Aamukasteen sirpaleet - RPG Canon

Dinahin kuudes kouluvuosi Castelobruxon koulussa oli päättynyt. Päättäväinen tyttö saapui lukuvuoden jälkeen iloisesti hymyillen pieneen kotiinsa, jonka hän jakoi isänsä, Egbertin kanssa.  Kesäloma oli alkanut – viimeinen kesäloma, jota seuraisi seitsemäs kouluvuosi – viimeinen kouluvuosi. Ja sen jälkeen Dinah olisi valmis noita. Tytön isä ei ollut vielä saapunut töistään kotiin, joten Dinahilla oli hetki omaa aikaa. Tyttö raahasi matkalaukkunsa omaan huoneeseensa ja alkoi purkamaan kouluvuoden tavaroita oikeille paikoille. Päiväpeitteen ja koristetyynyjen päälle hän asetti ensimmäiseksi pupupehmonsa, joka oli selkeästi reissussa rähjääntynyt, olihan pupupehmolelu ollut Dinahilla siitä asti, kun hän jaksoi muistaa. Pupupehmolelu oli tuonut hänelle aina turvaa koko lapsuutensa. Dinah katseli hetken aikaa koristetyynyjen lomassa lepäävää pupupehmoa, ennen kuin jatkoi kaapujen ja muiden vaatteiden purkamista kaappiin oikeille paikoilleen.  Menisi vielä muutama tunti ennen kuin hänen isänsä saapuisi kotiin töistään. Hänen isänsä toimi Brasilian taikaministeriössä salaisuuksien osastolla, aivan kuten oli toiminut Isossa-Britanniassa ennen heidän muuttoaan Brasiliaan. Egbertin omatessa loistavat suhteen taikaministeriöihin, ja hänellä ollessa vakuuttava työhistoria, ei hänen ollut ongelma saada siirtoa Brasilian taikaministeriöön. Ja niissä töissä hänen isänsä viihtyi ja se teki hänen isänsä onnelliseksi ja vielä onnellisemmaksi hänen isänsä teki nähdä Dinah onnellisena. Sitä Dinah oli. Hän oli saanut aivan uuden elämän, kun Egbert oli saanut hänelle koulupaikan Brasiliasta, Castelobruxosta.

Dinah oli useaan otteeseen miettinyt, miksei Tylypahka ollut hänelle vaihtoehto, olivathan he asuneet Britanniassa. Aina kun Dinah oli kysynyt tai miettinyt asiaa, hänestä oli tuntunut oudolta – aivan kuin hän olisi unohtanut jotakin tärkeää, jotakin muistamisen arvoista. Tunne oli mennyt nopeasti ohi eikä hän ollut ajatellut sitä sen kummemmin. Ja aina hänen isänsä oli vastannut hänelle samalla tavalla.
”Dinah rakas, Tylypahka ei ole arvoisesi koulu. Kyseisessä taikakoulussa on liikaa epäkohtia, joita ei ole saatu korjattua. Etsin sinulle arvoisesi koulun”, niin hänen isänsä oli vastannut ja tyttö oli hyväksynyt vastauksen hymyillen ja antanut asian olla. Mutta silti oli tuntunut, kuin hän olisi unohtanut jotakin, mitä olisi pitänyt muistaa. Mutta hän ei vain muistanut, ei vaikka kuinka yritti muistaa. Mutta mitä hän ei kyennyt muistamaan, ei se voinut olla tärkeää. Sitä hänen isänsäkin sanoi, jos Dinah ihmetteli unohtaneensa jotakin.

Nyt Dinah odotti vain isänsä palaavan kotiin, jotta hän voisi hehkuttaa kulunutta kouluvuotta ja kertoa uusista ihanista ystävistä, joita hän oli saanut kouluvuoden aikana. Kyllä he lähettelivät kirjeitä, sitä hän ei kieltänyt, mutta kaikki oli parempaa kasvokkain kerrottuna. Se tuntui silloin paljon aidommalta – kertoa kasvokkain kaikista jännittävistä tapahtumista, joita ei välttämättä muistanut kirjoittaa kirjeeseen. Kirjoitushetkellä kaikki pienet asiat ja yksityiskohdat eivät tuntuneet tärkeiltä, mutta kasvokkain jutellessa kaiken muisti entistä kirkkaammin. Ja silloin Dinah näki myös isänsä ilmeet ja reaktiot, kuuli jokaisen hymähdyksen ja reaktion ääneen sanottuna.
”Isä!” Dinah henkäisi kuin pieni tyttö Egbertin astuessa kotiovesta sisälle. Dinah kietoutui isänsä turvalliseen halaukseen ja painoi korvansa isän rintaa vasten – aivan kuin he eivät olisi nähneet ikuisuuteen – olivathan he nähneet joululomalla ja siitä oli kulunut puoli vuotta. Puoli vuotta oli loppupeleissä pitkä aika erossa perheestä.
”Tyttäreni, pumpulipilveni”, Egbert sanoi. Mies silitti rauhallisesti tyttärensä selkää ja hiuksia, ”kuinka olet voinut? Kuinka matkasi takaisin sujui?” Dinah hymyili leveästi pyörähtäen irti isänsä halauksesta.
”Hyvin! Oisit nähnyt mun luokkani tytöt, kun ne tajusivat ulkona satavan vettä, kun piti lähteä koulusta! Ne oli ihan poissa tolaltaan”, Dinah sanoi. Tytön äänestä kuuli onnen ja naurun, vaikkei hänen elämänsä ollut täyttynyt ihmisillä ja ystävillä, se ei poistanut nuoren naisenalun onnea ja intoa. Viattomuutta.
”Voi teitä”, Egbert sanoi. Mies asetti pöydälle päivän lehden, jonka kimppuun Dinah syöksähti ensimmäisenä.
”Mitä uutisia tällä kertaa? Oliko töissä rankkaa?” Dinah sanoi kääntäen ensimmäisen sivun lehdestä. Ei Dinah juuri välittänyt uutisista, mutta hän halusi tietää kaiken isänsä maailmasta, ja velhouutisten lukeminen oli helpoin tapa päästä sisälle isänsä maailmaan.
”Sitä samaa, sinä tiedät pumpulipilvi, en saa kertoa töistäni salaisuuksien osastolla”, Egbert sanoi. Dinah loi katseen isänsä puoleen huokaisten raskaasti.
”Mutta sinä tiedät, että minä haluan tietää kaiken! Haluan olla isona kuin sinä!” Dinah sanoi. Egbert hymähti tyttärensä sanoille istuutuen tytön seuraan ruokapöydän ääreen. Ja Egbert kertoi tarinoita Brasilian taikaministeriöistä ja juoruista, joita hän oli kuullut kollegoiltaan, mutta ei mitään, mikä olisi kertonut hänen työstään salaisuuksien osastolla.

Oli jo myöhä. Dinah ei saanut unta. Hän tiesi isänsä nukkuvan jo, kello oli ties kuinka paljon. Mutta Dinahia ei väsyttänyt – joku tai jokin piti häntä hereillä. Dinah asteli hiljaa pupupehmolelu kainalossaan keittiöön vesilasin toivossa. Pöydällä lepäsi päivän lehti ja lehden vieressä vieras kirje. Dinah tiesi, ettei hänellä ollut lupaa koskea isänsä tavaroihin. Dinah käänsi selkänsä pöydälle ja laski lasiin raikasta kraanavettä. Tyttö otti jo ensimmäiset askeleensa kohti huonettaan, kunnes hän pysähtyi. Tuntui, kuin kirje olisi huutanut hänen nimeään. Hitaasti Dinah laski vesilasin pöydälle ja nosti käsiinsä isälleen osoitetun kirjeen. Ja tyttö luki kirjettä, joka oli kirjoitettu englanniksi. Dinah puhui koulussaan, Castelobruxon koulussa, brasilianportugalia, mutta isälleen hän puhui englantia. Englannintaidot eivät olleet ruostuneet, vaikkei hän käyttänyt kouluvuosien ajan englantia puhumiseen. Dinah oli kaksikielinen, yksi harvoja Castelobruxossa, joka puhui englantia. Dinah avasi kirjeen ja luki.

”Hyvä herra Ayton, haluan varoittaa sinua, että herra Pachner saattaa tulevina päivinä olla uutisissa ainakin täällä Britanniassa. Herra Pachneria epäiltiin taikaolentojen salakuljetuksesta, ja nyt mies on löydetty kuolleena. Mikäli huollettavasi neiti Walsh saa kuulla asiasta, saattaa kaikki tekemämme työ olla turhaa. Pidä hänet turvassa hänen oman turvallisuutensa tähden.” Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta kirje oli kirjoitettu koukeroisella kaunokirjoituksella, englanniksi. Kirje leijaili pöydälle irroten tytön otteesta. Dinah kietoi pupupehmolelunsa tiukemmin halaukseensa. Dinahin päätä kivisti, asia tuntuivat vyöryvän hänen mieleensä välähdyksinä.

”Kutsu koski neiti Walshia, sillä tilanne on luonteeltaan melko arkaluontoinen.”

Tilanne. Koski häntä. Miksi? Kuka? Tuhannet kysymykset pyörivät neidon päässä.

”Kaikki mitä näiden seinien sisällä kuulet on ehdottoman luottamuksellista.”

Luottamuksellista. Seinien sisällä.

”Jotta vältymme vastaavan kierteen uudelleen…”

Kierre. Mikä kierre?

”Olet mitä ilmeisimmin kokenut toimintani epäasiallisena, kun aloitit levittämään moisia juoruja.”

Juoruja? Kenestä? Hän levitti… Ei hän ollut levittänyt yhtäkään juorua Castelobruxon koulussa.

”Olen pahoillani, että olet kokenut tilanteen ahdistavaksi.”

Anteeksipyyntö, hänelle. Ahdistava tilanne ja juorut.

”Millaisiksi koet kotiolosi? Koetko olosi turvalliseksi kotona?”

Kotona turvallista. Sitä turvaa ei saanut viedä häneltä. Koti. Mikä oli koti? Oliko koti Brasiliassa?

”Miten vanhempasi voivat, neiti Walsh?”

Vanhemmat? Ei hänellä ollut kuin isä… Oliko hänellä edes isää? Miksi hänet valtasi outo tunne menetyksen surusta ja katkerasta vihasta. Oliko hänellä perhettä?

”Tyttö asuu setänsä kanssa. Hänen vanhempansa ovat poissa kuvioista.”

Asuu setänsä kanssa. Setänsä kanssa. Setä. Ei vanhempia. Setä. Setä.

”Setäsi nimihän taisi olla… Egbert?”

Setä. Ei isä. Setä.

Tytön silmissä sumeni hänen kaatuessa keittiön lattiaa vasten. Tyttö menetti ajantajun, hän menetti käsityksen elämästä ja ajasta. Hän katosi muistoihinsa.

Dinah oli pieni, hän oli hyvin pieni, kun hän katsoi vahvan miehen nyrkin iskut, loitsut kohden itseään ja äitiään kohden. Huudot, anelut ja itkut, jotka vaativat lopettamaan. Kyyneleet kasvoilla, levinneet meikit ja mustelmat. Kipu joka paikassa. Vihaiset huudot, alkoholin tuoksu. Ja ruumis. Äidin ruumis. Hän oli istunut äidin ruumiin vierellä.
Hän ei ollut istunut äidin ruumiin vierellä. Hän muisti lämpimän halauksen, ja keskustelun valokuvan naisesta. Hänen isänsä kertoi tarinaa valokuvan naisesta, joka oli menettänyt henkensä tytön synnyttyä. Verinen ruumis, valokuvan nainen. Vihainen isä, lempeä isä. Muistot olivat ristiriitaiset, tappelivat ja huusivat keskenään. Päässä pyöri pyörremyrsky, hurrikaani, joka ei rauhoittunut.

Tädin ruumis. Alkoholi, huumeet, jatkuvasti vaihtuneet miehet. Isän puheet tädistä, joka syytti tyttöä äitinsä kuolemasta. Hetki tädin kuistilla, kun olisi pitänyt astua sisälle. Ei hän ole ollut tädin kuistilla, hän ei koskaan ollut sinne tervetullut äidin kuoltua. Hän oli ollut siellä, hän muisti sen rähjäisen talon. Päätä pakotti. Sattui.

Tylypahka. Castelobruxo. Koulu. Kotiopetus. Koulu. Missä hän oli opiskellut? Miksi nimi Pachner kuulosti tutulta? Niin vieraalta, ettei se kuulunut hänen elämäänsä. Tylypahka. Niin tuttu, mutta vieras aivan kuin siitä koulusta pitäisi tietää jotain. Ei, hän ei ole koskaan astunut koulun sisälle. Hän kulkenut ainoastaan Castelobruxon seinien sisällä. Dinahin teki mieli huutaa äänille päässä, sekaville muistoille. Käskeä olla hiljaa.

Setä. Isä. Kumpi Egbert oli hänelle? Oliko hänellä isää, setää, äitiä, tätiä, isän kihlattua? Ketkä kaikki kuuluivat hänen elämäänsä, kun päässä vilisi liuta kuvia naisista ja miehistä, ehkä joku oli opettaja, ehkä joku oli vain ohikulkenut kasvo. Nuoria kasvoja, vieraita mutta niin tuttuja. Tummissa kaavuissa Tylypahkan väreissä. Castelobruxon vihreissä.
”Hiljaa!” Dinah huusi mielessään yrittäen saada lukuisia muistojaan, ajatuksiaan ja välähdyksiä menneestä loppumaan. Mutta ei, hurrikaani oli laittanut hänen päänsä sekaisin.

Tyttö makasi, itki ja halasi pupupehmoaan. Hän ei sanonut mitään. Hän tuijotti suoraan ylös kattoon. Hän ei kuullut puheita ympärillään. Hän ei rekisteröinyt mitään. Tyttö tuijotti, hän tiesi olevansa elossa. Mutta hän ei tiennyt kuka hän oli. Missä hän oli. Mitä hän teki. Hän makasi, tuijotti. Lasittunut katse ei liikahtanut katosta, tuijotti samaa kohtaa vaaleassa katossa. Äänet hänen päässään huusivat, muistot välähtivät sekaisin, ristiin. Epämääräisinä. Hän ei tiennyt, kuka hän oli. Hän oli menettänyt itsensä, kadottanut. Hän puristi henkensä edestä kädessään pehmeää pupua. Ja Dinah tuijotti lasittunein katsein kattoa. Hän ei ollut läsnä, vaikka hän oli läsnä. Tyttö oli kadonnut muistojensa mereen. Muistoihin, jotka eivät olleet hänen, mutta olivat hänen joskus. Muistoihin, jotka eivät olleet hänen, mutta joista oli tullut hänen. Eikä hän tiennyt, kuka hän oli. Dinah menetti ihmisyytensä, hänestä tuli vain tyhjä taulu.