken korjaavalle ja ihanalle Tucille, joka oli oikeasti perheen ykköslapsi ja silmäterä, joka koko perhe niin rakasti. Tuc oli olemassa, jotta Scarlett uskoisi näytelmän siitä, että hän oli mukamas tärkein. Valetta, joka sana. Tyttö oli elänyt typerän perhenäytelmän keskipisteenä ja saanut uskoa olevansa erikoinen. Mutta hän oli kaikista erityisin. Hän oli kaikista mahtavin velho, joka oli koskaan ollut olemassa eikä kukaan halunnut ottaa häntä vakavasti. Scarlett aikoi todistaa kaikkien muiden olevan väärässä ja hänen olevan oikeassa. Hän oli se, joka sai nauraa viimeisimpänä. Kaikki muut nauroivat hänelle, kuinka hän oli pilalle hemmoteltu säälittävä kakara ja tyhmäkin vielä, kun yritti leikkiä sankaria. Hän halusi seikkailuja, oli aina halunnut ja oli haaveillut olevansa sankari mutta totuus oli, että kukaan tässä maassa ei olisi sankari. Kaikki kumartaisivat häntä vielä joku päivä ja silloin hän olisi ainut, joka nauraisi. Hän eikä kukaan muu.

Scarlettin kasvoilla säteili tekohymy, huulet kaartuivat ylöspäin ja tytön ruskeat silmät säihkyivät onnesta. Silmät kätkivät taakseen vihan liekit, jotka olivat Scarlettin silmissä tuttu näky ja hymy kätki alleen katkeruuden ja suuttumuksen. Hän ei pitänyt siitä, mitä oli tekemässä mutta hän tarvitsi paikan, jossa olla hetken aikaa turvassa. Hän voisi aina nostaa jousen seinältä ja tappaa perheensä sillä, jos hermot menisivät. Hänen perheensä oli aika tanssia hänen pillinsä tahtiin tai he saisivat kokea hänen vihansa. Hän ei ikuisesti suostuisi alentumaan kiltin tytön rooliin. Vain hetken Scarlettin toivoessa hetken menevän ohitse nopeasti. Tyttö avasi talon oven rynnien aamutuimaan sisälle paikkaan, jota hän oli joskus voinut kutsua kodikseen mutta nyt se oli vankila siinä missä kaikki muutkin paikat.
”Moiii mä tulin kotiin! Mulla alko loma voitteko uskoo mä sain loman ku oon niii hyvä opiskelija!” Scarlett huudahti heti oven avattuaan. Hän oli saanut loman, joka kestäisi ikuisesti eikä hänellä ollut enää paluuta kouluun. Koko Tylypahka oli pettänyt hänet ja hänen luottamuksensa.

Miksei hän vain ollut huispausharjoituksissa pudottanut ylimielistä Wilsonia luudalta ja tappanut häntä siihen paikkaan? Ei häntä olisi voinut vahingosta syyttää, kun kaato osuu pelaajaan ja pudottaa hänet luudalta, kun hän itse vielä opetteli niiden hallitsemista. Silloin Wilson ei olisi laverrellut professoreille ja itkenyt heidän helmoissaan, kun mitään muuta koko poika ei osannut tehdä. Vain itkeä ja ulista roikkuen professoreiden helmoissa. Ihan kuin sillä saavuttaisi elämässä jotain, että oli professoreiden lellikki. Säälittävää. Scarlettin olisi pitänyt tappaa Viviann heidän välisissään tappeluissa, kun siihen oli mahdollisuus. Hän oli joka suhteessa Viviannia vahvempi ja voimakkaampi ja hän olisi helposti piessyt tytön hengiltä. Ja kuka olisi osannut etsiä Vivin ruumista maanalaisen kylpyhuoneen altaasta? Olisiko häntä muka voitu syyttää hänen silloisen parhaan kaverin kuolemasta, jos kukaan ei ollut nähnyt heitä siellä? Ei olisi voinut ja silloin toinen kiusankappale olisi pois kuvioista. Viv vain esitti hänen ystäväänsä mutta oli samanlainen kuin Wilson – professoreiden perässä juokseva itkupilli. Brissä onneksi oli vielä saumaa, Bri oli liian arka sanomaan hänelle vastaan ja Brin hän saisi koska vain kiedottu uudelleen pikkurillinsä ympärille eikä hänellä olisi mitään sanomista vastaan. Ja kaikki muut, jotka jollakin tapaa asettuisivat hänen tielleen, saisivat kokea saman kohtalon.

”Scarlett, prinsessa!” ääni kuului Scarlettin isälle keskeyttäen nuoren neidin murhaavat ajatukset. Tytön säkenöivä katse kääntyi isäänsä päin ja pian hän puristi isäänsä tiukkaan halaukseen. Hän ei halunnut olla enää isin pikku prinsessa, hän ei halunnut olla prinsessa vaan suurin ja mahtavin velho. Kuka haluaisi olla avuton prinsessa, joka vain odotti pelastajaansa tulemaan? Ei kukaan, joka janoaisi valtaa ja voimaa. Prinsessaksi suostuisivat vain ne, jotka alistuivat aina muiden tahtoon eivätkä osanneet toimia itse.
”Mulla oli teitä ikävä! Mut ette ikinä arvaa kui superilone mä oon ku oon luokkani lahjakkaimpii! Ja mulla on nyt pitkä loma tiedossa!” Scarlett hihkui. Hän ei vielä tiennyt, kuinka selittäisi syksyllä sen, etteivät koulut jatkuneetkaan. Hän keksisi silloin jotain, kun sen aika olisi mutta nyt hän nauttisi muutaman kuukauden pakkolomasta. Esittäisi ainakin nauttivansa lomasta.
”Kai meillä on jotai herkkuja? Vaikka sipsei ja suklaata ja kakkua ja sit mä haluisin syyä pizzaa. Voitteko tehä mulle semmosta jooko, jooko, jooko!” Scarlett aneli heti alkuunsa. Hän ei ollut muuttunut yhtään, hän osasi yhä olla se ihastuttava tyttö, josta kaikki pitivät.
”Mä lähen käymään kaupassa, tottakai mun prinsessa saa mitä haluu. Mutsi nukkuu ja Tuc on huoneessaa. Nähää kohta”, enempää Scarlettin isä ei sanonut poistuessaan etuovesta ulos kauppareissulle. Näin helppoa muiden huijaaminen oli – he eivät edes kysyneet, mihin hän oli kadonnut Tucin syntymäpäivän jälkeen eivätkä kyselleet ylimääräistä koulusta. Kaikki oli hyvin ja kuten ennenkin, niin muut uskoivat. Mikään ei ollut enää samalla tavalla ja aikanaan Sniderien perhe saisi huomata sen.

Tyttö hiveli seinällä roikkuvaa jousipyssyä. Miksei hän ollut viime reissullaan vain ampunut perhettään, kuten hän oli suunnitellut? Miksei hän ollut käyttänyt perhettään maalitauluna ja lävistänyt heidät hitaasti yksi kerrallaan hengiltä. Tai miksei hän ollut viiltänyt heidän kurkkujaan auki heidän nukkuessa? Silloin hän olisi voinut palata Tylypahkaan itkien ja kertoa perheensä olleen murhattu, kun hän saapui lomille ja olevansa nyt orpo. Silloin mitään vastaavaa sotkua ei olisi syntynyt. Silloin hän olisi saanut sympatiat kaikilta puolilleen. Miksei hän ollut tehnyt niin? Nyt perheen tappamista ei voisi käyttää apuna, kukaan ei uskoisi jonkun muun tappaneen hänen perhettään vaan hän olisi epäilty. Hän olisi loppuelämänsä varmasti epäilty kaikkeen elleivät muut unohtaisi hänen olemassaoloaan, mutta se ei ollut sallittua. Voisiko hän lavastaa oman kuolemansa? Silloin hän voisi toimia vapaasti ja tehdä omia asioitaan niin paljon, kuin halusi eikä ketään kiinnostanut, missä hän meni tai mitä hän teki. Ja silloin kukaan ei voisi syyttää häntä tapahtuneista. Mutta hän halusi kaiken mahdollisen huomion. Hän ei aikonut edes leikkiä kuollutta, se oli säälittävä pakokeino. Paras oli tappaa kaikki eteen tulevat ja hallita pelolla.

Scarlett nosti koskemattoman jousen seinältä ja nuoliviinen lattialta hypäten huoneensa avoimesta ikkunasta takapihalle, jossa maalitaulu seisoi edelleen paikoillaan. Häntä ei kiinnostanut, mitä hänen perheensä teki. Hän halusi purkaa omaa suuttumustaan ja tuntemuksiaan ja mikä oli parempi kuin ampua jousella kuvitellen kaikkien häntä epäilleiden päät maalitauluksi – Wilson, Viviann, kaikki professorit koulusta, Gala, Bri, oma perhe ja kaikki. Kaikki. Scarlett vapautti ensimmäisen nuolen kohden maalitaulua nuolen jäädessä maalitaulun reunalla kiinni. Ei ollenkaan sinne, minne hän halusi ampua. Scarlett latasi seuraavan nuolen jouseen tähdäten harvinaisen keskittyneesti maalitaulun keskipisteeseen.
”Tämä on sinulle Wilson, olisivat vain palanut hengiltä portaikossa”, tyttö vapautti nuolen hymähtäen itsekseen. Nuoli tömähti keskustan tuntumaan.
”Scarlett! Sisko!” Tuc asteli pihan poikki keskeyttäen Scarlettin ammuntaharjoitukset. Tyttö käänsi päätään olkansa ylitse vain nähdäkseen urheilullisen pikkuveljensä. Äidin ja isän oikea suosikkilapsi, kaikkien rakastama Tuc, joka ei koskaan tehnyt mitään väärään ja joka hymyili niin leveästi ja autuaasti kuin olisi juuri saanut suurenkin aarteen. Varmasti oli saanut kaiken huomion sinä aikana, kun Scarlett oli ollut Tylypahkassa. Miten Scarlett oli saattanut olla niin tyhmä, ettei ollut tajunnut Tucin käyttäneen hänen poissaoloaan vain hyväksi kaikkien vuosien aikana. Scarlett oli viettänyt vuodesta kymmeniä kuukausia pois kotoa jättäen Tucin vanhempiensa luokse ja siellä he olivat hänen selän takana nauraneet, kuinka vahinko ja huono lapsi Scarlett oli ja kuinka oli hyvä, että hän oli poissa. Ja Tuc oli paistatellut suosiossa, maannut tuolissa vanhempien paapoessa häntä, joka ikisenä päivänä. Tuc oli vienyt hänen asemansa. Mutta nyt siihen tuli muutos. Nyt Scarlett oli kotona.
”Moi Tuc! Potkitaaks palloo? Tiiätsä ku Tylypahkas ei oo perus futista eikä kukaa tiiä mitä se on mut siellä sen sijaa on huispausta. Mä oon mun joukkueen paras pelaaja kirkkaasti, pelaan lyöjää ja oon ihan mahtava siinä roolissa! Mut pelataa futista, hae sun pallos”, Scarlett puhui nopeasti taukoja pitämättä, kuten aina. Tuc nyökkäsi lyhyesti kääntyen ympäri hakemaan jalkapalloa alistuen Scarlettin tahtoon. Tyttö asetti jousen nojaamaan talon seinää vasten jääden odottamaan pikkuveljeään palaavaksi pallon kanssa ja ennen kaikkea isäänsä palaavaksi ruokien kanssa.

Scarlett laski päiviä. Pian olisi kesäkuu. Hän oli ollut jo pitkään poissa koulusta, liian pitkään. Tammikuussa hänet oli heitetty pihalle kuin mikäkin roska, turhanpäiväinen asia, jolla ei ollut enää käyttöä. Onnea elämään ja hyvää matkaa, toivottavasti ei tavata enää. Eivätkä he edes tienneet, minne olisivat sijoittaneet kodittoman lapsen, jättäkää vain luonnon armoille, senhän kaikki osaavat. Scarlettin sisällä kihisi jälleen kiukku hänen ruksatessa toukokuun viimeisen päivän ylitse kalenterista. Muutama kuukausi ja sitten hänen oli keksittävä, miksei kouluun ollut palaamista. Mutta hänet oli heitetty pihalle kuin roska. Mitätön asia maailmassa, joka sai selvitä omillaan. Hänet pystyi laittamaan asumaan vaikka kaatopaikalle, kunhan oli poissa silmistä. Ei vaivaudutte edes katsomaan, että hän saisi kodin, jossa asua vaan jätettiin lojumaan muiden murheeksi. Scarlett ei niellyt sitä pureskelematta, hän ei hyväksynyt kohtaloa olla roska. Ja hän näyttäisi kaikille, millaisen hirviön he olivat jättäneet ilman valvontaa. Millainen hirviö oli syntynyt ja millainen uusi johtaja tällä maailmalla olisi.

Ulko-ovi aukesi ja se tarkoitti hänen vanhempiensa saapumista kotiin. Scarlett pinkaisi huoneestaan keittiöön vanhempiaan vastaan.
”Mitä toitte mulle kaupasta tällä kertaa? Sanokaa pliis et jotain hyvää loman kunniaks!” tyttö pomppi innosta, silmät säihkyen ja huulet leveässä hymyssä. Kaiken ulospäin näkyvän hymyn alle kätkeytyi niin paljon muuta, joista muilla ei ollut tietoakaan.
”Tämmöne”, tytön isä nosti suuren pussin karkkia ostoskassista ojentaen sen tyttärelleen. Scarlett nappasi pussin syleilyynsä silmäillen pussien sisältöä.
”Täällä ei oo pizzaa. Mähä sanoin et haluun pizzaa tänääki syyä”, Scarlett tuhahti luoden pitkän katseen isäänsä.
”Tänää on hamppareita. Kelpaaks?” Scarlett pudotti karkkipussin sylistään lattialle hypäten isänsä reppuselkään.
”Joo mennää jo! Tehää jo!” Scarlett hihkui aivan kuten pikkutyttönä oli roikkunut isänsä reppuselässä, nyt hänellä oli vain kokoa enemmän saaden painollaan isänsä kaatumaan kanssaan keittiön lattialle nauramaan. Aivan kuin kaikki oli hyvin kuten ennenkin oli ollut. Mutta ei. Ei enää.

Kaikki tuntui epätodelliselta muistuttaen unta, josta Agatha ei halunnut herätä. Tämä oli Agathan päivä – hänen prinsessapäivänsä oli vihdoin koittanut. Matka tähän asti oli ollut pitkä, vaikea ja raskas. Taakse oli jäänyt kouluvuodet, ne ikävät ja vaikeat päivät, kun oli tehnyt mieli luovuttaa. Ne muistot, jotka jättivät syvät arvet ja joita Agatha kantoi päivittäin mukanaan. Paljon henkisiä kolauksia mutta pahat päivät eivät voittaneet hyviä päiviä. Yllätykset koulussa, ensisuudelma ja kosinta. Agatha oli ollut taivaissa, hänen vatsassaan oli lennellyt perhosia miehen lähellä, kun he tutustuivat ja samassa kaikki oli tapahtunut – Agatha oli rakastunut. Mutta kun Agatha valmistui, ei hän uskonut enää yhteiseen päämäärään, jaettuun kotiin ja perheeseen pienessä talossa. Kaikki oli toisin – Agatha oli voittanut viimeiset pahat päivät ja hyväksynyt anteeksipyynnöt. Ei hän voinut kieltää, etteikö häntä pelottanut – mitä jos kaikki ei olisi ohi. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä nyt, hän halusi uskoa hyvään ja hän halusi prinsessapäivänsä olevan onnellinen. Näitä hän oli suunnitellut jo niin kauan, näistä hän oli intoillut jo niin kauan, ettei mikään voisi mennä vikaan. Niin Agatha toivoi. Hän halusi onnellisen muiston, johon turvautua vaikeina päivinä. Päivä, joka voittaisi kaikki huonot hetket. Tämä oli päivä, jota hän oli odottanut niin kauan.

Agatha katsoi itseään peilistä. Peilistä katsoi takaisin hymyilevä nuori naisenalku valkoisessa häämekossa. Häämekon harsomaiset olkaimet lepäsivät hänen olkavarsillansa jättäen olkapäät paljaiksi. Kaula-aukko oli v-mallinen ja rintamuksen vasen puoli koristeltu pienin valkoisin kukkasin, jotka jatkuivat hameosan reunaan muodostaen vyön. Kukkaset koristivat osittain hameosaa pieninä paloina kukkasina, jotka haihtuivat lopulta kankaaseen – pieni kaunis yksityiskohta. Mutta kaikista eniten Agatha rakasti mekon helmaa. Helmassa oli nähtävillä hentoja sateenkaaren värejä, jotka liikkuivat hänen askeliensa mukana. Agatha pyörähti ympäri onnellisena helman hulmutessa ja värien luodessa kauniin kokonaisuuden – valkoinen häämekko kahdella Agathan sydäntä lämmittävällä yksityiskohdalla. Agathan hiukset oli palmikoitu päänmyötäisesti ja nostettu pienelle nutturalle. Hiuksissa oli valkoinen helmistä muodostettu kukka sen sopiessa yhteen häämekon kukkien kanssa. Naisen vaaleanpunaiseen taittuvat huulet kaartuivat onnelliseen hymyyn. Agatha oli meikannut kevyesti luomensa, ei mitään suurempaa ja huomiota herättävää, vaaleanpunaista luomiväriä ja vaaleanpunaista hennosti kimaltelevaa kynsilakkaa. Agatha koki olonsa kauniiksi ja hyväksi, tämä oli harvoja päiviä, kun hän luotti itseensä. Hän ei aikonut epäillä itseään omana päivänään.

Agatha ei pitänyt isoja häitä, hän oli kutsunut oman perheensä ja Oliverin perheen sekä muutamat ystävät, Erinin ja Titon heidän häihinsä. Pieni oli kaunista. Eniten Agathaa häiritse se, ettei hän voinut toteuttaa monen tytön unelmaa ja saada omaa isäänsä saattamaan häntä puolisonsa luokse. Agathan suhde isäänsä ei ollut helppo, hänen isänsä oli lähtenyt tytön ollessa pieni. Isäänsä hän oli törmännyt kuudennen vuosiluokkansa aikana eikä tapaaminen ollut mennyt hyvin. Se oli ollut ahdistava ja pelottava kokemus mutta jokin nuoren naisen sisällä halusi oppia tuntemaan isänsä paremmin. Ja Agatha olisi halunnut jakaa tämän päivän myös isänsä kanssa, vaikka oli käskenyt miehen häipyä elämästään. Kaikki oli silloin vain ollut niin sekaisin hänen elämässään eikä hän ollut tiennyt, kuinka reagoida uusiin muutoksiin. Hänen isänsä ei ollut tämän päivän puheenaihe eikä hän voinut antaa tilaa isälleen ajatuksissa, sillä tänään hän sanoisi Oliverille tahdon. Agatha saisi kulkea rakkaan isoveljensä Faronin rinnalla Oliverin luokse ja Oliver suojelisi häntä loppuelämän ajan. Agatha voisi vihdoinkin tuudittautua turvan tunteeseen ja onneen. Hänen elämänsä oli saamassa uuden tarkoituksen eikä hän ollut koskaan ollut näin onnellinen kuin mitä hän oli nyt.
”Agatha, nyt on aika”, Faronin ääni keskeytti Agathan ajatukset. Agatha pyörähti ympäri häämekossaan kasvoillaan onnellinen hymy. Faron seisoi ovella mustaan pukuun pukeutuneena. Miehen kaulassa oli vaaleanpunainen kravatti Agathan toiveesta ja miehen ruskeat lyhyet hiukset oli kammattu siististi niskaa kohden.
”Sä olet Agatha kaunis. Mä oon onnellinen sun puolesta”, Faron hymyili pikkusiskolleen avoimesti. Agatha pyörähti kerran ympäri mekon helman heilahtaessa ja nuori nainen syöksyi isoveljensä halaukseen.
”Vaikeuksien kautta voittoon, eikö niin?” Agatha säteili onnea, hänelle itselleen tärkeät ihmiset olivat läsnä. Odotus päättyisi tänään ja tänään hän jakaisi elämänsä virallisesti Oliverin kanssa. Heidän yhteinen elämänsä ja onnensa alkaisi ja kaikki tuntui hyvältä. Agatha ei osannut kuvailla onneaan, sitä hyvää oloa, joka täytti hänen kehonsa ja sai siniset silmät tuikkimaan tähtien lailla.
”Juuri niin. Sä oot ansainnut onnes ja nyt rakas sisko, saanko luvan”, Faron nauratti pikkusiskoaan ojentaessaan kättään kumarruksen saattelemana nuorelle naiselle. Agatha naurahti hennosti ja tarttui ojennettuun käteen nyökäten. Nyt oli sen aika.

Oli kesäkuun kuudes päivä, Agathan ja Oliverin hääpäivä. Ulkona paistoi aurinko ohuen pilviverhon lomasta. Maisema ulkona oli kaunis, he olivat Oliverin suvun tilalla Sarvenkieppeessä viettämässä ulkohäitä aivan kuten Agatha oli aina unelmoinut. Hänen unelmansa häistä olivat aina kohdistuneet kesään ja ihanaan kesäpäivään, jolloin kaikki olisi hyvin. Ja unelma oli toteutumassa. Agatha rakasti unelmointia ja vielä enemmän unelmien toteutumista. Agathan ballerinat laskeutuivat kiviselle polulle Faronin juhlakenkien viereen. Polun päässä oli muutamia penkkejä, joilla istui Agathan vaaleahiuksinen äiti, jonka hiukset oli kiharrettu. Naisella oli yllään sininen hyvin yksinkertainen juhlamekko ja naisen kasvoilla oli hymy, ja kasvot kostuneet onnen kyyneleistä hänen nähdessä Agathan astuvan ulos talosta. Agathan äidin Amandan vieressä seisoi usein niin kivikasvoinen Farren, jonka hiukset olivat sekaisin pystyssä tumman ruskeassa sävyssä. Mies oli pukeutunut puvun housuihin sekä valkoiseen kauluspaitaan. Aina niin kivisillä kasvoilla loisti nyt hymy. Toisella puolella polkua seisoi Oliverin isä, Erik, pukeutuneena tummaan pukuun ja hymyillen onnellisesti. Agathan ystävät istuivat penkeillä vanhempien takana. Erin oli pukeutunut pitkähihaiseen mekkoon mustassa sävyssä. Vyötäisillä kulki koristeltu vyö ja kirjailua kauluksessa sekä hihansuissa. Mekko oli kaunis juhlakaapu. Hymyilevän Erinin vieressä seisoi vaitonaisemman oloinen Tito pitkähihaisessa kauluspaidassa, jonka yllä oli ruskea liivi ja ruskeat mokkahousut. Mutta Agathalle tärkein ihminen seisoi polun päässä. Oliver seisoi hymyillen lyhyessä kauluspaidassa ja vaalean beigessä liivissä. Hänellä oli jaloissaan tummat puvun housut.

Agathan vatsassa lenteli perhosia hänen astellessa Oliveria kohden käsi Faronin lämpimään käteen kiedottuna. Agatha haki Faronista viimeiset lohdut ja itsevarmuudet. Agathaa jännitti. Hän tiesi ratkaisunsa oikeaksi, hän halusi jakaa elämänsä Oliverin kanssa mutta häntä jännitti kävellä muutamien ihmisten eteen sanomaan se pieni, tärkeä sana. Agathan jalat kulkivat määrätietoisina eteenpäin hänen säteillessä onnea. Siniset silmät tuikkivat onnesta naisen voimatta irrottaa katsettaan Oliverista, joka läheni askel askeleelta. Matka Oliverin luokse tuntui kestävän ikuisuuden – tuntui ikuisuudelta kävellä kivinen polku läpi ja saada vaihdettua Faronin lämmin käsi Oliverin kutsuvaan ja lohduttavaan, turvalliseen käteen. Agathan hennot sormet kietoutuivat Oliverin sormien lomaan hänen astuessa seisomaan miehen rinnalle. Naisen sydän tykitti ja vatsaa kihelmöi – tältäkö onni tuntui? Tuntuiko se samalta kuin ensimmäinen kerta Oliverin syleilyssä? Samalta kuin saada ensimmäistä kertaa Oliverin huulet vastan omia rikkonaisia huulia?
”Oliver Anthony Ackerhogan, tahdotko ottaa Agatha Edda Nordica Chopren aviovaimoksesi...”, Agatha tuijotti ylöspäin Oliverin ruskeisiin lempeisiin silmiin, jotka katsoivat häntä takaisin.
”Tahdon”, Oliver vastasi epäröimättä. Mies oli aina yhtä itsevarma, aina yhtä luottavainen ja lämmin. Koskaan Oliver ei tahtonut Agathalle mitään pahaa, mies tahtoi pitää Agathan turvassa aivan kuten Agathan perhe tahtoi pitää hänet turvassa. Agatha piti Oliverin itsevarmuudesta, jota hän valoi omalla hymyllään Agathaan joka päivä ja hetki.
”Agatha Edda Nordica Chopre, tahdotko ottaa Oliver Anthony Ackerhoganin aviomieheksesi ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan saakka?” Agatha henkäisi tasatakseen omaa hengitystään. Ei hänen hengityksensä ollut tiheä pelosta vaan onnesta ja puhtaasta malttamattomuudesta johtuen.
”Tahdon”, Agatha vastasi hymyillen leveämmin kuin koskaan. Loppu eteni omalla painollaan, he eivät tarvinneet enempää lupauksia luovuttaakseen sormuksensa, he olivat tehneet kaikki lupauksensa suojella toisiaan ja olla toisen tukena aina, he eivät tekisi toisille pahaa koskaan.
”Voitte suudella morsianta”, Oliverin lämpimät huulet painautuivat vasten Agathan rikkonaisia huulia vasten naisen pureskeltua huulensa menneiden päivien aikana rikki jännityksestä ja malttamattomuudestaan. Suudelma vei Agathan omaan maailmaansa ja ajatuksiinsa – he olivat nyt ikuisesti yhdessä, eikä mikään rikkoisi heidän onneaan eikä tulisi heidän suhteensa väliin. Tästä päivästä Agatha oli haaveillut jo pitkään – pienenä tyttönä hän oli haaveillut hääpäivästään ja rakastuttuaan Oliveriin oli tyttö alkanut haaveilla mahdollisista häistä. Ja kaikki unelmat yhdistyivät yhdeksi ihanaksi toteutuneeksi unelmaksi.
Oliverin suudellessa Agathaa taivaan täytti Agathan taittelemat origamilinnut ja -perhoset, jotka lensivät hääparin takaa taivaalle luoden ilmaan sydämen.

Agatha kietoutui äitinsä sekä Faronin halaukseen Farrenin vetäytyessä sivummalle omiin oloihinsa.
”Kiitos äiti, kaikesta”, Agatha hymyili vuolaasti kiittäen onnesta itkevää äitiään. Äiti oli auttanut Agathaa paljon hääsuunnitteluissa eikä nuori nainen olisi ikinä uskonut saavansa unelmahäitään.
”Ei sinun tarvitse kiittää. Tiedät, että autan sinua aina”, Amanda Chopre pyyhki kyyneleitä silmäkulmastaan niiskauttaen liikuttuneena. Agatha oli nyt aikuinen ihminen ja Agathan tuli lentää pois kotipesästään, äidin helmasta. Häät eivät olleet vain onnen juhlat vaan se tarkoitti Agathan irrottautumista kotoa ja omalle tielleen lähtemistä. Agatha irrottautui äitinsä halauksesta Faronin halaukseen halaten myös pikaisesti Farrenia ennen kuin morsian asteli ystäviensä – Titon ja Erinin – seuraan, jonne Oliver oli jo edeltä astellut.
Kaikki sanoivat rakkauden satuttavan, mutta Agatha oli oppinut, ettei se pitänyt paikkaansa. Yksinäisyys, hylkääminen ja toisen menettäminen sattui. Kaikki nämä asiat sekoittuivat rakkauteen ja menivät sekaisin itse rakkauden tunteen kanssa. Rakkaus oli ainoa asia maailmassa, joka poisti kivun ja antoi luvan unohtaa kivun ja kaiken pahan. Rakkaus oli asia, joka antoi tuntea itsensä ihmeelliseksi ja hyväksi, ehjäksi. Agatha oli oppinut sen kouluvuosien aikana miettiessään, miksi rakastaa Oliveria, jos Oliverin läsnäolo voi satuttaa häntä muiden ihmisten kautta. Mutta totuus oli, että Oliver piti Agathan kasassa ja oli aina valanut nuoreen neitiin uskoa synkkinäkin päivinä. Ja kun Oliver oli kaukana, oli Agathan mieli maassa. Agatha ei aikonut luopua miehestään, ei mihinkään hintaan.

Naisen käsi kietoutui kiinni Oliverin käteen. Agatha painoi päätään Oliverin olkapäätä vasten luoden katseensa Eriniin ja Titoon auringon ja lentävien origamien alla.
”Kiitti, kun pääsitte tulemaan”, Agatha hymyili onnellisena. Hänestä tuntui hyvältä jakaa elämänsä onnellisin päivä heidän kanssaan, joiden kanssa hän oli jakanut rakkautensa Oliverin kanssa alusta saakka.
”Onnee teille hei. Kuka ois uskonut Ackerhoganin päätyvän näin pitkälle elämässä”, Erin virnuili tyytyväisenä. Erin yritti peittää liikuttuneisuutensa vitsailun ja hyvänmielisen kyräilyn alle. Agatha ei kommentoinut Erinin silmäkulmiin kohonneita kastehelmiä, vaikka morsian laittoi ne merkille.
”Nyt Blackburn”, Oliver naurahti Erinille takaisin. Vaitonainen ja hiljainen Tito syöksyi mitään sanomatta halaamaan yhtä aikaa niin Oliveria kuin Agathaa puristaen heidät molemmat tiukkaan syleilyynsä.
”Kiitos Tito, kaikesta”, Agatha kietoi vasemman kätensä Titon ympärille vastaten yhdellä kädellä ystävänsä halaukseen. Erin liittyi kolmikon halaukseen heidän neljän halatessa toinen toisiaan pitkään. Agathan onnesta tuikkivien silmien nurkkaukset kostuivat kyyneleistä naisen kohdistaessa katsettaan tilan porttien suuntaan. Porteilla seisoi vaaleahiuksinen nainen, joka jätti jotain portin pieleen, pyyhki silmiään ja kääntyi poistuakseen paikalta. Agatha jäi tuijottamaan Erinin, Titon ja Oliverin lopettaessa halauksen ja jatkaessa keskustelua Agathan katsoessa edelleen poistuvaa naishahmoa. Hänen ystäviensä sanat valuivat neidin kuulevien korvien ohitse soljuvana purona eikä Agatha saanut otetta sanoista. Hitaasti Agathan käsi irtosi Oliverin kädestä morsiamen kulkiessa tilan portteja kohden. Agatha ei ollut varma, oliko hän nähnyt hahmon oikein – oliko Ramona käynyt tilan porteilla tulematta sen pidemmälle.

Agatha kyykistyi tilan porttien luona olevan paketin luokse. Naishahmo oli ehtinyt kadota, mutta jotakin hän oli tuonut. Agatha avasi paketin katsoen maalattua taulua pitkään. Tauluun oli maalattu aito kuva Agathasta ja Oliverista onnellisessa halauksessa. Agathan silmäkulmiin kohonneet kyyneleet valuivat nyt onnellisen naisen poskia pitkin. Jokin hänen sisällään olisi toivonut Ramonan tulevan käymään häissä, tervehtimässä ja kertomassa kuulumisensa mutta nainen oli mennyt menojaan. Maalaus kertoi, ettei Ramona ollut unohtanut heitä ja kertoi Ramonan antaneen anteeksi ja olevansa onnellinen heidän puolestaan. Agatha tunsi turvallisen käden olkapäällään kietoen nuoren naisen osittaiseen halaukseen.
”Onko se Ramonalta?” Oliverin lempeä ääni kuiskasi Agathan korvaan naisen nyökätessä.
”Se on kaunis”, Oliver jatkoi. Agatha huokaisi pienesti. Yhteinen matka ja lapsuus oli tullut Agathan ja Oliverin osalta päätökseen – he olivat valmistuneet Tylypahkasta ja perustamassa oman perheensä. Häät olivat yksi pysähdys matkalla aikuisuuteen ja omaan elämään.
”Häävalssi odottaisi meitä”, Oliver totesi hetken kuluttua. Agatha tarttui vapaalla kädellään Oliverin pehmeään käteen antaen miehen johdattaa heidät takaisin juhlavieraiden keskuuteen. Maalauksen Agatha jätti pöydälle valkoisen hääkakun viereen. Hääkakku oli pyöreä, kaksikerroksinen. Kakun peitti sileä, puhtaanvalkoinen sokerimassa ja kakun sivuja kiersi sokerimassasta tehty oksa, jonka lehdet olivat kirkkaan vihreät ja kukat vaaleanpunaisia.

Agatha jatkoi matkaansa Oliverin perässä nurmikkoalueelle ollen pian miehen otteessa. Naisen siniset silmät kohtasivat miehen ruskeat tuikkivat silmät. Oliverin huulet painautuivat Agathan huulia vasten ennen häävalssin alkamista. Agatha antoi miehen johdattaa, kuten antoi Oliverin johdattaa hänet läpi vaikeuksien koulussa ja läpi vaikeuksien koulun jälkeen. Oliver sai johdattaa epävarmaa tyttöä onneaan kohden ja Agatha antautui tanssille. Naisen jalat liikkuivat helman heiluessa pyörähdyksissä. Agatha tanssi tanssimistaan ja unohti viimeisetkin ikävät ajatukset – hän ei tarvinnut muuta saadakseen elämänsä onnellisimman päivän, oman hääpäivänsä, oman prinsessapäivänsä. Tätä päivää hän ei tulisi ikinä unohtamaan. Lopulta tanssi loppui Agathan painaessa korvansa Oliverin rintakehää vasten. Miehen sydän löi tasaiseen tahtiin, hieman hengästyneenä äskeisestä tanssista tasaantuen morsiantaan syleillessä. Tämä sydämen ääni oli johdattanut Oliverin Agathan luokse heidän sydänten lyödessä nyt samaan tahtiin.
”Öh.. Saanks mä tanssittaa Agathaa?” ääni kuului Titolle, joka oli vihdoin herännyt unestaan. Agatha loi hymyn Oliverille tarttuen Titoa kädestä.
”Ota sä Oliver vaikka Erin tanssipariksi, jos uskallat”, Agatha naurahti Oliverille antaen Titon johdattaa hänet tanssin pyörteisiin. Agatha oli tanssinut Titon kanssa viimeksi joulugaalan juhlissa. Silloin seitsemäsluokkalainen oli luullut tanssien jäävän heidän viimeiseksi, mutta nyt Agatha sai jakaa vielä yhden tanssin Titon kanssa, ehkä myös Erinin kanssa. Agatha pyöri Titon kanssa heidän kahden nauraessa aivan kuten joulugaalan tansseissa. Ilman huolta ja hätää, kaikki oli kerrankin hyvin.
”Kiitos, rouva Ackerhogan”, Tito virnuili tanssin loputtua ja luodessa paremman katseen Agathan hymyileviin kasvoihin. Agatha kiinnitti hääpäivän aikana ensimmäistä kertaa huomiota Titon tummiin silmänalusiin ja väsyneisiin kasvonpiirteisiin, mutta nyt ei ollut oikea hetki ottaa esille Titon asiat. Ei tänä päivänä.
”Rouva Chopre ja herra Ackerhogan. Me pidetään omat sukunimet”, Agatha hymähti astellessaan sivummalla seisovan Erinin ja Oliverin luokse Tito vanavedessään. Agatha painautui Oliveria vasten onnellisena. Agatha tiesi hänen olevan siellä, missä kuuluikin. Hän kuului Oliverin rinnalle eikä hän aikonut päästää miehestä irti. Agatha oli onnellinen ja hän olisi Oliverin nyt ja aina. Heillä ei olisi enää kiire mihinkään, he olisivat aina toistensa rinnalla. Ikuisesti.

Agatha ja Oliver olivat muuttaneet häidensä jälkeen ensimmäiseen yhteiseen kotiin ja Agathan ensimmäiseen omaan kotiin Bexleyhin, Lontoon kaupunkipiirin laitamille pieneen velhokeskittymään. Agatha katseli pienen omakotitalon ikkunasta avautuvalle takapihalle. Pihan nurmikko oli vihreää ja pientä pihaa rajasivat valkoiset puuaidat. Muutama puu kasvoi muuten autiolla pihalla. He olivat yhdessä valinneet asunnon, jonka jakaisivat yhdessä loppuelämänsä ja jossa he kasvattaisivat tulevaisuudessa lapsensa. Talossa oli keittiö, pieni olohuone sekä kaksi makuuhuonetta ajatellen jo tulevaisuutta, vaikka lapsista he eivät olleet puhuneet toisilleen sanallakaan. Toinen makuuhuone toimittaisi siihen hetkeen saakka vieras- ja työhuoneen virkaa. Kylpyhuonetiloja talossa oli myös kaksi, toinen suurempi kuin toinen. Talossa oli vielä laitettavaa ja muuttolaatikoita purkamatta, vaikka muutosta oli kulunut jo muutama viikko. He molemmat vain tuntuivat olevan kiireisiä töissään Taikaministeriössä. Niin kiireisiä, että Agatha oli jälleen noussut ennen Oliveria vuoteesta jättäen tuoreen aviomiehensä nukkumaan. Aivan kuten koko viikon nuori nainen oli tehnyt.

Tuntui oudolta jättää oma mies nukkumaan sänkyyn yksin eikä aloittaa aamua miehen kainalossa. Agathan katse kääntyi suljetun makuuhuoneen oven puolelle, jonka takana Oliver vielä nukkui. Agatha nojautui käsillään keittiötasoa vasten, huono olo otti hänestä aamuisin otetta eikä Agatha pitänyt siitä. Hän oli pian viikon kärsinyt aamupahoinvoinnista pitäen asian salassa mieheltään – entinen Korpinkynsi uskoi tietävänsä mistä pahoinvointi johtui eikä hän tiennyt, olisiko hän valmis tähän. Hän ei tiennyt, olisiko Oliver valmis. Eivät he olleet puhuneet yhteisistä lapsista mitään ja muutama viikko hääyön jälkeen, Agatha oli alkanut voimaan pahoin. Toistaiseksi Agatha halusi pitää asian itsellään, kunnes hän olisi itse varma asiasta ja tietäisi, kuinka ilmaista asiasta Oliverille – että heistä tulisi vanhempia. Eikä Agatha edes tiennyt, olisiko hän itse valmis äidiksi ja mitä jos hänen lapselleen kävisi samoin kuin hänelle – jos isä tai äiti jättäisi hänet? Agatha käänsi katseensa seinällä roikkuvaan seinäkelloon, joka tikitti hiljaiseen tahtiin eteenpäin. Hänen olisi lähdettävä, jos hän haluaisi ehtiä junaan ja sillä töihin – ilmiintyminen pahoinvoivana ei tuntunut naisesta ollenkaan houkuttavalta ajatukselta ilmiintymisen aiheuttaessa muutenkin hänelle pahaa oloa. Nainen nosti valmiiksi pakatun laukkunsa ennen kuin astui lämpimään kesäpäivään suunnaten Bexleyn asemaa kohden, josta paikallisjuna ottaisi hänet kyytiin kohden Lontoota.

Agatha tiesi, ettei hän montaa viikkoa voisi salata asiaa. Jossain kohtaa Oliver alkaisi varmasti käydä uteliaaksi hänen mielihalujensa johdosta ja jatkuvista aikaisista aamuista ja viikkojen kuluessa raskaus tulisi myös näkyvämmäksi hänen kehossaan. Agatha piti käsissään positiivista raskaustestiä. Hän ei ollut vielä valmis äidiksi, hän ei edes tiennyt mitä äidit tekisivät eikä hän ikinä tulisi olemaan yhtä ihana äiti kuin hänen oma äitinsä oli. Ja kuinka hän kertoisi Oliverille asiasta – kuinka hän kertoisi rakastamalleen miehelleen, että he eivät asuisi kauaa kahdestaan vaan perheeseen liittyisi kolmas jäsen. Agathan päässä liikkui myös ajatus siitä, ettei kunnianhimoinen Oliver halunnut isäksi, että mies lähtisi aivan kuten Agathan oma isä oli lähtenyt. Eikä Agatha tiennyt kuinka olisi siinä vaiheessa pienokaisen kasvattanut. Hän ei tulisi pystymään siihen yksin ja jos hän joutuisi kasvattamaan lapsen yksin, hän palaisi kotiin oman äitinsä ja veljiensä luokse, jotka olivat auttaneet hänen äitiään isän lähdettyä. Puhumattakaan siitä, kuinka hänen äitinsä reagoisi, kun saisi kuulla tulevansa isoäidiksi. Entä hänen veljensä, etenkin Faron, kun Agatha oli näin nopeasti perustamassa perhettä.
Ehkä hänen olisi vain parasta luopua lapsesta – ei tarvitsisi miettiä, kuinka hän kertoisi kenellekin asiasta ja kuinka kukin reagoisi. Ja nuori nainen saisi jatkaa omaa vihdoinkin raiteille asettunutta elämää ilman uusia haasteita, joihin tottua. Mutta jos hän luopuisi lapsesta ennen kuin pikkuinen edes syntyisi, hän olisi itse murhaaja, hän olisi silloin riistänyt pienen ihmisen hengen.

Vain ajatellessaan toisen kuolemaa, viattoman ihmisen kuolemaa, Agathan kasvoille valuivat kyyneleet. Tuntui ikävältä ajatella, että itse olisi osallinen jonkun kuolemaan eikä hän halunnut menettää enää ketään läheistään. Hänelle riitti se, että hän oli menettänyt isoveljensä Alionin ja että hänen isänsä oli vain jättänyt hänet. Ajatus siitä, että hän luopuisi omasta lapsestaan vapaaehtoisesti, tuntui kurjalta, ikävältä. Pelkkä pelko menetyksestä raastoi tyttöä sisältä päin. Agatha laski kädet vielä sileän vatsansa päälle lohduttavasti – hän ei ikinä antaisi kenenkään satuttaa hänen pienokaistaan. Hän tekisi kaikkensa pitääkseen lapsensa turvassa keinolla millä hyvänsä. Hänen lapsensa ei saisi käydä läpi samaa kaaosta, minkä hän oli käynyt kouluvuosiaan. Niiden tapahtumien muistot olivat vielä liian pinnassa ja haavat olivat vielä liian tuoreita, vaikka Agatha yrittikin esittää vahvaa.
Agatha voisi myös itse lähteä vielä syntymättömän lapsen kanssa ja kasvattaa lapsen yksin. Silloin hänen ei tarvitsisi kohdata Oliveria ja kertoa raskaudesta. Silloin hän myös menettäisi rakastamansa miehen, jonka eteen hän oli tehnyt paljon töitä. Hän oli tehnyt paljon sen eteen, jotta voisi olla onnellisesti rakastamansa miehen kanssa ja kohdannut paljon. Ja hän oli valmis heittämään kaiken hukkaan syntymättömän lapsen vuoksi. Minne hän edes menisi, mistä Oliver ei häntä muka osaisi etsiä? Ja mitä hän sanoisi lapselleen, kun tämä kysyisi, missä isä on? Mitä Agatha silloin kertoisi? Kertoisiko Agatha olleensa pelkuri ja jättäneensä rakastamansa miehen vain sen takia, jotta hänen ei tarvinnut kohdata mieleensä syntynyttä pelkoa ja pitääkseen lapsen turvassa.

Mutta ei Agatha halunnut olla isänsä kaltainen pelkuri. Hän ei halunnut pilata oman lapsensa elämää vain pelkonsa takia. Agatha oli ennenkin selvinnyt vaikeista asioista perheensä ja Oliverin avulla. Hän selviäisi tästäkin, ja Oliver varmasti ymmärtäisi. Miksei Oliver voisi rakastaa heidän yhteistä lastansa niin kuin rakasti Agathaa? Ja jos Oliver ei rakastaisi heidän lastansa, voisi Agatha aina lähteä ja etsiä lapselle toisen ympäristön kasvaa ja sulkea rakastamansa mies pois elämästään. Olivathan he molemmat nuoria ja heillä oli vielä paljon opittavaa. Agatha tiesi hänen oman äitinsä ja veljensä Faronin auttavan lapsen kasvatuksessa ja aivan varmasti Oliverin isä auttaisi myös. Ja he oppisivat yhdessä, ei lapsen kasvattaminen voisi niin vaikeaa olla. Ja Agatha voisi jäädä aina kotiin lapsen kanssa, mikäli Oliver haluaisi keskittyä työuraansa ja kehittyä siellä kunnianhimoisena ihmisenä. Agatha oli valmis tekemään sen uhrauksen. Enää Agathan pitäisi kertoa asiasta perheelleen.

Agatha nojaili käsillään keittiön tasoa vasten tuijotellut suljetusta ikkunasta avautuvalle pienelle pihalle. Nainen huokaisi raskaanoloisesti, aurinko oli painunut pilvien taakse. Hän oli itse hetki sitten saapunut töistä kotiin ja odotti nyt Oliveria saapuvaksi kotiin töistä, jotta voisi kertoa uutisensa. Hän ei tiennyt, mitä odotti tapahtuvaksi, kun hän kertoisi – pitäisikö hänen pakata ja lähteä kodistaan vai olisiko Oliverilla rakkautta jaettavaksi heille kaikille. Agatha kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja oven aukenevan nuoren naisen kääntyessä ympäri mietteliäänä alahuultaan purren. Agatha huokaisi raskaan puoleisesti odottaen Oliverin saapuvan eteisestä keittiöön, jossa hän nyt nojaili takamuksellaan keittiötasoa vasten. Agatha oli aivan varma, että Oliver aistisi jonkun muuttuneen, ellei ollut jo aistinut viime viikkojen aikana.
”Hei”, Agatha tervehti keittiön suunnalta. Agathaa jännitti tuleva keskustelu ja se, mihin se etenisi ja mikä olisi lopputulos. Hän oli kaikki skenaariot käynyt jo mielessään ja valmistautunut jo pahimpaan henkisesti – enää piti vain sanoa sanat ulos huulilta.
”Hei rakas, miten työpäiväsi meni?” ne olivat sanat, jotka Oliver antoi Agathalle. Rakas, mutta olisiko hän sitä uutisensa jälkeen? Voisiko vauva viedä heidän välisen rakkautensa pois ja huuhtoa sen likaveden lailla viemäriin – oliko ura miehelle tärkeämpi? Kaikkiin näihin Agatha saisi hyvinkin pian vastauksen.
”Töissä ei ollut mitään ihmeellistä, entä sinun työpäiväsi?” Agatha puhui lyhyesti, hän pelkäsi Oliverin huomaavan oman hermoilunsa ja huulien pureskelun. Agatha tuijotteli keittiön ikkunasta ulos takapihalle, jota hän oli jo niin monet aamut ja illat tuijotellut, että hän muisti pihan jokaisen yksityiskohdan ulkoa ja huomasi pihan muutokset silmissään.
”Onko sinulla toiveita huomiselle? Haluatko tehdä jotain erikoista ensimmäisen yhteisen kuukauden johdosta?” Oliver lisäsi vastattuaan normaalista työpäivästään. Kuukausi. Se oli tuntunut yhtä aikaa niin lyhyeltä ja niin pitkältä ajalta. Agatha puri alahuultaan kääntyessään katsomaan Oliveria toisen ehdottaessa heidän tekevän jotain yhdessä huomenna.
"En tiedä.. En ole edes tajunnut kuukauden tulleen täyteen", Agatha oli miettinyt muita asioita onnistuen unohtamaan kokonaan ajanjuoksun. Tyttö huokaisi raskaasti katseen valuessa takaisin ikkunasta ulos tutuksi tulleeseen maisemaan. Häntä jännitti ja pelotti asian esiin tuominen, mutta hän ei voisi asiaa enää kauaa pitkittää. Ennemmin tai myöhemmin Oliver saisi tietää.
"Oliver.. minulla on kerrottavaa", Agatha aloitti kertoen peläten edelleen miehensä reaktiota – olivatko he oikeasti valmiita tekemään sen yhdessä, kun he eivät olleet suunnitelleet edes asiaa? He suunnittelivat kaiken ja he tekivät sen yhdessä, mutta nyt se oli vain tapahtunut.
"Sä tiedät, että voit kertoa mulle mitä tahansa. En usko, että meidän suhteessa voi tulla enää mitään ylitsepääsemätöntä, niin monta kertaa me on kaaduttu ja noustu ylös", Oliver huokaisi ensin, mutta silti toteamus oli rauhallinen. Agatha tunsi Oliverin käden laskeutuvan olkapäälleen. Agathan katse viipyili ikkunasta ulos, hän ei kääntänyt katsettaan Oliveriin kosketuksesta huolimatta. Nainen nyökkäsi lopulta lyhyesti, hän tiesi hyvin, että Oliverille hän voisi kertoa kaiken. Mutta niin hän pystyi kertomaan myös veljelleen Faronille kaiken ja äidilleen kaiken ja hän oli tällä hetkellä vaiennut kaikkien tukipilariensa suuntaan asiasta. Oli totta, että he olivat kokeneet yhdessä vaikka mitä ja seisoivat kaikesta huolimatta yhteisessä kodissa.
"Mä... tai siis me... me saadaan vauva..", Agatha takerteli sanoissaan töksäyttäen lopulta asian huuliltaan odottaen pahinta reaktiota siitä, että hän oli salannut asian jo pidemmän aikaan ja siitä, ettei Oliver halunnut isäksi vaan mies halusi keskittyä uraansa ministeriössä.

Ja se tapahtui. Oliver vetäisi kätensä Agathan olkapäältä pois ja peitti kasvot kämmeniinsä valahtaen maahan. Agathan katse lipui ikkunasta epävarmana ja surullisena Oliveriin miehen antaessa lähes juuri sellaisen reaktion, kuin nainen oli pelännyt – Oliver oli romuna, tuhoutunut ja hajonnut. Oliver ei saanut elää haluamaansa elämää ja Agatha oli pilannut sen omalla paljastuksellaan. Ehkä olisi ollut vain parempi olla hiljaa ja lähteä. Lähteä, kuten Agathan oma isä oli tehnyt hänen syntyessä.
”Va.. vauva..?” miehen ääni värisi ja hän hengitti raskaasti. Kyyneleiden kostuttamat kasvot kohosivat hitaasti ylös Agathaan. Nainen nyökkäsi lyhyesti Oliverin täsmennykseen - toinen oli kuullut oikein hänen sanansa. Agatha oli ehtinyt valmistautua pahimpaan kääntyen nojailemaan nyt takamuksellaan keittiötasoa vasten ja silmäillen Oliveria. Agatha pureskeli alahuultaan mietteliään ja odottavana - hän voisi aina lähteä syntymättömän lapsen kanssa.
"Jos... jos et halua häntä... voin lähteä", Agathan ääni murtui hänen puhuessaan kyyneleiden valuessa kasvoille. Hän ei halunnut luopua Oliverista, mutta hän ei halunnut myöskään luopua syntymättömästä lapsesta ja se tuntui naisesta pahalta, jos hän joutuisi valitsemaan heidän väliltään. Ikuisuudelta kestävän ajan jälkeen ja painostavan hiljaisuuden ollessa kaksikon välillä, Oliver nousi lopulta ylös. Oliver levitti kätensä kutsuvaan halaukseen eikä Agathan tarvinnut kahdesti miettiä syöksyessään Oliverin lämpimään, turvalliseen halaukseen.
"Tottakai mä haluan jakaa perheen sun kanssa, jos sä vain olet valmis rakentamaan perheen mun kanssa tämän katon alle. Älä edes kuvittele, että laskisin sut menemään sen takia että sä annat mulle - meille - tuollaisen lahjan. Mä oon Agatha luvannut suojella sua, estää ettei paha enää pääse sun luo. Nyt meillä on vain vielä yhteinen suojeltava" Oliver vastasi kyynelehtien onnesta. Agathan itkunsekaisille kasvoille kohosi hento hymy sanojen johdosta. Tuntui hyvältä, kun ei tarvinnut olla asian kanssa yksin, kun tiesi jonkun suojelevan häntä ja heidän lastaan. Hän oli kiitollinen, että Oliver oli valmis ottamaan uuden jäsenen perheeseen eikä Agathan tarvinnut miettiä, missä hän lapsen kasvattaisi ja mitä kertoisi isästä, kun isä tulisi olemaan läsnä. Agatha oli turhaan pelännyt Oliverin jättävän hänet ja epäillyt, etteikö miehellä olisi rakkautta jaettavana heille kaikille – ehkä koulussa tapahtuneet traumat nostivat jälleen päätä – ettei hän olisi riittävän hyvä ja rakastettu, että Oliver olisi muiden sanojen mukaan huono ihminen.
"Mä rakastan sua", Agatha henkäisi sanat huuliltaan nauttiessaan syleilystä, johon Oliver oli hänet kietoutunut.
"Ja mä sua. Mä tahdon olla paras mahdollinen isä meidän yhteiselle lapselle. Ja tiedän että sä tuut olemaan paras mahdollinen äiti." hän totesi rauhoittaen tilannetta, ennenkuin kysyi varoen "Kauanko sä oot tiennyt? Tai siis - ei sillä väliä mut sä oot...Vaikuttanut siltä että oot stressannut jotain jo jonkin aikaa?"

Agatha oli hetken aikaa hiljaa eikä reagoinut mihinkään. Tietenkin Oliver halusi tietää asiat niin kuin ne olivat ja totuuden, koko asiasta. Agatha oli vaiennut pitkään, mutta hän ei halunnut puhua siitä, hän ei halunnut enää miettiä kantamaansa salaisuutta vaan hän halusi elää hetkessä. Agatha pudisti päätään, sillä, kauanko hän oli tiennyt tai epäillyt, ei ollut merkitystä. Nyt he tiesivät molemmat ja vain sillä oli merkitystä, että he olivat tässä yhdessä, kuten heidän kuuluikin olla. Ja Agatha luotti Oliveriin, hän uskoi miehen olevan hyvä isä aivan kuten hän oli ollut hyvä mies. Omista taidoistaan hän ei ollut yhtä varma. Oliverin sanat lohduttivat häntä kuitenkin, hän pystyisi siihen varmasti Oliverin rinnalla.
"Meistä tulee perhe", tyttö henkäisi lopulta tuudittautuessa turvan tunteeseen Oliverin syleilyssä.
"Meistä tulee perhe. Kokonainen perhe." Oliver totesi suudellen vaimonsa otsaa, ennen kuin hellitti hieman otettaan. Agatha vetäytyi hieman kauemmas Oliverista nähdäkseen miehen kasvot paremmin. Heidän tuli enää vain kertoa ilouutinen heidän omille perheilleen – että nuori pari olisivat pian äiti ja isä, heillä olisi oma lapsi, jota rakastaa sydämensä kyllyydestä. Naisesta tuntui helpottavalta, kun raskas paino oli pudonnut hänen harteiltaan ja vielä helpottavammalta tuntuisi, kun hän saisi kertoa asiasta kaikille itselleen tärkeille ihmisille. Agatha painoi suudelman Oliverin huulille – heillä olisi edessä lastenhuoneen muokkaaminen sopivaksi uudelle tulokkaalle. Agatha oli onnellinen, onnellisempi kuin oli ollut heidän hääpäivänään – nyt he olisivat perhe ja he tulisivat pysymään perheenä ikuisesti. Agatha aikoi pitää huolen siitä, hän ei halunnut menettää Oliveria eikä edes ajatella miehen menettämistä. He olisivat yhdessä, nyt ja aina.

Valerian Blakesley, Tylypahkan liemien professori, oli astellut kädet nyrkissä ja ilme happamana tyrmistä kansliaansa lukiten oven visusti perässään, jotta häntä ei häirittäisi. Hän halusi olla yksin tunteidensa kanssa. Hetki sitten Valerian oli kohdannut Tylypahkan uuden apulaisvahtimestarin, Liam Aspenin, vain hetki sitten tyrmissä. Kohtaus oli mennyt kaikkea muuta kuin hyvin Valerianin menettäessä hermonsa ja tönäistessä apulaisvahtimestari portaissa. Ja tilanteen jälkeen hän oli juossut pois kuin mikäkin pelkuri. Hän oli vain lähtenyt paikalta lukittautuen omaan kansliaansa. Täysikuu oli aina ollut hänelle vaikea paikka, mutta tällä kertaa tuleva täysikuu oli sitäkin haastavampi uuden kollegansa johdosta. Valerian nojasi kansliansa oveen hengittäen raskaasti ja kyynelten valuessa hänen kasvoilleen. Professori oli vihainen, surullinen ja ärtynyt itselleen ja muille kaikesta tapahtuneesta – ei vain siitä, että kouluun oli palkattu ihmissusi tai siitä, ettei hän pitänyt ihmissusista vaan myös kouluvuosistaan ja Moiran kohtalosta kouluvuosien jälkeen. Edelleen pieni ääni miehen sisällä soimasi häntä tapahtuneista, vaikka mies tiesi hyvin, että tilanne tapahtui niin nopeasti, ettei hän olisi voinut estää sitä. Ja niin nopeasti kaikki oli tapahtunut tyrmissä, kun hän kohtasi apulaisvahtimestarin, ne olivat vaistot. Ja miehen menneisyys nosti päätään hänen muistaessa niin ne ihanat kuin vaikeat ajat.

Oli syyskuu. Pieni Machbet Valerian Blakesley oli saapunut ensimmäistä kertaa Tylypahkan tiluksille jännittyneenä, mutta riemuissaan. Hän tiesi pikkusiskonsa liittyvän seuraansa kolmen vuoden kuluttua, sitä ennen hän ehtisi selvittää kaikki koulun salaisuudet ja jakaa ne myöhemmin pikkusiskolleen. Valerianin ruskeiden silmien katse oli käynyt läpi jokaisen vastaantulevan asian, esineen ja henkilön ja imi jokaisen asian itseensä kuin pesusieni. Hänen ruskeat silmänsä säihkyivät suorastaan uutuuden viehätyksestä. Ja sitten hän oli nähnyt hänet – vaaleat hiukset sipaistuna sekavalle niskanutturalle, huulet raollaan olevassa hymyssä, hymykuoppa vasemmalla puolella ja kirkkaan vihreät silmät katsoivat hänen ohitseen johonkin tytön henkäistessä haltioituneena näkemälleen. Valerian oli sipaissut lyhyitä ruskeita hiuksiaan ja virnistänyt tytölle, luonnon lapselle – se vaaleaverisestä, jonka ulkomuoto ei ollut niin huoliteltu, oli tullut mieleen.
”Blakesley, Machbet”, silloisen vararehtorin ääni oli kutsunut vielä Machbetin nimeä kantavan nuorukaisen eteen ja saanut lajitteluhatuksi kutsutun vanhan hatun päähänsä hatun huutaessa pian ”luihuinen”, ja suurten taputusten saattelemana ykkösluokkalainen oli astellut vihreään tupapöytään. Ja nimiä tuli ja oppilaat astuivat heille nimettyihin pöytiin.
”Roscoe, Moira”, se oli nimi, jota poika ei unohtanut, se oli hänen näkemänsä tytön nimi. ”Luihuinen!”, oli lajitteluhattu huudahtanut pian ja tyttö oli hakeutunut silmiensä sävyiseen pöytään. Moiran kasvoilla ollut hymy oli itsevarma ja se jos mikä veti Machbetia puoleensa. Machbetin katse oli hakeutunut viereensä istuneen Moiran puoleen pojan hymyillessä hammashymyään tytölle, joka oli tervehtinyt häntä iloisesti.
”Mä oon Machbet, mut mä en tykkää mun nimestä”, Machbet oli esittäytynyt suoralla mielipiteellä nimestään ja saanut vastaukseksi hiljaisen naurun.
”Mä oon Moira”, Moira oli esitellyt itsensä, vaikka hänen nimensä oli juuri hetki sitten kuulunut vararehtorin suusta ennen lajittelua. Moira ja Valerian olivat syventyneet jutteluihin ja jutelleet koko matkan tupaansa kuuntelematta valvojaoppilaan tarinoita Tylypahkasta. Ja samaa oli jatkunut päivästä toiseen, he olivat istuneet tunneille vierekkäin ja viettäneet kaiken mahdollisen vapaa-ajan kahdestaan huomaamatta edes muita oppilaita, joita koulussa liikkui.

Vuodet vierivät ja he kasvoivat yhä tiukemmin yhteen, eräänlaisessa symbioosissa kuin sienet ja Machbet etääntyi yhä enemmän perheestään ja perään huutavasti äidistä. Lopulta Moira sai ylipuhuttua – Machbet ei olisi enää Machbet vaan hän olisi Valerian toisen nimensä mukaan. Nimen vaihdos, vaikkakin vain toiseen nimeen, toi Valerianiin uutta energiaa ja positiivisuutta hänen tuntiessa olevansa vapaampi kodistaan. Valerian ja Moira viettivät öitä kasvihuoneella ja norkoilivat taikaolentojen aitauksien vieressä ja tekivät retkiä kahdestaan metsänlaitaan etsimään taikaolentoja ja tutustumaan niihin. Ei Valerian juurikaan kanslioissa istunut, vaikka hänen elämäntyylinsä koulussa oli vapaampaa ja seikkailumielistä, hän ei eksynyt rikkomaan sääntöjä. Hänen intohimonsa liemiä kohtaan oli huomattu hyvin nopeasti pojan astuessa Tylypahkaan ja pojan oli helppo puhua itselleen lupia kasvihuoneilla vierailulle ja liemiluokan käyttöön harjoittelussa. Milloin he kaksi nauroivat epäonnistuneen liemen räjähtäessä heidän edessään ja istuivat sairaalasiivessä paikattavissa, milloin toinen heistä erehtyi poimimaan myrkyllisen kasvin ja he istuivat jälleen sairaalasiivessä ja milloin Moira onnistui suututtamaan taikaolennon heidän istuessa jälleen sairaalasiivessä.

Neljäntenä kouluvuotenaan Valerian sai pikkusiskonsa Deoridhin kouluun. Deoridhin tulo kouluun etäännytti Valeriania hieman Moirasta, jonka kanssa hän oli viettänyt kolme edeltävää kouluvuotta hyvin tiiviisti yhdessä. Valerian ei sitä sanonut, mutta hän otti Luihuiseen lajitellun pikkusiskonsa siipiensä suojaan ja seurasi tytön tekemisiä. Valerian ja Deoridh juttelivat useaan otteeseen kodista, perheestä, jonne Valerian ei ollut yhteyksissä kouluvuosiensa aikana. Neljäs kouluvuosi oli Valerianille ja Moiralle haastavin – he viettivät yhä vähemmän aikaa keskenään ja kiinnittivät huomioita omiin mielenkiinnon kohteisiin ja Valerian seurasi Deoridhin touhuja vapaa-ajalla, jotta tytön olisi hyvä olla. Valerianilla oli ajoittain täysi työ pitää Deoridh erossa koulun aivottomista pojista pienillä huomaamattomilla loitsuilla ja huudoillaan, pienillä loitsuilla estänyt loitsuja osumasta huolettomasti kulkevaan Deoridhiin. Valerian ei pitänyt huolenpidosta, mutta hän piti huolta siskostaan, aivan kuten hänen äitinsä oli pyytänyt. Hän luki kyllä kirjeet, mutta ei vastannut.
”Äiti on huolissaan! Sä et vastaa sen kirjeisiin vieläkään!” Deoridh oli inissyt yhtenä aamuna Luihuisten tupapöydässä suuressa salissa. Valerian oli kohauttanut olkiaan ja poiminut kroissantin käsiinsä.
”Sä voit kirjottaa niille, että mulla on kaikki okei. Mä en vaan jaksa äitii, se huolehtii ihan liikaa, mä pärjään kyl”, Valerian oli vastannut pikkusiskolleen, joka oli nyökännyt päättäväisesti. Valerian ei pitänyt siitä, että hänen peräänsä katsottiin ja hän tiesi, ettei Deoridh ollut sellainen – Deoridh eli itsekin omaa elämäänsä.
”Mä meen heti kirjottamaan, ni sä voit mennä sun tyttökaveris seuraan”, Deoridh oli virnistänyt ja livistänyt tupapöydästä tupaan. Valerian naurahti siskonsa sanoille katseen kääntyessä Moiran puoleen – eivät he olleet yhdessä, eivät ainakaan silleen. He olivat vain ystäviä, parhaita ystäviä eikä Valerianilla ollut oikeastaan muita ystäviä, hän ei ollut jaksanut antaa huomiota muille. Moira oli aina ollut hänen vierellään, lohduttanut, neuvonut ja vuodattanut sydäntään takaisin – he vain olivat kietoutuneet yhteen ensimmäisenä koulupäivänään.
Ja he olivat olleet yhdessä koko koulutaipaleensa. Deoridh oli ajoittanut ollut heidän seurassaan ja valittanut Valerianille, kuinka poika ei vieläkään ollut kirjoittanut kotiin eikä vastannut kirjeisiin – Deoridh oli lisännyt, ettei jaksanut olla viestinviejänä enää ja että hän antaisi Valerianin keskittyä tyttökaveriinsa täysin. Ja Valerian oli vain naurahtanut joka kerta siskolleen ja pörröttänyt siskonsa ruskeita hiuksia. Ja joka kerta Deoridh oli kuitenkin juossut nauraen pois paikalta ilmoittaen kirjoittavansa kotiin, että Valerian voi hyvin. Moira oli kuunnellut sisarusten keskustelua hiljaisena ja punaistunut, kun häntä kutsuttiin Valerianin tyttökaveriksi – he olivat ystäviä, vain ystäviä. Niin he olivat sopineet, sillä ystävyys puki heitä.

Mitä lähemmäs heidän viimeinen kouluvuotensa tuli, sitä enemmän ystävykset ymmärsivät, etteivät he olleet vain ystäviä vaan jotakin enemmän. Kuudennelle vuosiluokalle mennessä he myönsivät toisilleen seurustelevansa samoin kuin koko koululle.
”Valerian, äiti oottaa yhä sun kirjettä ja et viet Moiran näytille”, Deoridh oli todennut kädet puuskassa Valerianin kuudennella vuosiluokassa. Valerian oli virnistänyt ja pörröttänyt Deoridhin aukinaisia hiuksia.
”Katotaan sit ku se kutsuu mua Valerianiks eikä Machbetiks”, Valerian oli vastannut suoraan – hänen äitinsä ei ollut ymmärtänyt, ettei hän halunnut olla Machbet vaan hän halusi olla Valerian, joka kuulosti paljon hienommalta ja toi häntä lähemmäs hänen intohimaan – liemiä, sillä valeriaana oli liemissä käytettävä kasvi.
”Sä tiiät ettei se tuu oppii sitä ikinä eikä se tuu ymmärtää sitä”, Deoridh oli tuhahtanut uudemman kerran ja nyrpistänyt nenäänsä isoveljelleen.
”Se on sit voivoi. Mut mä lähen nyt Moiran kanssa metsään, me lähetään tarkkailemaan, mitä olentoi tällä kertaa näkyy. Ja ei, et saa tulla mukaan”, Valerian oli lisännyt nopeasti perään, ennen kuin hänen siskonsa olisi inttänyt haluavansa mukaan isoveljensä juttuihin, kuten joka ikinen kerta Deoridhin tultua mukaan – Deoridh oli aina halunnut olla Valerianin seurassa mutta Valerian suojeli pikkusiskoaan eikä ottanut häntä lähelle kielletyn metsän reunaa, jossa taikaolentoja tapasi parhaiten.
”No, pidä hauskaa tyttöystäväs kanssa”, Deoridh näytti kieltä sanojensa jälkeen ja lähti nauru raikuen juoksemaan poispäin pariskunnasta, ennen kuin Valerian ehtisi napata hänet. Valerian pudisti pikkusiskolleen päätä ja kääntyi tyttöystävänsä puoleen.
”Mennäänkö?” Moira oli kysynyt. Valerian oli nyökännyt ja astellut Moiran perässä ulkotiloja kohden. Vaikka he olivat etääntyneet neljännellä vuosiluokalla, seuraavat kouluvuodet olivat taas saattaneet heitä yhteen aivan kuin heidät olisi tarkoitettu yhteen – luonnon lapsi ja tyrmien poika.

Ja he olivat kihlautuneet ja menneet naimisiin koulun jälkeen. He olivat olleet onnellisia yhdessä – Valerian ja Moira. Heidän intohimonsa oli ollut hyvin selkeä – he halusivat seikkailla eivätkä ikinä asettua aloilleen tai saada lapsia, vain he kaksi. Valerian oli tutkinut kasveja ja keittänyt liemiä kun Moira oli heidän retkillään etsinyt ja tutkinut taikaolentoja, aivan kuten koulussa. He tiesivät intohimonsa ja toimivat niiden mukaisesti, aina. He olivat kohdanneet monia olentoja ja jokaisen olennon nähdessään Moiran kirkkaan vihreät silmät olivat loistaneet ja säihkyneet, huulet olivat olleet raollaan ja hymykuoppa oli paljastunut vasemmalle puolelle huulia. Ja Valerian oli ollut hiljaa vieressä kädet taskussa ja vain katsonut kaunista seuralaistaan tuon intoillessa näkemästään. Viimeinen into oli jäänyt lyhyeen.

Se kaikki oli tapahtunut silloin hyvin nopeasti – he olivat täysikuun paistaessa lähteneet metsään, kahdeksan vuotta sitten. Seudun piti olla rauhallista, he olivat tehneet taustatyönsä kuten aina, jotta he tiesivät mihin varautua pahimmassa tapauksessa. Yleensä pahimpaan ei ollut tarvinnut varautua. Valerian oli lastannut molempien laukkuihin taikajuomia, sen varalle, jos he eksyisivät toisistaan. Valerian ja Moira olivat kävelleet käsi kädessä yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Valerianin katse viipyili yrteissä ja kasveissa metsäpolun varrella ja Moiran katse oli suuntautunut kauemmas ympäröivään maastoon taikaolentojen toivossa.
”Ois kyllä kiva nähdä kuutamolla pitkästä aikaa”, Moira oli huokaissut heidän kulkiessaan polkua pitkin. Valerian hymyili kepeästi astelevalle vaimolleen.
”Toivotaan, niin molemmat sais tästä reissusta jotain itselleen”, Valerian totesi irrottaen otteensa vaimonsa kädestä ja astuessaan pääpolulta pienemmälle polulle puiden varjoon.
”Mä käyn täällä, tän pitäs johtaa aukiolle, jossa on vuoheinää”, Valerian oli todennut. Heitä kahta valaisivat heidän sauvojensa loisteet. Moira oli pysähtynyt paikoilleen jännittyneenä tuijotelleen tiheään metsikköön heidän takanaan.
”Sammuta valo ja oo ihan hiljaa”, Moira oli todennut. Valerian teki työtä käskettyä hänen sauvansa hiipuen valosta. Vain Moira seisoi polulla valon kanssa tihrustellen pimeyteen vakavampana kulmien väliin muodostuen pienen miettivän rypyn. Valerianin ruskeat silmät totuttelivat syntyneeseen pimeyteen heidän seisoessa liikkumattomana paikoillaan. Heidän tulosuunnastaan kuului ääntä, vahvoja askeleita. Kaikki tapahtui hetkessä – valokeilaan ilmestyi epämuodostunut suden hahmo – ihmissusi. Suden voimasta Moira kaatui maahan huutaen pitkien kynsien painautuessa sileää ihoa vasten ja viimeinenkin valonsäde hiipui Moiran pitelemästä sauvasta. Valerian oli seisonut lamaantuneena paikoillaan toivoen, ettei susi huomaisi häntä. Pimeässä Valerianin oli mahdotonta sanoa mitään, mutta ulvonnan saattelemana raskaat askeleet hiljentyivät ihmissuden juostessa pois. Valerian lyyhistyi Moiran viereen sytyttäen sauvansa päähän vain vaivoin valon. Valerian tärisi kauttaaltaan, häntä pelotti ei vain itsensä vaan myös Moiran puolesta. Hän ei jättäisi Moiraa raadeltuna metsään, hän pelastaisi Moiran ja jos Moirasta tulisi ihmissusi, hän pitäisi huolen vaimostaan.
”Mä pelastan sut, mä oon sun vierellä aina”, Valerian soperteli kasvavan paniikin alla. Valerian oli tehnyt kaikkensa, antanut ensiapuun mukana olleita parantavia liemiä ennen kuin oli lähtenyt juoksujalkaa leijuttamaan Moiraa pimeydessä lähimpään parantolaan, jossa hän oli istunut Moiran vieressä, sivellyt raadeltuja kasvoja, suudellut kuivuneita huulia ja katsonut, kuinka Moira otti viimeisen hengen vedon.

Valerian piti tärisevissä käsissään valokuvaa Moirasta. Moira hymyili huulet raollaan ja hymykuoppa vasemmalla puolella. Säihkyvät kirkkaan vihreät silmät loistivat kameran valossa ja Moira naurahti kuvassa hiljaisesti vieden käden suunsa eteen. Kuva oli otettu ennen heidän viimeistä retkeään – viimeinen kuva hymyilevästä Moirasta. Kuvia oli enemmän, mutta tämä oli Valerianin suosikki. Moira hymyilemässä ja peittämässä nauruaan viemällä käden suunsa eteen. Hiukset olivat takussa ja nostettu nopeasti sekavalle nutturalle aivan kuin Moira olisi juuri herännyt ja niin nainen olikin herännyt torkuiltaan yölliselle seikkailulle. Valerian puristi kuvaa kehyksissä käsiinsä kiroten mielessään ihmissudet. Hän oli jo päässyt yli kaikesta, hän oli jo ollut valmis unohtamaan, mutta nyt kaikki oli jälleen liian kirkkaana hänen mielessään. Valerian nappasi pöydällä olevan koristemaljakon heittäen sen lähintä seinää päin huutaen ja kiroten perään.

Mies soimasi itseään – olisiko hänen pitänyt tehdä silloin jotain muuta kuin totella Moiraa ja seistä hiljaa paikoillaan – olisivatko he molemmat nyt poissa, jos hän ei olisi kuunnellut Moiraa vai olisiko hän voinut pelastaa Moiran uhrautumalla itse naisen sijasta? Ne olivat vain muttia, vain jossittelua siitä, kuinka tilanne olisi voinut edetä. Ja Valerian tiesi, ettei Moira olisi antanut hänelle ikinä anteeksi, jos hänkin olisi loukkaantunut tilanteessa. Olihan Moira muutamaan otteeseen suuttunut Valerianille ja antanut pojan kuulla kunniansa.

”Miten niin sulla ei oo aikaa mulle enää?” Moira oli tiuskaissut heidän neljäntenä kouluvuotenaan, kun Valerian oli kieltäytynyt yöllisestä reissusta eläinaitauksille.
”Mulla on pikkusisko, kyllä sä ymmärrät. Mä suojelen sitä”, Valerian oli vastannut huokauksen saattelemana ja Moira oli vienyt kätensä puuskaan nyrpistäen nenäänsä, jolloin pieni ruttu oli ilmestynyt kulmien väliin. Se oli Valerianin mielestä kovin söpöä, kun Moira yritti olla vihainen, sillä Moira ei juuri näyttänyt vihaiselta.
”No en ymmärrä. Sä vietät mun kanssa aikaa enää vaan tunneilla, en tiiä ootko huomannut. Entä sitten, jos sulla on pikkusisko? Eikö se osaa pitää huolta itestään?” Moira oli tivannut levittäen nyt jo käsiään sivuille, aivan kuin olisi ollut lähdössä lentoon dirivaakun tavoin. Se sai Valerianin hymyilemään tilanteessa.
”Osaa, mutta se on altis tapaturmille. Ja mun porukat pyys mua kattoo vähä sen perään”, Valerian oli kohauttanut olkiaan asian ollessa hänen silmiinsä täysin selkeä. Kyllä jokaisella oli velvoitteensa perhettään kohtaan, vaikka ei ollut heidän kanssaan tekemissä ja kuin ajatukset luettuna, Moira oli alkanut saarnaamaan, kuinka Valerian ei ollut tekemisissä perheensä kanssa enää ja kuinka Valerian vietti Deoridhin perässä koko vapaa-aikansa.
”Sori”, Valerian oli hymähtänyt kesken saarnan saaden Moiran hiljentymään ja tuijottamaan hämmentyneillä vihreillä silmillään takaisin Valerianin ruskeisiin silmiin saaden Valerianin hymähtämään leikkisästi uudemman kerran.
”Kyllä mulla on sulle aikaa, oothan sä Deoridhin mukaan mun tyttökaveri”, Valerian oli virnuillut ja katsellut, kuinka puna oli kohonnut Moiran kasvoille tytön kääntäessä katsettaan poispäin.
”Ens yönä, jooko?” Moira oli anellut hiljaisella äänellä saaden Valerianin myöntymään. Valerian oli kaivannut Moiran kanssa juttelua ja vietettyä aikaa ja yölliset reissut olivat parhaita – aina.

Mutta nyt asia oli toisin, ei ollut enää Moiraa nyrpistämässä nenää ja saarnaamassa hänelle asioista. Mutta niin Moira olisi saarnannut, jos Valerian ei olisi totellut Moiraa – Moira olisi nyrpistänyt nenää saaden rypyn ilmestymään silmien väliin ja selostanut, kuinka Valerian on sekaisin, kun hän ei sammuttanut sauvassa loistavaa valoa, kun Valerian astui polulle ja kuinka Valerian loitsi. Ja saarnaa olisi jatkunut niin kauan, kunnes Valerian olisi tokaissut ”sori” saaden Moiran joka kerta hämmentymään. Moiran hämmennystä olisi seurannut Valerianin hymähdys ja typerä kommentti, joka olisi saanut Moiran naurahtamaan pienesti ja peittämään naurahduksensa kuvan tavoin – viemällä käden suun eteen tai kääntämällä katseensa. Niin ei vain tapahtunut enää.

Ja yhä uudelleen ja uudelleen Valerianin uniin tuli hetki, kun ihmissusi hyökkäsi ja Valerian havahtui hereille huutaen. Yhä uudemman kerran Moiran huuto herätti Valerianin hänen sulkiessa silmänsä saaden Valerianin huutamaan painajaisen myötä. Yhä uudelleen Valerian tärisi pelosta kuin kaikki olisi tapahtunut vain hetki sitten, vaikka tapahtuneesta oli jo kahdeksan vuotta. Ja uni muutti muotoaan – ihmissusi hyökkäsi pahaa aavistamattoman ja muista hyvää ajattelevan Deoridhin syliin ja Deoridhin huuto herätti Valerianin miehen huutaessa siskonsa huudon tahdissa. Valerian istui hiestä märkänä sängyssään, piti käsiään päänsä ympärillä ja tärisi. Ja uni muutti muotoaan – koulun apulaisvahtimestari muuttui hänen silmiensä edessä susimuotoonsa ja hyökkäsi hänen kimppuunsa susimaisesti virnuillen Valerianin herätessä huutoon.
Hän ei pystynyt ummistamaan silmiään eikä ajattelemaan järkevästi. Ihmissusi heidän koulussaan. Valerian heijasi itseään edes takaisin istuessaan polvet koukussa ja kädet pään ympärillä sormien upotessa pörröiseen ruskeaan tukkaan aivan kuin hän olisi sekoamassa. Hän ei ollut nähnyt tapahtuneesta painajaisia ikuisuuksiin, viimeksi silloin, kun se oli tapahtunut. Ja nyt hän ei pystynyt ummistamaan silmiään eikä ajattelemaan järkevästi. Moiran pelokas kiljaisu ja huuto kaikui Valerianin päässä hänen heijatessaan itseään sängyllä edes takaisin. Kynnet upposivat yhä uudestaan ja uudestaan Moiran rintakehään ja kasvoihin Valerianin erehtyessä edes räpäyttämään. Lyhyitä kuvia ja välähdyksiä tapahtuneista – kuinka hän ei ollut tehnyt mitään ja kuinka hän oli menettänyt elämänsä tärkeimmän ihmisen. Ihmissusia ei pitänyt olla sillä alueella, mutta niin ihmissusi oli vain hyökännyt puskista – hallitsematon ihmissusi. Ja täysikuu teki tuloaan ja Tylypahkan tiluksilla oleili ihmissusi. Ja hän joutuisi tekemään töitä yhdessä hänen vaimonsa tappaneen lajin edustajan kanssa. Pelkkä ajatus sai Valerianin voimaan pahoin ja huutamaan ja se vei hänen yöunensa ja tekivät ajatuksista katkonaiset. Tiedossa oli unettomia öitä, kunnes täysikuu olisi ohi ja Valerian saisi muuta ajateltavaa kuin nousevan, mollottavan kuun, joka ei tahtonut väistyä.

Heinäkuu oli lopuillaan. Valerian oli jättänyt Tylypahkan koleat tyrmät taakseen yhdeksi viikonlopuksi raittiin ilman ja hengähdystauon turvin. Mutta muistot seurasivat häntä edelleen, ne olivat nousseet pintaan kuluneen kuukauden aikana eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Valeriania ei haitannut muistella Moiraa mutta hän ei olisi halunnut muistella yötä, jolloin hän menetti Moiran lopullisesti. Muistoissa elänyt unohdettu ilta eli nyt Valerianin unissa pakottaen miehen hereille painajaisestaan yö toisensa perään. Hän ei vain ollut jaksanut, kukaan ei jaksaisi sitä ikuisesti. Viikonlopun kestävä hermoloma oli tullut kuin tilauksesta. Valerian oli saanut selvitellä ajatuksiaan poissa linnan tiluksilta, joissa muistot olivat vahvempia. Mies oli nukkunut, oli pyyhkinyt painajaisen unistaan uneton uni -juoman avulla tietäen, ettei hän voisi juoman käyttöä lopettaa mahdollisista sivuvaikutuksista huolimatta.

Valerianin kyynelten kostuttamien silmien edessä lepäsi hautakivi. Hautakiven eteen oli laskettu kasveja ja kynttilä poltti itseään loppuun. Valerian ei tiennyt kauanko hän oli istunut haudan äärellä, kauanko hän oli vain tuijottanut Moiran nimeä harmaassa kivessä. Tuuli oli kääntynyt kylmäksi ja ilma koleaksi syksyn lähestyessä päivä päivältä. Valerianin silmät eivät liikahtaneet kaiverretusta tekstistä. Hän oli uskonut jo päässeensä yli menetyksestä, ollen valmis antamaan itselleen anteeksi, mutta asioilla oli tapana mennä hänen kohdallaan pieleen. Hän sai töissään päivittäin muistutusta painajaismaisesta illasta, tapahtumista, joita hän ei voisi muuttaa. Hän ei voinut vaikuttaa niihin silloin eikä hän voinut vaikuttaa niihin nytkään. Ensimmäinen ja viimeinen ihminen, joka oli ymmärtänyt Valeriania täydellisesti eli hänen muistoissaan eikä mies osannut laskea irti, hän ei halunnut laskea irti – ei ainakaan ollut halunnut laskea irti.

Valerian muisti elävästi Moiran kirkkaan vihreät aina niin eläväiset ja nauravat silmät, hymykuopan huulien vierellä ja naisen huulien kosketuksen omiaan vasten. Valerian muisti, kuinka Moira rakasti pörröttää Luihuisen sekaisin oleva, kiharaan taipuvia kutreja ja kuinka Moira leikitteli Valerianin kustannuksella. Valerian oli ollut ensitapaamisesta asti myyty – hän oli tiennyt sen syvällä sisällään. Ja Valerian oli saanut haluamansa, hänen elämänsä oli pyörinyt Moiran ympärillä niin tiiviisti, että hän oli unohtanut kaiken muun. Euforiaa pelkästä Moiran hymystä ja se euforia oli kestänyt pitkään. Valerian ei ollut voinut kuvitella menettävänsä Moiraa koskaan rinnaltaan, heidän piti elää yhdessä vanhaksi, kenties joskus perustaa oma panimo tai taikaolentojen parantola. Mutta ei, todellisuus oli iskenyt vasten kasvoja aivan liian aikaisin.

Moira oli poissa, eikä Moira tulisi takaisin. Valerian oli yrittänyt kaikkensa, hän oli istunut Moiran vierellä, antanut kaikkia mahdollisia parantavia liemiä, mutta turhaan. Ne eivät olleet pelastaneet Moiraa. Valerian oli yrittänyt saada vielä menettämäänsä rakastaan takaisin kyseenalaisin liemin, mutta turhaan. Moira pysyi poissa eikä Moira saapunut Valerianin seuraksi edes haamuna. Ja Moira oli saatettu ikuiseen lepoon maan alle, oli haudattu Godrickin notkoon kylmään maahan raadeltuna, elottomana. Valerian oli tiennyt Moiran vaaleiden kutrien likaantuvan maan alla ja ettei huulille nousisi enää koskaan hymykuoppaa. Vihreät silmät eivät katsoisi maailmaa iloa täynnä. Valerian oli ollut silloin varma, että hän kuolisi suruun, että hän jakaisi haudan vielä Moiran kanssa, ettei hän kestäisi elämänsä rakkauden menettämistä. Mutta Valerian selvisi, hän löysi keinon selvitä ja kasvaa vahvemmaksi sekä säilyttää Moira muistoissaan. Muistot Moirasta alkoivat kahdeksan vuoden kuluttua tuntua entistä raskaammilta ja painavimmilta. Jopa ne tuhannet, ellei jopa miljoonat hyvät hetket, joita he olivat kokeneet yhdessä. Huonoja hetkiä oli vain kourallinen ja niitä Valerian ei edes muistanut, hän muisti Moiran kaikessa hyvässä vaan kaikista kirkkaimpana loisti heidän viimeinen iltansa, tragedia.

Tulevaisuus oli muuttanut muotoaan, he eivät perustaisi panimoa eivätkä pelastaisi taikaolentoja yhdessä, kun jäljelle oli vain jäänyt yksi surun täyttämä mies. Suru oli ajanut Valerianin takaisin kotiin perheensä luokse ja lopulta suru oli ajanut Valerianin takaisin Tylypahkaan, josta hänen ja Moiran tarina oli saanut alkunsa. Valerian oli toivonut juurille paluun sulkevan ympyrän ja hetkellisesti se oli näyttänyt toimivan. Valerian oli pystynyt elämään muistojensa ja itseinhonsa kanssa – itseinhonsa, että hän oli vain antanut Moiran kohdata ihmissuden, ettei hän ollut kyennyt estämään tapahtumaa. Mutta hän oli luottanut Moiraan ja hän tiesi luottavansa Moiraan edelleen, hän oli kunnioittanut vaimoaan. Valerian tiesi, että Moira oli halunnut Valerianin jatkavan elämäänsä, sen takia Moira ei ollut saapunut haamuna miehensä rinnalle vaan Moira yritti neuvoa poissaolollaan Valeriania jatkamaan elämäänsä. Mutta Valerian ei pystynyt – kuinka kukaan pystyisi ikinä unohtamaan rakastamansa ihmisen, jonka vierellä he olivat kasvaneet yhdeksi? Moiran kuolema oli syönyt osan Valerianista ja toipuminen oli kestänyt useamman vuoden.

Haku Tylypahkaan liemien professoriksi oli tullut kuin tilauksesta, kun maansa myynyt Valerian oli vihdoin nostanut päätään surustaan. Se oli tuntunut tulleen kuin tilauksesta, se oli tuntunut uudelta mahdollisuudelta – mahdollisuudelta aloittaa alusta. Valerian oli hakenut eikä hän ollut uskoa korviaan, kun pöllö oli tuonut onnittelukirjeen uudesta, ensimmäisestä, työpaikasta. Ja Valerian oli pakannut tavaransa ja siirtynyt Tylypahkan tiluksille, koleiden seinien sisäpuolelle, mistä kaikki oli saanut alkunsa. Vaan niin myös ikävät muistot olivat seuranneet Valeriania muutamaa vuotta myöhemmin – oli tuntunut liian hyvältä jo uskoa siihen, että kaikki oli ohi, että hän oli hyväksymässä vaimonsa kohtalon. Asiat olivat alkaneet päivä toisensa jälkeen vain muistuttamaan Moirasta ja Moiran menettämisestä, inhosta omaa toimettomuuttaan kohtaan. Eikä Valerian ollut enää oma onnellinen itsensä – ei se hymyilevä ja naurava poika, joka hän oli ollut ja joka hän halusi olla. Valerianin hermot olivat päivä toisensa jälkeen palaneet kiinni, hän oli päivä toisensa jälkeen romahtanut ja huutanut itselleen. Eikä hän ollut löytänyt pakokeinoa, paitsi nyt.

Valerian piti käsissään lasista pulloa täynnä oranssia lientä – unohdusjuomaa. Hänellä oli mahdollisuus päästä eroon uneton uni -juoman käytöstä, jos hän suostuisi pyyhkimään mielestään Moiran, ainoan rakastamansa ihmisen. Jos hän suostuisi antamaan itselleen anteeksi unohtamalla Moiran ja antamalla anteeksi ihmissusille sen, mitä he olivat. Valerian avasi lasisen pullon korkin, tuoksutteli juoman marjaista tuoksua nenänsä alla. Jos hän joisi, hän unohtaisi eikä hän tulisi muistamaan unohtamaansa asiaa. Juoman valmistus oli liian helppoa ja Valerianin oli helppoa tehdä juomasta riittävän voimakasta, että hän kykenisi unohtamaan Moiran kokonaan, aiheuttamaan koko elämäänsä suuren aukon. Hän unohtaisi parhaan ystävänsä, ensimmäisen ja ainoan ihastuksensa, ensimmäisen suudelmansa ja sen euforian, jonka Moira oli hänessä herättänyt. Hän unohtaisi yölliset seikkailut Moiran kanssa ja kiihtyvät sydämen lyönnit naisen lähellä. Hän unohtaisi jakaneensa koko elämänsä naisen kanssa, hän unohtaisi nähneensä maailmaa toisen silmin ja Moiran lämpimän kehon omaansa vasten. Valerian unohtaisi vaaleat kutrit, elävät kirkkaan vihreät silmät, hymykuopan huulien vasemmalla puolella. Hän unohtaisi rakastaneensa.

Hitaasti oranssi juoma kaatui multaiseen maahan pullonkaulasta. Valerian ei voisi ikinä unohtaa Moiraa, hän ei sallisi itsensä unohtaa koskaan naista eikä hän haluaisi elää tyhjyydessä. Hänen koko elämänsä menisi muistojen mukana ja hän olisi vain ilmestynyt maailmaan aikuisena miehenä. Valerian pyyhki kyyneleitä silmäkulmastaan, nousi seisomaan huulet väristen.
”Rakastan sinua, Moira. Nyt ja aina”, Valerian kuiskasi huuliltaan kääntäen selän hautakivelle.

Hermoloma vaihtui arkeen Tylypahkan linnassa vaan Valerian sulkeutui yhä syvemmälle kuoreensa sulkien kansliansa oven. Miehen hermot olivat yhä kireällä nukutuista öistä huolimatta. Mies tiesi, että mitä pidempään hän käytti uneton uni -juomaa, sitä todennäköisemmin hän jäisi juomaan koukkuun – ellei se olisi jo tapahtunut. Valerian piti painajaiset poissa, hän halusi yrittää keskittyä työhönsä. Vaan hän ei tuntenut sitä samaa euforiaa liemiä kohtaan, mitä hän oli tuntenut aikaisemmin, hereillä ollessa ikävät muistot nostivat päätään kerta toisensa jälkeen. Vastaus Valerianin ongelmiin oli lähempänä kuin mitä mies oli olettanut – euforia.

Lauantaina kukonlaulun aikaan Valerianin padasta tuprusi sateenkaaren sävyjä täyttäen hämärän kanslian väreillään. Padassa porisi auringonkeltaista nestettä Valerianin tuoksutellessa kesäistä tuoksua sieraimiinsa. Valerian nappasi pöydältä taskumatin täyttäen sen kirkkaan keltaisella, hyvinkin kutsuvalla liemellä. Valerian sujautti taskumatin takkinsa sisätaskuun pullottaen loput liemestä lasipulloon. Lasipullo kiilteli keltaisesta nesteestä Valerianin ottaessa kulauksen euforian eliksiirinä tunnetusta juomasta, edistyneestä juomasta, joka takasi juojalleen epäloogisen, järjettömän ilon ja onnellisuuden. Huumetta niin huonotuuliselle Valerianille, joka ei halunnut unohtaa muistojaan haluten silti olla oma onnellinen itsensä. Uusi riippuvuus unijuoman rinnalle, se ei tulisi muuttamaan mitään. Valerian vei lasipullon huulilleen ottaen kulauksen ja hymy levisi nopeasi Valerianin kasvoille. Euforian eliksiiri takaisi Valerianille ikuisen onnellisuuden.

Scarlett Snider loikoili nurmikolla tuijotellen taivaalla lipuvia pilviä. Pian olisi aika, jolloin Tylypahka avaisi ovet uusille oppilaille – syksy oli vaihtumassa esiin lämpimän kesän jälkeen. Syksy tarkoitti myös sitä, että vanhat oppilaat palaisivat takaisin kouluun opiskelemaan tullakseen mahtavimmaksi velhoksi maanpäällä. Vaan ei hän, ei enää. Normaalisti hän uhkui intoa kesän lähestyessä loppua ja päästäkseen palaamaan omaan rakkaaseen linnaansa, Tylypahkaan. Ainoaan linnaan, jossa jääräpäinen ja verenhimoinen tyttö suostui asua. Linna, jossa velhot opiskelivat. Jossa hän oli opiskelut. Oli opiskellut, kunnes hänen ystävänsä olivat puukottaneet häntä selkään ja jättäneet hänet oman onnensa nojaan. Kun kaikki professorit olivat heittäneet hänet ulos kuin roskan, joka saisi mädäntyä rauhassa omissa oloissaan. Ja sen päivän jälkeen Scarlett oli ollut yksin. Ja nyt hän joutui katsoa, kuinka saastainen Tuc lähtisi Tylypahkaan. Poika oli saanut kirjeen – kutsun – Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun ja hän lähtisi opiskelemaan hänen kouluunsa – Scarlettin kouluun eikä kenenkään muun. Se tuntui niin väärältä, hänen piti olla se perheen spesiaalilapsi, joka saisi jakamattoman huomion. Mutta ei. Hänen asemansa omassa perheessä oli uhattuna, hän joutui jakamaan suosion taikovana lapsena nyt myös pikkuveljensä kanssa ja joutui esittämään, ettei tiennyt olevansa vahinko. Lapsi, jonka ei koskaan pitänyt syntyä tähän maailmaan. Scarlettin sisällä kiehui raivo. Raivo, jonka hän peitti kauniin hymyn ja energian alle. Viha, joka huusi hänen päänsä sisällä ja jonka hän joutui joka aamu hiljentämään. Ääni, joka käski tappamaan. Mutta Scarlett ei voinut kuunnella huutavaa ääntä, joka sai pään kipeäksi hänen kieltäytyessä kuuntelemasta sitä. Hänen sisällään kiehui kuin joku olisi jättänyt veden hellalle liian pitkäksi aikaan, kupli ja poltti kuin palava nuotio metsässä, hallittomasti. Mutta tytön huulilla viipyili hymy ja ruskeat silmät säihkyivät onnesta eivätkä leiskuneet vihasta. Hän oli kuin oli aina ollutkin, kiltti isin tyttö. Mutta mitä hän oli sanonut, kun hän ei ollut saanut paluukutsua Tylypahkaan, kun kirjettä ei ollut tullut hänelle vaan kirje oli tullut Tucille? Kun kirje ei kutsunut häntä takaisin, kertonut heidän tehneen virhe Tylypahkan puolella. Hän oli kohauttanut olkiaan ja nauranut, kerskunut kuinka hyvä velho hän oli ja kertonut ansainneensa välivuoden, ylimääräisen loman, koska oli niin ylivoimaisesti omaa vuosikurssiaan parempi, ettei häntä tarvittu kouluun nolaamaan muita. Ja hän sai pitää loman, viettää sen kotona tai missä halusikaan. Ja hänen perheensä oli uskonut hymyilevän tytön valheet.

Tuc Snider pyöri iloisena ympäriinsä keittiössä hypistellen Tylypahkan kirjettä, jossa kerrottiin mitä kaikkea hänen tulisi hankkia lukukautta varten ja viesti, että myös hän oli velho. Ei vain hänen mahtava siskonsa vaan myös hän itse oli velho ja hän saisi seurata siskonsa jalanjälkiä Tylypahkaan. Ehkä hän ei joku päivänä olisi suuren ja mahtavan Scarlettin varjossa nyt kun he olivat samanlaisia – molemmat velhoja! Tucia harmitti eniten se, että Scarlett ei lähtisi hänen oppaakseen Tylypahkaan vaan hän joutuisi yksin soveltumaan täysin uuteen maailmaan, jonne hänelle olivat juuri ovet auenneet. Tuc ei malttanut odottaa reissua Viistokujaksi kutsulle paikalle, vaikka hän joutui sinne yksin menemään, Scarlett ei ollut lähdössä oppaaksi, mikä oli ymmärrettävää, sillä hänen siskonsa oli kiireinen velho, joka oli matkalla tähtiin. Tuc suorastaan ihannoi siskoaan ja sitä, mitä kaikkea hänen siskonsa oli saavuttanut – hänen siskonsa oli vuosikurssinsa kirkkain tähti ja koko Tylypahkan kirkkain tähti! Se oli Tucista hurjan hienoa ja hän oli aina kuunnellut haltioissaan siskonsa uskomattomia sankaritarinoita Tylypahkasta, kuinka hän oli pelastanut monta oppilasta pulasta, milloin ties mistäkin. Oli ollut kiusaavia oppilaita, jättikäärmeitä, nyrkkitappeluita, tulipaloja, vesiheppoja ja ihmishevosia ja Scarlett oli aina onnistunut pelastamaan ystäviään ja tuntemattomia suurilta vaaroilta! Tuc halusi olla samanlainen kuin siskonsa, hänkin halusi olla vuosikurssinsa paras ja pelata huispausta. Siitä Scarlett oli myös kertonut paljon – huispauksesta! Ja Tuc saisi ihka uuden luudan aivan kuten Scarlett oli saanut ja Tuc aikoi hakea tupansa huispausjoukkueeseen ja aikoi nousta tupansa huispaustähdeksi, olihan Scarlettkin loistanut huispauksesta, hän olisi varmasti ollut joukkueensa seuraava kapteeni, jos hän ei olisi ansainnut välivuotta loistavien kykyjensä vuoksi. Mutta Tuc aikoi olla seuraava joukkueen jäsen, ehkä hän pelaisi hyökkääjänä kyseisessä joukkueessa aivan kuten pelasi jalkapallojoukkueessaan, josta hän joutui luopumaan uuden koulun vuoksi. Ehkä Tylypahkassakin joku pelaisi jalkapalloa ja hän voisi näyttää, kuinka hyvä hän olisi siinä. Kai he tietäisivät, mikä jalkapallo on? Pakkohan heidän oli tietää. Tuc ei malttanut pysyä housuissaan pyöriessään keittiössä ja hihkuessaan äidilleen, mihin kaikkeen hän tulisi tarvitsemaan rahaa ja kuinka paljon, jotta hän saisi ostettua kaiken. Eikä se haittaisi, jos hän ei saisi ostettua kaikkea, kyllähän koulukirjat ja luuta olisivat kalliita. Hän voisi kyllä käyttää Scarlettin vanhoja koulukirjoja ja voisi sitä kautta kertoa kaikille, että hän oli kuuluisan Scarlett Sniderin pikkuveli.

”Scarlett, Scarlett!” Tuc hihkui rynnätessään etuovesta ulos suoraa tietä nurmikolla loikoilevan siskonsa luokse. Scarlett silitteli kaikessa rauhassa vatsansa päällä makoilevaa Acea, joka kehräsi hiljaisena silittelyn johdosta. Scarlettin katse kääntyi veljensä puoleen täynnä hymyä ja energiaa, jota myös Tuc puhkui.
”Äippä lupas, et mä saan uuden luudan. Siis ihan ihkaoikeen luudan, jotta pääsen pelaamaan huispausta heti! Musta tulee mahtava huispaaja, siis urheilija. Kai se on urheiluu eikä siivoomista?” Tuc pölötti menemään vahvalla irlantilaisaksentilla ja heittäytyi siskonsa viereen nurmikolle katseen lipuessa siskonsa silmiin.
”Joo se on. Mut et tuu olee mua parempi. Mä oon Puuskujen paras lyöjä ja pelaaja ikinä. Varmasti löydät musta jotai huispauskuvii, ainaki Puuskujen tuvasta jos ei muualta. Jos siis oot Puusku. Se on kyl paras tupa ikinä tai Luihuine. Toivottavasti oot jompikumpi noista ni tuut olee lähes yhtä kuuluisa ku mä. Et kyl yhtä mahtava ku mä mut kuiteki, ehkä lähellä kuiteki. Kunha piät Sniderin nimen korkeella koulussa”, Scarlett virnuili veljelleen takaisin. Scarlett vihasi Puuskupuhien tupaa ja Puuskupuhien oppilaita, jotka olivat pelkästään selkään puukottavia pelkureita Luihuisista puhumattakaan. Heidän piti olla suuri ja mahtavia, sen piti olla voittajien tupa ja hän halusi aina olla Luihuinen, mutta Luihuiset olivat koko Tylypahkan suurimpia pelkureita homeisten tyrmien nurkassa. Ei ihme, ettei kukaan heistä uskaltanut haastaa häntä ja taistella häntä vastaan rehellisesti vaan he joutuivat kutsumaan apuun valkoritarit – niin pelottavat professorit, jotka olisivat voineet hoitaa asian rehdissä kaksintaistelussa. Mutta ei, he pelkäsivät suuren Scarlettin voimia ja katkaisivat hänen sauvansa ja heittivät pihalle. Pelkurimaista toimintaa koko Tylypahkalta, jokaiselta jäseneltä, joka ikinä tulisi astumaan niistä porteista sisään. Scarlett uskoi, että hänen pikkuveljensä oli niin hänen pauloissaan, ettei Tuc tulisi uskomaan muiden puheita siitä, että hän olikin konna sankarin sijasta. Ja jos Tuc uskoisi heitä niin silloin Tucion päivät olisivat nopeammin ohi kuin hän ehtisi edes kohottaa taikasauvaansa torjuakseen loitsun, joka koituisi Tucin kohtaloksi. Mutta Tuc vain hymyili hänelle samaan tapaan kuin Ace kehräsi hänen vatsansa päällä.
”Joo, toivotaa. Haluisin ehottomasti samaan tupaan, kun missä sä olit. Sit oltas ihan samiksii”, Tuc hymyili maireasti takaisin ja vei kädet niskansa taakse katseen kohotessa pilviverhoon. Tuc oli ylpeä siitä, että hänellä ja Scarlettilla oli jotakin yhteistä lisää – he molemmat osasivat taikoa ja Tuc halusi olla Scarlettin tavoin huispaaja, loistava loitsija ja oppia siskoaan vielä nopeammin niitä sanattomia taikoja, jotka kuulemma vain mahtavimmat pystyisivät oppimaan ja että se olisi synnynnäinen taito. Tuc toivoi, että hänellä olisi taito sanattomiin, olihan samaa verta Scarlettin kanssa, olivathan he sisaruksia. Joten varmasti hän osasi sanattomat ja tulisi oppimaan ne hyvin nopeasti.

Päivät kuluivat. Syksy läheni päivä päivältä samoin kuin Tucin lähtö kouluun. Scarlett vietti paljon aikaa omillaan opiskelemassa sanojensa mukaan, sillä hän voisi opiskella juuri silloin kun hän halusi. Todellisuudessa Scarlett käveli huoneessaan ympäri ja paukutti seiniä, tyynyjä ja sähisi Acen kanssa kilpaa purkaessaan vihaansa. Toinen tapa hänellä oli viettää aikaa ulkona ampumassa jousipyssyllään kuvitellen Tucin naaman maalitaulun keskelle. Hän halusi lävistää Tucin nuolella, hän halusi tappaa typerän naiivin pikkuveljensä, joka menin hänen kouluunsa – hänen kouluunsa! Koulussa oli tilaa vain yhdelle Sniderille ja se Snider oli hän eikä hänen typerä pikkuveljensä, joka sai kaiken mikä oli joskus ollut hänen ja minkä kuului olla hänen.
Nyt vanhempi Snider istui huoneessaan. Hän oli asettanut varastamansa taikasauvan reppunsa etutaskuun talteen odottamaan hetkeä, että hän täyttäisi seitsemäntoista ja olisi taikamaailmassa täysi-ikäinen ja saisi luvan kanssa taikoa. Silloin helvetti olisi irti ja silloin Tuc ei palaisi enää kouluun. Scarlett kaivoi reppuaan, jonne hän oli säilönyt tärkeimmät aarteensa – näkymättömyysviittansa ja kolme varastamaansa kirjaa kiellettyjen kirjojen osastolta. Näkymättömyysviitta oli taiteltu ja hän laski sen maahan nostaen repun pohjalta kolme kirjaa - Taioista kaikista katalimmat, Kiroukset ja niiden vastaloitsut sekä hänen oma suosikkinsa Salaperäiset pimeyden voimat. Mutta kirjat olivat tytölle pettymys. Ne eivät olleet enää hohtavan hienossa kunnossa, niiden sivut olivat rapistuneet lukemakelvottomiksi. Kirjat olivat pilalla, hänen kirjansa olivat pilalla. Hänen suosikkikirjansa olivat pilalla ja käyttökelvottomat. Mistä hän nyt opiskelisi kaikkea haluamaansa? Varmasti Tuc oli käynyt hänen huoneessaan riehumassa ja tuhonnut hänen omaisuutensa. Scarlett paiskasi kirjat huoneen seinää vasten kihisten kiukusta. Hän oli raivoissaan, Tuc oli pilannut hänen elämänsä ja vienyt kaiken. Tyttö puristi kädet nyrkkiin niellessään kiukkua sisäänsä. Hänen oveensa koputettiin ja Tuc työntyi sisälle.
”Mitä riehut?” Tuc kysyi uteliaana kallistaen päätään.
”Harjottelen loitsui. Semmosii tönimisloitsui ja ne sujuu tosi hyvi kute näät”, Scarlett myhäili valheitaan veljelleen. Hän ei loitsinut, hän ei saanut loitsia mutta ainakin hän säkenöi onnesta veljensä silmissä eikä palanut raivosta.
”Kai sä saatat mut sit junaa? Siihe tulipunasee pikajunaa, josta oot puhunu nii monta kertaa?” Tuc jatkoi kyselyä.
”Emmä taia, mä jään iskän kans himaa ja me pidetää pizzajuhlat. Tos pöydäl on jotai kirjoi jota en tarvii enää nykyää ota mitä haluut”, Scarlett huitoi käsillään kaikkialle muualle paitsi koulupöytänsä puoleen, jossa notkui ties missä kunnossa olevia oppikirjoja.
”Okei, kiitti! Sä oot sisko ihan paras!” Tuc nappasi kirjat epämääräisesti syliinsä ja kiirehti pois. Scarlett potkaisi oven kiinni veljensä mentyä ja pudisti päätään. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi Tucin ruumiina edessään.

Lähtöpäivä – heidän tapauksessaan yö -koitti. olihan heillä Irlannista matkaa Lontoon asemalle. Tuc ei pysynyt nahoissaan raahatessaan matka-arkkuaan kohden autoa. Hänen vanhempansa veisivät hänet asemalle, josta hän pääsisi laiturille yhdeksän ja kolme neljäsosaa ja näkisi omin silmin puhtaan kiiltävän pikajunan punaisessa sävyssään. Olisiko se yhtä punainen kuin Scarlettin hiukset, vai yhtä punainen kuin tomaatti vai paloauto? Kiiltäisikö sen pinta kilpaa auringon kanssa? Ja olisiko juna niin kuin se juna leffasta Idän pikajuna? Olisiko juna maailman nopein ja liikkuisi taivaassa lentäen vai millainen juna olisi? Ja entä kaikki uudet ystävät, joita hän tulisi saamaan ja kun hän tapaisi Scarlettin ystävät, jotka varmasti kertoisivat edelleen Scarlettin sankaritarinoista ja siitä, kuinka hänen siskonsa oli sankari.
”Mennää jo äiti ja iskä, mennää jo!” Tuc hihkui. Hän oli antanut nopeat halaukset isälleen ja siskolleen hyvästiksi – hän tulisi lomilla takaisin kotiin ja näkisi perhettään ja voisi kertoa Scarlettille puolestaan omista seikkailuista linnasta. Hän olisi kuin siskonsa, niin hän toivoi. Hän toivoi, ettei olisi pettymys siskonsa rinnalla, sitä hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta – että hän ei olisi mitään. Eikä hän halunnut myöhästyä junasta, miten hän sitten pääsisi kouluun? Hento paniikki meinasi ottaa intoilevasta pojasta valtaa. Hän ei halunnut myöhästyä koulusta ensimmäisenä päivänään eikä etenkään lajittelusta, se oli kuulemma aivan uskomaton seremonia ja juhla ja hän saisi silloin tietää, olisiko hän siskonsa kanssa samassa tuvassa vai eroaisivatko heidän polkunsa Tylypahkassa. Mutta hän voisi silti viettää aikaa siskonsa kanssa, se oli vain vuoden välivuosi, ei kahden vuoden. Tuc roikkui auton ovessa malttamattomana vilkuttaen vielä siskolleen. Hänen vanhempansa astelivat lopulta auton luokse haukotellen ja asettuivat istumaan auton etupenkeille.
”Noniis, viedääs sitten sutkin Tylypahkaan taikomaan”, hänen äitinsä hymyili. Tuc riemuitsi hypätessään takapenkille ja paiskatessa oven kiinni. Poika korjasi lippiksensä asentoa päässään ja loi hymyn ikkunasta ulos siskolleen. Tucista tulisi nyt iso poika, hän lähtisi nyt omille teilleen Tylypahkaan eikä hän saanut kaivata äidin ja isän lämpimiä haleja tai heidän huomiostaan, josta hän oli saanut nauttia Scarlettin ollessa Tylypahkassa. Nyt oli hänen vuoronsa olla iso poika ja pärjätä omillaan yhtä hyvin kuin Scarlett oli pärjännyt. Hän olisi yhtä hyvä kuin siskonsa, tai ainakin melkein yhtä hyvä. Hän ei tulisi koskaan olemaan supersankari Scarlettin tavoin. Kaiken innostuksen alla Tucia jännitti – mitä jos hänelle tulisikin koti-ikävä, joutuisiko hän silloin jättämään koulun kesken? Entä jos hän ei oppisikaan loitsuja tai jos hänellä ei ollut synnynnäistä kykyä osata sanattomia? Tulisiko Scarlett vihaamaan häntä sen jälkeen eikä olisi hänelle enää yhtä läheinen sisko kuin mitä oli ollut? Entä jos muut oppilaat nauraisivat hänelle, jos hän ei osaisi vastata opettajan kysymykseen? Ja jos hän pelaisikin jalkapalloa, tulisiko siitä jälki-istuntoa? Entä jos hän ei ollut kunnon velho ja hän joutaisi kotiin ensimmäisen viikon aikana? Tuc nielaisi kuuluvasti, liian paljon mitä pelätä. Hän pärjäsi vanhassa koulussaan hyvin, hän oli viisas oppilas ja saanut siskoaan parempia arvosanoja, mutta mitä jos taikamaailma olisi toinen ja siellä olisi erehdytty siitä, että hänkin on velho? Jos kirje olikin ollut Scarlettille jatkokirje, että tytön kouluvuodet jatkuisivat? Jos hän joutuisikin esittämään Scarlettia, koska häntä ei ollut listoilla ja Scarlettia odotettiin kouluun? Se tuntui hurjalta, miten hän ikinä pystyisi tottumaan uuteen maailmaan ja uusiin ihmeisiin? Onneksi Scarlett oli auttanut häntä tarinoillaan ja Tuc tiesi mielestään kaiken oleellisen. Hän loi viimeisen silmäyksen kotitielle, kun auto kaartui yön pimeydessä kohden satamaa, ja Britannian saarta ja siellä sijaitsevaa asemaa. Hän oli nyt velho.

Scarlett puristi kätensä nyrkkiin.  Hän katseli Tucin intoa ja pojan hyppäämistä autoon into puhkuen. Hänen piti olla tuossa autossa matkalla Tylypahkaan. Hänen eikä kenenkään muun. Se oli epäreilua, kuinka Tuc oli vienyt häneltä kaiken ja vallannut hänen elämänsä. Tuc yritti olla kuin hän, yritti olla yhtä hyvä kuin hän. Se oli väärin. Se oli väärin, että Tuc lähti Tylypahkaan. Se oli väärin, ettei hän saisi enää taikoa, että hän joutui yhä kitumaan ja odottamaan, että saisi tehdä rakastamaansa asiaa. Se oli väärin, ettei hän voinut edes lukea kirouksista ja kielletyistä loitsuista kirjojen hajotessa käsiin ilman mitään selitystä. Ja Tuc vain virnuili tyytyväisenä, kun hän lähti Tylypahkaan ajattelematta, miltä Scarlettista tuntui, kun hän ei saanut lähteä Tylypahkaan. Scarlettin nyrkit puristuivat yhä tiukempaan nyrkkiin. Hän oli koko kevään ja kesän padonnut halujaan taikoa ja vihaansa kaikkia muita kohtaa sisäänsä. Hänen kulmansa painuivat kurttuun ja silmissä roihahti vihan liekit. Ääni hänen päässään huusi tappamaan, se huusi verta ja ruumiita. Koko maailma oli pettänyt Scarlettin sen lisätessä tytön vihaa entisestään puhumattakaan siitä, että Tuc oli riistänyt hänen viimeisen oman asiansa ja ominut sen itselleen. Hän halusi tappaa, hän halusi tuhota ja räjäyttää. Hän halusi toteuttaa huutavan äänen päässään eikä hiljentää sitä. Ruskeat vihasta roihuavat silmät seurasivat pihasta pois lipuvaa autoa mukanaan hänen vanhempansa ja saastainen Tuc. Scarlett puristi käsiään nyrkkiinsä rystyset valkoisina hengittäen yhä raskaammin ja raskaammin. Hengityksen tahti oli tiheämpi ja sydän pamppaili kiihtyvään tahtiin hänen rinnassaan. Ääni päässä voimani hetki hetkeltä.
”Tapa, tapa”, se huusi korvia huumaavasti jyskyttäen Scarlettin pääkopassa tehden pään kipeäksi.
Ja samassa nurmikko roihahti liekkeihin kynttilän lailla, kuin joku olisi loitsinut siihen sytyjo -loitsun aivan kuin Scarlett oli aikoinaan loitsinut Ravnoksen kansliassa. Nurmikko syttyi palamaan Scarlettin jalkojen ympärillä hänen vihaisen huutonsa myötä. Kaikki vain purkautui Scarlettin sisältä purkautuvan tulivuoren lailla – kaikki negatiiviset tunteet, mitä tyttö oli kerännyt sisälleen, ryöpsähtivät kertaheitolla ulos. Scarlett laski ulos sisälle keräämänsä pettymyksen, katkeruuden ja ennen kaikkea polttavan vihan. Nurmikko paloi Scarlettin ympärillä eikä tyttö välittänyt siitä hengittäessään raskaasti ja tuijottaessaan murhaavasti pois lipuvan auton perään suu sulkeutuen tiukaksi viivaksi huudon katketessa. Hän tappaisi kaikki, tuhoaisi kaiken. Liekit nuolivat nurmikkoa hiljalleen omaan tahtiinsa Scarlettin purettua sisälle kerryttämänsä taikaenergiansa ja vihansa ulos tajuamatta itse edes mitä oli juuri tapahtunut.

Neljäs kouluvuosi oli tullut päätökseensä Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa. Nuori neiti ei ollut tyytyväinen lukuvuoden päätökseen uudessa koulussaan, jossa hän oli kevätlukukauden viettänyt. Jokin Caoilinnin sisällä halusi edelleen palata Beauxbatons’in taikaopistoon kaikkien ystäviensä keskuuteen – oppilaiden, joiden huomion keskipisteenä hän sai olla pelkästään hyvässä. Toista asia oli Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa, jossa Caoilinn oli saanut negatiivista huomiota Rovion juorupalstoilla yhdessä Wyllonin kanssa. Ja samalla Caoilinn oli menettänyt yhden ystävänsä. Olihan Caoilinn luonut itselleen niin kutsuttuja ystävyyssuhteita, mutta eri asia oli, olivatko ystävyyssuhteet aitoja vai luotuja vain luomaan tunnetta kuuluvansa joukkoon. Koulumenestys kun oli ystäviä tärkeämpi, niin tyttö sai kuulla jatkuvasti vanhemmiltaan. Lukukausi oli päättynyt mihin muuhunkaan kuin hyviin arvosanoihin, joilla hän pystyi tekemään vanhempansa ylpeiksi ja sinetöimään itselleen uuden lukukauden Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa kesäloman päätteeksi. Mikäli Caoilinn halusi mahdollisuuden koulunvaihtoon, ja mahdollisesti paluun Beauxbatons’in taikaopistoon, hänen arvosanojensa tulisi laskea huomattavasti tai Tylypahkan velhojen ja noitien koulun joutua skandaalin kohteeksi, mikä saisi hänen vanhempansa toteamaan koulun tason liian ala-arvoiseksi. Se oli vain toiveajattelua ja molemmilla tavoilla olisi Caoilinnille itselleen seurauksia.

Caoilinn istui selkä suorana olohuoneen puisella korkeaselkäisellä tuolilla. Tyttö oli pukeutunut tyylikkäästi pitkään satiinihameeseen sekä valkoinen kauluspaita velhokirjailulla. Kauluspaidan helma oli sijoitettu hameen sisään, paidan napit napitettu ylös asti nappien hohtaessa hopeisen sävyssä. Caoilinnin ruskeat kiharaan taipuvat hiukset oli pyöräytetty korkealle nutturalle ja kiinnitetty hopeanhohtoisella nauhalla. Tytön jalkoja koristivat kiilakorkokengät hopeisilla remmeillä niiden painautuessa tummaa puulattiaa vasten. Caoilinnin sähkönsiniset silmät katsoivat suoraan isänsä syvänsinisiin silmiin. Hän oli juuri laskenut viulun leukansa alta syliinsä lepäämään kuunnellen tuomiota soitostaan. Tytön isän vahvat, mutta rakastavaiset kädet siirtyivät hitaisiin aplodeihin. Caoilinn suoristautui hymyillen seisomaan ja niiasi isälleen kuin suurellekin yleisölle kiitoksensa. Caoilinnin isä viittoi lopulta tyttöä istuutumaan takaisin ja Caoilinn seurasi annettuja ohjeita istuutuen takaisin kovalle tuolille.
”Olen ylpeä sinusta tyttäreni”, niitä sanoja Caoilinn ei usein kuullut vaativana tunnetun isänsä huulilta. Caoilinn nyökkäsi lyhyesti hento hymy punaiseksi maalatuilla huulillaan.
”Dank, papa”, Caoilinn kiitti isäänsä lyhyesti saamistaan vaatimattomista kehuista. Caoilinn oli tottunut siihen, että hänen isänsä Kane piti kehut itsellään ja lähinnä vain mollasi tytärtään, ellei kyseessä ollut edustustapaaminen, jossa piti nostaa omia osakkeitaan hyvin pärjäävän tyttären turvin.
”Tapaa minut ja äitisi ruokailutilassa viiden minuutin kuluttua”, sanat tulivat miehen huulilta tottuneina ohjeina perheen ainokaiselle.
”Ja”, Caoilinn hymyili nyökäten. Hänellä oli viisi minuuttia aikaa viedä huilu huoneeseensa paikalleen – huoneeseen, jota ei ollut tarkoitettu lapselle. Koko talo antoi olettaa, ettei taloudessa asunut lapsia eikä Caoilinn tiennyt mitä oli olla lapsi. Hänen piti aina olla täydellinen ja täydellisyyttä hohki heidän talonsa. Caoilinn asetti puisen viulunsa tummalla sametilla vuorattuun koteloon, jonka salvat tyttö sulki huolellisesti.

Caoilinnin korot kopisivat hennosti hänen tahdikkaiden askeliensa mukana. Täsmällisyys oli hyve eikä siitä luistaminen sopinut hienon naisen imagoon, jota hän piti yllä päivästä toiseen. Hän oli hieno, elegantti nainen niin koulussa, kotona kuin isänsä kaapuliikkeen Wereld Vestimentumin edustustapaamisessa. Liikemaailmassa pärjääminen ei ollut helppoa ja Caoilinn arvosti isänsä työpanosta oman yrityksensä kanssa, jonka hän oli nostanut mitättömästä nimestä yhdeksi tunnetuimmaksi liikkeeksi Hollannissa, Ranskassa sekä Saksassa ja yritti nyt samaa läpimurtoa Isossa-Britanniassa. Caoilinn oli kasvanut osaksi liikemaailmaa ja edustustapaamiset olivat nuorelle neidille arkipäivää. Hän ei edustanut perhettään ja isänsä yritystä vain edustustapaamisissa vaan julkisilla paikoilla ja omissa kouluissaan. Ehkä juuri sen vuoksi hän oli ollut Beauxbatons’issa niin suosittu kuin oli – hän oli täydellinen joka suhteessa, hänen isänsä oli tunnettu, Wereld Vestimentum oli muodissa kiinni ja Caoilinn sai ensimmäisenä käyttöönsä jokaisen kokoelman. Hän edusti isänsä yritystä käyttäessään hänen kaapuliikkeensä vaatteita ja kantaessaan niitä ylpeydellä ja kunniakkuudella. Hän sai vaatteet loistamaan omassa elämässään ja mainostettua vaatteita käyttämällä niitä juhlissa ja lomilla.
”Papa, moeder”, Caoilinn uskalsi puhutella vanhempiaan isäksi ja äidiksi astuessaan täsmällisesti ruokailuhuoneeseen. Hänen äitinsä istui tummat hiukset korkealla nutturalla ja isänsä seisoi vaimonsa lähettyvillä. Caoilinn seurasi isänsä kädenliikettä istua äitiään vastapäätä olevaan tuoliin. Tytön siniset silmät kohdistuivat suoraan isäänsä odottaen tulevia sanoja. Aikaisempi harjoittelu oli antanut osviittaa, että hän ei olisi ongelmissa, hän oli saanut jopa kehuja.
”Olen jutellut äitisi kanssa sinun ollessa Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja sinun tulevaisuudestasi, Caoilinn Stainthorpe”, Caoilinn kuunteli hiljaisena hänelle kohdistetut sanat. Hetken aikaa toivon tunne paluusta vanhaan nousi Caoilinnin sisällä – jos hän saisi luvan palata Beauxbatons’iin, hän olisi ikionnellinen. Toisaalta hän jäisi kaipaamaan uusia tuttavuuksiaan Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa – hän oli luonut heistä osaan hyvinkin vahvan siteen lyhyessä ajassa. Mutta Tylypahkassa luodut suhteet eivät korvanneet vieläkään Beauxbatons’in taikaopistoon jääneitä noitia ja velhoja. Jokin tytön sisällä elätti toivoa paluuta entiseen hyvään.
”Sitä ennen haluamme puhua tästä”, hänen isänsä vakavoitui silmin nähden miehen pudottaessa pöydälle vaaleanpunaisen lehtisen, joka oli Caoilinnille aivan liian tuttu – Rovion toinen painos. Caoilinn loi silmäyksen pöydälle pudotettuun Rovioon ja siinä auki olevaan juttuun hänestä ja Wyllonista. Caoilinn kohotti leukansa pystyyn nostaessaan katseensa isänsä sinisiin silmiin valmiina kohtaamaan seuraukset.
”Caoilinn Stainthorpe, mitä tämä tarkoittaa? Sinä ja herra Wyllon? Sinun piti olla Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa opiskelemassa, ei liehittelemässä poikia”, sanat tulivat vahvoina ja vihaisina. Caoilinn keskittyi hengittämiseen pitääkseen itsensä rauhallisena, ettei olisi tulistunut isänsä edessä. Caoilinn odotti hiljaisena isänsä jatkaessa pauhaamista vastuuttomuudesta ja oman arvonsa heikentämisestä.
”Sinä et saa tavata herra Wyllonia enää, etkä ketään muutakaan, jota me emme hyväksy lähellesi. Onko muuta, joista meidän pitäisi olla tietoisia nuori neiti?” Caoilinn nielaisi kiukkunsa pudistaen päätään. Muita, joista hänen vanhempiensa tulisi olla tietoisia, muita ystäviä, joita hän oli saanut?
”Ei ole, papa. Olen lopettanut herra Wyllonin seurassa liikkumisen huomattuani sillä olevan negatiivisia vaikutuksia omaan maineeseeni. Saanko viettää aikani Korpinkynnen tuvan neiti Fowlen kanssa? Hän on auttanut minut pitkälle Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa, hän on avannut silmät herra Wyllonin ja muiden Tylypahkan velhojen ja noitien koulun oppilaiden suhteen sekä me jaamme samat intressit. Käytän jatkossa huomattavasti enemmän arvostelukykyä siihen, keille jaan huomiotani”, se ei ollut täysin totta – Caoilinn ei olisi halunnut lopettaa Wyllonin seurassa olemista, mutta he olivat tehneet sopimuksen asiasta. Fowle ei ollut auttanut Caoilinnia yhtään eikä ollut avannut silmiä muiden oppilaiden suhteen vaan oli ainoastaan mustamaalannut heitä koulun uudelle oppilaalle yrittäen tehdä omasta asemasta vankemman. Eikä se ollut totta, että Caoilinnilla ja Fowlella olisivat samat intressit, he olivat aivan eri maailmoista. Varmasti oli muita asioita, joista hänen vanhempiensa olisi hyvä olla tietoisia – rämäpäinen July sekä Dumstrangin vaihto-oppilas Volkov. Mitä vähemmän hänen vanhempansa tiesivät, sen parempi. Eikä Caoilinn halunnut edes tietää, mistä hänen vanhempansa olivat saaneet Rovion käsiinsä – olivatko he tutkineet hänen tavaransa tytön palattua kotiin? Caoilinn ei olisi yllättynyt, vaikka niin olisi ollut, hänen vanhempiaan kiinnosti vain perheen maine. Ja hänen vanhempiensa alettua käydä hänen tavaroitaan läpi, hän tiesi voivansa unohtaa haaveensa huispaajana, hän ei saisi ikinä pidettyä sitä salassa.
Caoilinnin yllätykseksi hänen isänsä nyökkäsi lyhyesti, ikään kuin hyväksyvästi.
”Hyvä on, Caoilinn. Me uskomme sinun sanaasi ja toivomme todella, että opit tästä opiksesi. Mutta mitä tulee tulevaisuuteesi”, Caoilinn tiesi välittömästi sanojen jälkeen, että hän ei ollut pääsemässä takaisin Beauxbatons’in taikaopistoon eikä juorupalstalle päätyminen edesauttanut asiaa, ellei hän onnistuisi tekemää sitä useamman kerran. Ehkä hänen vanhempansa huomaisivat kuinka ala-arvoisia Tylypahkan velhojen ja noitien koulun oppilaat olivat, etteivät he olleet Stainthorpen maineen arvoisia.
”Me olemme päättäneet, että on sinun aikasi ottaa vastuuta Wereld Vestimentumin kanssa”, kehut, jotka tyttö oli saanut aikaisemmin, olivat olleet vain tapa varmistaa Caoilinnin olevan oikeasti läsnä tässä päivässä. Kehut eivät tulleet koskaan ilman syytä, eivät ilman, että hänestä haluttiin jotakin. Caoilinn nyökkäsi lyhyesti, hän uskoi vastuun ottamisen olevan rangaistus pojan kanssa vietetystä ajasta. Hänellä ei ollut tässä tilanteessa muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä kohtalonsa.
”Ja, papa”, Caoilinn nyökkäsi ymmärtäväisesti, hän alistui kohtaloonsa kuten joka ikinen kerta, kun häneltä odotettiin jotakin. Hän ei taistellut vastaan, sen hän oli todennut turhaksi niin monta kertaa.
”Caoilinn Stainthorpe, sinä pääset syyskuvaston malliksi ja esittelemään uusinta kokoelmaamme. Kuvaukset ovat huomenna, päivän aikataulu ole hyvä”, Caoilinn otti kiittäen vastaan minuuttiaikataululla täytetyn pergamentin.
”Voit poistua, hyvää yötä mejuffrouw”, sanojen myötä Caoilinn asteli omaan koruttomaan huoneeseensa luoden silmäyksen kädessä olevaan pergamenttiin. Hän olisi toisessa tilanteessa saattanut nauttia saamastaan huomiosta ja siitä, että hänestä tuli isänsä yrityksen malli, mutta se tuntui väärältä. Hän ei halunnut sitä, hän ei halunnut kesäloman jälkeen palata Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, jossa hän ei ollut vakiinnuttanut asemaansa eikä lehdessä poseeraaminen edesauttaisi omaa asemaa entisestään, Tylypahkan velhojen ja noitien koulu oli aivan erilainen kuin mitä Beauxbatons’in taikaopisto oli ja kouluissa oppilaat arvostivat täysin eri asioita – Beauxbatons’in taikaopistossa Caoilinn oli huipulla ja Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa hän ei ollut mitään.

Aamu valkeni kukonlaulun aikaan. Caoilinn istui Wereld Vestimentumin Ison-Britannian toimistolla odottamassa syysmalliston kuvausten alkamista. Caoilinn rakasti olemista huomion keskipisteenä, mutta kukaan ei tulisi ottamaan häntä vakavasti hänen palatessa kesäloman päätteeksi kouluun. Hän tiesi sen syvällä sisällään. Caoilinn loi silmäyksen peiliin, josta häntä katsoivat takaisin sähkönsiniset silmät, joita koristivat paksut, tuuheat ripset ja ruskeat luomivärit. Caoilinnin hiukset oli kiharrettu niiden laskeutuessa hänen päänsä yläselkäänsä pitkin kehystäen nuoren neidin kasvot. Caoilinn ei pitänyt ideasta vieläkään astua Wereld Vestimentumin kasvokuvaksi, mutta hän ei voinut antaa isälleen kieltävää vastausta. Caoilinn oli puettu syysmalliston helmeen, juhlakaapuun. Hänen yllään oli pitkä kiiltävä mekko, jonka sävy oli sekoitus hopeaa ja vihreää sävyn lähennellessä tummaa antiikinvihreää. Mekon yläosaa koristivat hennosti koholla olevat vihreät kasvit, samoin kuin pitkien hihojen ranteissa oli velhokirjailua. Hameen helma oli rypytetty edestä antaen vaikutelman, illuusion, että mekossa olisi pitkäkin laskos. Hameen helman takaosassa liikkuivat maalatut köynnöskasvit mekon helman liikkeiden mukaisesti elävöittäen mekkoa. Caoilinn loi silmäyksen kaulassa olevaan kultaiseen koruun. Koru oli tyylikäs ja elegantti siinä ollessa useampi helmikerros kaulan ympärille kietoutuneena.
”Mejufflouw Staintholpe”, kotitonttu Klodden sanat palauttivat Caoilinnin maanpinnalle, nykyhetkeen. Oli hänen vuoronsa. Caoilinn nousi nousemaan hymyn kohotessa punaiseksi maalatuille huulille. Tytön kapeat korot kopisivat tyhjässä toimistossa kohden studiota, jossa hänestä otettaisiin ensimmäiset mallikuvat, vaan ei suinkaan viimeiset. Oli hänen vuoronsa sanoa hyvästi vapaudelle valita tulevaisuutensa, kun hänen tulevaisuutensa oli olla täydellinen tytär vanhemmilleen sekä täydellinen vaimo liikemaailmassa tulevalle miehelleen. Hänen oli oltava täydellinen nainen joka suhteessa ja ensimmäinen askel oli kantaa vastuu Wereld Vestimentumin kasvokuvana ja toimia isänsä tahdon mukaisesti, alistua hänelle annettuun muottiin.

Caoilinn kuunteli hiljaisena hollanniksi annetut ohjeet ja toiveet syysmalliston kuville. Hän nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi asettuen räiskyvien kameroiden eteen vienosti hymyillen kameran napsiessa hänestä liikkuvia kuvia muotilehtiä ja muita mainoksia varten. Hänen normaali elämänsä tavallisena lapsena oli päättymässä ja hän oli asettumassa osaksi liikemaailmaa isänsä tahdon mukaisesti. Caoilinn seurasi äitinsä jalanjälkiä, hänen äitinsä oli aikoinaan toiminut Wereld Vestimentumin kasvokuvana ja vastuu siirtyi luonnollisesti perheen ainoalle tyttärelle, ainoalle luonnolliselle jatkumolle.
”Stainthorpe, keskity”, terävät sanat saivat Caoilinnin kääntämään jälleen päätään kameraa hymyillen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin hän ei olisi koskaan uponnut ajatuksiinsa miettien tuhansien tapoja paeta nykyistä elämäänsä ja välttää sitä edessä olevaa nöyryytystä, joka odotti kesäloman päätteeksi, kun hän astui takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Hän tiesi, että mikäli Rovion kirjoittajat jaksaisivat juorupalstan kirjoittamista, hän ei tulisi välttymään kohtalolta olla osa juoruja. Caoilinnin tuli pelata korttinsa oikein seuraavan lukuvuoden alkaessa, jotta hän välttyisi nöyryytykseltä, säilyttäisi ystävänsä ja perheensä maineen.
Caoilinn sipaisi ruskeita kutrejaan pyörittäen niitä sormensa ympärille vieno hymy edelleen kasvoilla. Hän ei halunnut olla räiskyvien kameroiden edessä, hän ei halunnut päästä muotilehtien sivuille isänsä yrityksen nimen alle. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, hän ei näyttänyt sitä kasvoillaan vaan hän pelasi peliä, jonka säännöt laati hänen oma isänsä.
”Dank, mejuffrouw Stainthorpe”, sanat kuuluivat ikuisuudelta tuntuneen ajan päätteeksi vapauttaen nuoren neidin kameran edestä. Hänen korkonsa kopisivat isänsä luokse, joka katseli tyytyväinen ilme kasvoillaan tytärtään.
”Lähde äitisi kanssa kotiin, sinulla on viuluharjoitukset vielä tälle illalle. Minä jään jatkamaan työpäivääni”, Caoilinn nyökkäsi lyhyesti kääntäen isälleen selän niiauksen saattelemana. Elämä edustuslapsena oli jotakin, mitä hän ei ollut koskaan pyytänyt mutta hän ei osannut kuvitella mistään muustakaan. Se oli hänen elämänsä.

Pöllöposti saapui torstaina ajallaan, kuten joka ikinen aamu. Agatha otti pöllöpostin vastaan laskien pöydälle ensin Päivän Profeetan, jonka hän lukisi aamuteen yhteydessä. Teevesi porisi jo teekannussa yrttisen tuoksun levitessä nuoren parin keittiöön. Ei ollut kulunut montaa viikkoa, kun he olivat kertoneet perheilleen ilouutiset – he saisivat vauvan. Agatha oli iloinen siitä, kuinka hyvin hänen perheensä oli ottanut uutisen ja kuinka hän oli saanut Faronilta ja äidiltään lupauksen kaikesta mahdollisesta tuesta ja avuista, joita hän voisi ikinä kuvitella tarvitsevansa. Mutta mitä Agatha ei ollut kertonut kenellekään – ei äidilleen, ei veljilleen eikä Oliverille, oli se, että hän oli lähettänyt tiedon asiasta myös isälleen. Tuntui pahalta pimittää tietoa, että jostakin tulisi isoisä ilman, että hän tietäisi. Vaikka naisen isä oli tehnyt valinnan jättää oma perheensä ja vaikka Agatha oli kuinka vannonut, ettei hän olisi isänsä kanssa tekemisissä, ei Agathan hyvä sydän vain antanut periksi – ehkä hänen isänsä oli ihminen siinä missä muutkin huonoista valinnoista huolimatta.
Agathan käteen jäi hänelle osoitettu kirje. Hetken aikaa Agatha ehti pelätä hänen isänsä vastanneen kirjeeseen lapsesta, että mies vaatisi oikeuksia lapsenlastaan kohtaan ja silloin Agatha olisi sotkenut kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla. Naisen sydän tuntui jättävän lyönnin välistä hänen katsellessaan yksinkertaista kirjoitusta kuoressa. Hänen epävarma katseensa kääntyi makuuhuoneen puolelle, jossa Oliver heräili valmistautuen tulevaan päivään. Nainen puri alahuultaan katseen lipuessa takaisin kuoreen. Agatha avasi hänen nimellänsä koristellut kuoren ja nosti esiin lyhyen pergamentin.

Moikka sisko ja sen mies.

Tuun teiä luokse muutamaks viikoks, nähään illalla ja kiitti ku majotatte mut.

Farren.

Kirje oli helpotus, se ei ollut hänen isältään. Kirjeessä ei lukenut muuta, ei syytä tai mitään. Vain ja ainoastaan ilmoitus, että Agathan isoveli, Farren, saapuisi heidän luokseen. Agatha tuijotti kirjeen sanoja hiljaisena. Farren ei koskaan halunnut olla tekemisissä perheensä kanssa, Farren sulkeutui aina vain omaan huoneeseensa ja hiljeni eikä hän ollut innoissaan ajasta, jonka joutui viettämään perheensä kanssa. Ja nyt Farren tulisi hänen kattonsa alle muutamaksi viikoksi kysymättä edes lupaa. Agatha ei voisi käännyttää veljeään pois, hänen perheensä oli aina tervetullut hänen luokseen. Agatha huokaisi raskaasti kääntäen katseensa keittiön ikkunasta ulos aukeavalle pihalle, jossa temmeltäisi lukuisten kuukausien päästä hänen ainokaisensa, hänen silmäteränsä. Hetki vierailulle ei ollut paras mahdollinen – Agatha joutuisi huolehtimaan myös veljestään miehensä ja syntymättömän lapsensa lisäksi ja pelkästään sen ajatteleminen sai epävarman naisen stressitason nousemaan. Kuinka hän selviäisi, kuinka hän pystyisi siihen ja pystyisikö hän edes pitämään syntymätöntä lastaan, kun hän syntyisi? Agatha pureskeli alahuultaan, puristi kädessään veljensä kirjettä ja tuijotti sinisin silmin ikkunasta ulos pihalle. Lastenhuoneen remontti oli kesken ja nyt huoneeseen majoittuisi hänen veljensä eikä lastenhuoneen remonttia saisi jatkettua valmiiksi, siitä ei saisi tehtyä hänen pikkuiselleen sopivaa kuukauteen, tai kauanko hänen veljensä edes aikoi viettää hänen luonaan. Ja kuinka hän kertoisi Oliverille, että Farren vain tunkeutuisi heidän kotiinsa asumaan muutamiksi viikoiksi, ties kuinka pitkäksi aikaa? Agatha hengitti raskaasti, kaikki oli paljon paremmin, kun hän asui äitinsä luona, silloin ei tarvinnut miettiä ylimääräisestä, riitti vain tarjota äidille auttava käsi. Mutta nyt hänen tuli miettiä itse pitää talo siistinä ja huolehtia ruokapuolesta.

Agatha tunsi lämpimät kädet olkapäillään. Kosketus sai Agathan kohottamaan katseensa olkansa ylitse vain nähdäkseen Oliverin katsovan häntä lempeästi hymyillen. Agathan epävarmoille kasvoille muodostui pieni hymy, hän ei tarvinnut elämäänsä muuta, hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi ja hän tiesi Oliverin pitävän hänestä huolta tapahtui mitä hyvänsä. Agatha nojautui miestään vasten Oliverin painaessa hellän suudelman hänen poskelleen.
”Huomenta rakas”, Agatha kuuli Oliverin sanovan. Nainen nautti hiljaisuudesta, heidän vain ollessa siinä kahdestaan. Yhteinen aika jäisi pian vähiin, kun Farren saapuisi kylään viikoiksi.
”Meidän pitää puhua”, Agatha aloitti varovasti kääntyen ympäri nähdäkseen miehensä kasvot paremmin. Ei kyse ollut mistään vakavasta, mutta Agatha oli aina varovainen puhuessaan elämää muuttavista asioista Oliverin kanssa. Hän oli nähnyt niin monesti, kuinka vahvasti mies reagoi uutisiin eivätkä reaktiot olleet aina ennalta-arvattavia. Heillä oli nyt kuitenkin kaikki hyvin. Agatha katseli Oliverin kysyviä kasvoja, kunnes ojensi saamansa kirjeen Oliverille.
”Farren tulee kylään. Tänään. Muutamavaksi viikoksi”, Agatha hymähti epävarmana odottaen räjähdystä Oliverilta, kuinka asioita oli sovittu ilman, että häneltä kysyttiin.
”Sain tietää itsekin tänään”, Agatha kiirehti lisäämään, kun Oliver tuntui mykistyneen kirjettä lukiessaan. Oliver nyökkäsi lopulta kohottaen katseensa kirjeestä Agathan sinisiin silmiin. Agatha ei ollut varma, mitä Oliver juuri sillä hetkellä ajatteli, kun heidän yhteinen aikansa jäi vähemmälle vieraan saapumisen myötä, mutta Agatha ei ikinä käännyttäisi perhettään oveltaan pois, ei ikinä.
”Okei”, Oliver totesi kietoen Agathan halaukseensa ja Agathan kasvoille levisi lämmin hymy. Hän osasi pitää asiat hallussa, hän pystyisi huolehtimaan molemmista – miehestään ja veljestään. Eikä Farrenista varmasti haittaa olisi, mies oli aina omissa oloissaan ja Oliver oli varmasti oppinut sen Agathan veljestä, muiden tekemiset eivät kiinnostaneet Farrenia.

Farren koputti napakasti etuovea. Hän oli selvinnyt edeltävästä yöstä vihdoin päivän kääntyessä lähemmäs iltaa ja saanut itsensä raahattua Lontoon kupeilla asuvan siskonsa oven taakse. Ovi aukesi ja ovelta katsoi aina niin onnellisen ja iloisen näköinen nuori nainen, jonka vaaleat kutrit oli nostettu sekavalle nutturalle. Farren katseli hetken aikaa siskonsa väsyneen näköisiä, mutta silti niin onnellisia kasvoja. Hänen siskollaan oli kaikki, mitä elämältä pystyi kuvittelemaan – oma perhe ja oma koti. Farren oli lähempänä askeleita omaan onneensa, olihan hän saanut hankittua työpaikan ainakin toistaiseksi.
”Moi, mä viivyn pari viikkoo kunnes saan hommattuu oman kämppäni”, Farren ilmoitti työntyen sen enempää tervehtimättä siskonsa ohitse pieneen omakotitaloon.
”Iha kiva”, mies totesi kohauttaen olkiaan. Hän katseli ympärilleen, hymähti tervehdyksensä Oliverille ja käänsi katsettaan olkansa ylitse siskonsa puoleen, joka sulki etuoven vieraan jäljiltä.
”Kiva kun tulit. Voin näyttää missä nukut. Se on vähän keskeneräinen vielä, toivottavasti ei haittaa”, Agatha hymyili epävarmana. Ainut, mistä Agatha välitti, oli se, että Farren viihtyisi hänen luonaan ja että miehellä olisi kaikki hyvin. Ei ollut Farrenin tapaista vain tulla muiden luokse kylään miehen viihtyessä niin hyvin yksin. Farren nyökkäsi lähtien seuraamaan siskoaan lastenhuoneeseen. Huone oli keskeneräinen, kuten Agatha oli sanonut. Seinät oli puoliksi maalattu ja selvästi oikeaa väriä haettiin vielä. Huonekaluja ei ollut, huone oli muutoin tyhjä. Puisella lattialla oli maalitahroja siellä täällä ja huonetta koristivat ainoastaan rakennustarvikkeet.
”Kyl tää kelpaa”, Farren sanoi nostaen taikasauvansa esiin ja heilauttaen itselleen patjan lattialle. Hän oli tottunut vähään, hän ei tarvinnut elämässä muuta kuin alkoholia ja katon pään päälle niin hän pärjäsi. Nyt alkoholi sai jäädä hänen aloittaessa managerin työt. Sitä hän ei kuitenkaan muille huutelisi.

Agatha istui keittiössä yön pimennyttyä, hän ei vain saanut unta. Oliver nukkui, Agatha oli hiljaisena noussut miehensä viereltä odottamaan keittiöön. Oli kulunut jo viikko Farrenin saapumisesta hänen luokseen eikä hän ollut saanut kunnon kontaktia veljeensä, mikä ei naista yllättänyt. Farren sulkeutui aina omaan kuoreensa ja oli kuin muita ihmisiä ei olisi ollutkaan ympärillään. Farren oli yksinäinen susi ja Agathan kävi sääliksi veljeään, joka eli niin yksinäistä elämää eikä ollut päässyt elämässään eteenpäin. Agathan oli mahdotonta sanoa, johtuiko Farrenin käytös isän lähdöstä, kun Farren oli ollut vielä poika. Farren oli joutunut kasvamaan ilman isähahmoa elämässään ja ainoa malli miehestä oli Alion. Toinen vaihtoehto Farrenin sulkeutumiselle oli Alionin kuolema, se oli ollut Agathalle itselleen kova paikka eikä hän olisi tahtonut jatkaa elämäänsä ilman Alionia. Olihan Alion ollut Agathalle kuin isä, jota hän ei saanut koskaan tuntea. Agatha pudisti pienesti päätään, hän ei halunnut ajatella negatiivisia asioita tällä hetkellä. Hän halusi vain kääriytyä siihen onneen, jota hän koki. Hän silitteli pientä vatsaansa ja hyräili, pieni lapsi kasvoi hänen sisällään päivä päivältä isommaksi ja vahvemmaksi. Ja joku päivä Agatha saisi pienen lapsen syliinsä ja joku päivä hän tekisi kaikkensa pitääkseen lapsensa turvassa, ettei hänen lapsensa joutuisi kokemaan samaa, mitä hän oli kokenut. Agatha hymyili, kaikki oli hyvin. Niin hän halusi uskoa.
Farren ei juurikaan viettänyt aikaa hänen luonaan ja Agatha oli viettänyt öitä valvoen odottaen veljeään takaisin kotiin. Kaikki oli ollut erilaista, kun Farren oli ollut omilla teillään, mutta nyt kun veli oli kotona, Agatha halusi suojella myös häntä ja lohduttaa. Hän ei vain saanut siihen tilaisuutta. Farren nukkui heidän lähtiessä töihin ja oli lähtenyt kotoa jonnekin heidän palatessa töistä. Farren ei saapunut kotiin heidän mennessä nukkumaan ja nyt Agatha istui valvomassa ja odottamassa. Häntä pelotti, mihin Farren oli sotkenut itsensä, mitä hänen veljensä kävi läpi ja nainen halusi auttaa, korjata veljensä. Kello tikitti hiljalleen eteenpäin ja vaikka Agatha tiesi, että hänen olisi pitänyt nukkua, hän ei vain saanut unta. Huoli omasta veljestä oli liian suuri.

Farren työnsi talon oven auki, kuten joka ikinen yö aamun pikkutunneilla, potki kengät väsyneenä jaloistaan ja raahautui peremmälle taloon. Keittiöstä kajasti kynttilän valo ja Farrenin jalat kulkeutuivat valoa kohden. Mies hämmästyi suuresti, kun hän näki siskonsa istumassa keittiön pöydän äärellä kynttilän valossa, täysin hereillä.
”Agatha? Mikset sä nuku?” Farren töksäytti sanat hämmentyneenä, hän ei ollut odottanut kenenkään olevan hereillä aamun pikkutunneilla. Ei sillä, että häntä kiinnosti muiden tekemiset, mutta jos Agatha ei nukkunut, se tarkoitti, ettei kaikki ollut hyvin. Farren huokaisi raskaasti, haukotteli ja istuutui pöydän ääreen siskoaan vastapäätä.
”Mikä on?” Farren jatkoi ennen kuin Agatha ehti sanoa mitään väliin. Agatha puri alahuultaan epävarmuuttaan, Farren tunsi siskonsa, hän oli katsonut, kuinka Agatha kasvoi pienestä tytöstä ja kuinka Agatha kävi koulussa läpi niin paljon raskaita asioita ja Farren oli katsonut vierestä Agathan painiskelun sydänsurujen kanssa. Farren tunsi Agathan, vaikkei hän koskaan ollut siinä Agathaa varten.
”Mä oon huolissani susta”, Agatha soperteli sanat ääni väristen. Naisen hampaat painautuivat puremaan jo verillä olevaa alahuulta, paha tapa, josta nainen ei päässyt irti. Agathan silmät kostuivat kyyneliin – miltä tuntui huolehtia jostakin, joka ei halunnut tulla huolehdituksi?
”Mä oon ihan kunnossa. Mä teen nykyään töitä”, Farren huokaisi – hän ei ollut viikon aikana kertonut syytään tulolleen, oli vain ilmoittanut majailevansa Agathan luona, kunnes löytäisi uuden kodin. Farren ei halunnut valehdella Agathalle enempää kuin oli tarve, hän ei ollut hyvä ihmisten kanssa. Farren ei puhunut, hän sulkeutui ja eli omaa elämäänsä välittämättä siitä, mitä muut hänestä sanoivat. Hän oli aina ollut oman elämänsä herra eikä mies ollut tottunut siihen, että jotakin kiinnosta hänen asiansa – joku oli huolissaan hänestä. Hän oli aina ollut perheen musta lammas, erakko ja unohdettu, kun hän ei ollut yltänyt veljiensä tasolle.
”Töitä? Mutta sehän on hyvä juttu”, Agatha tuntui helpottuneen tiedosta. Tiedosta, että Farren oli kasvamassa vihdoin vastuulliseksi aikuiseksi, että Farren oli luomassa vihdoin oman elämän ja että hän olisi vihdoin niin kuin veljensä. Hän ei halunnut olla niin kuin veljensä. Hän ei halunnut olla verrattavissa kehenkään muuhun.
”Joo, sen takii mä oon myöhään poissa”, Farren totesi lyhyesti. Hän ei halunnut puhua työstään, hän ei tiennyt mitä hän saisi kertoa työstään muille ja kuinka salassa pidettävä hänen työnsä olisi. Hän ei ollut perehtynyt vielä kaikkiin työkuviinsa, mutta ainakin hän sai rahaa omaa kotia varten.
”Mä muutan ens viikon jälkeen, mä oon löytäny kämpän”, Farren jatkoi noustessaan ylös pöydän ääreltä sen merkiksi, että keskustelu oli ohitse. Hän ei häiritsisi siskonsa elämää sen enempää. Eikä hän tiennyt halusiko hän olla osa Agathan lapsen elämää, hän ei pitänyt lapsista. Hän voisi hyvin vain kadota perheensä elämästä aivan kuten isä oli kadonnut. Ei kukaan häntä jäisi kaipaamaan. Farrenin askeleet kulkeutuivat lastenhuoneeseen, joka toimi tällä hetkellä vierashuoneena hänelle.

Agatha huokaisi raskaasti jäätyään yksin keittiöön kynttilän loimuun. Hän halusi luottaa Farreniin, mutta jokin hänen sisällään ei antanut lupaa siihen. Jatkuvat yötyöt eivät kuulostaneet normaalilta. Ei Agatha sitä halunnut ajatella tai sanoa ääneen, mutta mitä jos Farren oli löytänyt pimeät voimat ja hän seurasi heidän isänsä jalanjäljissä. Jos hän menettäisi Farreninkin? Ei hän ollut veljensä kanssa läheisin, mutta ei kukaan halunnut menettää perhettään yksi toisensa jälkeen. Ja hän halusi lapsensa tuntevan hänen veljensä, molemmat. Hän halusi lapsensa oppivan molemmilta veljiltään ja heidän virheistään ja heidän onnistumisistaan. Agatha yritti elää siinä toivossa, että Farren vain vietti kaikki yöt edelleen kapakoissa juomassa ja etsimässä itselleen naisseuraa. Agatha huokaisi raskaasti, Farren antoi ymmärtää kaiken olevan hyvin eikä hänen kehonkielensä paljastanut, että jokin olisi vialla. Agatha tunsi ihmiset, hän osasi lukea ihmisiä ja jos hänen taitonsa pitivät paikkaansa, oli Farrenilla elämä vihdoin alkanut kukoistaa. Ja hän aikoi olla onnellinen veljensä puolesta. Agatha puhalsi kynttilän sammuksiin ja kulki hiljaisin askelin makuuhuoneen puolelle, jossa Oliver nukkui sikeästi.
”Älä koskaan jätä mua”, Agatha kuiskasi hiljaiset sanat nukkuvalle miehelleen – yksi hänen vahvimmista pelkoista alkoi olla yksin jääminen, että hänelle tärkeät miehet lähtisivät elämästä yksi toisensa jälkeen.

Tuntui oudolta olla jälleen kahdestaan Oliverin kanssa asuttuaan muutaman viikon kolmistaan – hän, Oliver ja Farren. Farrenin oli aika lähteä omaa kotiaan kohden. Agatha halasi veljeään pitkään, hän ei halunnut laskea irti vaan pitää veljensä lähellään. He olivat vihdoin löytäneet yhteisen sävelen – he olivat pystyneet juttelemaan aamun pikkutunneilla Farrenin uudesta työpaikasta vaikkakin vain lyhyesti, eletystä elämästä ja tulevaisuudesta ja mitä enemmän Agatha oli jutellut Farrenin kanssa, sitä enemmän hän alkoi uskoa veljeensä ja siihen, että Farrenin elämässä oli kääntynyt vihdoin uusi sivu. Kaikki oli hyvin ja hän oli turhaan stressannut ja pelännyt menettävänsä myös Farrenin elämästään.
”Nähdään taas, pikkusisko”, Farren hymähti astellessaan pihatietä edemmäs. Agatha vilkutti veljensä perään nojautuen Oliveria vasten. Vain hän ja Oliver ja syntymätön lapsi. Nyt tulevien kuukausien huomio Agathan osalta olisi syntymättömässä lapsessa ja siinä, että pienokainen saisi kaiken tarvitsemansa elämässään.
”Nähdään, Farren”, Agatha huikkasi haikeana veljensä perään, kun mies kaikkoontui heidän pihatieltään. Farren oli aikuinen mies, oli ollut aikuinen jo pitkään mutta Agathasta tuntui, että hän vasta nyt huomasi isoveljensä olevan aikuinen ja vastuuntuntoinen. Kaikkien vuosien jälkeen se oli vaatinut Farrenin muutaman viikon vierailun, ennen kuin hän oli huomannut ja oppinut tuntemaan veljensä. Se oli vaatinut pitkiä, unettomia öitä, että he olivat löytäneet toisensa, mutta se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä saada Farren osaksi omaa elämäänsä. Agatha nojautui Oliveria vasten hymyillen. Kaikki oli hyvin, kaikki tulisi olemaan hyvin.

Dinah istui ulkona pihakeinussa, jossa hän oli viettänyt monia kuukausia saavuttuaan ensimmäistä kertaa setänsä luokse. Pihakeinu oli hänen turvapaikkansa. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei saanut jatkaa opiskelujaan Tylypahkassa ja miksi hänen hiljaisuutensa oli ongelma. Egbert oli yrittänyt selittää hänelle asiaa, mutta jääräpäinen tyttö ei ollut suostunut kuuntelemaan – hän halusi takaisin Tylypahkaan, josta hänet oli vain revitty pois. Hänet oli revitty pois koulusta, joka oli alkanut kaikesta huolimatta tuntumaan kodilta. Hän oli alkanut tuntemaan muita oppilaita, mutta heidät riistettiin häneltä. Aivan kuten kaikki muukin oli riistetty häneltä – äiti, äitipuoli, täti, kaikki. Dinah laski kasvonsa kämmeniin. Hänen lukuvuotensa oli jäänyt kesken, hänet oli setänsä kirjeen saattelemana poistettu Tylypahkasta, ikuisesti. Niin hänen setänsä oli kertonut, oli kertonut, ettei Dinah palaisi Tylypahkaan ja että tytölle etsittäisiin oma, uusi koulu jostakin. Mutta missä se jossakin oli, sitä ei Dinah tiennyt. Eikä hän tiennyt halusiko hän edes löytää toista koulua.
”Sinun pitää puhua, sinä et voi elää kuoressasi”, Egbert oli kertonut Dinahille hänen saavuttuaan kotiin. Ja kaikki oli tuntunut menevän vain pieleen, kun hän oli saapunut takaisin kotiin. Kuukaudet vierivät ja syksy väistyi talven tieltä. Hänen setänsä oli koko ajan kiireinen ja äreä, mikä ei ollut hänen sedälleen ominaista, hän ei tuntenut sellaista miestä. Dinah katseli, kuinka hänen setänsä lähti aamulla aikaisin töihin, ennen kukonlaulua ja saapui illalla kotiin vain opettaakseen häntä hänelle suoduin kotiopettajan luvin. Dinah teki kaikkensa, jotta hän ei suututtaisi setäänsä, jotta hän olisi hyvä tyttö, koska hän pelkäsi mitä hänen setänsä voisi tehdä – jos hänen setänsä olisi kuin hänen isänsä. Ja huomaamattaan Dinah vetäytyi kuoreensa, päivä päivältä enemmän. Ja lopulta Dinah ei puhunut enää. Hän vain katseli hiljaisena setäänsä, joka yritti häntä opettaa pitkän työpäivän päätteeksi. Dinah istui hiljaa ja puristi sauvaa nyrkkiinsä tekemättä mitään. Dinah tuijotti setänsä tuimaksi muuttuneisiin silmiin. Dinah oli tottunut näkemään setänsä katseesta pelkkää lämpöä ja turvaa, mutta nyt se oli poissa. Nyt tilalla oli sama katse, jonka hän oli nähnyt isänsä silmistä pienenä lapsena. Se pettymys, viha, raivo.
”Me emme voi jatkaa näin”, Egbert totesi kääntäen tytölle selkänsä. Dinah tuijotti setänsä selkää kulmat kurtussa aivan kuten oli monta kertaa tuijottanut Tylypahkan oppitunneilla professoria.
”Päivän opetus on tässä, jatkamme huomenna”, Dinah ei odottanut enempää puhetta vaan hän nousi välittömästi ylös keittiön pöydän ääreltä ja asteli ulos pihakeinuun, kuten hän teki jokaisen oppitunnin päätteeksi ja hän istui pihakeinussa setänsä ollessa töissä. Hän istui pihakeinussa aina, ainoassa jäljellä olevassa turvapaikassaan.

Oli kulunut kolme kuukautta siitä, kun Dinah oli jättänyt Tylypahkan ja siirtynyt kotiopetukseen. Kolmen kuukauden aikana Dinah oli vetäytynyt yhä syvemmälle kuoreensa, vaikka Egbert oli kertonut, ettei hän voisi tehdä niin, ettei hän voisi elää kuoressaan.
”Dinah, tule sisälle, meillä on vieras”, Dinah kuuli setänsä huudon sisältä. Vieras ei koskaan Dinahin korviin kuulostanut hyvältä, hän ei halunnut nähdä vierasta eikä jättää turvapaikkaansa. Hän ei aikonut mennä sisälle, hän aikoi jäädä pihakeinuunsa. Hän tiesi, ettei Egbert tulisi häntä repimään ylös keinusta väkisin, koska Egbert ei ollut sellainen, niin Dinah halusi uskoa. Mutta kuka vieras heille voisi tulla? Dinahin kulmat pysyivät kurtussa, kun takaovi aukesi ja ulos koleaan, kylmään, ilmaan astui hänen setänsä ja setänsä seurassa vanhempi mieshenkilö harmaine hiuksineen ja kasvoilla pyöreät silmälasit. Dinahin katse ei kohdistunut vieraaseen mieheen vaan hän tuijotti tiiviisti setäänsä.
”Dinah kuuntele. En tiedä mitä viime kuukausien aikana on tapahtunut, mutta minä ajattelen aina sinun parastasi, olen aina ajatellut. Ja tämä on sinulle parasta”, Egbert sanoi nojautuen Dinahin tasolle. Dinahin tuima ilme ei hellittänyt, hän vain tuijotti setäänsä hengittäen raskaasti.
”Ole hyvä”, sanat kuuluivat hänen setänsä huulilta ja vanha mies asettui Dinahin eteen taikasauva kädessään. Dinah tuijotti uhmakkaasti vierasta miestä ja hänen katseensa huusi toista poistumaan hänen turvapaikastaan. Hän ei halunnut mitään muuta kuin äidin takaisin elämäänsä, hän halusi vain rakkautta. Samassa Dinah tunsi loitsun pureutuvan hänen mieleensä hyvin vahvana ja kaikki alkoi tuntua sumealta.

Dinah muisti elävästi alkoholin hajuisen Earlin, isänsä vihaiset huudot seitsemän vuoden ajalta, isänsä nyrkin iskut itseään vasten, isänsä häneen kohdistamat loitsut ja oman itkunsa, pelkonsa. Sen, ettei rakkautta ollut tarjolla, ei saatavilla, sillä hänen äitinsä, Chrysanta, taisteli mörköä vastaan. Vaikka hän oli vain pieni taapero, hän muisti elävästi isänsä vihaiset huudot, kolahdukset, äitinsä raastavan itkun ja äidin anelun lopettaa, mutta turhaan. Ja hän muisti itkeneensä äitiä, syliä ja turvaa. Niitä ei ollut tarjolla. Lopulta jäljellä oli hänen äitinsä hautakivi ja mies ilman rakkautta, jota ei riittänyt tytölle. Muistot pyyhkiytyivät pois. Ensimmäiset kolme vuotta pyyhkiytyivät pois Dinahin mielestä jättäen tilalle tyhjyyden. Tyhjyyden, jonka täytti uusi muisto.
Dinah nauroi, itki syliä ja hän sai sylin. Hän sai sylin isältään Egbertiltä. Hän sai mieheltä sen rakkauden, mitä tarvitsi. Äidin rakkautta hänellä ei ollut. Hän ei muistanut äitiä, hän muisti vain isänsä lämpimän sylin ja lämpimän katseen ja lohdutuksen.

Dinah muisti elävästi isänsä Earlin uuden naisystävän, Hannahin. Hän muisti kuinka sama kaava toisti itseään – kuinka Hannah asettautui kasvavan lapsen eteen suojelemaan ja kuinka loitsut lensivät. Dinah ei muistanut enää itkevänsä, itku ei auttanut. Dinah vetäytyi huoneen nurkkaan ja katsoi hiljaisena, kuinka Hannah riiteli kihlattunsa kanssa. Hannah oli aina alakynnessä ja Hannah otti vastaan loitsut ja iskut alkoholisoituneelta, vahvalta ja voimakkaalta mieheltä. Tilanne ei parantunut, Earl piti Dinahin kaukana Hannahista ja mahdollisuudesta rakkauteen. Dinah pääsi Hannahin vierelle vasta, kun Hannah makasi liikkumattomana ja hengittämättömänä lattialla isänsä tarttuessa uudemman kerran pullon kaulaan. Ja kuuden vuoden ikäinen Dinah syöksyi Hannahin ruumiin vierelle itkemään vain ja ainoastaan lentääkseen loitsulla pois ruumiin luota.
”Sinä olet minun! Sinä et tarvitse muita!” Dinah muisti Earlin vihaisen huudon ja vihaisen katseen häntä kohden. Silmistä suorastaan leimusi viha ja raivo Dinahin vetäytyessä nurkkaan haavoineen, niin fyysisine kuin henkisine. Ja jälleen kolme vuotta pyyhkiytyi tytön mielestä, aivan kuin muistot eivät olisi koskaan olleet hänen. Tilalle jäi jälleen tyhjyys, jonka täytti uudet muistot.
Dinah itki kaatuessaan, itki pudotessaan ja sai vastaukseksi halauksen isältään, Egbertiltä. Dinah muisti äidin kaipuun ja vastaukset äitinsä kuolemasta, kun Dinah syntyi, ettei tytön äiti selvinnyt synnytyksestä. Dinah ymmärsi sen, hän sai rakkauden, jonka tarvitsi ja hän uskalsi itkeä ja nauraa. Ja hän muisti käpertyneensä äidin valokuvan kanssa pihakeinuun turvaan.

Dinah muisti elävästi tätinsä Calanthen, jonka luokse hän oli seitsenvuotiaana ajautunut. Dinah oli saanut hankittua tädilleen hänen huoltajuutensa, mutta Dinah oli jo niin sulkeutunut, ettei hän puhunut eikä avautunut. Dinah muisti tätinsä kodista kahden vuoden ajalta alkoholin tuoksun ja päivittäin vaihtuvat miehet tädin makuuhuoneeseen. Ja yksikään miehistä ei jäänyt, kaikki vain hakivat mitä halusivat ja poistuivat sen jälkeen heidän elämästään.
”Sä tarviit iskän elämääs, mä hankin sen”, Calanthe oli sanonut eräänä iltana yhden miehen lähdettyä. Dinah oli tuijottanut kulmat kurtussa ja vetäytynyt huoneeseensa peläten jokaisen miehen olevan yhtä paha kuin Earlin. Jokainen mies olisi paha, jokainen mies halusi vain pahaa eikä kehenkään voisi luottaa. Kaksi vuotta Dinah oli katsonut Calanthen vauhdikasta elämää ja lopulta hän oli katsellut naisen elotonta ruumista olohuoneen lattialla. Ja jälleen kolme vuotta oli poistunut tyhjyyteen, jättänyt jälkeensä ei mitään. Kolme vuotta ilman muistoja ja tilan täyttivät uudet muistot, onnellisuuden tunne.
Dinah ei muistanut omistavansa tätiä, hänellä ei ollut tätiä. Hänellä oli vain isä, Egbert. Ja hänen isänsä oli aina hänen vierellään ja aina hänen vierellään. Dinah muisti halailevansa pientä pupupehmolelua ja halaavansa isäänsä. Hän muisti isänsä viettäneen silloin tällöin aikaa naisten kanssa, jotka eivät jääneet elämään.
”Me emme tarvitse muita, me kahdestaan riitämme”, Dinah muisti isänsä sanoneen niiden iltojen jälkeen.
”En aio korvata äitiäsi kenelläkään, en koskaan”, Egbert oli vakuutellut Dinahia ja kietonut tytön halaukseensa, suukottanut otsalle ja peitellyt vuoteeseen. Ja se kaikki tuntui niin onnelliselta ja iloiselta, tuntui olevan läsnä tässä hetkessä.

Dinah muisti, kuinka oli saapunut hiljaisena ja sulkeutuneena yhdeksänvuotiaana pelokkaana tyttönä setänsä Egbertin ovelle. Hän oli vain ollut ja katsonut, hän ei ollut halunnut mennä isänsä veljen luokse, hän olisi halunnut vain juosta uuden huoltajansa luota ja kovaa. Mutta lopulta Dinah oli astunut sisälle taloon ja löytänyt pihakeinun takapihalta. Pihakeinusta oli tullut hänelle oma turvapaikka, oma pikkuinen pesä, jossa oli hyvä olla. Ja hitaasti Dinah oli alkanut lämpenemään sedälleen, täyttäessään yksitoista, Dinah oli alkanut puhumaan sedälleen ja luottamaan häneen. Ensimmäinen ihminen koko maailmassa, johon hän luotti. Yksitoistavuotiaana Dinah oli saanut kutsun Tylypahkaan ja hän oli lähtenyt pelokkaana Tylypahkaan. Luottamusta ei ollut kertynyt elämässä riittävästi eikä Dinah luottanut kolmen vuoden aikana Tylypahkassa kehenkään. Dinah istui hiljaa, suoritti kokeet kotona setänsä seurassa ja Tylypahkan seinien sisällä hän oli yksin. Hän tuijotti muita ja arvosteli muita mielessään kirjoittaen heistä lappuja seinälle, jotta hän saisi äänensä kuuluviin. Ja kolmannen vuoden aikana Dinah sai kirjeen, jossa hänelle kerrottiin kotiopetuksen alkavan, että hän lähtisi Tylypahkasta. Dinah oli saanut kaksi ystävää – Riverin ja Wisterian ja nyt hän joutui jättämään ystävänsä ja koulun, joka oli alkanut tuntumaan kodilta. Kolme kuukautta myöhemmin hän oli jälleen vetäytynyt kuoreensa eikä hän suostunut puhumaan edes sedälleen, joka oli ollut hänelle kaikki kaikesta ennen opiskelujen alkamista Tylypahkassa. Viisi vuotta katosi tytön mielestä, viiden vuoden muistot vain hävisivät – kaikki ne hyvät ja pahat asiat, mitä sinä aikana oli tapahtunut, olivat vain tyhjyyttä. Viiden vuoden täyttivät uudet, hyvät muistot.
Dinah muisti viettäneensä iltoja pihakeinussa, sen lämmössä ja turvassa. Hänen turvapaikkansa oli ja pysyi, se ei lähtenyt, siinä oli hyvä olla pupupehmon ja äidin kuvan kanssa ja toivoa äitiä elämäänsä. Dinah muisti isänsä makaronilaatikon ja sen maun, hän muisti kolme vuotta kotiopetuksessa ja ne opetukset, joita hän oli saanut. Hän muisti taidot ja hän muisti naurun, onnen, mutta hän muisti myös miltä tuntui olla yksin kotiopetuksessa kolme vuotta ilman ystäviä. Mutta hän oli onnellinen.

Dinah jäi makaamaan pihakeinuun väsyneenä, uupuneena. Hänen silmänsä eivät pysyneet auki.
”Kiitos”, Dinah kuuli isänsä Egbertin kuiskaavan ja seuraavana hän tunsi tutun käden silittävän hänen poskeaan. Kaikki oli vielä sumuista ja usvaista, hän oli väsynyt eikä jaksanut avata silmiään. Hän halusi vain nukkua.
”Mua väsyttää, isä”, Dinah soperteli sanat huuliltaan. Hän tunsi vahvat kädet ympärillään ja turvallisen, lämpimän sylin, johon hänet nostettiin pihakeinusta. Dinah kietoi kädet miehen kaulan ympärille miehen kulkiessa pihalta sisälle Dinahin makuuhuoneeseen. Sängyssä odotti pupupehmo, jonka Dinah kaappasi kainaloonsa isän peitellessä hänet nukkumaan.
”Nuku hyvin, pikkuinen”, sanojen päätteeksi tyttö sai suukon otsalleen ja huoneen ovi sulkeutui hiljalleen Dinahin vaipuessa uneen.

Viikot kuluivat, kuukaudet kuluivat. Dinah istui keväällä keittiössä syömässä makaronilaatikkoa. Heillä oli tauko päivän kotiopetuksesta ja Dinah söi enemmän kuin mielellään lempiruokaansa. Pöydällä istui pupupehmolelu, joka oli kulkenut hänen vierellään läpi tytön elämän, niin pitkälle kuin hän jaksoi muistaa ja taskussa lepäsi hymyilevä kuva hänen äidistään. Hän ei ollut tavannut äitiään, mutta tuntui, kuin hän tuntisi kaiken äidistään.
”Dinah, minulla on hyviä uutisia”, tytön isä aloitti saaden Dinahin kohottamaan katsettaan lautasestaan. Tyttö oli ollut keskittynyt syömiseen saadakseen itselleen lisää energia illan opintoihin.
”Kerro, kerro!” tyttö ei malttanut odottaa uutisia isältään, hän oli malttamaton ja kasvoilla viipyili hymy, onnellinen hymy.
”Olet saanut paikan Castelobruxon taikakoulussa. Tiedän, että muutos on suuri, mutta muutan mukanasi Brasiliaan. Muutamme ensi kuun aikana ja aloitat neljännen vuosiluokan Castelobruxossa”, Dinah pomppasi pystyyn tuolilta uutiset kuultuaan ja kiersi pyöreän pöydän isänsä luokse kietoen isänsä tiukkaan halaukseen. Tuntui hyvältä kuulla pääsevänsä taikakouluun ja saavansa mahdollisuuden saada ystäviä ja tutustua muihin ihmisiin enemmän kuin mitä se oli kotiopetuksessa mahdollista.
”Kiitos, kiitos”, Dinah hymyili tyytyväisenä eikä halunnut laskea isäänsä halauksesta. Dinah oli onnellinen, iloinen ja onnellinen. Vaikka tuntui haikealta jättää äitinsä hauta Skotlantiin, tyttö tiesi hänen äitinsä kulkevan aina hänen mukanaan. Ja hän ei olisi yksin, hän ei olisi ikinä yksin, hän olisi aina isänsä kanssa.
”Mitä vain sinulle, pikkuinen”, tyttö sai suukon otsalleen lohduttavana ja merkkinä hiipumattomasta rakkaudesta. Vain he kaksi, ikuisesti.

”Tapa”, ääni oli huutanut Scarlettin pään sisällä yhä voimistuneena. Ja samassa liekit olivat nuolleet nurmikkoa Scarlettin jalkojen ympärillä polttaen vehreää nurmea ja tytön jo kulahtaneita tennareita. Tytön taikaenergia oli purkautunut hänen tahtomattaan, hän oli antautunut huutavalle äänelle päänsä sisällä. Scarlettin kädet oli puristettuna tiukkaan nyrkkiin.

Ja liekit roihusivat, lämmittivät. Eikä Scarlett välittänyt liekeistä hänen tuijottaessa pihatielle vihaisena, valmiina tappamaan jokaisen tielleen tulevan. Scarlettin olisi pitänyt olla sen auton kyydissä. Hänen olisi pitänyt olla matkalla takaisin Tylypahkaan, hänen! Hänen eikä kenenkään muun, ei etenkään hänen saastaisen pikkuveljensä, joka halusi kaiken, mikä hänellä oli. Tuc oli vienyt hänen elämänsä, hänen! Se kaiversi tyttöä sisältäpäin, joku muu eli hänen elämäänsä, hänen unelmaansa. Eikä hän ollut enää isin prinsessa, ei tulisi ikinä olemaan erityinen vanhempiensa silmissä. Tavallinen tyttö, tavallinen vahinko ja Tuc paikkaisi kaikki hänen jälkensä. Aina ja ikuisesti. Tytön hengitys oli raskas, hän hengitti raskaasti jokaisella hengenvedollaan. Jokaisen hengenvedon aikana Scarlett oli valmis syöksymään auton perään, tarttumaan siihen kiinni, vetämään veljensä auton kyydistä ja kuristamaan vaikka paljain käsin.

Oman nimen kuuleminen tuntui palauttavan Scarlettin takaisin siihen hetkeen, takaisin omalle pihalleen. Pihalle, jossa hän eli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuin hän olisi edelleen se isin prinsessa, jossa hänen tuli olla isin prinsessa vastoin tahtoaan. Ja pelkkä ajatus isin prinsessana olemisesta kuvotti häntä, ei hänen isänsä häntä halunnut. Ei kukaan halunnut häntä, hän oli hylkiö. Scarlettin jokainen lihas jännittyi nimensä kuullessaan, hänen tuijottaessaan taikaministeriön lähettämiä harmaahapsuisia miehiä. Jokainen lihas oli jännittynyt, jokin tytön sisällä kertoi, etteivät miehet tulleet tuomaan hänelle oikeutta Tylypahkaan takaisin. Scarlett tiesi sen syvällä sisällään.
”Tapa”, ääni huusi tytön pään sisällä niin vahvana ja voimakkaana, että huutoa oli mahdoton olla noudattamatta. Scarlett jännitti polviaan, valmistautui loikkaamaan hintelämmän miehen kimppuun.

Tuulenpuuska sammutti liekit nurmikolta, pakottivat hyppyvalmiudessa olevan kissatyttö Sniderin olemaan hyppäämättä, pysymään paikoillaan nurmikolla. Tuulenpuuska esti häntä pääsemästä käsiksi miesten kurkkuihin, esti häntä saamasta verta. Esti häntä tappamasta ketään siinä hetkessä. Ja hän halusi tappaa, ääni hänen päänsä sisällä ei jättänyt häntä rauhaan eikä tulisi jättämään häntä rauhaan, ennen kuin hän saisi verta omiin käsiinsä.
” – pyytää teitä luovuttamaan taikasauvanne –”, mies puhui Scarlettille. Tytön ruskeat silmät tuijottivat miestä, kuin toinen olisi sanonut jotain hölmöä. Virne levisi Scarlettin kasvoille, sillä tilanne tuntui hyvin huvittavalta. Hän oli jo menettänyt yhden taikasauvansa, oratuomisauvansa, kun Tylypahkan rehtori oli katkaissut sen omin kätösin. Ja joku päivä rehtori kuolisi Scarlettin käsien kautta. Oratuomisauva oli palvellut Scarlettia hyvin, se oli ollut hyvissä käsissä ja Scarlett oli luottanut siihen sauvaan, kunnes se oli vain viety häneltä. Ja sauvan mukana oli viety osa Scarlettin elämää ja tulevaisuutta. Hänen kuului olla Tylypahkassa taikomassa ja oppimassa, hänen kuului olla mahtavin velho ikinä! Se ei vain onnistunut, kun hänen oratuomisauvansa oli katkaistu, kun hänet oli potkittu pihalle hylkiönä. Ja toinen sauva? Siitä ei ministeriön pitäisi tietää mitään. Sen hän oli varastanut liikkeestä, sen haapasauvan. Ei se ollut yhtä hyvä kuin oratuomisauva, mutta se sai kelvata siksi aikaa, että Scarlett saisi valloitettua maailman. Ja joku kehtasi pyytää häneltä hänen luvatonta sauvaansa? Ajatukselle pystyi vain nauramaan.

” – erotettu Tylypahkan taikakoulusta –”, muita sanoja Scarlett ei tarvinnut. Hänen päänsä sisällä napsahti lopullisesti. Ääni kiljui ja raivosi käskyjä tappaa jokainen, joka uhkasi sanoa mitään häntä vastaan. Jokainen, joka uhkasi muistuttaa häntä epäonnistumisesta ja erotukselta koulusta. Ääni oli voimakas, voimakkaampi kuin se oli koskaan ollut. Scarlett ei ajatellut, hän ei miettinyt sillä hetkellä mitään, kun hän yritti ponkaista nurmikolta vauhtia päästäkseen vanhan miehen kurkkuun kiinni. Jotta hän voisi raapia kaulavaltimon auki ja nähdä veren pursuavan suihkulähteen tavoin. Hän halusi nähdä sen, hän halusi kokea sen. Nurmikko kietoutui tytön jalkojen ympärille pitäen hänet visusti paikoillaan, jättäen äänen huutamaan käskyjään paikalleen sidotun tytön päässä saaden päähän sattumaan, estämään ajatusten kulun. Hänen piti saada tappaa, mutta hän ei voinut tappaa jalkojen ollessa paikoillaan, visusti kiinni maassa ja miehen edessä käsien ulottumattomissa. Hän oli vangittuna omalla pihallaan, omassa pienessä vankilassaan, jonne hän oli itsensä ohjannut turvaan kaikelta. Turvaan asioilta, joilta hän ei voinut pitää itseään turvassa. Ja nyt hän katsoi kohtaloaan suoraan silmiin ollen sen edessä voimaton. Hän ei voinut totella ääntä päässään, hän ei voinut repiä kaulaa auki.

Scarlett ei aikonut luovuttaa mitään tietoja kaksikolle, hän ei aikonut luopua aarteistaan, joita hän oli haalinut matkansa varrella, ja jotka pitivät hänet lähellä taikamaailmaa, vielä osana sitä. Ne olivat hänen omaisuuttaan, vaikka varastettua. Hänen taikasauvansa, hänen haapasauvansa, hänen kirjansa, hänen luutansa, hänen näkymättömyysviittansa. Ne olivat kaikki hänen eikä muilla ollut mitään oikeutta niihin. Ei nyt, ei koskaan.
”Lukilitis”, ne sanat Scarlett kuuli ennen kuin tunsi jonkun tunkeutuvan päänsä sisään. Scarlett oli tottunut siihen, ettei ollut ajatuksissaan yksin. Tyttö oli tottunut huutavaan ääneen päänsä sisällä. Äänen, joka janosi verta ja ruumiita. Ääneen, jota Scarlett oli yrittänyt parhaansa mukaan hillitä. Ääneen, joka silläkin hetkellä yritti suojella Scarlettia.
”Tapa. Pakene”, ne olivat ensimmäiset asiat, jotka ääni huusi Scarlettille ja joita Scarlett ajatteli jonkun tuntemattoman, vieraan, tunkeutuessa hänen mieleensä. Sanojen takaa löytyi hyvin selvästi ajatus tytön suurimmista aarteista ja niiden olinpaikasta – kaikesta laittomuudesta, jota hän omisti. Musta, reissussa rähjääntynyt selkäreppu, joka suojeli hänen haapasauvaansa. Ja repun vieressä lepäsi hänen luutansa, uusin Tulisalama, jonka avulla Scarlett voisi koska vain paeta paikalta. Luuta, joka oli kuljettanut häntä öiden halki ja auttanut hänet pakoon kerta toisensa jälkeen. Ja samassa Scarlett oli päänsä sisällä kahdestaan huutavan äänen kanssa. Ääni käski tappamaan, pakenemaan, tekemään kaikkensa selvitäkseen elossa. Mutta Scarlett ei voinut, hän oli juurtunut maahan nurmikkoon kiinni.
”Ei!” Scarlett karjui päähänsä tunkeutuneen miehen kadotessa poksahduksen saattelemana paikalta hakemaan tytön kallisarvoista omaisuutta. Varastamaan tytön omaisuuden ja viemään sen mukanaan puolustuskyvyttömältä.
”Tapa, tapa se!” ääni jatkoi huutamista Scarlettin pään sisällä. Kaikista eniten sillä hetkellä, siinä vangittuna, Scarlett halusi noudattaa äänen käskyä, hän halusi tappaa ja paeta paikalta. Mutta hän ei voinut. Hän ei kyennyt siihen.

Ei mennyt kauaa, kun mies palasi mukanaan Scarlettin musta reppu ja luuta. Luuta hehkui uutuuttaan, vaikka oli kokenut reissuja, joihin sitä ei ollut suunniteltu. Pitkiä lentoja läpi yön ja merien yllä. Tulisalama oli kilpaluuta ja luudalla kuului pelata huispausmestaruudesta, tavoitella kultaa. Ei käyttää pakenemiseen ja liikkumiseen paikasta toiseen. Mutta muuhunkaan luudasta ei ollut erotuksen jälkeen.
”Minun!” Scarlett karjui miehen tiputtaessa hänen reppunsa maahan ja katkaistessa hyvin palvelleen luudan kahtia kuin minkäkin tikun. Kuin hänen oratuomisauvansa oli katkaistu rehtorin kansliassa. Kaikki, kaikki hänelle kuuluva katkottiin, pilattiin, tuhottiin. Koko hänen elämänsä tuhottiin. Scarlettin hengitys muuttui yhä tiheämmäksi ja raskaammaksi. Pakokauhu alkoi ottaa tytöstä valtaa. Hänen piti päästä pois. Hänen oli päästävä pois keinolla millä hyvänsä. Tyttö puristi käsiään entistä tiukempaan nyrkkiin rystyset valkoisina. Scarlettin silmissä leimusivat vihan liekit, viha leimusi koko tytön olemuksesta. Hän ei aikonut antaa paniikille valtaa, paniikki oli heikoille eikä hän ollut heikko. Hän halusi pois. Hän halusi paeta ja tuhota. Hän halusi omaisuutensa takaisin eikä kukaan veisi häneltä enää ikinä mitään.

Maassa palaneella nurmikolla lepäsivät vieritysten hänen kopioimansa kirjat kiellettyjen kirjojen osastolta – Taioista kaikkein kamalimmat, kiroukset ja niiden vastaloitsut sekä salaperäiset pimeyden voimat. Kirjat olivat jo lähes lukukelvottomassa kunnossa, ne eivät olleet kestäneet ehjänä muutamaa vuotta pidempään Scarlettin kopioitua ne loitsulla opiskellessaan vielä Tylypahkassa. Hänen ensimmäinen rötöksensä, josta hän ei koskaan jäänyt kiinni. Ja nyt se oli vähällä paljastua, nyt hän oli vähällä menettää viimeisenkin toivon kohota mahtavimmaksi velhoksi ikinä, mitä kukaan oli tuntenut tai nähnyt. Vihan sokaisema katse lipui kirjojen vierellä lepäävään viittaan. Se näytti siinä nurmella vain palalta kangasta, mutta Scarlett tiesi, että se oli jotakin muuta. Viitta oli näkymättömyysviitta, jonka avulla kaikki maailman rötökset oli mahdollista toteuttaa jäämättä kiinni. Ja se oli Scarlettin omaisuutta, se oli palvellut enemmän kuin hyvin ja sille olisi käyttöä, jos hän pääsisi irti nurmikon vahvasta otteesta. Näkymättömyysviitta oli pelastanut Scarlettin niin monesti – silloin, kun hän sai kuulla olevansa vahinko. Silloin, kun hän ryösti kirjat kiellettyjen kirjojen osastolta. Silloin, kun hän pakeni orpokodista. Silloin, kun hän halusi vain säikytellä muita. Niin monesti. Mutta ei tällä kertaa.

Hitaasti Scarlettin vihainen katse porautui hänen varastamaansa haapasauvaan Noelin käsissä. Hänen sauvansa, hänen varastamansa sauva, joka oli tytön mielessä valinnut hänet uudeksi omistajakseen. Scarlett kuunteli Noelin solvauksia, niillä ei tuntunut olevan merkitystä. Hän ei ollut saastainen rakki, niin kuin Tuc oli. Scarlett oli mahtava velho eikä kukaan tuntunut ymmärtävän asiaa missään muodossa. Haapasauva katosi näkyvistä miehen povariin. Hän saisi sauvansa takaisin koska vain. Hän hankkisi sauvan takaisin. Ja kun hän saisi sauvansa takaisin, kukaan ei estäisi häntä enää ikinä.

”Neiti Snider, mikä tämä on! Selittäkää”, Scarlett ei ehtinyt kauaa murehtia sauvansa kohtaloa hänen huomatessa toisen ministeriön edustajan käsissä hänen rakkaimman aarteensa, näkymättömyysviitan. Tytön kasvoille nousi hyvin tyytyväisen virne. Hänen aarteensa. Huomaamattaan Scarlett yritti saada napattua viittaa käsiinsä juurakkojen tiukentaessa otetta hänen jalkojensa ympäriltä. Tytöstä tuntui jotenkin hyvältä nähdä miehen tyrmistynyt ilme näkymättömyysviitta kädessä, aivan kuin toinen ei olisi koskaan moista esinettä nähnyt. Scarlett nautti hetken aikaa miehen tyrmistyksestä ja omahyväisyyden tunteesta, joka rauhoitti häntä tilanteen keskellä.
”Näkymättömyysviitta. Ja kysyt varmaan mistä sain sen? Varastin”, sanat tulivat tytön huulilta naureskelevina, halveksuvina ja omahyväisinä. Hänen viittansa, hänen suurin aarteensa ja suurin löytönsä koskaan. Näkymättömyysviitta. Sen olemassaolon pystyi päihittämään vain suurimman unelman toteuttaminen – oman perheen tappaminen omin pienin kätösin.
”Näkymättö…”, mies ei saanut sanottua enempää, ei saanut sanottua kokonaista sanaa, ei pitelemänsä esineen nimeä ääneen. Scarlett myhäili tyytyväisenä aiheuttamalleen reaktiolle. Hän ei ollut mikään pikkutekijä, joka varasti vain sauvan tai murtautui kielletyille alueille. Hän otti mitä halusi ja milloin halusi. Scarlett nautti järkytyksestä silmälasipäisen miehen kasvoilla eikä hän peitellyt sitä. Se oli hänen, se jos mikä oli hänen ja tämä tunne seuraisi häntä pitkään.

”Tämä taitaa olla tässä”, sanat tulivat Noelin suusta ja tavarat – Scarlettin omaisuus hävisi kuin tuhka tuuleen. Se oli poissa, se oli ohi. Ja se sai tytön vakavoitumaan. Hän oli jäänyt kiinni kaikesta, mitä oli koskaan elämänsä aikana tehnyt. Hän oli jäänyt kiinni omalla pihallaan. Hän menetti varastamansa sauvan, hän menetti kopioimansa kirjat, hän menetti isänsä ostaman luudan ja hän menetti näkymättömyysviittansa. Hän menetti kaiken, joka oli pitänyt hänet jollakin tapaa järjissään. Hän menetti kaiken. Ääni tytön päässä hiljentyi, tyttö tuntui lamaantuneelta yhdistellessään päänsä sisällä paloja toisiinsa. Hän menetti kaiken, kaikki oli ohi. Enemmän ohi kuin se oli ollut hänen saatuaan erotus Tylypahkasta. Hän joutuisi vankilaan kaiken jälkeen, hän joutuisi vankilaan yritettyään selvitä elämässään ja kostaa kokemansa vääryys. Hän. Hän oli todellinen rikollinen taikamaailman silmin ja häntä odotti vankilatuomio. Ellei hän pystyisi puhumaan tuomaria ympäri. Sillä hetkellä millään ei tuntunut olevan merkitystä, todellisuus iski vahvasti vasten tytön kasvoja. Hän tunsi vahvojen kahleiden kietoutuvan kropan ympärille köynnösten sijasta. Mutta Scarlett ei tehnyt elettäkään taistellakseen vastaan. Hän tuntui jopa hyväksyvänsä kohtalon joutua vankilaan, kohtalon olla vangittuna. Hän oli tottunut olemaan yksin, tai kaksin huutavan äänen kanssa. Miten asian kukin halusi ajatella. Hän oli tottunut siihen eikä se haitannut häntä. Eikä hän kaivannut rakkautta, ei kukaan ollut osoittanut rakastavansa häntä pitkään aikaan. Ei kukaan ollut koskaan oikeasti rakastanut häntä.
Hitaasti Scarlett alkoi ymmärtää todellisuuden. Hänen kätensä oli puristettuna tiukkaan nyrkkiin miesten puhuessa hänen kohtalostaan ja toimituksesta ministeriöön kuulemaan tuomio. Scarlett tiesi palaavansa kostamaan, mikä rakennus tai vankila ei ollut riittävän vankka pitämään häntä sisälle vangittuna. Hän löytäisi aina tien vapauteen, hän vapautuisi aina. Ja hän saisi vielä kostonsa. Ja ääni tytön päässä huusi kostamaan, huusi tappamaan. Ääni raivosi, se janosi kostoa ja Scarlett antaisi äänelle sen haluaman koston. Kunhan hän olisi vapaa. Nyt hänen tavallinen elämänsä oli ohi, nyt hän oli matkalla kohti jotakin suurempaa. Nyt hänestä oli tulossa suuri ja mahtava rikollinen, oikea rikollisnero.

Scarlettin päivät taikaministeriön sellissä kuluivat hitaasti, pitkäveteisesti. Kukaan ei ollut kiinnostunut hänestä ja hänen olemassaolostaan. Ääni pään sisällä oli jättänyt hänet rauhaan. Scarlett vain oli ja makasi, odottaen tulevaa. Hän odotti tulevaa oikeudenkäyntiä. Ehkä hän voisi puhua itsensä vapaaksi, ehkä joku uskoisi hänen syyttömyyteensä. Mutta oliko kukaan koskaan ennen uskonut sanaakaan, mitä hän laski suustaan? Ei, ei ollut. Kukaan ei ollut koskaan uskonut häneen, ei hänen tekoihinsa tai sanoihinsa. Hän oli aina ollut kaikille se hullu tyttö, se sekaisin ollut, se jästisyntyinen, se, josta ei koskaan tulisi mitään. Se hylkiö ja erotettu koulusta, se karkuri ja varas. Se pikkurikollinen. Ei, hän ei aikonut olla vain sitä. Hän aikoi lunastaa kostonsa perheelleen. Hän ei aikonut antaa Tucin valloittaa Tylypahkaa hänen puolestaan. Se oli hänen tehtävänsä ja Tuc oli vielä eliminoitava. Vielä joku päivä.

Oikeudenkäynti. Päivä, jota Sniderin esikoinen oli odottanut, koitti viimein. Scarlett haettiin pienestä sellikopistaan ja raahattiin kuin mikäkin saasta oikeussalin tuoliin, kiinnitettyyn ketjuilla kiinni, ettei hän vahingossakaan karkaisi. Hän olisi jo karannut, jos olisi halunnut karata. Hän olisi jo lähtenyt sellistä, jossa hän odotti oikeudenkäyntiään, jos olisi halunnut. Mutta hän halusi nähdä tämän luvun, tämän tarinan. Hän halusi nähdä kaikkien ilmeet hänen rötöksiinsä. Hän halusi nähdä ja kuulla ne. Sali täyttyi punapukuisista neuvoston jäsenistä, niin heitä kutsuttiin. Sali täyttyi toimittajista, jotka halusivat ikuistaa jästisyntyisen rikollisen ja tuomari. Tuomari istui niin tärkeän näköisenä paikallaan korkealla tuolilla ja oli olevinaan. Tuon naisen varassa Scarlettin tulevaisuus oli. Tuo nainen päättäisi Scarlettin lopullisen kohtalon ja ainut, kenet hänen tuli vakuuttaa, oli tuo nainen. Tuo nainen korkealla istuimellaan päättäisi kaiken, määräisi kaikesta. Siitä ei ollut epäilystäkään.
”Ison-Britannian taikaministeriön taikalakineuvosto vastaan Scarlett Snider”, niillä sanoilla tytön oikeudenluku alkoi. Scarlett ei pitänyt hetkestä vangittuna tuoliin, kahlittuna paikoilleen ilman liikkumatilaa. Tytön kulmat painautuivat kurttuun hänen mulkoillessa ruskein silmin jokaista tilassa olevaa. Jos hän olisi voinut katsellaan tappaa, sen hän olisi tehnyt. Katse ei ollut tappava ase ja ääni päässä vaati verta, vaati tappamaan. Mutta Scarlett ei voinut, hän ei kyennyt irrottamaan itseään tuolista.
”Teitä syytetään useista velhoyhteisömme määräämien lakien rikkomisesta. Teitä epäillään muun muassa murtovarkaudesta ja taikasauvan varastamisesta, kiellettyjen taikaesineiden hallussapidosta, tarkemmin kielletyistä kirjoista, ja lisäksi Ignotus Peverellin näkymättömyysviitan anastamisesta ja laittomasta hallussapidosta. Myönnättekö yhtäkään näistä syytteistä todeksi?” tuomari lateli Scarlettin ansioluettelon. Sen kuuleminen sai tuiman ilmeen tytön kasvoilla sulamaan ja tilalle nousemaan jopa hulluutta muistuttavan virneen. Tyttö oli ylpeä niistä, ne olivat hänen saavutuksiaan ja nyt koko maailma sai tietää niistä. Koko maailma sai tietää, kuka Scarlett Snider on. Tyttö nauroi sisäisesti tilanteella, ääni hänen päänsä sisällä nauroi.
”Myönnänkö? Kysytkö todella?” Scarlett aloitti tajuamatta pienessä mielessään tilanteen todellista vakavuutta.
”Totta helvetissä myönnän”, Scarlett jatkoi hyvinkin omahyväisesti, hän oli ylpeä siitä, mitä oli tehnyt. Hän halusi tehdä vielä enemmän, hän halusi vielä enemmän näkyvyyttä ja tulla vielä suuremmaksi velhoksi, kuin mitä jo oli. Hän halusi enemmän ja tämä oli vasta alkusoittoa.

Scarlett yritti syöksähtää tuolistaan irti nähdessään näkymättömyysviittansa saapuvan paikalle – hänen näkymättömyysviittansa. Kahleet pitivät tytön visusti paikalleen. Jokainen liike ja veto, minkä tyttö teki eteenpäin, sattui hänen ranteisiinsa ja nilkkoihinsa. Jokainen väkivaltainen liike yrittää päästä irti sattui, tuntui ikävältä. Mutta Scarlett halusi omaisuutensa takaisin, hän halusi näkymättömyysviittansa takaisin. Hän ei pystyisi elämään ilman sitä, hän ei halunnut toimia ilman sitä. Ja nähdessään viitan jonkun toisen käsissä, jonkun toisen esittelevän sitä kuin mitäkin kultaharkkoa, se tuntui väärältä. Näkymättömyysviitta oli tarkoitettu käytettäväksi, tarkoitettu puettavaksi ylle omiin hämäriin puuhiin. Se oli avain kaikkeen. Kahleet eivät hellittäneet, ne eivät laskeneet tyttöä irti. Scarlett pamautti takaraivonsa kivuliaasti penkin kovaa selkänojaa vasten. Katse tiukkeni murhaavaksi, hän halusi irti, hän halusi vapauteen ja hän halusi tappaa jokaisen, joka koski hänen viittaansa. Hän halusi tappaa jokaisen, joka oli hänen tiellään. Hän tuhoaisi kaiken, hän halusi tuhota kaiken juuri sillä sekunnilla. Tytön sisällä loimusi viha, sen liekit polttivat tyttöä sisältä. Levoton tyttö oli kahlittu tuoliin, jossa hän odotti tuomiotaan. Hän odotti hetkeä päästä irti.

” – syytökset teitä vastaan. Kuinka vastaatte?” tuomari tuntui palauttavan Scarlettin murhanhimoisesta maailmastaan ja kahdenkeskisestä juttelustaan pään sisäisen äänen kanssa siihen hetkeen oikeussalissa. Siihen hetkeen, kun häntä syytettiin kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt kouluvuosiensa aikana. Tytön katse lipui hidastetusti tuomariin korkealla tuolillaan. Tyttö katsoi kulmiensa alta, virne kasvoillaan. Hän oli valmis ottamaan annetun haasteen vastaan. Ja sanat tulvivat tytön huulilta.
”Mä en loitsinut mitään, löytäjä saa pitää löytämänsä, mitä joku vanha kuollut kääkkä tekee millään? Varastin sauvan, pakenin orpokodista, murtauduin kiellettyjen kirjojen osastolle ja kopioin ne kirjat. Yritin koulussa polttaa oppilaan hengiltä, oisin voinut mätkiä nyrkeillä oppilaan hengiltä. Viitta on mun, mä löysin sen”, Scarlett sihahti sanat huuliltaan. Hän allekirjoitti täysin ansioluettelonsa, hän hyväksyi kaiken, minkä oli tehnyt eikä katunut mitään tekemäänsä. Hän olisi voinut tappaa, hänen olisi pitänyt jo koulussa tappaa Myerscoughin ylimielinen pelle ja häntä niin kovasti matkiva Viviann. Oppilaat, joista ei ollut mihinkään. Hän tappaisi heidät vielä joku päivä, sen hän oli luvannut itselleen ja äänelle päässään.
”Mistä te löysitte –”, sen he halusivat tietää. Sen he halusivat tietää, mistä viitta oli. Mistä hän oli löytänyt niin upean ja arvokkaan esineen itselleen. Mistä mitätön teinityttö oli löytänyt harvinaisuuden itselleen. Heitä kiinnosti Scarlettin tarina, heitä kiinnosti Scarlettin oveluus. Heitä kiinnosti, kuinka pysäyttää tyttö, jota ei voinut pysäyttää tai hillitä.
”Kuollut kääkkä, jonka kanslia piti siivota jälki-istunnossa. Koska menin luvatta kiellettyyn metsään ja varastin kentaurin jousen. Olisinpa saanut pitää sen. Niin ja se kanslia palo, sitä ei oo enää”, Scarlett jatkoi ansioluetteloon kouluajoiltaan. Hänen koulutaipaleensa oli jäänyt pahasti kesken, luettelo olisi voinut olla vielä vaikuttavampi, jos hän olisi saanut jatkaa opiskelua. Ansioluettelossa olisi voinut olla nippu lisävarkauksia, lisää upeita esineitä ja taikasauvoja ja mikä parasta, ruumiita, joita kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Hän olisi voinut tappaa kaikki nenäkkäät oppilaat tieltään ja hän olisi voinut vielä valmistua ja tahrata valmistuttuaan koko Tylypahkan maineen. Hän olisi voinut polttaa koulun maan tasalle, jotta kukaan ei saisi mahdollisuutta oppia hänen vertaisekseen. Hän olisi voinut ottaa koulun omaan hallintaansa ja hallita pelolla kaikkia.
”Kerroitteko viitasta kenellekään? Ja jos ette, miksi” se oli typerä kysymys punaiselta neuvoston jäseneltä. Miksi kukaan olisi ikinä kertonut moisesta hienoudesta kenellekään? Miksi kukaan superkonna tai supersankari olisi ikinä paljastanu omia salaisuuksiaan ja keinojaan? Ei kukaan mistään hinnasta. Se oli jokainen superkonnan suurin salaisuus, jota he varjelivat hengellään. Samoin Scarlett oli varjellut omaa salaisuuttaan. Ehkä punaiset neuvoston jäsenet ajattelivat, että Scarlett olisi huutanut pitkin koulua näkymättömyysviitasta ja menettänyt sen. Ei. Ei ikinä.
”En. Miks kertoisin mun suurimmasta aarteesta, jonka avulla voin tehdä mitä haluan kenenkään tietämättä? Kuten käydä kielletyillä osastoilla, varastaa ja liikkua muiden tietämättä? Miten luulet, että olin niin kauan poissa koulusta, kun karkasin kotoa, kun ne meni kertoo mun olevan vahinko?” Scarlett totesi. Hänen oli aika paljastaa salaisuutensa. Hänen oli aika kertoa, mihin hän käytti omaa asettaan – näkymättömyysviittaa. Hän kertoi sen häikäilemättä, hän oli ylpeä saavutuksistaan. Hän nautti saamastaan huomiosta ja muiden ilmeisestä, epäuskosta, pelosta, jopa inhosta häntä kohtaan. Hän oli mahtava velho, hän oli tehnyt mahtavia asioita.

”Koetteko, että kasvatuksenne tuottama hämmennys olisi aiheuttanut ne ongelmat –”, tuomari jatkoi puhetta seuraavaan aiheeseen.
”Kyllä”, Scarlett ei edes miettinyt vastatessaan. Jos hän pystyi siirtämään kaiken vanhempiensa niskaan, aiheuttamaan vanhempansa ongelmiin, hän tekisi sen. Scarlett ei epäillyt hetkeäkään tehdessään niin, vastatessaan esitettyyn kysymykseen myöntävästi. Vika ei ollut hänessä, hänessä ei ollut mitään vikaa. Vika oli hänen saastaisessa perheessänsä, hänen äidissänsä, isässä ja pikkuveljessä. Kaikissa heissä. Hänen äitinsä ei halunnut häntä, hänen isänsä ei halunnut häntä ja hänen pikkuveljensä yritti matkia häntä.
”- on tarkalleen mennyt pieleen?” hänelle esitettiin jatkokysymys. Hetken aikaa Scarlett oli aivan hiljaa, vaikka hänelle annettiin lupa puhua. Hän sai puhua, hän sai kertoa kaiken ja hän sai liioitella tapahtumia. Scarlett tuijotti hetken aikaa vain tuomari, vilkaisi muita läsnäolijoita. Miten hän aikoi kertoa kaiken, mitä piti sisällään lyhyesti, ytimekkäästi ja vakuuttavasti? Kuinka hän hiljentäisi hetkeksi äänen päässään, ystävänsä. Tytön katse lipui hitaasti kohden lattiaa ja suupielet kääntyivät alaspäin, surulliseen ilmeeseen. Hän oli käyttänyt samaa temppua koulussa ollessaan, hän oli esittänyt. Hän yritti samaa nyt.
”Ei kukaan haluu kuulla olevansa vahinko… Se vie pohjan kaikelta, mitä oot oppinu eikä ne ees opettanu mulle miten toimii… Ne hylkäs mut, kun mä lähin Tylypahkaan ja Tylypahka hylkäs mut, kun perhe hylkäs mut ensin… Ei mulla ollu kotia enää… Ei kukaan välittänyt”, Scarlett nyyhkäisi teatraalisesti. Hän oli kertovinaan jotain hyvin surullista ja koskettavaa, jotain millä saisi kerättyä säälipisteitä. Sodassa kaikki keinot olivat sallittuja. Scarlett käytti viimeisen mahdollisen oljenkortensa.
”Mun piti keksii tapa selvitä elämässä… Kun ei kukaan kertonut, mitä tehä..”, tyttö nyyhkäisi antaen silmien kostua tekokyynelistä. Puheenvuoron siirtyessä punaiselle armeijalle, neuvostolle, nosti Scarlett katsettaan ruskeat silmät kostuneina ja surullisina. Kuinka kukaan voisi tuomita hylättyä, surullista ja onnetonta tyttöä, joka etsi omaa kotiaan ja perhettään. Jotakuta, joka rakastaisi häntä ja jotakuta, jota rakastaa. Sitä tarinaa Scarlett yritti myydä. Julman maailman hylkäämä, ilman rakkautta jäänyt lapsirukka. Hän olisi syytön, hänen perheensä saisi rangaistuksen. Ei hän. Ja hän palaisi opiskelemaan Tylypahkaan, hänestä tulisi jotakin suurta.

”Taikalakineuvosto äänestää neiti Scarlett Sniderin syylliseksi”, ne olivat sanat, mitä Scarlett ei halunnut kuulla. Syyllinen. Hänet oli juuri virallisesti julistettu syylliseksi. Hän ei ollut syyllinen, hän oli uhri. Hän oli perheensä uhri, perheensä kohtelun ja valheiden uhri. Scarlett pamautti päänsä selkänojaa vasten maansa myyneenä. Syyllinen. Syyllisyyden myötä paluuta supersankaruuteen ei ollut. Neuvosto oli julistanut hänet sillä hetkellä superkonnaksi. Ja hän palaisi kostamaan kaikille. Ruskeissa silmissä ollut surullisuus haihtui hetkessä pois ja tilalle nousi murhanhimo, myrkyllisyys. Syyllinen. Hän oli syyllinen. Se oli ainut ääni tytön päässä. Syyllinen.
”- Tuomitsen teidät vuodeksi Azkabanin velhovankilaan”, se oli tuomio, jonka tuomari hänelle antoi. Vuosi vankilassa. Vuosi. Syyllinen ja vuosi vankilassa. Scarlett ei voinut kuin tuhahtaa saamalleen tuomiolle, se tuntui pettymykseltä ja hyvin lyhyeltä ajalta hänen rikoksistaan. Hän oli odottanut enemmän oltuaan syyllinen. Sama kuin hän olisi vienyt tikkarin lapselta, niin helppoa vuosi tuli olemaan. Hän aikoi paeta vankilasta, häntä ei yksi kivirakennelma pidättelisi, mikään ei pidättelisi häntä. Ei nyt eikä koskaan. Scarlettin huulilta karkasi ivallinen naurahdus taikalainvartioiden hakiessa häntä selliään kohden. Selliä, joka tulisi toimimaan hänen kotinaan seuraavan vuoden ajan. Vuoden ajan hänellä olisi koti. Vuosi hänellä oli aikaa paeta ja suunnitella tuleva kostonsa. Ja se vuosi sujuisi nopeasti. Hän olisi vapaa, ennen kuin kukaan ehtisi kissaa sanomaan. Pettymys omasta syyllisyydestään hävisi hetkessä ja tilalle nousi hulluuteen viittaava virne ja nauru tytön kulkiessa kohden vankilaansa. Vuosi. Syyllinen. Ja ääni päässä huusi tappamaan. Hän tappaisi. Hän toteuttaisi ystävänsä toiveen. Syyllinen.

Mutta Tuc – saanen kutsua sinua Tuciksi – oletko varma, että kaikki on hyvin?

Oletko varma, että kaikki on hyvin? Kaikki oli hyvin. Miten mikään voisi olla enää ikinä hyvin? Voiko mikään asia olla hyvin, kun omalta elämältä meni pohja? Kun se, mikä oli tärkeintä, mitä oli arvostanut, se vietiin pois? Miten kukaan voi elää sellaisessa maailmassa? Kun oma sankari, oma idoli, ei olekaan se, mikä väitti olevansa? Mikä se oli ollut kaikki vuodet? Mitä silloin voi tehdä? Miten sen jälkeen elämässä mikään voisi olla ikinä hyvin? Kun elämältä vietiin pohja, kaikki romuttui. Kaikesta tuli vain synkkää ja harmaata eikä millään ollut enää merkitystä. Snider. Se nimi oli olemassa jo ennen häntä ja se nimi määrittäisi sen, miten häntä kohdeltiin, miten muut näkivät hänet ja millainen hän oli. Hän oli Snider. Hän oli ollut ylpeä siitä nimestä, mutta ei ollut enää. Miten voi kohdata muut, kun tiesi totuuden ja tiesi muiden tietävän jo ennen itseään. Miten siinä vaiheessa voi kohdata kenenkään kasvoja, katsoa ketään silmiin? Ei mitenkään, se oli mahdotonta. Sillä hetkellä pieni ykkösluokkalainen halusi luovuttaa. Hän halusi kotiin. Hän halusi kotiin itkemään surunsa pois, palaamaan vanhaan. Hän halusi palata hetkeen, jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Hetkeen, ennen kuin hän sai tietää olevansa erikoinen niin kuin siskonsa, ennen kuin hänen siskonsa oli saanut kuulla erikoinen. Siihen asti kaikki oli ollut hyvin. Mutta kaikki muuttui, kun he kasvoivat erilleen. Kun myös kuopuksesta tuli erikoinen, kun hän sai saman kirjeen. Kun sisko ei enää saanut kirjettä. Sitä uskoi kaiken olevan hyvin, uskoi elämän hymyilevän, uskoi oman esikuvansa sanoihin kuin vuoreen. Ja korkealta putosi kovaa. Ja se sattui. Sattui liikaa. Pieni poika ei pitänyt tunteesta, jota hän kävi läpi. Hän oli tullut petytyksi, hän oli säälittävä, hän oli epäonnistunut eikä hän tiennyt enää, ketä ihailla. Saisiko, tai voisiko, hän ihailla siskonsa kaltaista ihmistä?

Perheesi – sisaresi – tilanne tuskin tuntuu mitenkään... keveältä, vaikka oletkin iloinen ja reipas vesseli.

Hän oli ollut. Hän oli ollut iloinen ja reipas poika. Hän oli jaksanut odottaa joka ikinen vuosi siskonsa paluuta koulusta kotiin. Hän oli jaksanut odottaa siskonsa kirjeitä pöllön mukana. Hän oli jaksanut odottaa ja hän odotti edelleen. Hän oli aina odottanut siskonsa tarinoita uskomattomasta koulusta, uskomattomista seikkailuista ja uskomattomista opinnoista. Hän odotti joka kerta kuulevansa jonkun suuren sankaritarinan ja joka kesäloma, joka joululoma, hän kuuli sellaisen. Hän eli siskonsa tarinoilla, hän eli siskonsa kertoman perusteella. Hän eli siskonsa tarinoiden kautta. Ja hän uskoi kaiken, hän uskoi kaiken niin kuin oli aina uskonut. Hän luotti siskoonsa kuin vuoreen, kukapa ei olisi luottanut? kuka ei olisi halunnut luottaa siskoonsa kuin vuoreen. Hän oli luottanut, hän halusi luottaa edelleen. Hän jaksoi edelleen odottaa siskonsa paluuta kotiin. Hän halusi siskonsa palaavan ehjänä kotiin. Kuka ei olisi halunnut perheensä olevan ehjä ja oman esikuvansa, idolinsa, olevan osa elämää? Hän halusi, hän halusi tehdä kaikkensa, jotta hän voisi elää siskonsa kanssa ja kertoa vuorostaan omista seikkailuistaan. Hän halusi taas olla iloinen vesseli, aivan kuten hänen siskonsa oli aina ollut. Oli ollut. Siinä se paino oli. Se oli mennyttä asiaa, se oli tapahtunut ja se oli ollut. Mutta sitä ei ollut enää, se ei tuntenut olevan nykyisyys.

Tuc – etkö ole tietoinen sisaresi pidätyksestä? Ja hänen saamastaan tuomiosta?

Pidätys. Oman siskon pidätys. Mitä hänen siskonsa oli tehnyt tullakseen pidätetyksi. Miksi juuri hänen siskonsa oli pidätetty? Hänen siskonsa, joka oli ollut enkeli, isin prinsessa kotona ja aina huomion keskipisteenä. Miksi hänet oli pidätetty? Miksi koulun mahtavin velho oli pidätetty ja vangittu, miksi? Miksi hänen siskonsa? Mitä hänen siskonsa oli tehnyt ollessaan välivuodella? Oliko hänen siskonsa rikkonut sääntöä olla loitsimatta? Sen täytyi olla väärinkäsitys, se oli ainoa järkevä asia pojan mielestä. Sen täytyi olla väärinkäsitys. Hän halusi sen olevan väärinkäsitys. Hän ei halunnut siskoaan vankilaan. Mutta hän aikoi odottaa siskonsa takaisin vankilasta, hän aikoi olla paikalla, kun hänen siskonsa palaisi kotiin. Hän halusi olla läsnä, hän halusi halata siskoaan ja lohduttaa, vaikkei hänen siskonsa asiasta välittänyt.
Tuomio. Vankilatuomio. Vuosi vankilassa. Poika tiesi siskonsa selviävän, hänen siskonsa oli vahva. Hän oli vahva ja hän jaksaisi odottaa vuoden siskonsa vapautumista. Hän odottaisi. Ja kun hänen siskonsa olisi vapaa, kaikki olisi kuin ennen. Eikö? Pienen pojan toiveajattelu, niin pieni ykkösluokkalainen halusi asian olevan. Entisellään.

Eihän hän ole enää pitkään aikaan edes opiskellut täällä. Eikö kukaan ole kertonut sinulle? Ehkä olet ymmärtänyt väärin. Sisaresi erotettiin koulustamme pysyvästi – olin itse paikalla, eikä tilanne ollut kaunista katsottavaa. Eikö… Eikö Scarlett tai vanhempanne kertoneet sinulle?

Ei, kukaan ei ollut kertonut hänelle mitään. Hän tiesi vain, mitä hänen siskonsa Scarlett oli kertonut. Upeat tarinat koulusta ja mahtavuudesta, ne pieni poika tiesi. Ne olivat ainoat asiat, mitkä Tuc oli kuullut Scarlettilta. Scarlett oli itse kertonut kohtalostaan koulusta, oli itse kertonut välivuodestaan. Ja Tuc oli uskonut sen, hän oli uskonut jokaisen sanan, jonka hänen siskonsa oli laskenut huuliensa välistä. Jokaisen pienen valheen siemenen Tuc oli ottanut vastaan kysymättä, kylvänyt kysymättä ja antanut sen kasvaa kysymättä. Tuc oli elänyt valheessa kaikki yksitoistavuottaan. Hän ei ollut kuullut totuutta edes vanhemmiltaan, mutta se ei häntä ollut yllättänyt. Hän oli tiennyt, ettei hänen vanhempiaan asiat kiinnostaneet. Mitä tapahtui kodin ulkopuolella, ne olivat omia asioita. Ja Scarlett oli kertonut asiat omin sanoin, omat versiot tapahtuneista. Ja Tuc oli ostanut valheet epäilemättä hetkeäkään. Sillä hetkellä kuultuaan totuudeksi väitetyn asian, Tuc piti itseään tyhmänä. Hän tunsi itsensä tyhmäksi ja sinisilmäiseksi. Miksi hän ei ollut koskaan epäillyt siskonsa mahtavuutta? Koska hän oli aina ihaillut siskoaan, kadehtinut siskonsa mahtavuutta. Hän oli aina, ihan aina, halunnut olla kuin siskonsa oli. Kukapa tavallinen ihminen ei olisi halunnut olla jotakin mahtavaa, kuten oma sisko oli? Hän halusi ja nyt hän oli. Mutta hän ei halunnut olla enää kuin siskonsa. Hän ei halunnut. Mutta yhtä aikaa hän halusi. Pojan ajatukset olivat ristissä, eikä hän tiennyt mihin tai kehen uskoa. Jos hän uskoisi siihen, mitä lehdet kirjoittivat ja mitä hänen tuvanjohtajansa kertoi, hän poistaisi pohjan koko elämältään, sillä hänen elämänsä olisi pohjautunut siinä vaiheessa valheeseen. Jos hän jatkaisi siskonsa tarinoihin uskomiseen, hän näyttäytyisi kaikkien silmissä tyhmänä aivopestynä lapsena. Poikana, joka olisi kuin Scarlett Snider, oman sukunimensä vanki.

Mitä sinulle tarkalleen on kerrottu sisaresi tilanteesta? Tai siis, mitä tiedät hänestä ja hänen tilanteestaan juuri nyt?

Scarlett oli välivuodella. Sen Tuc tiesi, se hänelle oli kerrottu. Se oli valhe. Se oli typerä valhe, jonka vain typerä ihminen voi keksiä ja jonka vain typerä ihminen voi uskoa. Hän oli typerä ihminen, kun hän oli uskonut. Scarlett odotti hänen tietojensa mukaan kotona seuraavaa syksyä. Syksyllä Scarlett palaisi kouluun, olisi huispauskapteeni, ottaisi Tucin joukkueeseen ja opettaisi Tucille kaiken. Syksyllä kaikki olisi ennallaan ja he yhdessä olisivat koulun mahtavimmat velhot, ikäluokkansa priimukset aivan kuten Scarlett oli ollut. Mutta ei, ei Scarlett ollut. Scarlett oli typerä, häiriköivä lapsi, joka vain kiusasi muita. Joka teki mitä vain saadakseen oman tahtonsa läpi ja rikkoi sääntöjä minkä ehti. Se oli totuus.
Ja se tuntui väärältä. Miten väärältä jonkun asian kuuleminen voi tuntua. Tuntui väärältä kuulla siskonsa kamaluuksista, lukea niistä. Se viattomuus, mitä hänen siskonsa oli kantanut, haihtui hetkessä. Scarlett ei ollut viaton, ja Tuc oli siskonsa pelinappula. Ajatus hirvitti, pelotti, ahdisti pientä poikaa. Hän oli siskonsa pelinappula. Hänestä olisi tullut Scarlettin apuväline valloittaa koulu ja tuhota kaikki. Tuc olisi joutunut kantamaan vastuun kaikesta, mitä hänen siskonsa oli tehnyt ja tulisi tekemään. Se ei poistanut sitä totuutta, että Tuc tulisi kantamaan vastuun kaikesta, mitä hänen siskonsa oli tehnyt koulussa. Tuc saisi kuulla kaiken, hän saisi kestää kaiken ja kärsiä siskonsa tekojen vuoksi. Hän olisi hyljeksitty, koulukiusattu ja yksinäinen oppilas. Ei hän ansainnut kavereita, hän ansaitsi olla yksin. Yksin hänen tulisi olla siskonsa vuoksi. Hän oli surkea, hän oli paha. Hän oli kamala ihminen ja sieti joutua siskonsa seuraan vankilaan. Ehkä hän menisi sinne itse, kävelisi ovesta sisään ja antautuisi siskonsa seuraan. Hän halusi olla yksin, hän ei halunnut nähdä ketään. Hän ei ansainnut kavereita. Hänen kuului olla yksin. Jottei hän olisi niin kuin siskonsa, jottei hän olisi kuin Snider.

Oletko kuullut, mitä sisarestasi on kirjoitettu Päivän profeetassa?

Ei, hän ei ollut kuullut. Hän ei ollut lukenut lehtiä, ei koskaan. Hän katsoi lähinnä piirrettyjä. Tuc rakasti piirrettyjä, niiden huumoria ja sitä, kuinka ne toivat häntä lähemmäs Scarlettia. Yksi yhteinen asia oli säilynyt heidän välillään ja pitänyt heidät lähellä toisiaan, ja ne olivat supersankarit ja piirretyt. Ne olivat hauskoja, niiden parissa pystyi nauramaan. Eivät lehdet, lehtiä ei heidän perheessään luettu.
Tuc katsoi pitkään lehtiä käsissään, uutisia hänen siskostaan. Hänen siskonsa oli pidätetty. Hänen siskollaan oli ollut hallussa joku mystinen näkymättömyysviitta, ilmeisesti varastettu ja ilmeisesti arvokas sellainen viitta. Hänen siskollaan oli ollut hallussa varastettu sauva, kun omaa sauvaa ei ollut enää. Mikä pelottavinta, hänen siskollaan oli ollut hallussaan pimeyden voimista kertovia kirjoja. Niiden takia Tuc ei saanut koskaan mennä siskonsa huoneeseen, hänen siskonsa huone oli täynnä varastettuja asioita. Ties vaikka Scarlett olisi ryöstänyt jonkun Egyptiläisen muumion haudankin. Se ei enää yllättäisi Tucia, mikään ei yllättäisi. Hänen siskonsa oli paatunut rikollinen. Hänen siskonsa oli kaikkea muuta, kuin mitä hän kertoi olevansa. Eiväthän uutislehdet valehdelleet, eiväthän? Lehti kertoi totuuden Tucille, se ei valehdellut. Ja se totuus sattui. Miksi totuuden piti aina sattua?

Tuc, sinulla on ikävä kyllä… Valehdeltu. En tiedä suoraan, kenen toimesta, mutta vannon sinun sekä sisaresi entisenä tuvanjohtajana, että kerron totuuden. Scarlett erotettiin koulusta pysyvästi – hän ei ole lähtenyt välivuodelle, vaan ei ole enää tervetullut takaisin. Hän aiheutti suuria vaaratilanteita muille ja oli osallisena yhden oppilaan traagiseen kuolemaan.

Tuc huokaisi raskaasti, hänen tuli selvitä jollakin tapaa lukuisat kouluvuodet läpi Tylypahkassa, jossa hänen siskonsa oli riehunut. Hän ei tiennyt, selviäisikö hän siitä. Miten hän ikinä selviäisi? Ehkä sitten, kun hän olisi seitsemännellä, kaikki olisivat unohtaneet hänen olevan Sniderin kuopus, ellei hänen vuosiluokkansa olisi se, joka muistaisi ikuisesti. Kunpa hänellä olisi supervoimia muuttua näkymättömäksi, niin kukaan ei näkisi häntä ja hän saisi olla aina rauhassa. Ikuisesti rauhassa. Olisi ihanaa olla näkymätön ja muiden katseilta piilossa. Hän ei halunnut olla tuomittu siskonsa takia, hän ei koskaan pyytänyt sitä. Hän halusi olla ihailtu siskonsa vuoksi. Tuc oli yrittänyt olla ihailtu kertomalla muille siskostaan, mutta hän ei voisi ikinä olla ihailtu siskollaan. Hänen siskonsa oli rikollinen, hänen siskonsa istui vankilassa. Hänen ikioma esikuvansa istui vankilassa. Hän oli aina ihaillut siskoaan ja nyt hänen siskonsa oli mitä oli. Ja hän oli samanlainen kuin siskonsa, kaikki näkisivät hänessä siskonsa.

Olen pahoillani Tuc, että sinua on pidetty pimennossa näistä asioista. Mutta minusta on epäreilua, jos et tiedä, mitä linnassa on oikeasti tapahtunut aiemmin, miksi sisaresi nimi ehkä… Aiheuttaa keskustelua nyt ja tulevina viikkoina.

Tuc halusi kotiin. Hän halusi kotiin karkuun tulevia viikkoja, tulevia vuosia. Tulevat viikot, vuodet, pelottivat häntä hyvin paljon. Kaikki näkisivät hänessä vain hänen siskonsa, kaikki näkisivät hänessä Scarlettin. Kaikki pitäisivät häntä samanlaisena eikä hän jaksaisi muuttaa kaikkien koulun miljoonien oppilaiden mielipidettä. Hän ei halunnut olla näkyvissä rooleissa, mikä tarkoitti, ettei hän voisi ikinä ryhtyä huispaajaksi. Hän ei voisi ikinä huispata, sillä silloin hän olisi vielä yhteneväisempi Scarlettin kanssa. Hän ei voisi ikinä oppia sanattomia loitsuja, sillä silloin hän oli yhtenäisempi siskonsa kanssa. Hän ei halunnut mitään yhteistä hänelle ja siskolle. Hän ei halunnut!
Hän halusi, hän ei halunnut unohtaa siskoaan ja hyviä aikojaan siskonsa kanssa. Hän halusi puhdistaa siskonsa maineen ja saada oman roolimallinsa takaisin. Hän halusi haluamatta sitä eikä siinä ollut mitään järkeä. Minkä tien hän ikinä tulisi valitsemaan, hän tuottaisi jollekin pettymyksen. Koululle, perheelleen, siskolleen, itselleen. Hän ei tiennyt, milloin hän osaisi päättää, kenelle hän halusi tuottaa pettymyksen ja kenelle ei. Tuc ei halunnut tehdä valintaa eikä hän halunnut kenenkään tekevän valintaa hänen puolestaan.

Et sinä ole sisaresi. Kukaan meistä ei ole sukunimensä vanki. Sinä et ole, eikä sinun tarvitse olla, kuin siskosi.

Et ole sisaresi. Hän ei ollut, mutta hän oli. Ja Tuc oli sukunimensä vanki, vaikka hänelle muuta sanottaisiin. Hän ei pääsisi irti siskonsa jättämistä tahroista, hän eläisi siskonsa jättämät tahrat ja valheet uudestaan ja uudestaan. Sukunimen vaihtaminen ei auttaisi, hän olisi edelleen Snider. Hän halusi olla Snider ja hän halusi pitää siskon osana perhettään. Sisko oli hänelle tärkeä, se oli hänen ainut kontaktinsa taikamaailman ja normaalin elämän välillä. Oli aina ollut. Ja häneltä vietiin hänen ainoa turvansa, ainoa tietopakettinsa. Hän oli yksin. Hän halusi olla kuin Scarlett, hän olisi olla Snider. Hän halusi kantaa nimeä ylpeänä, hän halusi tehdä siskonsa ylpeäksi ja toteuttaa siskonsa toiveet. Hän halusi olla Snider, hän halusi pärjätä. Pientä poikaa pelotti pärjääminen taikamaailmassa, hän ei ollut hyvä siinä. Hän ei osannut, hän ei tiennyt. Hän ei halunnut nähdä muita oppilaita, hän ei halunnut kuulla heidän puhuvan pahaa hänen siskostaan. Hän ei halunnut nähdä pitkiä katseita häntä kohti. Kaikki tiesivät, kuka hän oli, mutta hän ei tiennyt kenestäkään mitään. Kaikki tiesivät hänet Scarlettin vuoksi ja kaikki pitivät häntä yhtä paatuneena kuin Scarlett oli. Häntä pidettiin hulluna poikana, joka haluttiin kiertää kaukaa. Hän oli hullu poika, kun hän halusi saada oman siskonsa takaisin, hän halusi palauttaa siskonsa entiselleen. Samalla Tuc halusi rakentaa omaa elämää, mutta kuinka hän tekisi sen, kun hänen elämältään oli juuri viety pohja? Tuc halusi olla yksin, hän halusi kotiin, hän halusi kadota.

Azkabanissa. Hän on varmasti erilainen vuoden päästä. Mutta hän on topakka tyttö ja kovaa tekoa. Ikävä kyllä Azkabaniin ei voi lähettää kirjeitä.

Scarlett oli vahva, Tuc oli todennut sen monta kertaa. Scarlett ei koskaan itkenyt, Scarlett ei koskaan näyttänyt kipua. Scarett hymyili ja nauroi aina, oli miten paha päivä tahansa. Scarlett sai aina Tucin hymyilemään ja Tucin voimaan paremmin. Scarlett oli aina halunnut pitää Tucin turvassa, ja sen vuoksi Scarlett oli kertonut kaiken Tylypahkasta. Scarlettilla oli hyvä sydän eikä Tuc halunnut siskonsa hyvän sydämen muuttuvan tai katoavan mihinkään. Hän ei halunnut siskonsa saapuvan takaisin masentuneena, itkuisena ja surullisena. Tuc ei tulisi osaamaan lohduttamaan siskoaan, hän ei ikinä saisi siskoaan nauramaan samalla tavalla. Paitsi ehkä piirretyillä, ne olivat aina kivoja. Ne naurattivat aina.

Vuosi. Vuosi ilman siskoa. Vuosi ilman, että kuuli mitään siskostaan. Vain lehtien jutut. Lehtien tarinat hänen siskostaan. Niiden varassa Tuc oli seuraavan vuoden ajan. Vuoden päästä hän näkisi taas siskonsa, silloin hän saisi halata siskoaan, saisi kertoa hänellä olleen ikävä. Tuc saisi kertoa, ettei hän ollut mistään vihainen Scarlettille. Scarlett oli vain yrittänyt pitää Tucin turvassa, eikö? Scarlett oli valheillaan halunnut Tucilla olevan hyvä alku koulutaipaleelle, sen vuoksi Scarlett ei ollut kertonut olevansa erotettu. Scarlett olisi kertonut sen aikanaan, kun Tuc olisi ollut valmis. Tucia oli jo valmiiksi pelottanut Tylypahkaan lähtö, vielä enemmän se olisi pelottanut, jos hän olisi tiennyt, ettei Scarlett saavu enää koskaan Tylypahkaan. Nyt Tucia pelotti, miten muut suhtautuisivat häneen. Mutta Scarlett oli suojellut, tehnyt pojalle helpon laskun. Ja Tuc ymmärsi sen, hän halusi uskoa sen olevan totta. Ja hän halusi päästä kertomaan sen siskolleen, hän halusi halata siskoaan ja kiittää siskoaan kaikesta, mitä oli tehnyt. Hän halusi kertoa, ettei hän ollut vihainen. Hän ei voinut olla vihainen omalle siskolleen.

Tuc oli pettynyt. Sitä hän oli. Hän oli pettynyt, ettei Scarlett ollut heti kertonut totuutta. Hän oli pettynyt itseensä, ettei hän ollut epäillyt yhtään. Tuc oli vihainen, pettynyt, surullinen ja ahdistunut. Hän vihasi kaikkia ja kaikkea eikä mikään kiinnostanut häntä. Hän halusi kotiin. Hän halusi huutaa koko maailmalle vihansa, hän halusi itkeä lammikon täyteen, hän halusi hävitä kaikkien näkyviltä mystisen näkymättömyysviitan avulla ja hän halusi olla yksin. Hän ei halunnut ketään elämäänsä sotkemaan hänen asioitaan. Hän olisi vihainen vuoden. Sitten hän antaisi siskolleen anteeksi kaiken. Aivan varmasti. Hän pelastaisi siskonsa turmiolta, hän olisi vuorostaan siskonsa sankari, eikö? Niin hän halusi uskoa pienessä mielessään.

Sillä hetkellä Tuc oli vihainen. Hän oli surullinen. Se tuntui ikävältä, hän ei tiennyt miten päin olla eikä tiennyt miten puhua. Helpointa oli huutaa ja hautautua omaan sänkyyn. Elämä oli typerää, elämä oli aivan kamalaa eikä hän halunnut elää sitä. Helpointa oli vain olla. Helpointa oli olla kuulematta kenenkään sanoja, tuijottaa suoraan eteensä ja vain olla. Hän oli kuin zombi, jonka ajatukset laukkasivat eikä hän saanut kiinni mistään ajatuksesta. Hän oli kuin kuollut olematta kuollut, mitä se ikinä tarkoittikaan. Tucia lohdutti ainoastaan ajatus, että hänellä oli kokonainen vuosi aikaa päättää, mitä hän sanoisi siskolleen, antaisiko hän anteeksi vai huutaisiko hän vihansa siskolleen. Suurin ongelma oli kohdata kaikki muut oppilaat, jotka tunsivat hänen siskonsa. Oli mahdotonta katsoa ketään päin, nähdä ketään. Hän ei pystyisi siihen, hän tiesi sen.

Vuosi. Vuoden päästä kaikki olisi hyvin, olisi oltava hyvin. Vuosi.

Agatha ei voinut uskoa sitä todeksi, se oli entistä enemmän totta ja realistista. Agathan onnella ei ollut rajaa, jos se olisi ollut mahdollista, hän olisi haljennut onnesta ja ilosta. Mutta samaan aikaan pelko kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, mikä voisi tapahtua, pyöri epävarman naisen mielessä. Kaikki voisi mennä pieleen ja vaikka hän oli valmistautunut tähän hetkeen kuukausien ajan, hän ei ollut valmis. Mutta voisiko hän koskaan olla valmis, etenkin kun hän tiesi valtaosan vastuusta jäävän hänen harteilleen. Hän jäisi kotiin ja Oliver jatkaisi uraputkeaan, niin se oli järkevintä ja viisainta. Molemmat tiesivät sen.

Agatha istui harmaassa nojatuolissa pitäen käsivarsillaan pientä kääröä, niin hentoa ja hajoavaa. Agatha pelkäsi rikkovansa käärön pelkällä katseellaan, hennolla kosketuksellaan. Pieni käärö nukkui Agathan käsivarsilla, tuhisi pienen siilin lailla.  Agathan kasvot sulivat hymyyn, epävarmuus kaikkosi hänen katsoessaan pieniä kasvoja, sivellessään pehmeää poskea etusormellaan. Hänen käsivarsillaan lepäsi hänen esikoisensa, pieni tyttövauva. Vauva, jonka saamista hän oli epäröinyt ja jonka kertomisesta hän oli epäröinyt. Mutta nyt hänen tyttärensä oli siinä, hänen tyttärensä lepäsi hänen sylissään ja nukkui. Hänen tyttärellään oli kaikki hyvin, samoin kuin hänellä itsellään.

Pelkotila siitä, että hänen iltatähdelleen kävisi jotakin, oli todellinen. Agatha oli käynyt mielessään läpi kaikki kauhuskenaariot, jotka hänen iltatähtensä voisi kokea. Hänen iltatähtensä voisi koska vain laittaa välinsä poikki häneen, hänen iltatähtensä voisi joutua koulukiusatuksi niin kuin, hänen iltatähtensä voisi loukata itsensä vakavasti ja joku päivä hänen iltatähtensä voisi olla kokonaan poissa. Joku päivä hänen iltatähtensä sammuisi eikä hän halunnut iltatähtensä sammuvan ennen kuin hän itse olisi nukkunut pois vanhettuaan. Hän halusi nähdä koko iltatähtensä elämän, halusi nähdä hänen kasvavan ja varttuvan, oppivan ja rakentavan oman perheensä. Agatha halusi nähdä iltatähtensä lapsenlapset ja tulla isoäidiksi. Hän halusi olla äiti, täydellinen äiti, vaikka se oli varmasti liikaa vaadittu ja odotettu.

Agatha ei ollut täydellinen ihminen, ei ollut koskaan ollut. Agatha oli hyvin rikkinäinen persoona ja hän oli vasta saanut kasattua nuoruuden palasensa yhteen, yhdeksi ehjäksi kuvaksi. Hän oli vasta alkanut ymmärtämään, miksi hänen isänsä oli lähtenyt hänen syntyessään eikä se ollut hänen syynsä. Hän ei ollut syypää isänsä lähtöön, hän ei voinut syyttää itseään siitä. Agatha oli saanut hyvän lapsuuden isänsä lähdöstä huolimatta, ehkä hänen isänsä lähtö oli vain ollut siunaus hänelle ja hänen perheelleen. Hän sai kasvaa rakastavien ja luotettavien ihmisten keskellä. Niin oli hyvä ja niin hän halusi myös iltatähtensä kasvavan – luottamuksessa, turvassa. Agatha oli selvinnyt isoveljensä kuolemasta – isoveljensä, joka oli ollut hänelle kuin isä, jota hän ei koskaan oppinut tuntemaan. Agatha oli selvinnyt menetyksestä, hän oli selvinnyt vaikeista kouluvuosista. Agatha oli jaksanut yrittää, hän oli pysynyt positiivisena itsenään. Hänen elämänsä hymyili, hän oli saanut rakastamansa miehen, jonka seurassa oli turvallista olla. Ja hänen käsivarsillaan lepäsi iltatähti, pieni tyttö.

Agathaa jännitti tulevat vuodet. Hän epäröi, epäröi äitinä olemista. Hän jäisi yksin kotiin, se oli ainut järkevä ratkaisu. Oliver keskittyisi uraansa ja pitäisi perheen leivässä. Agatha kasvattaisi iltatähdestään kauniin tytön ja opettaisi hänelle kaikki, mitä elämässä tarvitsisi tietää. Hän haluaisi iltatähdestään viisaan, hyväsydämisen ja onnellisen tytön. Hän halusi opettaa iltatähtensä tavoittelemaan unelmiaan. Ennen kaikkea hän halusi iltatähtensä rakastavan muita ja itseään, luottavan itseensä ja kykyihinsä, tekemään sen, mitä Agatha ei ollut kyennyt opiskeluvuosinaan – olemaan onnellinen. Agatha oli pelännyt liikaa opiskeluvuosinaan, syystä. Ja nainen tekisi kaikkensa, jottei hänen iltatähtensä tarvitsisi pelätä, jotta hänen iltatähdellään olisi turvallista tuikkia.

Agatha silitti pehmeää, pientä poskea etusormellaan. Nuoren naisen kasvot kääntyivät hymyyn hänen noustessaan nojatuolilta seisomaan iltatähti sylissään. Naisen askeleet kulkeutuivat ikkunan taakse. Ikkunan takana tuikkivat tuhannet tähdet, joiden edessä Agathan sielu lepäsi.
”Näetkö, iltatähteni? Noista sinä saat nimesi, tähdistä. Ja joku päivä tuikit kirkkaimpana tähtenä”, Agatha huokaisi painaen suukon iltatähtensä otsalle. Hän oli onnellinen eikä hän halunnut minkään muuttuvan. Hän oli onnellinen ja hänen perheensä oli onnellinen. Hän, miehensä ja heidän pieni iltatähtensä.

Vauva-arki. Kuka sanoi hulluimmissa haaveissaan sen olevan ihanaa, rentouttavaa aikaa? Agatha oppi asian kantapään kautta, hän oli ollut niin onnellinen pienen iltatähtensä syntymästä. Arki pienen vauvan kanssa ei ollut ruusuilla tanssimista. Unettomia öitä herkkäunisen iltatähden valvottaessa aamun pikkutunneille ja aikaisin heräämistä. Jokainen pieni kolahdus, rasahdus, kilahdus, mikä vain ääni sai pienen iltatähden parahtamaan hereille. Ja iltatähden herääminen, hereillä olo, tarkoitti myös Agathan valvomista. Agatha lohdutti ja suojeli pientä iltatähteä valvottavilta ääniltä. Vähäiset yöunet vaikuttivat Agathaan, mitä enemmän hän valvoi, sitä hermostuneempi hän oli. Agatha puri jälleen huuliaan rikkinäisiksi, haavaumille ja verille, aivan kuin olisi palannut kouluun, jossa pelot valvottivat häntä ajoittain. Nyt hän valvoi iltatähden pelkojen vuoksi. Iltatähti valvoi, niin valvoi äitikin.

”Katso iltatähti, tähtiäkö haluat nähdä? Ne loistavat kirkkaina”, vaikka nainen oli väsynyt, hän hymyili pitäessään iltatähteä sylissään ikkunan ääressä. Hän ei voinut väsytä iltatähtensä ääressä, hänen oli oltava vahva iltatähtensä tähden eikä hänellä ollut varaa särkyä. Hänen iltatähtensä sai itkeä niin paljon kuin halusi, tyttö sai itkeä pahan olonsa pois, sai lohduttautua äitinsä sylissä niin paljon kuin halusi. Ja Agatha olisi siinä aina pienokaistaan varten, hän ei koskaan lähtisi. Ja jos se vaatisi sen, Agatha jättäisi työnsä ministeriössä ja jäisi kokopäiväiseksi kotiäidiksi. Hän oli valmis uhraukseen, jos se vaatisi sen tytön kasvaessa. Hän olisi aina läsnä, kun iltatähti kaipaisi häntä. Se oli hänen lupauksensa pienelle tähdelle. Pitäessään pientä tyttöä sylissä ikkunan edessä, tähtien loisteessa, Agathan kasvot sulivat hymyyn. Hän oli pienenä katsellut tähtiä ollessaan allapäin, maannut nurmikolla ja tuijotellut ylös. Nyt hän jakoi lapsuusmuistonsa pienokaisensa kanssa, katseli tähtiä pienokaisensa itkiessä, rauhoittuessa hänen syliinsä.

”Nuku vain iltatähteni”, Agatha kuiskasi hellästi painaen suukon tytön otsalle. Nainen laski nukahtaneen lapsen takaisin kehtoonsa. Ei ääntäkään, ei pihahdustakaan, niin iltatähti jatkaisi uniaan aamuun antaen myös Agathan levätä. Agatha katseli hetken aikaa kehdossa uinuvaa iltatähteä, kunnes peruutti hiljaa sukkasillaan huoneen ovelle ja painoi oven lähes ääneti kiinni. Agatha uskalsi hengittää saatuaan lastenhuoneen oven kiinni iltatähden uinuessa. Naisen väsyneet askeleet palasivat makuuhuoneeseen, jossa Oliver jatkoi uniaan. Mies menisi aamulla töihin, herättäisi hänet ja iltatähden. Agatha halusi nukkua kellonpirahdukseen asti rauhassa, ilman häiriöitä. Agatha painoi suukon nukkuvan miehensä otsalle ja käpertyi peiton alle miehensä viereen.

Agatha painoi silmänsä kiinni etsien unta. Kunnes Agatha kuuli sateen ropisevan kattotiiliä vasten. Agathan siniset silmät avautuivat välittömästi kuuntelemaan talon ääniä. Sade ropisi tasaisesti kattoa vasten, rummutti kattotiiliä herättäen juuri uinahtaneen iltatähden. Agatha suoristautui ulos, loi hellyttävän hymyn Oliverille ja nainen asteli lastenhuoneeseen. Iltatähti itki keskeytynyttä untaan, pelottavaa sateen ropinaa. Ropina rummutti kattotiiliä vasten tasaisesti tytön rauhoittuessa äidin syliin. Äidin, joka ei voisi tänä yönä nukkuessa tietäessä iltatähden heräävän heti itkemään naisen tuudituksen loppuessa.

Vauva-arki oli hermoja raastavaa. Agatha rakasti iltatähteään, hän rakasti pientä kääröä sylissään. Ja huolimatta siitä, kuinka raastavaa ja vaikeaa pienen lapsen kanssa oli, Agatha ei vaihtaisi hetkeään pois. Hän rakasti iltatähteään. Rakastaisi nyt ja aina.

Dinah katseli suurin silmin edessään avautuvaa koulua. Koulu, Castelobruxo, muistutti kovin temppeliä ollen kuvankaunis, jos niin voisi rakennusta kuvailla. Koulun kivet hohtivat kullankeltaisena aamuauringon valossa. Aamuaurinko paistoi koulua ympäröivän sademetsän takaa. Pienikokoinen neiti ei uskonut sisällään, että juuri hänet oli saatu sisälle Castelobruxon taikakouluun. Hänen isänsä oli saanut hänet pois kotiopetuksesta ja saanut hänet sisälle Castelobruxoon. Dinah oli innoissaan, hän pääsisi opiskelemaan oikeassa koulussa ja hänen isänsä saisi keskittyä töihin ministeriössä. Vaikka koulun aloittaminen tarkoitti muuttoa, Dinah oli innoissaan uudesta kulttuurista, jonka hän sai oppia. Kullanhohtoinen temppeli, koulu, kutsui tyttöä puoleensa. Dinah ei malttanut pysyä uudessa kaavussaan tuijotellessaan koulun suuria, nousevia portaita ja pariovia, joista hän astuisi aloittaakseen neljännen opiskeluvuotensa – ensimmäisen opiskeluvuotensa koulussa.

Dinahin kaapu oli vihreä, lähtökohtaisesti tytön mielestä vihreä ei pukenut häntä. Sävy ei imarrellut tyttöä eikä sointunut yhteen tummien silmien kanssa. Dinah katseli vihreää, itselleen mittatyönä tehtyä kaapua. Vihreä kaapu oli ahdattu täyteen värejä. Vaaleanvihreässä kaavussa oli keltaisia raitakuvioita leikkauksen mukaisesti sommiteltuna. Keltainen ei ollut ainoa vihreään sekoitettu sävy vaan vihreästä kaavusta löytyi myös punaista olkavarsien kohdalta. Punainen väri muodosti molempiin olkavarsiin rinkulat. Kaavun alahelmassa, polvitaipeiden kohdilta, löytyi lisää keltaista ja keltaisen kanssa sinistä kolmiokuvioisena viivana, joka kiersi kaavun ympäri. Väriloistoisen kaavun kolmiokuviosta roikkui kaksi tupsua, toinen sinisenä ja toinen keltaisena. Värejä oli kaavussa lukuisia, vaikka jokaiselle jakaa. Dinah loi viimeisen silauksen koulukaapuunsa, jota hän kantaisi tästä päivästä, tästä hetkestä, eteenpäin sen arvoisesti – kunnioittavasti ja ylpeänä. Pienikokoinen tyttö veti syvään henkeä astuessaan ensimmäiselle kullatulle portaalle kohden suuria pariovia portaiden päässä.

Dinahin harmaat silmät tutkivat jokaista hänen eteensä osuvaa asiaa, ne kävivät läpi jokaisen yksityiskohdan valtavassa, temppelimäisessä koulussa ja vastaantulevassa oppilaassa. Jokainen oli ihmeellistä pienelle noidalle, hänen silmiensä edessä avautui kokonaan uusi maailma – liuta noitia ja velhoja, uusi kieli, uusi kulttuuri, uusi maailma. Hän oli kuvitellut kaiken olevan samanlaista kuin Britannian taikaministeriön alla, mutta totuus oli aivan toista, siltä se sillä hetkellä vaikutti neljätoistavuotiaan tytön mielessä. Hänen isänsä oli kertonut Castelobruxosta tarinoita, yrittänyt valmistaa tyttöä kouluun, mutta kaikki Dinahin kuulemma tuntui unohtuvan siinä hetkessä, kun hän hengitti sademetsän raikasta ilmaa sisäänsä, katseli ympärilleen suuressa temppelissä. Ihannoinnin keskellä tytön pieneen mieleen juolahti ajatus – jos hän ei sopeutuisi? Tyttö huokaisi raskaasti, hänellä oli edessä pitkät ja vaikeat kouluvuodet – hänen tuli oppia koulun tavoille, oppia uusi kulttuuri ja sopeutua muiden oppilaiden joukkoon. Se kuulosti mahdottomalta ajatukselta, hän oli vain pieni tyttö isänsä kotiopetuksesta. Vaikka Dinahin suonissa virtasi puhdasta verta, sillä hetkellä se tuntui hyvin mitättömältä ja pieneltä asialta. Hän oli vain tyttö toiselta mantereelta. Vieras.

Kului päivä. Kului viikko. Kului kuukausi. Kului toinen kuukausi. Dinah imi itseensä kaiken tiedon, mitä professorit hänelle tarjosivat, mitä kirjat hänelle tarjosivat ja mitä hän kuuli muilta oppilailtaan, ikätovereiltaan. Pieni neljätoistavuotias tyttö oppi koulun tavoille nopeasti, se oli itsestäänselvyys kunnioittaa koulun rehtoria ja muita auktoriteetteja, professoreita. Dinahin jutellessa rehtorin kanssa, he kävivät pitkiä keskusteluja ilman, että kumpikaan räpytti silmiään. Jokainen keskustelu päättyi Dinahin silmien väsymiseen ja tytön silmien räpyttämiseen tai niiden hieromiseen. Dinah rakasti taikaeläintenhoidon oppitunteja, hän rakasti tavata silmästä silmään itselleen jopa vieraita taikaolentoja, joita ei Britannian saarilla tavattu. Dinah tunsi elävänsä taikaeläintenhoidon tunneilla uudella tavalla, jota hän ei ollut kokenut ennen. Hän tunsi olevansa vapaa ja hän halusi tuntea jokaisen taikaeläimen aina vain paremmin ja paremmin. Dinah oppi paljon Brasilian kulttuurista ja Brasilian taikaministeriön toimista. Tytöstä tuntui ajoittain oudolta, kuinka pienin eroin eri maiden taikaministeriöt saattoivat erota toisistaan. Tyttö sai paljon huomiota kyseisillä tunneilla, kun häneltä pyydettiin näkemyksiä ja kokemuksia Britannian taikaministeriöstä, Britannian kulttuurista. Huomio tuntui yhtä aikaa hyvältä, joku huomasi hänet, ja yhtä aikaa oudolta, hän oli silmätikku, hän oli muukalainen. Suureen oppilasmassaan oli helppo sulautua, oli helppo olla yksi lukuisista vuosikurssin oppilaista. Erottuminen joukosta omaksi edukseen oli sitäkin haastavampaa. Kului viikkoja, kului kuukusia. Ja kuukausi vaihtui vuodeksi.
Dinah astui viidennen vuoden oppilaana Castelobruxon suurista pariovista, kohosi lukuisat portaat ylös temppelin, koulun, sisätiloihin. Tyttö viihtyi ulkona, hän rakasti kävelyitä sademetsien siimeksissä, hän rakasti kohdata taikaolentoja ja nähdä ne itselleen ominaisessa ympäristössä. Dinah ei ollut häävi oppilas yrttitiedossa viidentenä kouluvuotenaan, hän ei erottunut edukseen. Luokkatilat sisällä olivat valoisia niiden sijaitessa yleisimmin korkealla torneissa, joiden ikkunoista pääsi lämmin aurinko porottamaan ja valaisemaan. Liemet. Dinah osasi, hän tiesi kohtalaisesti liemistä, kaikkein eniten hän tiesi taikaeläimistä saatavista ainesosista, mutta hänen epäonnekseen, niin tuntui tietävän monet muutkin. Taikaeläimet ja yrtit, kasvit, jos joku sattui niistä tietämään jotakin, hän osasi tehdä liemiä. Dinah kulki osana massaa, hän oli yksi lukuisista vuosikurssin oppilaista, edelleen. Hän ei erottunut edukseen, hän ei ollut enää vieras, hän oli yksi Castelobruxon oppilaista. Yksi viidennen vuosikurssin opiskelijoista, joka teki tasaisen hyvää työtä opiskelujensa suhteen.

Päivät kuluivat, viikot kuluivat. Dinah seurasi hiljaisena päivästä toiseen sademetsän puiden liikehdintää temppelin ikkunoista, hän silmäili kaukana sademetsän suojissa liikkuvia otuksia, niin uljaita ja mahtavia. Sademetsä seisoi vankkana tarjoten suojapaikan jokaiselle sitä kaipaavalle otukselle, jokainen taikaolento olisi turvassa sademetsässä temppelin lähettyvillä. Jonain päivänä Dinah haluaisi itse olla se, joka tarjosi suojan taikaolennoille. Hän halusi pelastaa ne, jotka tarvitsivat apua. Pelastaa ja suojella niitä suurelta, pahalta maailmalta. Aivan kuten hänen isänsä suojeli häntä ja valmisti häntä aikuisuuteen, täysi-ikäisyyteen. Täysi-ikäisyyteen ei ollut pitkä aika ja Dinahin oli pian aika päättää, mitä hän halusi tehdä valmistuttuaan. Mitä hän halusi? Hän oli tiennyt sen aina syvällä sisällään, hän halusi auttaa ja pelastaa, hän halusi auttaa heitä, jotka eivät itse voineet auttaa itseään. Hän halusi tehdä uraa taikaolentojen parissa ja siihen nähden Castelobruxo tarjosi erinomaiset valmiudet. Castelobruxon henkilökunnan, professoreiden, tietämys taikaolennoista oli huikeaa, ylitsepääsemättömän arvostettua ja viimeisen päälle hiottua. Dinah imi jokaisen tiedon jyväsen itseensä, jotta voisi joku päivä tehdä uraa taikaolentojen parissa, tutkia ja perehtyä niihin. Aivan kuten koulun rehtori oli tehnyt hevoskotkien parissa.

Dinah tarkkaili ruokailuissa, käytävillä kohdatessaan rehtorin käytöstä. Sitä, miten mies ei räpäyttänyt. Jutellessaan Dinah pyrki samaan, edelleen. Hän ei räpyttänyt, yritti viimeiseen asti olla räpäyttämättä silmiään, jotta voisi tarjota rehtorille vertaisensa juttukaverin, yhtä vankan ja päättäväisen. Yhtä loistavan. Joku päivä Dinah olisi arvostettu, kunnioitettu omalla sarallaan. Pienikokoinen viidesluokkalainen kulki käytäviä ripein askelin. Hänen kutsumuksensa oli ulkona, luonnossa. Hänen kutsumuksensa oli taikaotusten parissa, sinne hän kuului ja siellä hän aikoi elää. Dinah ei ollut ainoa koulun oppilas, jota taikaeläimet kiinnostivat ja lopulta tyttö huomasi verkostoituneen muutaman vuosikurssilaisensa kanssa. Hän oli onnistunut luomaan yhteyksiä muihin, hän oli se tavallinen noita muiden mukana. Hän ei erottunut joukosta, mutta hänen ei tarvinnut erottua joukosta, jotta hän pystyi olemaan oma itsensä. Hän tiesi mitä hän halusi ja Castelobruxo oli antanut hänelle siivet itsensä toteuttamiseksi. Joku päivä hän lentäisi vapaana, joku päivä hänellä olisi oma parantola taikaeläimille, tai jotain. Hänellä oli kaikki mahdollisuudet olla mitä hän halusi, missä hän halusi. Hän olisi valmis.

Agatha nojasi keittiötasoa vasten. Hänen kämmenensä olivat painautuneet viileää kivistä tasoa vasten hiljaisessa talossa. Agatha kuunteli hiljaisuuden täyttävää kellon raastavaa tikitystä eteenpäin omaan tasaiseen, rauhalliseen tahtiinsa. Hänen elämänsä oli muuta kuin rauhallista ja tasaista etenemistä. Hän halusi elämänsä olevan täydellistä eikä hänen elämänsä ollut täydellistä. Hän ei antanut sen olla täydellistä. Hänen elämänsä oli sekaisin ja sen kertoi sydämen kiihtynyt tykytys sekä lukuiset mitä jos -skenaariot, jotka nainen kävi päässään läpi. Mitä jos hän oli tehnyt virheen naidessaan Oliverin. Mitä jos Asterin syntymä oli virhe. Mitä jos hän oli edennyt elämässään liian nopeasti. Mitä jos, mitä jos…

Lopulta nainen kääntyi ympäri, painoi alaselkänsä viileää keittiötasoa vasten ja siirsi katseensa seinällä tikittävän kellon viisareihin. Selkänsä taakse tasolle Agatha jätti koskemattoman kupin lämpimänä höyryävää teetä. Nuori nainen oli ajatellut teekupposen rauhoittavan hänen vuolaana virtaavia ajatuksiaan ja heikkoja hermojaan, mutta kupin sisältö ei houkuttanut. Ajatus teen juomisesta tässä tilanteessa sai naisen voimaan pahoin. Pelko siitä, missä hänen miehensä todellisuudessa kulki, oli liikaa. Aster, heidän esikoisensa, nukkui kerrankin lastenhuoneessa tyytyväisenä, täysin tietämättömänä käynnissä olevasta tilanteesta. Hänen vanhempiensa riitelystä, jonka Agatha oli aiheuttanut tällä kertaa. Agatha halusi täydellisen elämän, hän halusi kaiken olevan hyvin, mutta hän ei voinut hyväksyä miehensä ja ystävänsä kädenvääntöä ja huonoja välejä. Hän halusi pitää itselleen tärkeät ihmiset lähellään, vaikka tuntui vain ajavan heitä kauemmas.

Jokainen kolahdus ulkoa, jokainen tuulen henkäys sai Agathan siirtämään katsetta kellosta ulko-oveen toivoen Oliverin astuvan sisälle. Nainen ei ollut sinä iltana – yönä – varma, tulisiko Oliver kotiin vai päätyisikö Oliver viettämään yönsä majatalossa. Olisiko Oliver kunnossa, olisiko Oliver yksin vai… Agatha ei halunnut ajatella enempää mitä jos -teorioitaan. Agatha puri alahuultaan, aika tuntui pysähtyneen paikalleen. Sekunnit tuntuivat ikuisuuksilta naisen odottaessa miestään kotiin hyvien uutisten saattelemana – sovussa Titon kanssa. Oliver oli antanut lupauksensa, mies oli luvannut tulla toimeen Agathan ystävien kanssa. Mutta lupaus tuntui olevan mahdoton täyttää.

Samassa kuului tuttu kolahdus heidän ulko-ovestaan. Agatha seisoi hiljaa paikallaan laukkaavien ajatustensa kanssa. Oliver tuli kotiin. Oliver sopi Titon kanssa. Pieni toivon kipinä ehti herätä jo Agathan sisällä. Agatha ei liikahtanut, hän odotti keittiössä Oliverin astumista peremmälle. Miehen nähdessään Agathan toivo muuttui epävarmuudeksi, epäilyksi. Mitä jos Oliver ei ollut sopinut, mitä jos Oliver valehtelisi hänelle, mitä jos koko suhde perustui valheeseen, mitä jos Oliver… Sitä Agatha ei halunnut edes ajatella. Hän pudisti pienesti päätään itselleen silmäillen sinisillä silmillä surulliselta näyttävää miestä. Miehen olemus ja ilme kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olen pahoillani Agatha”, niillä sanoilla Oliver rikkoi hiljaisuuden. Olen pahoillani. Ne sanat kertoivat enemmän kuin antoivat ymmärtää. Nuo sanat Agatha oli kuullut niin monta kertaa Oliverin huulilta, että niiden merkitys ei ollut enää sama. Nuo sanat olivat vain litania, joka kuului sanoa vaikeissa tilanteissa. Ne olivat sanat, joilla oli helppo rikkoa hiljaisuus, kun muutakaan ei osannut sanoa. Mutta nuo sanat eivät kertoneet sanojansa olevan pahoillaan, ne eivät enää riittäneet siihen.
”Mä olen luvannut suojelevani sua ja Asteria, mä en vain tahdo, että teihin sattuu enää ikinä. Kaikki se, mitä etenkin sä olet joutunut kokemaan mun ratkaisujeni takia…”, Oliver jatkoi hankalana, selvästi itkuisena ja vaikeana. Olen pahoillani. Olen luvannut suojella. Samoja sanoja aina vaikeissa tilanteissa. Joka kerta nuo sanat ovat saaneet Agathan ryntäämään Oliverin lämpimään halaukseen, turvaan, jonka mies on luvannut. Mutta Agatha tuijotti nyt hiljaisena Oliveria tämän puhuessa tuttuja virsiä. Mitä jos Oliver oli kuin… Ei. Sille ajatuksella Agatha ei aikonut antaa tilaa.
”Sovitteko te?” ne olivat ainoat sanat, mitkä Agatha sai siinä tilanteessa suustaan. Hän olisi voinut sanoa niin paljon muuta – hän olisi voinut kertoa rakastavansa, hän olisi voinut pyytää anteeksi, hän olisi voinut kertoa oman ongelmansa asian suhteen. Mutta ei. Hän sai vain kaksi pientä, loppupeleissä täysin merkityksetöntä sanaa suustaan. Agatha puri alahuultaan uuden hiljaisuuden laskeutuessa heidän välilleen. Hiljaisuus kertoi enemmän kuin hiljaisuus antoi ymmärtää. Hiljaisuus oli muutakin kuin hiljaisuutta, se oli epävarmuutta, se oli merkki oikeiden sanojen hakemisesta, jottei riitaa syntyisi. Agatha käytti itse samaa metodia paljon, jos hän ei tiennyt mitä sanoa – hiljaisuus antoi aikaa miettiä ja kätkeä epävarmuutta, jos ei halunnut tuoda epävarmuutta sanoilla julki. Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden. Hiljaisuuden rikkoi Oliverin selitykset, jaarittelut. Ei suoraa vastausta suoraan kysymykseen.

Agatha oli väsynyt riitelyyn, hän oli väsynyt jatkuvaan kaarteluun ja kiertelyyn. Agatha turvautui hiljaisuuden antamaan turvaan, hiljaisuuden antamaan hetkeen etsiä oikeita sanoja ilmaista ajatuksiaan. Agatha tiesi, mitä tarvitsi, mutta kuinka hän sanoisi sen? Kuinka hän sanoisi miehelleen tarvitsevansa omaa aikaa. Yksin.
”En voi pitää häntä elämässäni, jos et siedä häntä. Ja haluan pitää hänet elämässäni”, Agatha totesi lopulta vaisuna, alahuultaan purren. Agatha ei halunnut valita miehensä ja ystävänsä väliltä, ei ollut koskaan halunnut. Agatha ei halunnut valita puoltaan, vaan hän halusi pitää kaikki itselleen tärkeät ihmiset lähellään. Kaikki.
”Lähden viikoksi äidilleni Asterin kansa. Sovi Titon kanssa, ole kiltti”, Agatha pyysi pudistaen päätään. Päätös ei ollut helppo, tuntui pahalta lähteä omasta kodistaan pienen lapsen kanssa. Kodista, jonka tuli antaa turvaa. Mutta Agatha tarvitsi aikaa ja hänen tuli antaa Oliverille aikaa sopia.
”Mutta… meidän perheemme. Yhtenäisen perheen vuoksi, minä taistelen. En halua, että Aster joutuu kasvamaan vain puolikkaana, hän tarvitsee ehjän kodin. Minä voin yrittää vielä muuttua, mutta…”, Oliverin lause jäi kesken miehen laskiessa päänsä käsiensä varaan.

Ehjä perhe. Sitä Agatha ei ollut koskaan saanut. Hän oli kasvanut ilman isäänsä. Hänen isänsä oli jättänyt hänet heti hänen syntymänsä jälkeen. Agathan isähahmona oli toiminut hänen isoveljensä, etenkin Alion, jota ei sittemmin ollut enää kouluvuosien aikana. Agatha oli tottunut siihen, että elämästä tärkeät miehet eivät kuuluneet hänen elämäänsä enää. Hän menettäisi kaikki itselleen tärkeät miehet. Paitsi isänsä, joka oli jäänyt kummittelemaan naisen elämään. Hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle, kun nainen oli sitä vähiten toivonut. Ja hänen isänsä oli kaikesta huolimatta hänen isänsä. Vaikka hän tahtoi vihata isäänsä, ei hänen hyvä sydämensä antanut periksi.
Agatha ei halunnut Asterin joutuvan kasvamaan puolikkaassa, rikkinäisessä perheessä. Agatha ei halunnut tyttärensä joutuvan koskaan miettimään, kuka hänen isänsä on ja miksei hänen isänsä ole osa hänen elämäänsä. Nainen ei halunnut tyttärensä käyvän läpi samaa, mitä hän oli käynyt läpi.
”Me molemmat tarvitsemme nyt vain aikaa. Aster tarvitsee ehjän ympäristön. Ehjä ympäristö kattaa myös perheeni, samoin sinun perheesi ja meidän ystävämme”, Agatha oli yllättynyt omasta vahvuudestaan tilanteessa. Hän ei ollut murtunut vielä kyyneliin Oliverin katseen alla. Agatha tiesi, ettei keskustelu ollut heidän viimeisensä, hän tiesi heidän jatkavan yhteistä elämäänsä. Oliver halusi, Oliver yritti. Ja Agatha antoi Oliverille mahdollisuuden yrittää. Agathan sisällä eli pieni toivon kipinä, joskus aika oli paras lääke.
”Lupaan tehdä kaikkeni, aivan kuten lupasin sinulle kesällä”, lupauksia lupauksien perään. Osa lupauksista olivat tyhjiä lupauksia, joita ei koskaan lunastettu ja täytetty. Osa lupauksista kaikuivat kuuroille korville ja osista lupauksista ei tullut mitään. Tyhjät lupaukset eivät lämmittäneet Agathan mieltä, hän ei halunnut jatkuvia lupauksia vaan hän halusi nähdä edes yhden lupauksen täyttyvän.
”Rakastan sinua Oliver”, Agatha huokaisi pakottaessaan jalkansa liikkeelle. Viikko.

Agatha keinutteli pientä kääröä käsivarsillaan, hyssytteli ja lohdutteli itkevää lasta uneen.
Siitä oli jo useita päiviä, kun Agatha oli ilmestynyt äitinsä kotiovelle tyttärensä kanssa. Hän oli vain ilmestynyt, astunut sisälle tyhjä, lasittunut ilme kasvoilla ja tuhannet ajatukset päässään pyörien. Mitä jos -skenaariot eivät olleet jättäneet häntä rauhaan. Agatha ei ollut reagoinut muuhun kuin tyttärensä itkuun kahtena päivänä. Hän oli ollut hiljaa omissa oloissaan, kuoreensa vetäytyneenä tuhansien vaihtuvien ajatusten ja mitä jos -skenaarion kanssa. Mitä jos hän itse teki virheen lähtiessään äidilleen. Mitä jos Oliver ei odottaisi häntä kotona enää. Mitä jos hän menettäisi Oliverin. Mitä jos hän olisi onnellinen ilman Oliveria. Mitä jos Oliver oli kuin… Ei. Sille ajatukselle Agatha ei antanut vieläkään sijaa, sitä ajatusta hän ei halunnut uskoa eikä hän halunnut antaa kyseiselle ajatukselle tilaa yhtään.

Ajatuksissaan nuori nainen palasi kouluvuoden lukkiutumistilaansa. Siihen hetkeen, kun Eaton oli pahoinpidellyt hänet kirjastossa, tytön omassa turvapaikassa. Agatha oli aina paennut asioita kirjastoon kirjojen ääreen, kunnes Eaton oli pilannut paikan. Sen päivän jälkeen Agatha oli vetäytynyt kuoreensa viikoiksi, kuukausiksi eikä hän ollut ottanut keneenkään kontaktia, ei edes tuvanjohtajaansa. Kirjastoon Agatha ei ollut suostunut astumaan kuukausiin jalallakaan peläten paikan nostavan ikävät muistot mieleen. Agatha ei ollut luottanut keneenkään, ei ystäviinsä eikä professoreihin. Agatha oli valinnut ottaa tilanteeseen aikaa, oli valinnut hermoloman. Hän oli paennut tuolloin ikävää tilannetta kotiinsa, turvaan äidilleen. Oli paennut. Kotiin. Äidille.

Aivan kuten nytkin Agatha pakeni. Agatha pakeni ikävää tilannetta, hän pakeni ongelmia ja yritti sulkea ongelmat pois ajatuksistaan. Pakeni. Hänelle luontainen tapa oli hiljetä, vaipua kuoreensa ja kantaa sisällään myös muiden ongelmat. Ja kun taakasta tuli liian raskas, hän pakeni tilannetta. Hän pakeni tilannetta, oli aina paennut. Aivan kuten hänen isänsä oli paennut vastuuta perheestä Agathan syntymän jälkeen. Agathan ajatukset tuntuivat kirkastuvan, aivan kuin joku olisi loitsinut valoa hänen mieleensä. Hän oli paennut, aina. Hän oli paennut niin kuin isänsä. Se tuntui oudolta, se tuntui vastenmieliseltä. Samaan aikaan se avasi nuoren naisen ajatuksia. Hän ymmärsi itseään paremmin ymmärrettyään pakenevansa asioita. Hän ei kohdannut niitä, hän pakeni. Hän pakeni Oliverin ja Titon huonoja välejä, kun hän ei halunnut suututtaa kumpaakaan, oli helpompi vain poistua ja paeta, antaa asian unohtua. Paeta. Hänen isänsä oli paennut ja hän pakeni. Agatha ei ollut uskonut sen voivan olla veressä, mutta ilmeisesti pakovietti saattoi olla periytyvä asia, ellei asialle tekisi jotakin. Mitä jos hän olisi kuin isänsä. Se oli skenaario, jonka hän ei halunnut toteutuvan, ei ikinä. Hän ei halunnut olla kuin isänsä. Hän ei suostunut siihen.
Ajatuksia ei koskaan voinut hallita, ne puskivat esiin vanhoja, mieltä painamaan jääneitä asioita, selvittämättömiä asioita. Ajatukset kummittelivat, se oli niille ominaista. Ajatukset muistuttivat ajoittain asioista, joita yritti paeta. Se oli ajatusten tapa kertoa, että jokin ei ollut kohdillaan. Agatha muisti, kuinka hän oli huutanut isälleen, ettei tahtonut tätä elämäänsä, hän oli huutanut heidän kohtaamisellaan. Vain, koska Agathaa oli pelottanut, häntä oli pelottanut tilanne eikä hän tiennyt, mitä hän olisi tehnyt tilanteessa. Helpompaa oli ollut paeta.

Agatha laski uinuvan esikoisensa kehtoon sylistään ja asteli raskaan huokauksen saattelemana takapihalle. Nainen laskeutui istuutumaan hennon lumen peittämään nurmikkoon. Maa oli viileää hänen paljaita käsiään vasten, routaiset nurmenkorret tuntuivat teräviltä ja kovilta paljasta ihoa vasten. Ja märkä maa kasteli Agathan hameen. Sillä hetkellä, sillä ei ollut merkitystä. Nainen kohotti siniset silmänsä kohden yötaivasta. Tumma taivaanpohja toimi kankaana tuikkiville tähdille kuin loputon maalaus. Joka yö taivaankangas oli paikallaan lohduttoman kaukana, lohduttoman pimeänä ja lukuisine toiveikkaine tähtineen. Joka yö yötaivas oli samalla paikallaan, liikkumattomana, mutta silti joka yö yötaivas oli erilainen. Joka yö yötaivas tarjosi jotakin uutta, jotakin erilaista. Tänä yönä yötaivas edusti Agathalle toivon tuiketta tähdissä. Kirkkaana tuikkiva tähti muistutti Agathaa aina Alionista, Agathan vanhimmasta veljestä.
Tähtiä tuijottaessa Agatha pystyi kuvittelemaan Alionin sanat hänelle, kun hän oli ollut vielä pieni. Kun hän oli ollut yksin ja eksyksissä, oli Alion istunut hänen vierellään tähtitaivasta tuijotellen. Alion oli vetänyt hänet viereensä, lämpimään kainaloonsa. Alion oli ollut hiljaa, hän oli silittänyt pienen Agathan vaaleita kutreja ja hän oli lohduttanut. Alion oli kertonut hänen olevan aina siskonsa rinnalla, hän oli luvannut olla aina tukena, jopa silloin, kun Agatha ei sitä olisi tarvinnut. Mutta Alion ei ollut enää Agathan vierellä, Alion oli riistetty häneltä Agathan aloitettua koulutaival. Mutta Agatha muisti edelleen Alionin sanat, miehen hennot kuiskaukset hänen korvaansa.
”Mitä ikinä teetkin, olen ylpeä sinusta. Mihin ikinä päädytkin, olen ylpeä sinusta. Ja missä ikinä oletkin, olen aina rinnallasi”, niin Alion oli sanonut. Ja Agatha tiesi näkevänsä Alionin tähdistössä, tähdet olivat heidän yhteiset juttunsa. Ja hänen veljensä sanat, ne olivat täysin totta. Agatha ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut olla yksin. Tähtitaivas ei suotta tuonut Agathalle lohtua ja helpotusta, sille oli syynsä. Hänellä oli syy kokea houkutusta taivaan lukuisia tähtiä kohtaan. Hänen turvansa, jota kukaan ei voisi riistää häneltä.

”Ajattelinkin, että olet täällä”, tuttu lämmin ääni keskeytti Agathan ajatuksen juoksun. Keskeytys oli tervetullut eikä naisen tarvinnut kääntää päätään tietääkseen, kuka oli saapunut hänen seuraansa. Agatha ei sanonut mitään, hän kuunteli jäisen ruohon taipumista askelten alla niiden lähestyessä häntä ja lopulta pysähtyessä hänen viereensä. Askelten pysähtymistä seurasi vaatteiden kahinaa tulijan laskeutuessa istumaan jäiselle maaperälle ja kietoessa nainen kainaloonsa.
”Onhan kaikki hyvin?” miehen ääni jatkoi. Agatha nyökkäsi painautuen miestä vasten mitään sanomatta. Hiljaisuus tuntui sillä hetkellä rauhoittavalta ja turvalliselta.
”Äiti kertoi, että tulit kotiin. Hän myös kertoi, että jokin on hullusti”, miehen, Agathan veljen, ääni jatkoi. Agatha kohotti katsettaan nähdäkseen Faronin ruskeiden silmien huolestuneen katseen. Agatha hymähti pienesti ja siirsi katseensa tähtitaivaaseen.
”En vain halua valita mieheni ja ystäväni väliltä. He eivät tule toimeen keskenään… Mutta sitten tajusin, etten voi aina paeta ongelmia tänne…”, Agatha totesi selkeästi pirteämpänä kuin tullessaan äidilleen. Päivät äidillä, omassa kotiympäristössä ja aika olivat tehneet Agathalle ihmeitä. Agatha oli saanut aikaa järjestellä omia ajatuksiaan ja käydä läpi ne lukuisat mitä jos – skenaariot. Faron nyökkäsi hyväksyvästi Agathan antamalle vastaukselle.
”Mutta siltikään en saa päästäni ajatusta, että mitä jos Oliver on kuin Eaton. Jos Oliver kietoo minua pikkusormensa ympärille niin kuin Eaton kietoo Titoa”, Agatha sanoi ääneen sen, mitä hän ei halunnut edes ajatella. Hän ei halunnut ajatella rakastamansa miehen, lapsensa isän, olevan kuin hänen lyhyen elämänsä ikävin asia. Kuin Eaton. Ja nyt nainen sanoi ääneen pahimman mitä jos -skenaarion, mitä hän ei ollut raaskinut edes ajatella. Agathan kasvoille nousi epävarmuus, hän puri alahuultaan antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ympärilleen, hän odotti hiljaisuuden laskeutumista heidän ympärilleen, hän odotti Faronin lyttäävän Oliver ja kertovan kyseisen mitä jos -skenaarion olevan oikea.
”En usko tuon pitävän paikkaansa. Jos Oliver olisi mulkku, et olisi antanut hänelle niin monta kertaa anteeksi. Minä en olisi antanut sinun antaa hänelle anteeksi niin monta kertaa”, Faron naurahti lohduttavasti, silitti Agathan käsivartta nostaen omankin katseensa tähtiin.
”Ja tiedätkös, Alion olisi lakannut tuikkimasta sinulle, jos olisit tehnyt niin ison virheen”, Faron naurahti uudemman kerran osoittaen tähtiä taivaalla. Agatha puri alahuultaan edelleen epävarmana. Faron oli hänen puolellaan, Faron piti aina hänen puolensa ja Faron antoi hänen mennä.
”Et sinä pakene, sinä haet apua ja turvaa sieltä, mistä olet tottunut sitä hakemaan. Ja jos haluat apua meiltä, saat sitä”, Faron sanoi pörröttäen naisen vaaleita hiuksia. Faron oli oikeassa, Agatha teki niin kuin oli tottunut. Hän ei paennut, hän vain oli edelleen sisimmissään se pieni eksynyt tyttö ilman isää, joka kaipasi pientä tuuppausta eteenpäin elämässään. Hän oli edelleen sisimmissään pieni tyttö, joka ei luottanut itseensä. Se tyttö eli naiseksi kasvaneen Agathan sisällä, tulisi aina elämään.

Pieni hymynpoikanen kohosi Agathan kasvoille. Hänellä oli välittävä ja rakastava lähipiiri, hän oli saanut ympärilleen hänelle tärkeät ihmiset ja hän aikoi pitää heistä kiinni. Hän ei aikonut paeta. Hän aikoi palata kotiin.

Vankila. Hän karkaisi vankilasta saman tien. Mitkään seinät tai muurit eivät pysäyttäisi häntä. Hän oli nähnyt lukuisia elokuvia ja sarjoja, kuinka vankilasta paettiin irrottamalla yksi tiili seinästä, sahaamalla kalterit poikki tai ryömimällä viemäreitä pitkin vapauteen. Eikä kukaan tajuaisi asiaa koskaan. Ei, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ajatus vankilavuodesta nauratti Scarlettia. Häntä ei voisi pysäyttää, hän olisi vapaa alta aikayksikön, mitä se ikinä tarkoittikaan. Hän olisi vapaa, hän olisi villi ja vapaa ja hän kostaisi kaikille. Jokaiselle. Hän murtaisi itsensä vapauteen kivimuurien sisältä, hän olisi vapaa halutessaan. Ja jos hän ei haluaisi vapauteen, yksi vuosi olisi ohi ennen kuin kukaan ehtisi kissaa sanomaan.

Kissa. Ace oli jäänyt kotiin, kun typerät ministeriön edustajat olivat tulleet noutamaan hänet. Typerät taikamaailman poliisit vain tulivat ja veivät hänet kotoa eivätkä välittäneet hänen kissastaan. Kissa. Välittikö hän edes kissasta, jonka oli jättänyt kotiin mukisematta? Se oli vain yksi typerä karvapallo, joka muistutti häntä vain typerästä menneisyydestä. Hän ei halunnut nähdä kissaa, hän ei halunnut nähdä Acea ja kuulla sen maukuvan hänelle. Hän oli unohtanut kissan, hän ei tarvinnut kissaa. Jos hän tarvitsisi, hän ajattelisi kissaa. Mutta kissa oli osa hänen menneisyyttään ja jos hän joskus törmäisi Aceen, hän katkaisisi kissalta niskat kuin keneltä tahansa. Hänen aikansa kissajumalattarena oli ohi, hänen oli aika olla oikea jumala. Jumala, joka räjäyttäisi sellinsä seinät halutessaan, hän voisi polttaa vankilan maan tasalle, hän voisi tehdä mitä hän ikinä halusi. Kukaan ei estäisi häntä, kiviseinät eivät estäisi häntä!

Scarlett piti tuomiota pilkkanaan. Azkabaninin velhovankila kohosi hänen edessään, kun häntä toimitettiin selliinsä tuomion astuttua voimaan. Jykevä kivirakennus kohosi aaltoilevan, synkän meren keskellä. Meri oli yhtä synkkä kuin tytön mieli, mustunut ja myrskyisä – ei merkkiä onnesta tai iloisuudesta. Kivirakennelma seisoi ylväänä, luotaantyöntävänä kivikallion päällä, jota vasten aallot löivät. Kivikallio tuhoaisi jokaisen unelman, joka yrittäisi hypätä kivirakennelman pienen pienistä ikkunaluukuista, joista näki vain synkän kuohuvan meren. Ja Azkabanin ympärillä lensivät mustakaapuiset otukset, joita ankeuttajiksi kutsuttiin. Kukaan ei selviäisi ankeuttajien käsissä, eivät aikuiset, saati alaikäinen noita. Niin Scarlettia oli peloteltu – kukaan ei uskonut hänen kestävän vuotta Azkabanissa mutta hän palaisi Azkabanin velhovankilasta entistä ehompana ja hän tuhoaisi jokaisen, joka oli koskaan astunut hänen tielleen. Niin hän lupasi ja niin hän tulisi tekemään. Ja Scarlett jätettiin kitumaan kiviseen selliin kaltereiden taakse. Ja tytön sisällä kyti kuolematon viha. Hän pakenisi. Hän tappaisi kaikki. Hän saisi kostonsa.

Vankilassa kaikuivat pelon sekaiset kiljahdukset, kivun aiheuttamat kiljaisut ja sekopäiset naurut. Azkaban oli täynnä hulluja, täynnä heikkosieluisia pikkuroistoja, joilla ankeuttajat olivat liikaa. Mutta Scarlett aikoi selvitä, hän aikoi olla vahva ja paeta vankilasta. Hän ei aikonut antaa yhdenkään ankeuttajan syödä hänen sieluaan, hän olisi vahva ja hän pakenisi. Hänellä oli vahva sielu, hän tiesi sen ja hän tiesi, ettei yksikään ankeuttaja pystyisi häneen.

Scarlett hakkasi nyrkillään sellin takaseinän kiveä, yritti kaivertaa murtumatonta seinää päästäkseen vapauteen. Hän aikoi tuhota kalterit ja hypätä vapauteen, sukeltaa suoraan synkkään, mutta niin kutsuvaan mereen. Hän ei välittänyt kivusta kädestä, hän ei välittänyt vuotavista rystysistä. Hän aikoi paeta ja sen hän teki. Hän todistaisi, ettei Azkaban olisi pakovarma, hän todistaisi, ettei edes Azkaban pystyisi pidättelemään häntä. Hän olisi pian vapaa. Hän olisi vapaa ennen kuin kukaan ehtisi kissaa sanomaan ja päästyään vapaaksi hän valloittaisi maailman, hänestä tulisi uuden maailman kuningas. Ja kaikki kumartaisivat hänelle. Ja jokainen, joka ikinä oli epäillyt häntä, löytäisi itsensä mätänemästä Azkabanin sellistä. Nyrkki kerran toisensa jälkeen iski kiviseinämää vasten aiheuttaen vain kipuja tytön käteen. Ja verellä, joka vuosi tytön rystysistä hän piirsi seinään ensimmäisen viivan – ensimmäinen viiva, joka kertoi hänen tuomionsa pituudesta.

Ankeuttajat pyörivät sellin edessä, ne pyörivät Azkabanin ulkopuolella ja ne vartioivat. Ja päivästä toiseen Scarlett kuuli huutoja – surullista itkua, pelon aiheuttamia kiljaisua ja sekopäistä naurua. Mikään äänistä, minkä Scarlett kuuli ei luvannut hyvää. Hän oli keskellä heikkoja olentoja, heikkomielisiä pikkurikollisia, jotka eivät kestäneet edes yhtä ankeuttajaa. Scarlett aikoi todistaa kaikille, että hän oli ankeuttajia vahvempi, että hän voittaisi ankeuttajat ilman taikasauvaansa ja että hän pakenisi vankilasta ennen vuoden täyttymistä – sitä hän laski seinälle, sitä hänen kirjanpitonsa oli. Tyttö siirsi oranssit hiukset sivuun kasvoiltaan ja löi uudestaan hyvin määrätietoisesti sellin kiviseinää ikkunaruudun läheltä. Hän pakenisi. Se oli hänen ainut päämääränsä ja sitä hänen ystävänsä, ääni pään sisällä, tahtoi. Hänen ystävänsä tahtoi hänen pakenevan ja hän pakenisi.

Ja Scarlett huusi. Hän huusi vihasta, koko hänen kehonsa tuntui jännittävän hänen nähdessään edessään uudestaan, kuinka hänen taikasauvansa katkaistiin rehtorin kansliassa – kuinka hänellä ei olisi enää asiaa Tylypahkaan, paikkaan, joka oli aina ollut hänen kotinsa. Kuinka hänet tuomittiin elämään saastaisen jästin tavoin – kuinka hänen rakas taikasauvansa katkesi kuin mitätön tikku. Naps. Sauvan katkeamisesta aiheutunut rasahdus jäi kaikumaan tytön päässä. Ja tyttö huusi minkä keuhkoistaan lähti. Tytön kädet haroivat hänen oransseja hiuksiansa, ne tarttuivat kiinni hiuksiin ja repivät hiuksia päänahasta asti tytön huutaessa. Scarlettin ruskeat silmät puristuivat kiinni hänen huutaessa tuskaansa, ja leuka painautui rintaa vasten hänen yrittäessä paeta muistoa sauvan katkeamisesta. Sitä hetkeä, kun hänen elämältään vietiin pohja – kun hänestä tehtiin Tylypahkan toimesta luuseri, pelkkä nolla, mitätön jästi, jolla ei ollut oikeutta taikamaailmaan. Kun hän ei ollut mitään. Se kaikki raastoi Scarlettia syvältä sisältä ja sai hänet kaipaamaan takaisin. Kaiken tuskan keskeltä kyyneleet valuivat teinin poskille.

Scarlett vapisi sellinsä lattialla kippurassa. Hän aikoi olla vahva ja selvitä vuodesta Azkabanissa. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä. Tällä hetkellä hän tunsi olonsa heikoksi, hän tunsi itsensä voitetuksi ja hyvin mitättömäksi. Hän tunsi itsensä samanlaiseksi kuin jokainen Azkabanin vanki. Scarlett vapisi ja tärisi kippurassa, kädet tiukasta kiinni hiuksissa. Koko hänen kroppaansa sattui, rystysistä valui verta, hän yritti edelleen paeta keskellä Azkabanin ankeuttajia ja keskellä kokemaansa henkistä tuskaa, jota hän ei ollut voinut kuvitella tuntevansa. Hän oli aina pitänyt itseään voittamattomana, hän oli aina kuvitellut olevansa immuuni kivulle – oli kipu mitä hyvänsä. Mutta nyt hän makasi hiljaa, keskittyi hengittämään ja pitämään itsensä järjissään. Ääni hänen päässään oli hiljentynyt, Scarlett oli jäänyt yksin raskaan hengityksensä kanssa ja rasahtavan kepin äänen kanssa. Yhä uudestaan ja uudestaan Scarlett näki silmissään rakkaan haapasauvansa katkeavan, kuuli äänen kaikuvan päänsä sisällä. Hän oli mitätön, hän ei kuulunut enää taikamaailmaan.

Hänet oli vangittu. Hän oli saastainen elukka. Hän oli rikollinen. Hän oli taikamaailman vihollinen. Ja hän tulisi olemaan murhaaja. Scarlettin sisällä kasvoi kytevä viha, hänen sielussaan lepäsi katkeroituva suru ja haave Tucin kuolemasta, joka oli ottanut hänen paikkansa Tylypahkassa. Hänen päässään kaikuivat kaikkien naurut ja pilkat – kuinka hän oli saastainen jästi, jolla ei ollut oikeutta taikuuteen, kuinka hän oli peto, joka kuului vankilaan. Kuinka hänellä ei ollut mitään oikeutta tähän elämään.

Scarlett ei enää tiennyt, mitä ilo ja onni tarkoittivat. Hän ei enää tiennyt, mitä oli olla isin rakastettu pikku prinsessa, kuinka onnellinen hän oli ollut saatuaan kutsun Tylypahkaan ja koettuaan itsensä erityiseksi. Hän ei muistanut, miltä tuntui saada halaus rakkailta vanhemmiltaan. Hän ei tiennyt miltä tuntui silittää ja paiata valkoista kissaa, Acea, ja kuinka Ace oli ollut hänelle kaikki kaikesta. Scarlett ei muistanut miltä ystävien nauru kuulosti, miltä tuntui seikkailla ystävien kanssa ja kuinka jännittävältä oli tuntunut kohdata vaaroja. Miltä oli tuntunut syödä hänen lempiruokiaan, pitää pizzailtoja ja katsoa piirrettyjä. Kuinka hän oli nauranut nautittuaan Kakkarajuurijuomaa, ensimmäinen kosketus alkoholiin. Kaikki nuo, ne olivat poissa. Ne olivat jotain, jotka ankeuttajat olivat vieneet jättäen tilalle vain lamaantuneen katseen, sisällä kytevän vihan, surulliset silmät ja kasvavan katkeruuden – kuinka sauva oli katkennut, kuinka hänet oli erotettu, kuinka Tuc oli lähtenyt Tylypahkaan, kuinka Scarlett oli vangittu. Ne Scarlett muisti elävästi.

Scarlett katsoi lamaantuneena verellä tehtyä tukkimiehen kirjanpitoa. Viivoja viivan perään eikä yhdelläkään viivalla tuntunut olevan merkitystä. Scarlett löi rystysensä seinää vasten ja pyyhkäisi tuoreella verellä seinään uuden viivan – 100 päivää Azkabanissa. Merkityksetöntä aikaa. Ruskeat lasittuneet silmät tuijottivat viivoja. Poskille valui silmistä kyyneliä, vaikka huulet olivat kääntyneet voitonriemuiseen, hulluun virneeseen. Hän kostaisi, hän tappaisi, hän tuhoaisi. Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä. Tyttö hykerteli itsekseen tietämättä edes, mikä häntä huvitti. Hän halusi vain tappaa ja hänen rakas ystävänsä oli palannut pyytämään tyttöä tappamaan jokainen, joka astuisi hänen eteensä. Hän tottelisi ystäväänsä, hän tappaisi kaikki. Hän janosi verta. Ja rasahtavan oksan ääni sai tytön huutamaan. Se sai Scarlettin kiljumaan vihasta ja tytön hengitys muuttui raskaammaksi. Kädet painautuivat vaistomaisesti nyrkkiin ja hän pamautti nyrkillään kivistä seinää ja kipu sai aikaan uuden, kahta kauheamman huudon. Ja Azkabanin seinien sisällä kaikui nuoren tytön huudot – teinin tuskan huudot.

Tytön oranssit hiukset olivat sekaisin, silmät olivat väsyneet ja itkeneet, vaatteet olivat likaiset pölystä ja kivimurusta, joita sellin lattialla oli. Scarlett istui lattialla nojaten seinää vasten ja hänen päänsä keinui puolelta toiselle puolelle velttona, laiskana. Lasittunut hullunkurinen katse tutkaili seinällä olevia viivoja – punaisia viivoja, kulahtaneita ruskeita viivoja, jotka olivat joskus olleet punaisia. Scarlettin kättä särki, hänen oikean käden rystysensä oli verillä, se oli arpeutunut eikä kipu jäänyt enää vain pinnalle vaan koko kättä särki – koko rystynen oli verillä, pelkkä pintahaava ei riittänyt kuvailemaan rystysten olomuotoa vaan rystyset olivat lähellä avohaavaa. Kipu rystysistä säteili koko kättä pitkin. Ja hän laski viivoja uudestaan ja uudestaan.
”Kolmesataneljäkymmentäviisi”, Scarlett laski ääneen viimeisen punaisen viivan seinällä. Pää keinahti toiselle puolelle ja lasku ääneen alkoi alusta.

Aika kului, se mateli. Scarlett huusi. Scarlett kiljui. Ja Scarlett itki.
”Tapa, tapa!” se ääni kaikui Scarlettin päässä ja Scarlett hykerteli itsekseen äänelle, josta oli tullut hänen ystävänsä. Ei, hän tiennyt mitä ystävyys oli, kuka ystävä oli tai mitä ystävä teki. Koko käsite ystävästä oli vieras. Äänestä oli tullut hänelle luottokumppani. Ei. Hän ei tiennyt kumppanin merkitystä, hän ei tarvitsisi sellaista, jota ei koskaan ollut eikä tulisi olemaan. Ääni oli hänen liittolaisensa. Ei. Hän ei tiennyt, mitä liittolaisuudesta mitään, hän oli yksinäinen susi – oli ollut aina ja oli nyt ja tulevaisuudessa. Äänestä oli tullut hän.

Agatha oli tehnyt päätöksensä – hän palaisi kotiin Oliverin luokse Asterin kanssa. Hän palaisi kotiin, rutistaisi Oliveria ja pyytäisi anteeksi, hän pahoittelisi sydämensä kyllyydestä omaa lähtöään ja selittäisi kaiken. Agatha selittäisi kaiken – miksi oli lähtenyt ja mitä oli tajunnut äidillä ollessaan. Lapsuuden koti oli hänelle aina turvapaikka vaikeina aikoina. Kotona hän sai aina aikaa ajatella. Mutta Agatha ei aikoisi enää hakea turvaa äidin luota vaan hän antaisi hänen ja Oliverin kodin olla hänelle se turvapaikka, mitä hän kaipasi vaikeina aikoina – hän rakentaisi itselleen uuden turvapaikan. Ja hän tekisi kodista turvapaikan myös Asterille, heidän pienelle tytölleen. Ja heidän yhteisestä kodistansa tulisi turvapaikka myös Oliverille – se olisi heidän koko perheen yhteinen turvapaikka. Ei enää pakoiluja Agathan osalta, ei enää vaiettuja sanoja, ei turhia lupauksia, ei merkityksettömiä lauseita, ei riitoja ja vaikeita tilanteita – vain harmoniaa heidän pienelle perheelleen. Vain sitä, mitä he kaipaisivat minäkin päivänä ja hetkenä. He olisivat onnellisia yhdessä, kuten olivat luvanneet olla ja he yhdessä pitäisivät huolen toisistaan sekä pienestä Asterista. Ja Aster saisi ehjän kodin, rakastavat vanhemmat ja täydellisen perheen.

Aster uinui vielä kehdossa, Agatha ei kehdannut herättää pientä tytärtään kesken unia matkatakseen kotiin. Tyttö sai nukkua, tyttö meni kaiken edelle Agathalla. Kaiken minkä hän teki, hän tekisi pienen Asterin vuoksi, hänen täydellisen tyttärensä. Tavarat oli pakattu, ne odottivat Asterin heräämistä ja havahtumista tähän päivään. Agatha istui keittiössä teekupposen äärellä ja katseli ulos ikkunasta hennon lumista maisemaa. Taivas oli pilvetön ja talviaurinko porotti siniseltä taivaalta saaden lumen kimaltelemaan tuhansien pienten jalokivien tavoin. Hento lumipeite säihkyi auringon säteiden osuessa maahan ja kaunis maisema sai hymyn Agathan kasvoille. Kaikki oli täydellistä. niin kaunista, ja kaikki kaunis oli Agathan mieleen. Hänen sielunsa lepäsi kauniin maiseman äärellä. Mitä enemmän hän katseli maisemaa, sitä varmempi hän oli päätöksestään palata kotiin Oliverin luokse.

Samassa auringon säteiden halki lensi pöllö – keskellä päivää. Kaunis idyllinen maisema rikkoutui pöllön lennähtäessä keittiön ikkunalle koputtaen nokallaan suljettua ikkunaa. Agatha suoristautui seisomaan keittiön pöydän äärestä astuen ikkunalle pöllön luo. Hennot naisen kädet avasivat ikkunan ja pöllö lennähti sisälle viileästä ilmasta. Agatha tunnistaisi kyseisen pöllön mistä tahansa – se oli Oliverin pöllö. Agatha otti pöllön kuljettaman kirjeen vastaan tarjoten pöllölle hiljaisena pöllönameja. Agatha ei ollut odottanut kirjettä Oliverilta. Se, että pöllö toi kirjeen sai naisen ajatukset laukkaamaan – oliko kirje hyvä vai huono juttu? Mitä niin tärkeää Oliverilla oli, että hän lähetti kirjeen Agathan perään? Ei kai mitään vain ollut sattunut Oliverille? Huoli heräsi nuoressa naisessa välittömästi ja tuhannet mitä jos -skenaariot alkoivat pyöriä naisen päässä.

Agatha avasi alahuultaan purren pöllön tuoman kirjeen. Siniset silmät silmäilivät kirjeen sisällön läpi kyynelten noustessa silmäkulmiin. Agatha puri alahuultaan, laski kirjeen keittiön pöydälle teekupposen viereen, avasi ikkunan ja lähetti Oliverin pöllön lentämään kotiin ilman vastauskirjettä. Nainen katseli pöllön lentoa kauemmas hänestä, kunnes pöllöä ei enää ikkunasta näkynyt. Agatha painautui istumaan tuolille pöllön kadottua näköpiiristä ja peitti kasvot kämmeniin. Hän antoi kyynelten valua silmistä, hän antoi itsensä itkeä hiljaista itkua – tätä hän ei ollut halunnut tapahtuvan, tämän hän oli pelännyt tapahtuvan.

Agatha ei tiedä, kauanko hän oli lamaantuneena, vain itkemässä kämmeniinsä saamaansa kirjettä. Tee oli jäähtynyt kuppiin ja aurinko oli peittynyt pilvimassan taakse. Lumen taianomainen kimallus oli tiessään, jäljellä oli hiljalleen maata kohti laskeutuvat lumihiutaleet. Agatha pyyhki kyyneleet kämmenselkäänsä ja puri ahavoitunutta alahuultaan. Suun valtasi pieni rautainen verenmaku, kuten usein Agathan kouluvuosien aikana. Hänen paha tapansa oli pureskella alahuuli rikki ja maistaa suussaan veren rautainen maku. Agatha antoi katseen vaeltaa äitinsä keittiössä. Hitaasti, epävarmasti mutta päättäväisesti hän kaatoi jäähtyneen teen viemäristä alas ja laski tyhjän kupin tiskialtaaseen. Tärisevät kädet hapuilivat Oliverin lähettämän kirjeen käsiin. Nainen taitteli kirjeen ja vei sen taskuunsa. Hän oli päättänyt palata kotiinsa. Jos hän ei nyt toimisi kuten oli päättänyt, hän ei ikinä palaisi kotiinsa ja hän menettäisi Oliverin lopullisesti. Vaikka Agatha tiesi, että kotona häntä ei odottaisi muu kuin pimeä, tyhjä asunto, hän aikoi palata kotiinsa.

Lumipeitto peitti Agathan ja Oliverin yhteisen kodin kattoa. Pihatie oli putsaamatta ja ikkunoista ei kajahtanut valoa. Pimeä, synkkä ja kutsumaton koti odotti Agathaa. Agatha ei aikonut enää kääntyä takaisin äidilleen, hän oli matkannut kotiinsa pienen tytön kanssa. Pieni tyttö lepäsi hiljaa ja tyytyväisenä Agathan lämpimässä, turvallisessa sylissä autuaan tietämättä perheessä vellovasta katastrofista – Oliver oli lähtenyt – pienen tytön isä oli lähtenyt kotoa pois. Ja Agatha oli yksin pienen tytön kanssa. Sitä Agatha oli pelännyt, hän oli pelännyt tuhoavansa kotinsa lähdöllään äitinsä luokse. Tietenkin hän tuhoaisi ainoan itselleen tärkeän asian. Ja pieni tyttö ei tiennyt perheensä tilanteesta, pieni tyttö tuskin edes ymmärsi isänsä puuttuvan elämästään, pieni tyttö tuskin tiesi äitinsä kivusta mitään. Tältäkö Agathan äidistä oli tuntunut, kun heidän isänsä – äidin mies, Rayner – oli päättänyt lähteä pian Agathan syntymän jälkeen? Oliko Agathan äiti syyttänyt itseään tapahtumista kuten Agatha syytti, oliko Agathan äiti yrittänyt pitää pienen Agathan tiedottomana isänsä poissaolosta, jottei se aiheuttaisi haavoja syvälle sisimpään? Oliko hänenkin äitinsä taistellut kaikkien tunteiden kanssa ja pitänyt pienen silmäteränsä turvassa kaikelta ja samalla miettinyt, minne isä oli mennyt ja miksi? Koska sitä Agatha mietti – minne Oliver oli mennyt?

Agathan sisällä myllersi lukuisia tunteita, oli kuin hän olisi tunteiden vuoristoradassa päätynyt kaikista hurjimpaan kierteeseen. Aster lepäsi hiljaa kehdossaan tähdin koristellun sänkymobilen alla. Agatha ei voinut jättää pientä tyttöä yksin huoneeseen vaan hän istui hiljaa huoneen nojatuolissa ja katseli kehdossa nukkuvaa kääröä. Oliko hänen äitinsä tehnyt samoin? Oliko Agathan äiti istunut Agathan huoneessa peläten heidän isänsä palaamista, odottaen heidän isänsä palaamista ja toivoen, että perhe olisi taas ehjä? Oliko hänen äitinsä pelännyt Agathan heräävän huutaen, oliko hänen äitinsä toivonut, ettei Agathaa olisi? Jos Agathaa ei olisi, olisiko heidän isänsä koskaan lähtenyt? Koko tapahtuma sai Agathan ajattelemaan hänen omaa menneisyyttään, omaa perhettään. Oliverin lähtö sai hänet ajattelemaan omaa isäänsä ja isänsä lähtöä ja sitä, mitä hänen äitinsä oli käynyt läpi sen jälkeen. Mitä jos ilman Asteria Oliver ei olisi koskaan lähtenyt? Ei. Sitä Agatha ei halunnut edes ajatella, hän ei halunnut ajatella millaista elämä olisi ilman pientä Asteria. Mutta hän ei myöskään halunnut kuvitella elämää ilman Oliveria. Hän ei halunnut kasvattaa Asteria yksin, mutta jos hän joutuisi sen tekemään, hänen olisi pysyttävä vahvana ja nieltävä jokainen kyynel, joka hänen teki mieli itkeä Oliverin vuoksi. Oliko hänen äitinsä toiminut juuri niin? Oliko hänen äitinsä pysynyt vahvana ja kätkenyt menettämisen tuskan syvälle sisäänsä, kun heidän isänsä oli lähtenyt?

Vaikka Agatha oli vannonut, ettei hänen ja Oliverin perhe olisi kuin Agathan perhe oli ollut – rikkonainen – se tuntui tapahtuvan. Agathan molemmat perheet olivat rikkonaisia, ne eivät olleet ehjiä. Kummastakin perheestä puuttui isä ja se tuntui olevan kirous, joka seurasi Agathaa. Agatha vain toivoi, että Oliver saapuisi hetkenä minä hyvänsä ovesta, kertoisi olevansa kotona. Ja Agatha voisi rynnätä halaamaan Oliveria ja pyytää anteeksi, kertoa, kuinka oli kaivannut ja pelännyt menettävänsä Oliverin ikiajoiksi. Hän ei halunnut elää ilman Oliveria ja menettämisen tuska oli sillä hetkellä käsinkosketeltava. Agatha ei halunnut elää yksin, ei missään tilanteessa. Hän halusi oman rakkaansa vierelleen ja Asterille turvallisen paikan kasvaa. Agatha puri alahuultaan ja sipaisi sormuksia sormessaan – ne sormukset kertoivat hänen vannomastaan rakkaudesta Oliverille eikä se rakkaus kuolisi koskaan.

Mutta Agatha ei osannut kutsua Oliveria takaisin kotiin, vaikka kirje oli sanonut niin – jos Agatha haluaisi Oliverin osaksi hänen ja heidän tyttärensä elämää, jos Agatha haluaisi Oliverin kotiin, hänen riittäisi lähettää kirje. Mutta Agatha ei kyennyt kirjoittamaan, hän ei kyennyt siihen. Hän oli rikki, Agatha myönsi olevansa rikki enemmän kuin koskaan, hän oli hajalla ja häneen sattui ja häntä pelotti jopa enemmän kuin kouluaikoina. Agatha ei ollut uskonut voivansa pelätä mitään enemmän kuin Kieferin kohtaamista mutta hän pelkäsi Oliverin puolesta – missä mies oli, oliko miehellä kaikki kunnossa ja tulisiko mies koskaan kotiin, vaikka hän ei laittaisi kirjettä? Ainakin Oliver tietäisi Agathan ja Asterin olevan kunnossa, mikäli mies kantoi Agathan antamaa kelloa mukanaan – kelloa, joka kertoi Agathan sijainnin. Kellon viisari osoittaisi heidän kotiaan kohden.

Kyyneleet valuivat Agathan poskille vuolaasti. Oli vasta ensimmäinen yö, kun Agatha oli kotona hänen ja Oliverin riidan jälkeen – ensimmäinen yö sen jälkeen, kun hän oli vain ottanut Asterin ja lähtenyt äitinsä luokse. Nyt hän ja Aster olivat kotona, mutta koti ei tuntunut kodilta ilman Oliveria. Vietettyään muutaman tunnin kotona, Agatha ymmärsi paremmin, miksi Oliver oli lähtenyt, miksi seinät olivat tuntuneet kaatuvan miehen päälle. Siltä Agathasta tuntui sillä hetkellä – seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja tuntui, ettei hän pystynyt hengittämään. Koti ei ollut koti, ellei Oliver ollut kotona. Tämän talon piti olla heidän onnen pesänsä, heidän turvapaikkansa. Mutta siitä oli tullut vain sotatanner, tyhjältä ja mitättömältä tuntuva rakennus, jossa Agatha kasvattaisi Asterin yksin, kunnes Oliver palaisi kotiin. Kunnes Asterin isä saapuisi kotiin, kunnes hänen oma miehensä saapuisi kotiin perheensä luokse.

Agatha oli pahoillaan kaikesta. Hän ei välittänyt kyynelistä kasvoillaan, hän ei välittänyt siitä, kuinka romuna hän oli Asterin parahtaessa itkemään kesken yöunien. Kuin Aster olisi vaistonnut, ettei kaikki ollut hyvin – ettei isä ollut kotona. Agatha nousi vähin äänin ylös nojatuolista ja vapisevin askelin hän asteli Asterin kehdon luokse ja nosti pienen viattoman tytön syliinsä heijaten tyttöä takaisin uneen. Agathan tuli olla vahva, kun kukaan ei ollut olemassa vahva hänen puolestaan. Siitä oli viikko, kun hän oli lähtenyt kotoa – kun hän oli jättänyt Oliverin yksin kotiin Agathan vietyä Aster mukanaan. Mutta vasta heidän yhteiseen kotiin palattuaan Agatha tajusi, kuinka paljon hän Oliveria rakasti ja kuinka paljon hän kaipasi miestä rinnalleen. Jos ensimmäinen yö kotona tuntui näin raskaalta, näin painostavalta ja ahdistavalta, miltä tuntuisi kokonainen elämä yksin Asterin kanssa. Agathan posket kastuivat kyynelistä ja nainen puri alahuultaan pidätellessään itkua. Hän ei voisi itkeä, kun Aster kaipasi äitinsä hellää huomaa, äitinsä sylin turvaa. Hän ei voisi hajota nyt, hänen oli pidettävä Asterista huolta ja Asterin takia hänen oli oltava vahva, vaikka mieli teki heittäytyä lattialle itkemään. Aivan kuten hän oli tehnyt Tylypahkassa opiskellessaan – heittänyt ahdistuneena lattialle tai sängylle vain makaamaan ja ollut tajumatta ajasta mitään.

Aster uinui jälleen kehdossa ja Agatha vietti unetonta yötä Asterin huoneen nojatuolissa. Hän ei kyennyt nukkumaan. Hän pelkäsi, että jos hän nukahtaisi, hän ei enää heräisi, ei edes Asterin itkuun. Agatha pelkäsi, että jos hän kävisi pitkäkseen, ahdistus ottaisi vallan eikä kukaan olisi huolehtimassa Asterista. Agatha valvoisi ikuisuuden, jos se takaisi Asterille turvallisuuden. Agatha valvoisi iäisyyden, jos se toisi Oliverin takaisin kotiin. Agatha tekisi mitä vain, jotta Oliver palaisi kotiin. Mutta kirjettä Agatha ei osannut kirjoittaa – hän ei halunnut selittää kirjeellä sitä, mitä hän koki ja tunsi ja ajatteli. Hän halusi tuntea Oliverin lämpimän, turvallisen halauksen. Hän halusi sanoa kasvotusten ne pienet sanat, että hän oli pahoillaan. Hän halusi kertoa Oliverille ne liian vähän sanotut sanat – että hän rakasti Oliveria. Mutta hän ei kyennyt raapustamaan sanaakaan kirjeelle pöllön kuljetettavaksi. Agatha puri alahuultaan, sipaisi sormuksiaan ja toivoi Oliverin vain kuulevan hänen ajatuksensa, missä Oliver ikinä olikaan.

Se oli ajatus, mitä Agatha ei voinut murehtia – oliko Oliver kunnossa ja minne Oliver oli mennyt. Agathan oli ajateltava vain Asteria sillä hetkellä, sillä Oliverin sijainnin murehtiminen saisi naisen vain murtumaan entisestään ja romahtamaan lattialle. Agathalla ei ollut tietoa, missä Oliver meni, mitä Oliver teki ja oliko mies kunnossa. Agathan täytyi vain luottaa siihen, että Oliver osaisi pitää huolen itsestään – Oliver oli aina osannut sen taidon Agathaa paremmin. Ja nyt Agathan oli osattava pitää itsensä lisäksi huoli pienestä tytöstä. Eikä Agatha tiennyt, miten hän selviäisi vauva-arjesta yksin, romuttuneena särkyneen, kaipaavan sydämensä kanssa, kun kotona oleminen ahdisti ja jokainen seinä tuntui kaatuvan päälle. Kun hänen teki mieli vain romahtaa lattialle itkemään. Agatha ei tiennyt mitä kello oli, kun uni ja väsymys ottivat vallan aamuyön pikkutunneilla. Agatha nukahti lastenhuoneen nojatuoliin levottomaan uneen Asterin tuhistessa kehdossaan.